Tekijä: hailah

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.

Se, mitä muistamme ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä, vaikuttaa tämän päivän tilanteeseen. Korostamalla susihistorian konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Valikoiva muisti vahvistaa kielteistä susikuvaa ja lisää pelkoa. Se voi toimia perusteluna susien läsnäolon vastustamiselle ja laittomille kaadoille. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan jaa kielteistä susikuvaa. Monet myös haastavat lastensurmatapausten todenperäisyyttä tai painottavat sitä, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet ihmistä pitkään aikaan.

Lähde: Metsästys ja Kalastus 2/1912.

Olisi aika muistella muitakin vaiheita ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä. Pian valmistuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähälle huomiolle jäänyttä 1900-lukua. Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa todetaan, ei Suomesta tullut 1800-luvun lopulla tehostetusta metsästyksestä huolimatta sudetonta. Sudet näkyvät tarkastelemissani aineistoissa 1900-luvun alusta lähtien. Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014). Susista ei itseasiassa voitu päästä täysin eroon, sillä niitä tuli ajoittain maahan itärajan takaa.

Se, oliko susia Suomessa 1900-luvulla vai ei, voi tuntua epäolennaiselta saivartelulta. Sudettomuutta – kuten konfliktista menneisyyttä – voidaan kuitenkin käyttää perusteluna susien tappamiselle ja susien käytöksen epänormalisoinnille. Voidaan ajatella, ettei ole luonnollista, että susia taas esiintyy eri puolilla Suomea. Se, että susilaumoja havaittiin viime vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa pitkän tauon jälkeen muuallakin kuin Itä-Suomessa, ei tarkoita, etteikö susiyksilöitä olisi eri puolilla maata liikuskellut. Ne vain ehdittiin yleensä tappaa, ennen kuin ehtivät perustaa lauman.

Väite Suomen sudettomuudesta kytkeytyy konfliktisen menneisyyden muisteluun toisellakin tapaa. Ratamäen kanssa analysoimme tapoja muistella ja kirjoittaa lastensurmatapauksista. Usein kirjoituksissa (esim. Teperi 1977 ja Lappalainen 2005) korostuu ajatus ihmisen ja suden välisestä taistelusta, jonka ihminen lopulta voittaa. Susien hävittämisen myötä ihmisten elämän esitetään muuttuneen turvalliseksi, kun haitallinen vihollinen on poistettu ihmisten elämänpiiristä. Tällaisessa ajattelutavassa ihmisen ja suden yhteiselo voi olla seesteinen nurinkurisesti vain, jos susia ei ole. Ihmisen ja suden yhteinen menneisyys ei kuitenkaan ole ollut vain konflikteja toisensa perään. Tämän muistamisen tärkeydestä olen kirjoittanut myös Politiikasta-verkkolehdessä.

Sillä, miten kirjoitamme menneisyydestä ja mitä seikkoja muistamme susihistoriasta, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

Lähteet:

Aspi, J. , Roininen, E., Ruokonen, M., Kojola I. & Vila, C. Genetic diversity, population structure, effective population size, and demographic history of the Finnish wolf population. Molecular Ecology 15/2006, 1561–1576.

Jansson, E., Harmoinen, J., Ruokonen, M. & Aspi, J.: Living on the edge. reconstructing the genetic history of the Finnish wolf population. BMC Evolutionary Biology (64) 14/2014, 1-20.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta & Ratamäki, Outi: ”Kykenemmekö luopumaan susifetissistä? – Kriittinen luenta suomalaisesta susihistoriasta.” Teoksessa Suden kanssa. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015, 16–41.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

Susi koitui lukuisten lasten kohtaloksi, Helsingin Sanomat 26.10.2017.

Tekstiä korjattu 13.1.2020:

Kohta ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Niiden mukaan susikanta ei hävinnyt, ja Suomessa on ollut susia läpi 1900-luvun, vaikkakin välillä hyvin vähälukuisesti (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014)” on ollut virheellinen. Muutettu muotoon: ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014).”

Kuva Heta Lähdesmäki

Vierailin syyskuun lopulla isäni kanssa upeassa Białowieżan metsässä. Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitseva, 150 000 hehtaarin metsä on viimeinen iso saareke vanhaa aarniometsää, joka muinoin peitti Euroopan alankoja. Metsät väistyivät vähitellen maanviljelyksen ja teollisuuden tieltä ja eurooppalainen maisema muuttui.

Białowieżan aarniometsä on keskiajalta lähtien ollut kuninkaiden ja tsaarien omistuksessa. Uuden ajan alusta lähtien metsästystä on alueella aika ajoin rajoitettu euroopanbiisoni- eli visenttikantojen suojelemiseksi. Osa metsästä on nykyäänkin suojeltua: alueella toimii kansallispuisto – tai oikeastaan kaksi, Puolassa Białowieski Park Narodowy ja Valko-Venäjällä Belovezhskaya Pushcha National Park – ja metsä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä biosfäärialueisiin.

Poliittisista syistä Puolan puoleisessa kansallispuistossa on helpompi vierailla. Puiston tiukasti suojeltuun osaan pääseminen ei vaatinut viisumia, mutta oli mahdollista vain luonto-oppaan seurassa. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, sillä metsän vieressä sijaitsevassa Białowieżan kylässä toimii useita oppaita.

Tästä portista pääsi oppaan seurassa kansallispuiston tiukasti suojeltuun osaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Metsä houkuttelee varsinkin lintuharrastajia, mutta moni vierailija haluaa nähdä visenttejä. Meillä ei runsaan kolmen tunnin kävelyn aikana ollut onni nähdä yhtään biisonia, vaikka Puolan puoleisessa kansallispuistossa asustaa kolmisen sataa yksilöä. Aiemmin laajalti Euroopan tasankoja asuttanut laji hävitettiin luonnosta viime vuosisadan alkupuolella, mutta tarhattujen yksilöiden avulla visentit oli mahdollista palauttaa entisille elinalueilleen.

Białowieżan aarniometsä oli ensisilmäyksellä koskemattoman näköinen paikka. Todellisuudessa ihminen on jättänyt sinne monenlaisia jälkiä. Lähimenneisyydestä kertoi puiston portin luona oleva ratakiskon pätkä. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset rakensivat metsään satoja kilometrejä rautatietä paikallisen teollisuuden voimistamiseksi. Toisen maailmansodan aikana metsä toimi puolalaisten ja venäläisten partisaanien piilopaikkana Natsi-Saksan hyökätessä Puolaan. Saksalaisten organisoimista joukkoteloituksista muistuttivat kävelyllämme näkemämme muutamat haudat. Rauhanomaisesta ja arkisesta toiminnasta viestivät merkit entisaikoina harjoitetusta hunajan keräämisestä.

Aarniometsä on siis monella tapaa ollut myös ihmisen paikka. Nykyään metsän suurimpana uhkana pidetään hakkuita, mikä myös kertoo ihmisen läsnäolosta. Ja olimmehan mekin siellä, luontomatkailijoina. Puolalaisessa metsässä käy vuosittain parhaimmillaan noin 150 000 matkailijaa. Runsaasta vierailijoiden määrästä kertoi se, että Białowieżan kylän raitilla lähes joka toinen asuintalo tarjosi majoitusta.

Kuva Heta Lähdesmäki

Lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluva Białowieżan metsä on suomalaisiin pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsiin verrattuna toisenlainen. Suomessa vastaavaan tunnelmaan olen päässyt Ruissalon tammilehdoissa ja Multiharjun aarniometsässä. Siltikin Białowiezan metsä oli itselle lajistollisesti ja iällisesti jotain ennennäkemätöntä. Aivan ihmeellinen paikka! Siellä kasvoi meille tuttujen koivujen, mäntyjen ja kuusien lisäksi kirjo monenlaisia lehtipuita: tammia, vaahteroita, leppiä, haapoja, tuomia, jalavia, pähkinäpensaita, lehmuksia, poppeleita ja pyökkejä.

Lajirunsauden lisäksi vaikuttavaa oli puuston ikärakenne: toisin kuin nykyajan talousmetsissä vanhojen puiden osuus on huomattava ja puusto on kaiken ikäistä. Sykähdyttäviä olivat eritoten ikivanhat tammet. Osalle iäkkäistä tammista on annettu nimi ja myönnetty kansallisen muistomerkin status. Suurimpien tammien ympärysmitta yltää yli seitsemään metriin ja ikä reilusti yli neljään sataan vuoteen. Kuolevien ja kuolleiden puiden runsaus oli myös silmiinpistävää.

Vaikkei ollutkaan puiston kookkaimpia tammia, oli tämä yksilö mahdoton mahduttaa valokuvaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Elämää – ja kuolemaa – täynnä olevan aarniometsän näkeminen oli todella hieno kokemus. Se muistutti siitä, että maailma on täynnä lukemattomia päällekkäisiä reviirejä ja elinalueita. Jokaisella olennolla voi olla oma paikkansa, mutta se usein on samalla myös jonkun toisen paikka.

Kuva Jaakko Lähdesmäki

Vierailu sai miettimään myös elämän päättymistä. Vanha tammi saattaa tehdä kuolemaa satakin vuotta ja sen lahoaminen voi kestää vuosikymmeniä. Kuolema näyttäytyikin Białowieżan metsässä prosessina, eikä niinkään elämän päättymisenä: kyseinen puuyksilö toki kuolee, mutta elämä jatkuu, sillä lahoava puu on lukemattomien hyönteisten ja hajottajien elinympäristöä.

En ole ainoa, johon aarniometsät ovat tehneet sykähdyttävän vaikutuksen. Ikivanhat metsät ovat inspiroineet monia ihmisiä eri aikoina. Antiikin roomalaiset kirjoittivat Germanian laajoista ja pelottavista metsistä. Myös nykykirjallisuutta edustava, vuonna 1984 julkaistu Robert Holdstockin romaani Alkumetsä esittää ikimetsän uhkaavana. Lyhyt vierailu aarniometsässä ei ollut itselle pelottava kokemus, mutta herätti kyllä voimakkaita tunteita. Sitä tuntee itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ikivanhojen puiden ympäröimänä. Entisaikojen metsämaisemasta muistuttava metsä tuntuu itseriittoiselta – ja ihminen siellä jotenkin tarpeettomalta.