Tekijä: Toimittaja (Page 4 of 6)

The following paper was presented on 11 May 2016 in the Department of Cultural History, University of Turku, Finland, by visiting Professor of Cultural History Bruce Johnson paired with a paper presented by Professor Martin Cloonan of Glasgow University. Professor Cloonan’s paper, ‘Measuring Impact: Some observations from the UK’, gave an account of the current procedures by which research is evaluated in the United Kingdom, with particular reference to ‘Impact’.

***

In what I am about to say, I don’t want to seem to demean the importance of ‘impact’, the importance of academic research applied to the public interest. That kind of intervention has always been, for me, a primary objective. Like Martin Cloonan, I have engaged in work that has been directly applied to actual social practice, including generating changes to legislation relating to live music (See Bruce Johnson and Shane Homan. 2003. Vanishing Acts: an inquiry into the state of live popular music opportunities in NSW, Sydney: Australia Council/New South Wales Ministry for the Arts; see also Dave Panichi. 2009. ‘Regulation without representation’, in Perfect Beat 9/1, July 2009: 5-21).What we both challenge is not the importance of impact, but how it is often measured. The subject of my critique is the absurdities that grow out of a university system that has elevated profit over pedagogy.

The picture painted by Martin, of a university system driven by its bureaucratic and accountancy arm, is familiar to me from experience in several Anglophone countries, most notably Australia. Nearly thirty years ago a White Paper produced by Education Minister John Dawkins led to what was called the Dawkins Revolution. In its wake there were forced mergers between universities and tertiary training colleges, the re-introduction of university fees, and a reduction in government funding to universities, which were then forced to chase income and to commercialise education. The research activity tended to be measured by the ability to attract funding through grants, leading to the absurd situation in which the value of a particular research project was assessed not by what it produced, but by how much it cost; that is, in effect, not by cost effectiveness, but by cost ineffectiveness.

I illustrate with my own Faculty in the 1990s. A full-time staff member was appointed to give advice on all funding applications. I think this is an excellent idea, except for the fact that, in my own experience, this officer’s task was to raise the amount applied for. I am a researcher in the humanities. I don’t need to access a laboratory or a cyclotron. My most usual research tools are libraries, archives, interviews, for which the main expense is travel, per diems, copying, audio-visual recording equipment. Generally, I can produce a high level of research output for several thousand dollars each year. My first and second experiences with the advisor on grant applications were that her main function was to increase the amount requested. My application was for $5,000 or $6,000.  She said, ‘Oh you need more than that’. I replied, ‘Well, no, I don’t’. But by the time our discussion finished, I found that I was putting in an application for, as I recall, at least three times that amount. Somewhere along the line, common sense prevailed and the application failed.

In order to encourage staff to increase the amounts they requested, we were informed that, as an incentive, if we submitted an application for over a certain sum, and it failed, we would receive $5,000 in ‘consolation’, from the Faculty fund. Well, I thought – that will do me.  So I began submitting requests for inflated sums. I didn’t have to waste much time on these, because I didn’t actually need them to be successful. My applications inevitably failed, and I received the amount of funding I really needed, which enabled me to continue to be among the most productive researchers in terms of publications in the Faculty. I became the Faculty’s most successful unsuccessful grant applicant, and at one point a couple of colleagues asked if they could use my applications as a template.  The system was abandoned after about three years.

I am not making this up. In fact, it was at this point that it really dawned on me that while as academics we had been hired to behave rationally, we were in fact required to endorse irrationality. When I began my association with Finnish universities two decades ago, I realised just how degraded the Australian system had become, and, in spite of my cynicism, how far I had been drawn into that mindset. It was during a day-long symposium here in the University of Turku about implementation of the Bologna process, which makes it about 2000, since the Bologna Declaration was signed in 1999.  I was interested in the process, and was invited along. I listened to the enormously complex problems that the half dozen or so academics were addressing, and in the lunch break I observed that this was such a difficult problem, involving the investment of so much time and energy that I was moved to ask: what was the payoff, how might solving this problem affect the funding received by the faculty? One of the professors looked at me with slightly surprised disdain and said, ‘This is not about money. It’s about the sharing of knowledge’.

I had enormous admiration for this intellectual spirit. And in fact that played some role in my decision to take early retirement from my Australian university.  With profit becoming the primary driver, there were documented cases of university staff being pressured by the management to relax standards for international students because they bring in enormous sums of money in fees. At least one of these cases destroyed an academic career, and I am sure there were many other less publicised examples. As I said to one of my colleagues, so how long before bridges and apartments in southeast Asia start falling down? The answer is: they have, as you will have read in the press; most recently, on 1 April (See Sydney Morning Herald (SMH) 1 April 2016), a 2 km. overpass in India collapsed. Probably the main reason is corruption in the construction industry, but it would also be interesting to study the training history of engineers and architects involved in structural collapses in the region over the last two decades.

With profit more important than the broadest possible spectrum of education, university departments have been shut down, and classes in others have been reduced. Employers are noticing a drop in standards, and in some disciplines up to 50% of graduates from Australia’s top-ranked University of Melbourne still remain unemployed six months after graduation (SMH 1 April 2016). Recent reports in the Australian press show a sudden acceleration of this process. Sydney University is reducing the number of degree programmes it awards from 122 to 20 (SMH 31 March 2016). This is to make it ‘more competitive’ among Australia’s 43 universities, and as they are also planning to increase the intake of high-fee-paying  overseas students, ‘competitive’ seems to mean economically rather than intellectually. At Sydney University the international students, mainly from China, pay up to $A40,000 (about 20,000 Euros) each year to take the post-graduate business degree (SMH 4 April 2016).

In the same week as some of the reports I have cited, (SMH 26 March 2016), I was pleased to see an article called ‘Why Finland Has the Best Schools’. Then on April 11, a further article on why Australian schools will never be as good as Finnish ones.

Indeed, it is still so, in my experience, but every year I visit here I discover again what we all know: the tide of accountancy driven education policy that began to submerge Anglophone universities thirty years ago has, alas, risen here in Finland also. This has been associated with economic recession. Just in the years 2006 to 2009, unemployment in Finland rose from 7.6% to 8.2%, while GDP went from 4.1% to minus 8.3%. But as far as our situation here is concerned, there are deeper currents at work.

All these data reflect and are associated with a basic shift towards the commodification of education. Education is no longer primarily a process that the student actively engages in, but a product that the student buys. And in Australia this has become literally so. Recently in Sydney an investigation revealed the existence of a very successful million dollar business, set up by a young Asian woman, whose sole function was to sell essays to international students. There was even a price differential: you could buy a bargain-priced average essay, or pay a great deal more for essays likely to receive a higher mark. Presumably the former included a few errors or lacked original insights. In 2014 up to 1000 students from sixteen universities had hired the Sydney-based MyMaster company to ghost-write their assignments and sit online tests. In the wake of the investigation two university students were expelled and a further seventy faced severe penalties, with four having their degrees revoked from NSW’s most prestigious universities after being identified in connection with the online essay writing company (see further).

This was the most alarming manifestation of a process that can be dated back to the Dawkins White Paper: the student is no longer a producer of an educational outcome, but a consumer, a buyer, of an educational product.

I am interested in the larger forces driving that shift, and one place to begin is that word consumer.

One of the first signs of the shift was what seemed to me to be the increasing sense of helplessness among Australian university students. It manifested itself in The Phone Call, the night before an assignment was due. The due date had been known for months.

‘I’m having trouble with this essay’.

Following a long discussion regarding what research the student has conducted, it usually ended with her/him asking me what they should do now. What these students could not do is to simply start producing it themselves. What they want is … The Essay – delivered by the essay fairy to the door or under their pillow when they wake up in the morning.

The more immediate origins of consumerism arose from industrialisation which led to a growth in production that exceeded consumption – one of the causes of two serious financial depressions in the US in the 1870s and 1890s (see further, for example, H.W. Brands. 1995. The Reckless Decade: America in the 1890s. Chicago: University of Chicago Press), and it became necessary to persuade people that they should consume more. We are beginning to see the material problems, in resource depletion, technological waste, pollution. But there is a cultural problem also: the reduction of our power to produce ourselves as meaningful individuals. In a world driven by the idea of a growth economy, the ideal average citizen is a consumer, not a producer. This is why we have so much trouble changing from consumers to producers, why we can’t start the essay.  All the pressure brought to bear upon us tells us that our social function is to consume things, not produce things.

The title of my paper invokes an analogy with climate change. My argument is that the deterioration of the tertiary education system is not just the manifestation of a localised cluster of problems that can be solved simply by changing an education policy, in the same way that increasingly widespread drought will not be solved by installing some irrigation systems. Climate change is pervasive, the cause of an immense range of problems that would otherwise seem unconnected. Likewise, problems in the university are in fact the expression of more pervasive problems that affect areas of life that would otherwise seem to have nothing to do with each other. Consumerism extends its influence throughout the entire web of our contemporary lives. In what follows, then, there will be points at which you will wonder what I am saying has to do with the university system. That is part of my argument; bear with me – I will draw us back.

We are led to think of ourselves as insatiable consumers. One of the pressures pushing us in this direction, advertising. I want to emphasise that modern advertising can only work by depriving us of any agency apart from that of the consumer.  Billions of dollars are poured into devising the most ingenious ways of making us consume. As early as the mid-1890s, the trade journal Printer’s Ink was advising its readers to engage with the emerging field of psychology; in 1906 Professor Walter Dill Scott declared ‘the successful advertiser must study psychology and he must do it at once’ (cited Jon Savage. 2007/8. Teenage: The Prehistory of  Youth Culture. London and New York: Penguin: 116). Noting those dates of the crisis in over production in late nineteenth century US, it is not surprising that the world’s first international advertising campaign can be regarded as the 1893 World Exposition in Chicago, which in particular sought to increase the export of US commodities.

That objective has been brought closer by increased sophistication in consumer marketing, to which we are exposed daily, and often subliminally. Consider the supermarket, a primary site of marketing manipulation of insidious ingenuity.

• Increasing trolley sizes, and now, in Australia, ‘baby trolleys – oooh, isn’t that sweet, and how civic-minded of the supermarket to provide this ‘baby-minding’ toy while Mum gets on with the shopping. But it is deeply insidious, indoctrinating little ‘trainee’ consumers, whose mums often actually let them load up indiscriminately.
• The low number of ‘12 items or less’ lanes’; that is, lanes which might encourage us to buy less.
• Tricks of product placement:

– ‘adjacencies’ (slow sellers next to fast sellers);

– products within child reach;

– hand written price tags to create the impression of special bargains;

• slowing your movement: (it has been estimated that for every additional minute the supermarket can keep you there, you will spend a further $A1).

Choice of music

‘speed bumps’: obstacles in a lane that slow you down

• Checkout queues themselves are marketing strategies, flanked by the ‘impulse merchandise’ waiting for you, especially magazines that you pick up to pass the time – and each magazine itself is full of advertising that raises desire.

Advertising is the primary instrument of consumerism, and it has two objectives that also require the suppression of critical thinking:

a/ to create desire, with the promise that only a particular product will satisfy it, but

b/ to provide a product which does not permanently satisfy that desire – otherwise you would cease consuming.

A further challenge for advertising is to reconcile mass society with the cult of individualism. It wants to make the product desired by as many people as possible. But at the same time, it can only persuade you to buy if in doing so you feel special. Look through the advertisements in any newspaper or life-style journal, and count the number of times it informs you that it is selling something that fits exactly your particular profile. It, alone, is what YOU need to fill the lack, to achieve fulfilment. It is what YOU deserve!

Consider what this means:  the whole purpose of advertising is to make all individuals dissatisfied with who they are and what they have.  It systematically inculcates negative emotions: low self-esteem – in relation to status, body image, even geographical location; unappeasable desire and envy. It is the task of advertising to persuade us that our lives are inadequate, that we desperately need things that we do not want, and that we can have them immediately if we buy that product. The words of a car advertisement in Australia some years ago were: ‘I want it all, I want it now’.

So we must stuff more pre-processed commodities into ourselves. It is no accident that one of the greatest health problems in the US and Australia is obesity, that is, carrying more body tissue than you can actually burn away. But you must also become mentally obese – importing more information than you can ever use. Students carry this mental obesity into their study programmes. We can access books, articles, websites, producing a growing file at home of photocopied or down-loaded documents that we have never read, music we will never listen to. We are inundated with more information than ever before, but we are deprived of the means, and even the desire, to assimilate it. How often have you asked a student, ‘Do you know this book?’, to be told, ‘Well, I’ve got it’.

When we want to start producing instead of consuming information, we have great trouble knowing how to proceed. Will I start producing my essay? Maybe I will read one more book, download one more article. We are indoctrinated to consume culture, not produce it

Even in our approach to leisure and recreation we are consumers of ready-made mechanisms and processes. As long ago as 1927, Aldous Huxley attacked this aspect of US culture: he believed that ‘ready-made distractions’, incessantly marketed at the working class with manipulative advertising, meant that ‘our leisures are now as highly mechanised as our labours … [in] the sphere of play no less than the sphere of work, creation has become the privilege of a fortunate few’ (Proper Studies, cited by Alex Harvey, ‘Hug me till you drug me’. London Review of Books, 38/9, 5 May 2016).

Today, he would be even more appalled in a society of Dial-a-Pizza, Dial-an-Education, Dial-a-Life. In Australia, in spite of the proliferation of recipes in life-style magazines, and the installation of expensive designer label kitchens, less is now cooked in the home every year. Who makes their own toys, their own decor and recreation? Even our own domestic festivities like birthday parties are likely to be ‘outsourced’ to a fast-food outlet like MacDonalds. The holiday is pre-packaged. The book or wine selection is made for us. We don’t go for a walk, we buy time on pre-fabricated distance: a treadmill in a gym. All these pre-fabricated special-purpose commodities encourage the idea that culture is something made for us, not by us.

This idea of pre-fabrication is central to the construction of the disempowered consumer. I call it the ‘Sealed Unit’ phenomenon: that is the product which is constructed in such a way that we cannot be part of its production. When I was young, I could work on my own car, repairing it myself. Now the mechanic tells us that the problem is within a ‘sealed unit’, a component that you can’t get into. All we can do is to buy a new product. From computers to car parts, we are now accustomed to being told: that is not worth repairing, buy a new one.

This message of endless, passive consumption is so insidiously pervasive that it exists in many forms that we might not normally recognise as such. One instructive example has depressing contemporary relevance in Australia. I refer to gambling. In some forms of gambling, such as poker, the participants have an active role in producing the outcome. But the two biggest forms of gambling in Australia are online gambling on sports, and poker machines. The structural model of these forms of gambling corresponds to the model of consumerism that I have been describing: we buy something (a bet, a wager), that promises a level of satisfaction that is both immediate and disproportionately high, through a process over which we have no power, a ‘sealed unit’ to which we have no access.

Gambling of course has always been with us; the difference now is that, at least in my own country, it has become accessible at the click of a mouse and has reached the level of a major social problem, producing bankruptcies, suicide, crime, depression, domestic violence and other dysfunction. Unsurprisingly, the Australian the gambling industry invests staggering sums of money in advertising, as high as $149 million in 2014. It is worth it:  in 2013-14 our  total gambling losses were more than $21 billion. Australians appear to be the biggest gamblers in the world. Recent figures comparing 15 developed countries showed us to be number one (The Saturday Paper 9 April 2016; the source for all statistics on gambling, below).

The biggest component in the Australian gambling industry is poker machines. There are two factors in producing problem gambling:

‘First, the faster you can bet. An experienced button pusher on a poker machine can make a bet roughly every two seconds.’

It means that every hour an addict plays the machine, he makes 1,800 bets, most of which lose, and even the few payoffs are used to continue playing – that, is, losing. And addicts spend hour after hour at the poker machines.

‘The second factor is ease of access. And online betting, with its mobile apps, allows people to bet any time, any place. As one social justice commentator observed, online wagering gives people the chance to lose their home without ever leaving their home.’

I want to make the point that the form and magnitude of these forms of gambling are a dramatic paradigm of the disempowered consumer. I can think of no other commodity transaction which has achieved such a reduction between purchase and outcome in a process that so completely excludes the consumer from any control. The poker machine offers, but denies almost instantaneous gratification without agency. It is the most brutal metaphor of a consumerist society.

This model of the passive, disempowered consumer is directly replicated materially in the education system. I suggest the example of the use of computers in the classroom. When I first began to experiment with computer use in the early 1980s, the technology was still so rudimentary that I did my own hypertext markup language (HTML) coding. Within a very little time, there were new software programmes available that saved me the trouble, yet at the same time, my control over the process was reduced. I no longer knew enough to get inside the ‘sealed unit’.

I quote and paraphrase from a recent report (Ruby J. Murray, ‘Computer coding for the future’. The Saturday Paper 9 April 2016):

 As the machines get smarter, we run the risk of getting dumber; the largest study on Australian kids’ media use found that 80 per cent of 16-year-olds spend more than the recommended two hours a day on screens, yet they understand less than ever about the computer in their hands. … In 2014, the percentage of year 10 students [that is, about 15 years old] attaining a “proficient” computer literacy standard was 52 per cent, the lowest since the Australian Curriculum, Assessment and Reporting Authority began national evaluations in 2005

The first digital natives are now classroom teachers themselves. … A third of teachers in IT classrooms have not studied a single computer-related subject after their second year of university.

The fundamental message here is remorseless and ceaseless: I can’t do anything about my problem – except to buy a new product. The consumerist drive for instant gratification without agency has also compromised an essential skill required for an education: our attention spans, our abilities to make our own sustained critical engagement with public information. Teachers are now having to battle weapons of mass distraction, portable technologies that require no sustained attentiveness. I attended a lecture in this room a few weeks ago. A student sat diagonally in front of me, so that I could see what he was doing on the desk. As soon as he sat down, he began playing with his ipad, and continued to do so without let up throughout the lecture. From where I sat I could see that what he was looking at had nothing to do with the subject of the lecture, and, furthermore, that the longest he stayed on any window was less than two minutes.

The twitterverse reflects and contributes to this culture, in which knowledge consists of disconnected fragments, all of equal status, and for instant and unreflective consumption. In the recent Colorado Republican primaries:

 The process culminated when all 600 delegates to the national convention got the chance to speak for 10 seconds to the assembled crowd. They lined up all the way down the arena for their chance to shout brief elevator pitches into the microphone such as: “the only person better to be president than Ted Cruz is Jesus Christ and Jesus Christ is not a natural born citizen”, or “Donald Trump! Buy Colorado weed!” (Guardian Australia, April 10 2016)

This is what political debate has become! The dangers of this fragmented ‘fast-food’ model of consumption pervading the political process have been evident in the rise of Donald Trump, and the inability of his followers to critically engage with his torrent of absurd and mutually contradictory twitter-like slogans.

The shift from agency to passive consumerism, and all its corollaries was a relatively slow one in my country, like the proverbial frog in the hot water, we didn’t really notice it happening until it had happened. But in Finland, it happened much more quickly; the shift from a rural to this modern economy was the work of barely a generation, visible enough to produce its own defined category of ‘uusavuton’, ‘the new useless’. I first heard this term during the Finnish recession of the 1990s: it referred to people on low wages or unemployment benefits who would be able to survive, if only they knew of some way of preparing food other than in the form of packaged TV dinners, who could cook if they understood a stove instead of a micro-wave, who could spend less on clothing if they knew how to sew on buttons and patches, re-sole shoes, and could perform rudimentary household and automotive servicing.

The saddest thing which we, the new useless, can no longer produce is outcomes. We have seen the rise of the ‘victim society’: that is, a society in which someone else has produced the things happening to us.

‘Something unpleasant is happening to me. Since I cannot produce anything, someone else must have done this’.

– It is the fast-food outlet that is responsible for me burning myself with hot coffee (and so a customer of some years ago reportedly sued the fast-food company);

– It is the owner of the house I was breaking into who is responsible for me injuring myself

(Some years ago a burglar who was hit by the owner of the shop he was breaking into reportedly declared ‘I take no responsibility for anything’);

– It is the responsibility of the teacher that I did not pass the exam.

– It is the fault of the school that I was suspended for taking drugs.

I am entitled to everything, and someone else will take the responsibility for producing it.

Our contemporary first world life style is based on a steep rise in the postwar era in the level of entitlement, engineered by advertising, which is telling us, ‘You are entitled to have everything, and our product will give it to you’. Representative of this is the current advertisement for a Loreal hair shampoo, which advises the consumer to buy: Because I’m worth it’  – that is, entitled to it.

This approaches the ultimate irony: the commodification of the illusion of personal empowerment. Significantly, women are the main targets of ‘empowerment commodities’. In the words of a recent critique: the ‘empowerment’ product is ‘about pleasure, not power; it’s … tailored to insecurity and desire.’ You don’t work towards empowerment, you buy it as a readymade product: shoes, lingerie, handbags, cosmetics.

The tide has not yet risen so high here in Finland as in Australia, and I can’t tell you how refreshing it is to work in a country free of what we call MacMansions – homes with more rooms than will ever be used, except for the storage of commodities that will never be used – and to drive in streets almost free of massive 4-wheel drive vehicles. I don’t yet see here the same pressure to mindlessly consume more. I think there are many reasons for this, relating to Finnish cultural and political history, the same reasons that produced what is regarded as the world’s best education system.

But the signs are increasingly clear. And for us, those signs reflect a shift towards a changing understanding of education, from an organic self-empowering process to selling a commodity to a customer. Today when I go into a classroom or talk to one of my doctoral students, I can no longer be sure of what they want from the interaction, or indeed if they even know what they want. If no-one else seemed to be aware of this, I could take satisfaction in the idea that it is just the complaint of a grumpy old man. But my anxieties are echoes of an increasingly loud and widespread lament. We are not just up against a particular government in a particular place, but the mentalité of an entire culture, the manifestation of a global intellectual climate change.

I believe that the society that forgets how to think critically cannot survive. But I don’t know what we can do about this. I look forward to the discussion.

(blogitekstin ovat kirjoittaneet Eija Hesso ja Maiju Hasko osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia)

Terrorismilla on pitkä historia, sitä on ollut jo satoja vuosia. Historialliset terroriteot ovat kuitenkin historiaa – nykyterrori koskettaa meitä. Sanotaan, että syyskuun 11. tapahtumat vuonna 2001 muuttivat maailman, joka siirtyi eri aikakauteen. Näin 15 vuotta myöhemmin alamme vasta ymmärtää World Trade Centerin tapahtumasarjan merkityksen: maailma koki todellisen uudelleenjärjestäytymisen. Kyse ei ollut ainoastaan nykyisyydestä vaan menneestä ja tulevasta, siitä mitä oli ollut ja siitä minne olimme menossa.

Kaksoistornien tuhoaminen oli voimakas symbolinen merkki siitä, että länsimainen kulttuurimme on haavoittuvainen. On olemassa voimia, jotka voivat rikkoa näennäistä turvallisuuttamme ja aiheuttaa pelkoa. Pelkoa, joka koskettaa jokaista arkipäivässä: terrorismiteko voi osua myös lintukotoomme.

Vuosina 1966-1973 rakennetut Word Trade Centerin kaksoistornit toimivat lännen ja Pohjois-Amerikan kulttuurisina ikoneina. Tornit symboloivat valtaa; tornit olivat koko amerikkalaisuuden ja läntisen järjestelmän tunnusmerkki. Kaksoistornien romahtaminen merkitsi läntisen vallan romuttumista; kaksoistornien tapauksessa materiaalinen romahtaminen merkitsi myös symbolisen vallan romahtamista.

Vuonna 2007 edesmennyt sosiologi, filosofi Jean Baudrillard julkaisi vuonna 2002 teoksen, johon sisältyi vaikuttava essee”Requiem for the Twin Towers” (Baudrillard, Jean: The Spirit of Terrorism, 2002). Se on puhutteleva selonteko kaksoistornien merkityksestä kulttuuriimme. Baudrillardin mukaan hirvittävä tapahtuma voidaan ymmärtää myös toisin päin; symbolinen valta aiheutti konkreettisen tornien romahtamisen. Tornit edustivat kapitalismia eli läntistä valtaa. Tässä ei ajatella vain amerikkalaista kulttuuria vaan koko länsimaista ajattelua, jossa mentaalisena sopimuksena on ollut tuottaa hyvinvointia ja vapautta kaikille demokraattisesti.

Baudrillardin mukaan vuonna 2001 oli käynnistymässä neljäs maailmansota, sota terrorismia vastaan. Hänen mukaansa ensimmäinen maailmansota lopetti Euroopan mahtivallan ja kolonialismin, toinen tuhosi natsismin, kolmas, kylmä sota,  taas lopetti kommunismin ihannoinnin. Tämänhetkinen, neljäs maailmansota käydään terrorismia vastaan. Käsitellessämme terrorismia kulttuurihistorian työryhmässämme esiin nousi ”länsimaisen kulttuurin odotuskulttuuri”.  Myös Baudrillard on analysoinut asiaa toteamalla, että terrorismisotaa on odotettu. Syyskuun yhdentenätoista alkanut konflikti mahdollisti sen, että odottamisen aiheuttamaa pelkoa voitiin nyt avoimesti purkaa ja käsitellä; näin tuho oli myös omalla (hirvittävällä) tavallaan vapauttavaa. Romahdus vai tuhoutuminen, kumpi torneille itse asiassa tapahtui? Romahtaminen ei tarkoita täydellistä tuhoa vaan ennemmin alkua uudistumiselle. Tuhoutuminen käsitetään lopullisena tuhona.

 

Tornien kohdalle elämää

Baudrillard myös epäili, mitä vastaavaa voitaisiin rakentaa tornien tilalle. Nyt paikalla on muistomerkki Reflecting Absence, jonka suunnittelusta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu ja kilpailun voitti arkkitehti Michael Arad. Hän on syntyperältään juutalainen, joka tekee kokonaisuudesta vielä monimerkityksisempää.  Jo ennen kilpailua oli Arad pohtinut, minkälaisia teemoja alueelle voisi rakentaa; luonnoksissa oli paljon surun, mutta myös uskon ja toivon, uudelleensyntymisen symboliikkaa. Muistomerkkiä rakennettiin vuosia ja se avattiin yleisölle vuonna 2011. Museo valmistui kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2014.  Muistomerkin www-sivut löytyvät täältä.

Reflecting Absence on monimerkityksinen tila, jossa jokaisella on mahdollisuus olla yksin, mutta kuitenkin yhdessä – juuri niin kuten Michel Arad oli oman kokemuksensa reflektointina halunnut. Alueella on muun muassa suuri vehreä puisto, museo, uhrien muistomerkki sekä pelastuneiden portaat.

Reflecting Absencen maanpäällinen osa muodostuu kahdesta, tornien kohdalle rakennetusta altaasta. Menehtyneiden nimet on sijoitettu korkeimmalle, altaiden reunukseen. Arad halusi, että katsoja pystyisi yläpuolelta katsomaan ja tuntemaan tapahtuman suunnattomuuden ja tuhon laajuuden. Lopulta kuitenkin on mahdollista astua intiimimpään tilaan, katsoa vesiverhon läpi ja kokea yhteistä uhrien kanssa.

Altaita ympäröi puisto, joka on avara puiden satunnaisen istuttamisen tuloksena.  Puistossa jatkaa elämäänsä myös vanha puu, joka pelastui. Muistomerkki haluttiin luoda ”elämän keskelle” niin, että se symbolisoisi elämän jatkuvuutta ja yhteisöllisyyden tärkeyttä.  Reflecting Absence luotiin ihmisille muistamisen paikaksi. Paikaksi, joka muistuttaa elämän jatkuvuudesta ja sen kauneudesta.

Syyskuun yhdestoista muutti maailman – mitä opimme terrorismista? Se on tullut länsimaiseen elämäämme levittäen tarkoituksellista pelkoa yhteiskuntamme sisällä. Sotaterrori on jollakin tavalla suorempaa, siinä tiedetään tilanne ja voidaan ainakin yrittää toimia niin, että vain aktiivisissa sotatoimissa olevat ovat vaarassa. Sotaa varten on luotu yhteisiä pelisääntöjä, joita noudatetaan ainakin teoriassa.

Terrorismi luo pelkoa, se on sen tarkoitus. Yhteisönä voimme kuitenkin vastustaa sitä ja näyttää, että on toisenlaisia mahdollisuuksia yhteiseloon.  Lisääntyvä kulttuurien tuntemus, yhteiset ilot ja yhteiset huolenaiheet yhdistävät ihmiskuntaa. Kannamme kaikki vastuuta globaalisti yhteisestä tulevaisuudestamme.

Ympäristö on kannanotto

Terrorismilla tuhotaan meille tuttua ympäristöä. Miten voimme korjata ympäristön? Onko mahdollisuus vain korjata tuhoutuneet osat ja jatkaa elämää ja näin osoittaa, että meitä ei voi lannistaa? Jotain tällaista voidaan ajatella olevan Stari Mostin sillan uudelleen rakentamisen taustalla. Vuosisatoja kylän eri puolia yhdistänyt, symboliksi muodostunut silta tuhottiin 9. marraskuuta 1993 Bosnian sodassa nimenomaan sen symbolimerkityksen takia. Sen merkitys oli suvaitsevaisuus: silta yhdisti muslimien, juutalaisten ja kristittyjen elämän. Myös kaksoistornien uudelleenrakennus merkitsi samanlaista ajatusta toivosta ja uudesta noususta.

Tuhotun sillan paikalle rakennettiin uusi vanhaa tekniikkaa ja materiaalia käyttäen. Stari Most haluttiin symbolina takaisin; se on jotakin meissä olevaa yhteistä, jota haluttiin vahvistaa myös rakennetun ympäristön keinoin.  Uusi Stari Mostin silta ympäristöineen on nykyään UNESCO:n maailmanperintölistalla, jonne se hyväksyttiin vuonna 2005.

 

Ihminen tarvitsee jotakin pysyvää ja arkkitehtuurin kautta luotu symbolisuus ja muistamisen paikat ovat nousseet tärkeäksi osaksi toiveesta paremmasta huomisesta. Palaten lopuksi Baudrillardin luonnehdintaan maailmansodista voimme ajatella, että menneillä maailmansodilla on saavutettu mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen. Taistelut terrorismia vastaan käytyämme meillä on taas valintatilanne.

 

Kuvalähteet:

https://commons.wikimedia.org/

http://www.wsj.com/

https://commons.wikimedia.org/

 

 

 

(teksti: Eleonoora Vuorela, osana ”Kulttuurihistorian kirjoittaminen” -kurssin 80-luvun kulttuurihistoriaan liittyvää teemaa)

Tuntuu kiinnostavalta, joskin hieman erikoiselta kirjoittaa kulttuurihistoriasta, joka on ollut niin näkymätöntä, ettei sitä edes ole havaittavissa. Tämän kirjoituksen ideana onkin osaksi tuoda esille, miten vähäistä transihmisten näkyvyys mediassa oli 1980-luvulla. Vuosikymmen olikin vielä aikaa ennen transihmisten selkeämpää esille tuloa, joka alkoi hitaasti tapahtua 90-luvulla. Näkyvyys oli satunnaista, eikä ristiinpukeutujille, transvestiiteille, transgendereille (nykyään usein muunsukupuolisille) tai transsukupuolisille tarjottu paljoa roolimalleja tai ylipäätään järkevää tietoa. Jokainen mediassa ollut värähdys aiheen suuntaan sen sijaan rekisteröitiin tärkeänä, ja asian merkityksellisyyden antoi jokainen itse.

Sana transseksuaali on itseasiassa käännösvirhe, ja se perustuu englannin kielen ”sex”-sanan kahteen merkitykseen, seksi ja biologinen sukupuoli. Nykyinen versio, ”transsukupuolinen”, on oikea käännös. Sanaa transihminen taas käytetään nykyään kuvaamaan laajemmalti sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä. Käytän tässä termiä ”transsukupuolinen”, koska sana ”transseksuaali” oli alunperinkin käännösvirhe ja sen käyttöä pidetään loukkaavana.

Mediassa transihmisiä ei siis juuri näkynyt 80-luvulla. Vuonna 1981 ruotsalainen drag show-ryhmä ”After Dark” esiintyi Kaivohuoneella Helsingissä. Myös Culture Club-yhteen laulaja Boy George alkoi nousta otsikoihin androgyynillä olemuksellaan.

Transsukupuolisuus ja muu sukupuolinen moninaisuus sekoitettiin vielä 80-luvulla homouden ja lesbouden kanssa, joten näkyvyys oli vielä heikompaa kuin voisi edes kuvitella. Homo- ja lesbotutkimuksessa näkökulmat olivat sekoittuneita yhä ainakin 2000-luvun alkupuolella, ja vasta viime vuosina seksuaalivähemmistöjen sisältä on itse alettu identifioitua transihmisiksi. Transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta pidettiin ennen seksuaalivähemmistöjen ominaisuutena, vaikka sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Samoin transihmisten osuus suomalaisessa homo- ja lesbohistoriassa on helposti haluttu unohtaa: jo Seta ry:n edeltäjässä Psyke ry:ssä oli mukana transihmisiä.

 

Ilmiö on ollut maailmanlaajuinen, eikä juuri kukaan homo- ja lesboyhteisöistä ole esimerkiksi muistanut Stonewallin mellakan aikojen aktiiveja transihmisiä 60-luvun lopulta. Stonewall on HLBT-yhteisön taistelun yksi ikoneista. Mellakat alkoivat 1969, kun poliisi teki ratsian Stonewall Inn-nimiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosimaan baariin. Vain parin vuoden jälkeen transaktivisti Sylvia Riveralta estettiin pääsy Stonewallin mellakoiden muistotilaisuuteen, siitäkin huolimatta, että hänellä oli melko keskeinen osa mellakoissa. Kun Suomessa 1980 aloitettiin yhdysvaltalaisen ”Kupla” (Soap) -televisiosarjan esitykset, näyttelijä Billy Crystal esitti transsukupuolista hahmoa, Jodie Dallasia, mutta hahmo oli stereotyypitetysti homoseksuaali. Seksuaalisella suuntautumisella ei sinänsä ole muuta merkitystä, kuin että nämä kaksi asiaa, sukupuoli ja seksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään: naisellinen mies olisi homo ja miehekäs nainen automaattisesti lesbo, ja tämä oli näkemys sitkeästi vielä 80-luvulla.

Parempaa näkökulmaa tarjosi Pirkko-Liisa vuonna 1987, sen ajan sanoin ”transseksuaalisuudesta”, pääkaupunkiseudulla kuuluneen Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Hän kuvailee silloisia transsukupuolisten ongelmia, jotka eivät kovin paljoa tämän ajan ongelmista eroa. Kaikkein vaikeimpana asiana hän pitää sitä, että ihmisiä jää hoitamatta, ja kokonaiskuvaa hän antaa seuraavalla tavalla:

 

Tilanne on sekä hyvä ja huono, se on sillä tavalla hyvä, että vihdoinkin asioita ruvetaan käsittelemään. Ja Suomihan on Ruotsista esimerkiksi noin 20 vuotta jäljessä, muusta maailmasta noin 30 vuotta jäljessä, että meillä on lääkintöhallitus suhtautunut näihin asioihin nihkeästi.

Myös Iltalehti teki vuonna 1987 jutun transsukupuolisten kestämättömästä tilanteesta kahden naisen avioliiton teemalla, toinen naisista oli tietysti transsukupuolinen, jolla oli vaikeuksia saada juridista sukupuoltaan korjattua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun transihminen esiintyi suomalaisessa lehdistössä, mutta yksi niistä harvoista.

Aivan 80-luvun lopussa Suomeenkin ilmaantui elokuva Rocky Horror Picture Show, ja vaikka sitä voi pitää komediana, se on harvoja elokuvia, joissa transihminen esitetään itsetietoisena ja aktiivisena. Lisäksi elokuvan ympärille rakentui kultinomainen suosio. Mitään varsinaisia aktiivisia ja oikeita malleja tai esikuvia 80-luvulla kasvavalla transihmisellä ei ollutkaan. Läpimenevät onnistujat olivat ymmärrettävästi näkymättömissä, ja esimerkiksi yhdysvaltalaisen Sandy Stonen tapaisista esitaistelijoista ei tiedetty juuri mitään, myöskään Yhdysvaltojen 60-70-lukujen vaihteen aktivismin aallot eivät olleet jättäneet jälkeä Suomeen. Monet feminismiin ja transihmisiin liittyvät diskurssit jäivät Suomessa elämättä läpi, sillä näkyviä transihmisiä ei ollut. Transsukupuolisten historia 80-luvulla on uhriutumisen historiaa psykiatrisen sairaalan ja syrjinnän välissä, subjektiksi nousemisen mahdollisuudet olivat pienet.

”Drag kingeillä” ei 80-luvulla ollut juurikaan julkista näkyvyyttä, mutta 80-luku oli drag- artistien suosion nousun aikaa Suomessa. Vaikka dragia voi pitää hieman erilaisena ilmiönä muihin transihmisiin nähden, se oli jotain avoimen julkeaa ja sisälsi sukupuolirajojen rikkomista – aikana, jolloin kaiken piti olla siloteltua ja seliteltyä. Myös huoliteltu ulkonäkö ja vaivan näkeminen kertovat asian vakavuudesta esittäjille, toisaalta pohdintaa herättää, että saman vaivan nähnyt Drag King ei hymyilytä ketään. Vaikka molemmat kertovat itseilmaisun tarpeesta, liittyy niihin jokin syvempi merkitys tai vain halu esiintyä. Viihdyttävän tai vakavan merkityksen antaminen ilmaisulle on ehkä vain syntynyt kulttuurin kanssa vuorovaikutuksessa. 80-luvun suomalaisista drag-ryhmistä merkittävimmät olivat aina 80-luvun alusta Rolle Paukun ryhmän drag showt sekä tamperelainen Star Sisters.

Tärkeintä 80-luvun transihmisten näkyvyyden ymmärtämisessä on ymmärtää näkymättömyys sekä se, että kyse oli tukahdutetun kulttuurin hetkittäisestä näkymisestä, jolloin se ei aina ollut jotain, mikä olisi kuvannut kaikkia, tai joskus väärään kontekstiin sijoitettuna: tuskin se kuvasi enää yksilöä itseäänkään. Oikeaa ja hyvää tietoa ei ollut juuri lainkaan saatavilla. Jopa transvestiitit olivat sijoitettuna sairausluokitukseen ja kaikki tämä leimasi transihmisiä. Ihmiset olivat usein yksin ilman tukea tai tietoa. Järjestöjen näkyvyys oli heikkoa. 1984 luvulla perustettu transsukupuolisten asemaa edistävä Trasek ry ei tavoittanut vielä esimerkiksi nuoria, lisäksi myös transvestiittien järjestäytyminen oli vasta alkamassa.

Heti 90-luvulla alkoivatkin transihmisten suurimmat aallot nousta esille ja tehdä asioita tietoiseksi. Transvestiittien Dreamwear Club ry perustettiin vuonna 1990. Transaktivismi alkoi nousta Suomessa ja etenkin Yhdysvalloissa. Ensimmäinen Trans-Helsinki-tapahtuma oli vuonna 1993. Setan Transtukipiste aloitti toimintansa vuonna 1994. Vuonna 2002 saatiin uusi translaki, joka vanheni muutamassa vuodessa, mutta oli aikoinaan merkittävä askel kohti transsukupuolisten parempaa hoitoa. Viimeisten 2010-luvun vuosien kehitys taas on heijastanut transihmisten parantuvaa subjektiutta: transvestisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 2011 ja uudet yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa suojelevat lait astuivat voimaan 2015.

Nämä asiat tarjoavat myös mielenkiintoisen näkökulman pohtia perinteisen lehdistön, tv:n ja radion kykyä välittää tietoa. Transihmisten näkyvyys mediassa 80-luvulla oli heikkoa. Aikoinaan vaietuista, väheksytyistä ja jopa hävetyistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen mediassa puuttui, ja tämä myös osaltaan piti asiat vaiettuina ja väheksyttyinä. Riippumaton ja pieni media mahdollisti parempaa näkyvyyttä, mistä esimerkkinä jo esillä ollut Pirkko-Liisan haastattelu vuodelta 1987 Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Itse näen internetin suosion nousun yhtenä tekijänä 90-luvulla – se paransi tiedon saatavuutta ja mahdollisti esimerkiksi järjestöjen paremman löydettävyyden. Samoin internet mahdollisti transihmisten omien äänien paremman näkyvyyden ja helpon dialogin toisten kanssa.

Transihmisten historiassa on mielenkiintoista sukupuoleltaan moninaisten ihmisten kokemusten samankaltaisuus ajasta, paikasta ja saatavilla olevasta tiedosta huolimatta. Ihmisten ja yhteisöjen näkyvyys on vain muuttunut. Vihamielisissä olosuhteissa muodostuneita kulttuureja ja yhteisöjä pitääkin ymmärtää vaietun ja tukahdutetun historiansa kautta. Nykyisen tilanteen voi ymmärtää niin, että näkymättömyydestä on päästy siihen, että nyt näkyviksi tulleet kokemukset ja identiteetit pyritään vastaavasti vielä mitätöimään ja sivuuttamaan. Mennee vielä pitkän aikaa ennen kuin esimerkiksi transsukupuolisen hoidot ovat ihmisille yhtä vakavasti otettavia hoitoja ja leikkauksia, kuin mitä vastaavat ovat muille ihmisille. Tukahduttavan kulttuurin laannuttua nyt näkyvät transihmiset kohtaavatkin muut ihmiset, joille asia on ennakkoluuloineen yhä melko uusi.

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Mustola, Kati & Pakkanen, Johanna (toim.): Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Keuruu 2007.

Stryker, Susan: Transgender history. Seal Press, Berkeley 2008.

Hlbtiq-historiaa Suomessa <http://seta.fi/historia/>.2.4.2016

”Transseksuaalisuus”, Radio Toinen Linja, 11.5.1987.   <http://ranneliike.net/media-arkisto/media/141>.2.4.2016.

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin yhtenä ryhmätehtävänä oli toteuttaa blogikirjoitus, joka meidän kohdallamme tarkoitti ensimmäinen maailmansota -teeman mukaista tekstiä. Halusimme toteuttaa ryhmätehtävän katsomalla ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän elokuvan ja pohtia sen herättämiä ajatuksia kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Valitsimme italialaisen Mario Monicellin ohjaaman elokuvan La Grande Guerra (suomeksi Suuri Sota) vuodelta 1959. Katsoimme elokuvan eräänä keskiviikkoaamuna Sirkkalan seminaarihuoneessa ja kulttuurihistorian opiskelijoina lähestyimme elokuvaa analyyttisellä otteella aiemmat opinnot mielessä. Elokuva oli vaikuttava ja kuvasi mielestämme sotaa silottelematta. Teos herättikin paljon mielenkiintoista pohdintaa eri näkökulmista.

La Grande Guerra -elokuvan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Italiaan. Päähenkilöinä ovat kaksi italialaista sotilaskaverusta, vapaaehtoisesti sotaan lähtenyt Oreste Jacovacci (Alberto Sordi) ja vankilasta värvätty Giovanni Busacca (Vittorio Gassman). Päähenkilökaksikko ystävystyy sodan tiimellyksessä pyrkiessään välttelemään sotatoimia kaikin keinoin, lopulta kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa näiden kahden ystävyksen kautta sodan mielettömyyttä komiikan ja realismin keinoin.

Ryhmässä pohdimme ensin elokuvan valmistusajankohtaa ja vastaanottoa Italiassa. Elokuvassa sotaa ja italialaisia sotilaita on kuvattu hyvin realistisesti. Nostiko elokuva siis aikoinaan kotimaassaan samanlaista keskustelua ja närkästystä kuin Suomessa muutama vuosi aiemmin valmistunut Tuntematon sotilas? Molemmissa on löydettävissä samanlaista sotilaan sankarimyytin purkamista, ja sota-ajan patrioottista nostatusta esitetään negatiivisessa valossa. La Grande Guerra olikin ensimmäinen italialainen elokuva, jossa ”suuri sota” näytettiin ilman fasistista tai toisen maailmansodan retoriikkaa. Elokuvan aiempaa myyttistä sotakuvaa rikkova alkuasetelma herätti näin ollen reaktioita lehdistössä jo tekovaiheessa ja valmistuttuaan se joutui sensuurin hampaisiin. Yleisön ja arvostelijoiden suosio kuitenkin osoitti elokuvan olleen italialaisille tervetullut tapa käsitellä tätä sotaa ensimmäistä kertaa ilman patrioottista tai romantisoitua kuorrutusta.

Meille jäi elokuvasta päällimmäisenä mieleen vallitsevana tunnelmana absurdius ja kaaoksen jatkuva läsnäolo. Sotaa kuvattiin suurena järjettömyyden tilana, joka tuotiin esille muun muassa sotilaiden tietämättömyytenä vallitsevien olojen syistä. Ylempien käskyt veivät joukkoja juoksuhaudoista toiseen, saavuttamatta päällisin puolin mitään muuta kuin kärsimystä. Esimerkkinä tästä meille kaikille nousi mieleen kohtaus, jossa viestinviejä kuolee tuodessaan viestiä päämajasta, jossa toivotetaan hyvää joulua ja määrätään jakamaan sotilaille suklaata ja grappaa. Kohtauksessa kiteytyy hyvin sodankäynnin järjettömyys.

Järjettömyydestä kertovat myös elokuvan joukkolahtauskohtaukset, joissa sotilaat hyökkäävät yhtenäisenä rintamana kohti avaraa taistelukenttää. He saavat vastaansa modernien aseiden armottoman tulituksen, joka säälimättä kaataa ihmisiä lakoon kuin halla viljaa. Näissä kohdissa elokuva onnistuu kiteyttämään juuri ensimmäiselle maailmansodalle tyypillisen teeman: perinteisen rivissä etenemisen ja kehittyneiden aseiden kohtaamisen. Joukkokohtauksia katsoessa nousee väistämättä mieleen yksilöiden kokemusten jääminen etäälle katsojasta, sillä sotilaiden rooli esitetään sodassa tykinruoaksi joutuvina maalitauluina.

Joukkolahtauskohtauksien lisäksi elokuvassa on onneksi monia yksityiskohtia, jotka kuvaavat yksilöiden inhimillistä elämää valtavan sotakoneiston keskellä. Sotilaita ei eristetä koko elokuvan ajaksi sotakentälle, vaan he viettävät välillä aikaa myös juoksuhautojen ulkopuolella lähikylien asukkaiden kanssa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa sotilaat pääsevät hetkeksi irtautumaan sodasta siviilielämän pariin, tanssimaan ja liehittelemään kylän tyttöjä. Kontrasti rauhanajan elämään nousee tässä kohtauksessa vahvasti esille. Tässä tulee myös näkyviin elokuvan tapa esittää Italian sota-ajan tilanne, jossa rintama oli sekä oman maan sisällä että asutuksen keskellä. Mielestämme tässä voi nähdä eron moniin muihin, etenkin amerikkalaisiin ja brittiläisiin sotaelokuviin, joissa rintama sijoitetaan kauas sotilaan omasta asuinpaikasta.

Kokonaisuudessaan elokuva kiteyttää hyvin sodan häikäilemättömyyden. Sota ei anna uutta tilaisuutta kenellekään vaan peli on kerrasta poikki. Elokuvassa kuvataankin hyvin se, miten sota löytää aina lopulta uhrinsa vaikka sitä yrittäisi välttää ja pakoilla. Alkukohtauksessa miehet tungeksivat jonoissa kuin kiirehtien sotaan, mutta kohtaavat pian sodan karun todellisuuden. Sotilaita kuolee jatkuvasti ja vanhat kasvot vaihtuvat uusiin jatkuvalla syötöllä. Kuolla voi niin taistelussa kuin pakosalla, eikä ihmishenki todellakaan merkitse paljoa.

Elokuvakokemus oli siis monipuolinen. Lähdimme aluksi katsomaan elokuvaa analyyttisesti lehtiöt kädessä, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin aikana eläydyimme elokuvan eteemme marssittamaan maailmaan. Draamallisen elokuvan kautta koimme historiantutkimuksen erään ulottuvuuden problematiikan; miten suhtautua analyyttisesti menneisyyden tragedioihin. On vaikea suhtautua viileästi historiaa mullistaviin tapahtumiin, eikä niihin välttämättä tarvitse suhtautua edes niin. Elokuva kosketti meitä, mutta toisaalta kurssin aikana hankkimamme pohjatieto ensimmäisestä maailmansodasta avasi meille monia ulottuvuuksia syvemmin, toisin kuin jos olisimme katsoneet sitä pelkästään viihteellisenä fiktiona. Elokuva avasi meille kieltämättä uuden ulottuvuuden ensimmäiseen maailmansotaan aiempaan pelkkään kirjalliseen materiaaliin verrattuna.

Teksti on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa Ensimmäinen maailmansota. Kirjoittajina Ida Vanhainen, Nana Seppänen, Taru Parikka, Jesse Myllylahti, Mari Agge, Minna Kantonen

Kuvalähde: http://cinema.usc.edu/events/event.cfm?id=12491

Ensimmäisen maailmansodan aikana koettujen nälkävuosien muisto sai suomalaiset varpailleen, kun maailmanlaajuinen lama toi tullessaan suurtyöttömyyden lisäksi uuden pula-ajan. Vaikka 1930-luvun alussa Suomessakin oli nousussa uusi ja urbaani kulutuskulttuuri, jonka myötä radion, puhelimen ja levysoittimen kaltaiset kulutustavarat yleistyivät ihmisten arjessa, lupaava kehitys moderniksi yhteiskunnaksi katkesi kansainväliseen talouskriisiin.

Sotien välinen lama ilmeni Suomessa pääasiassa työttömyytenä, työaikojen lyhentymisenä ja vaatimattomampina palkkoina. Kuitenkin seurauksena syntynyt pula vaikutti niin asumiseen, vaatetukseen kuin ravintoonkin. Etenkin maaseudulla siirryttiin uudelleen kohti omavaraisuutta ruokavalion jäädessä elintarvikkeiden huonon saatavuuden vuoksi muuten liian yksipuoliseksi. Tärkeimpiä ravinnonlähteitä olivat perunan ja suolakalan lisäksi nauris, lanttu ja kaali. Ruoan säilönnän merkitys korostui ja erilaiset säilöntätuotteet pergamiinista säilöntätabletteihin ja umpiointitölkkeihin valtasivat markkinat. Etevällä emännällä kellarin ja ruokakomeron hyllyt tursuivat juhlavissa jonoissa pönöttävistä säilykepurnukoista ja -purkeista. ”Käyttäkää osa jokaisesta päivästä säilykevarastonne kartuttamiseen”, kehotettiin Karhula-Iittala -lasitehtaiden tölkkimainoksessa. Kansaa kannustettiin myös joukolla sieni- ja marjametsiin, jotta kesän sato tulisi saatua mahdollisimman tehokkaasti talteen. Pula-ajan säilönnässä ei sorsittu edes tavallisesti rikkaruohoina pidettyjä kasveja, vaan esimerkiksi nokkospusikko alkoi nauttia uudenlaista arvostusta.

 

Vaikka lama jäi Suomessa kansainvälisellä mittapuulla verrattain lyhyeksi, väestö tuskin ehti hengähtää pula-ajan kituuttamiseltaan, kun toinen maailmansota pakotti siirtymään entistä tiukempaan elintarvikkeiden ja kulutustuotteiden säännöstelyyn. Niin kutsuttu korttiaika alkoi Kansanhuoltoministeriön määräyksestä syksyllä 1939. Ensimmäisenä kortille joutuivat bensiini ja kahvi, mutta sodan edetessä niin ruuat kuin teollisuuden raaka-aineetkin siirtyivät säännöstelynalaisiksi.

Väestö jaettiin arvioidun ravinnontarpeen mukaisesti viiteen ryhmään (A-E), joille korttiannokset takasivat ainakin teoriassa tietyn määrän elintarvikkeita vuorokautta tai kuukautta kohden. Ostokortti ei – nimestään huolimatta – ollut mikään tarjouskuponki, vaan myönsi omistajalleen ainoastaan luvan lunastaa kortissa määritelty tuote maksua vastaan. Varsinaisen korttikauden kulta-aikana ostoskierroksesta selviytyminen oli sekä taito- että tuurilaji elintarvikkeiden kyseenalaisen saatavuuden ja tarvittavien korttien lukumäärän vuoksi. Ajoittain korteillakaan ei ollut mahdollista saada kaipaamaansa tuotetta, mutta toisaalta tilanteen niin salliessa saatettiin myöntää jopa lisäannoksia. Korteilla saataviin annosmääriin jouduttiinkin tekemään jatkuvasti muutoksia elintarviketilanteen vaihdellessa sodan aikana. Mikäli jokin elintarvike vapautui säännöstelystä (tai uhkasi joutua sen alaiseksi), väki tyhjensi hyllyt tehokkaasti. Hamstraamiseen taipuvaisia suomalaisia yritettiin hillitä ajoittain jopa propagandaksi yltyvällä valistusmainonnalla, jossa korostettiin säästäväisyyttä, ahkeruutta ja kärsivällisyyttä. Pula-aika olikin omiaan muokkaamaan mielikuvaa suomalaisesta luonteenlaadusta.

Vaikka ensimmäisestä maailmansodasta viisastuneena ja armottoman tehokkaan säännöstelyjärjestelmänsä ansiosta Suomi ei joutunut kokemaan varsinaista nälänhätää, pula-aika kummitteli lievempänä ilmiönä aina vuoteen 1954. Tuolloin sokerin ja kahvin säännöstely viimein päättyi ja leveä elämä saattoi alkaa. Kuitenkin erityisesti vanhemman polven keskuuteen jäi elämään tietty pula-ajan mentaliteetti, jossa korostuu säännöstelyn tuoma hamstrausharrastus ja tarkanmarkantalous.

 

Blogin on kirjoittanut Silja Keltto osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa 1930-luvun Suomi.

Lähteet:

www.historianhavinaa.net

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/saannostelyn-aikaan

http://www.ouka.fi/oulu/ppm/pula-aika-1939-1954

Sjöström, Elin (toim.): Sota-ajan keittokirja. Kansanvalistusseura 1917.

Kallioniemi, Jouni (toim.): 123 Sotavuosien ruokaohjetta. Gummerus 2006.

Arkistolaitos: digitaaliarkisto

Kotiliesi, vuosikerrat 1939-1945

Kuvalähteet: Arkistolaitos, Kotiliesi 1944, Kokkola-lehti 21.12.1940

 

Suomessa kieltolaki lopetettiin 5.4.1932 kolmentoista raivoisasti yritetyn vuoden jälkeen. Hyvästä, päihtymistä vähentävästä tarkoituksesta huolimatta käytännön seurauksia olivat olleet kulutetun alkoholin määrän kasvu ja rikollisuuden lisääntyminen. 1930-luvun alussa yli puolet tuomioon johtaneista rikoksista oli alkoholiin liittyviä. Toisin kuin lain tarkoitus oli Suomeenkin saatiin laittomuuksilla rikastunut ja enemmän tai vähemmän organisoitu rikollisväestö, salakuljettajat. Tavallinen kansa ei kuitenkaan käytännössä pitänyt viinan salakuljettajia rikollisina, mistä todistavat myös valtavavat salakuljetusmäärät: vuonna 1930 alkoholia takavarikoitiin yli miljoona litraa ja vielä kieltolain päättymisen jälkeenkin useita vuosia takavarikoidut alkoholimäärät olivat satojatuhansia litroja vuodessa (Raimo Pullatin mukaan salakuljetetusta viinasta saatiin kiinni ehkä 10 %, todelliset luvut saattavat siis olla jopa 10 miljoonaa litraa/vuosi). Kaj Dahlin mukaan vuonna 1932, lain jo päätyttyä, vähintään puolet kulutetusta alkoholista saattoi olla edelleen laitonta.

Toisaalta vielä ensimmäisten uusien Alkojen avaamisen jälkeen vuonna 1932 valtion virallista alkoholipolitiikka leimasi kieltäminen: alkoholin myyminen oli aluksi sallittua vain kaupungeissa ja kauppaloissa, ei maaseudulla, jossa enemmistö suomalaisista asui. Alkoholiliikkeen tarkoitus olikin, ironista kyllä, ensisijassa hillitä alkoholinkulutusta. Maaseudulla päihtyminen luultavasti onnistui edelleen helpoiten kotipolttoisella tai salakuljetetulla tuotteella. Tästä herääkin kysymys, millaisessa kuplassa Suomen hallinto eli: jos vuosittain takavarikoitiin jopa miljoona litraa alkoholia ja ihmiset päihtyivät yhtälailla välittämättä hallituksen säätelytoimista eikö ihmisen kuvittelisi havaitsevan, että valittu poliittinen linja saattaisi olla hieman kenollaan. Alkoholipolitiikka tuntuu olleen vielä pitkään kieltolain päättymisen jälkeenkin ensisijassa kansankasvatusta, teesinään juominen on pahasta ja sivistynyt ihminen ei sitä tee. Liekkö maaseudun alkoholin saanti siksi niin rajoitettua, että maalaisten sivistystasoa (= järkeä) ei pidetty riittävän korkeana päättämään omasta päihdekäyttäytymisestään. Ja valitettavaa kyllä, myös sivistyneistö nautti alkoholista siinä missä rahvaskin.

Suomessa 1930-luvun taitetta voi pitää, ainakin hieman leikillisesti, Yhdysvaltalaisen järjestäytyneen rikollisuuden pikkuveljenä. Voidaan puhua jopa pirtusodasta salakuljettajien, jopa pirtukuninkaiden kuten Algoth Niskan ja poliisin ja tullin, myöhemmin merivartioston välillä. Virkavallan ratsaustoimenpiteet päättyivät jos ei nyt usein, niin ainakin joskus ammuskeluihin ja muihin väkivallan tekoihin, joissa tuli myös kuolonuhreja. Tämä, vähemmän yllättävästi, vähensi myös virkavallan sympatiaa ja ymmärrystä salakuljettajia kohtaan. Samaan aikaan Suomi sääti uusia lakeja ja solmi kansainvälisiä sopimuksia salakuljetuksen hillitsemiseksi. Uusien sopimusten perusteella salakuljetuksesta epäiltyjä aluksia saattoi ottaa kiinni myös avomerellä. Suur-salakuljettajat reagoivat näihin sopimuksiin siirtämällä laivojensa liput maihin, jotka eivät olleet liittyneet suomalaisten salakuljetuksen vastaisiin sopimuksiin, ja näin ollen niiden pysäyttäminen pysyi edelleen kiellettynä. Myös 1931 perustettu merivartiolaitos lisäsi salakuljettajien kiinnijäämisriskiä huomattavasti.

Käytännössä salakuljetus tapahtui useissa etapeissa ja siihen liittyi monia portaita. Ensin suurempi laiva saattoi tuoda lastin pirtua Saksasta tai Virosta, joka Suomea lähestyttäessä siirrettiin pienempiin yhdysveneisiin tai laivoihin, jotka kuljettivat sen rannikolle ja upottivat meren pohjaan tai muuhun turvapaikkaan odottamaan tai siirsivät sen suoraan mantereelle, josta alkoholi kuljetettiin mitä vaihtelevimmilla välineillä myyntiin. Kiinnostavimpia näistä keinoista lienee Lapissa yleinen tapa kuljettaa viina ”karavaanimiesten” kyydissä, jotka kantoivat kerralla yleensä kaksi 10 litran tonkkaa rannikolta myyntiin, pitkienkin matkojen taakse. Lopulta viina jaettiin pienempiin myyntiannoksiin, jotka yleensä kauppasi vielä viimeinen välikäsi. Merellä kiinnijäämisriskin kasvaessa kehitettiin uusi systeemi alkoholin kuljetukseen, pirtukanisterit pakattiin ”torpedoon”, joka oli veneen perässä pinnan alla kulkeva kehikko ja vaijerilla kiinni sitä vetävässä laitteessa. Kiinnijäämisen uhatessa torpedo saatettiin upottaa hetkessä ja mahdollisesti käydä noutamassa parempana hetkenä tullimiesten poistuttua. Normaalisti torpedot vetivät lähes 1000 litraa pirtua ja painoivat kokonaisuudessaan hieman yli 1000 kiloa. Salakuljetusviinaa oli niin paljon saatavilla, että jo 1920-luvulla se syrjäytti osassa Suomea (esimerkiksi Vaasan läänissä) viinankeiton alkoholin pääasiallisena lähteenä.

Kiinnostavan yhtymäkohdan kieltolain aikaiseen salakuljetukseen tarjoaa nykyinen tapa tuoda Virosta halpaa alkoholia ”omaan käyttöön” autolasteittain kerralla. Käytännössähän alkoholi usein välitetään vähintään omalle tuttavapiirille. Tähän yhdistyy edelleen hyväksyminen kansan silmissä ja paheksunta virkavallan puolelta. Siis virolainen viina, ja nykyään myös miedommat juomat, myyvät edelleen. Naapurin rooli näyttääkin pysyneen muuten muuttuneessa maassa hämmästyttävän samana vuosikymmenien yli. Pirtukuninkaita täällä ei kuitenkaan enää taida olla.

Blogin on kirjoittanut Lassi Ruutiainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa 1930-luvun Suomi.

Lähteet:

Pullat, Raimo: Itämeren rutto : pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939. Kaleva, 1993.

Dahl, Kaj: Saariston salakuljettajat. Schidlts & Söderström, 2003.

Kuva on teoksesta: Raimo Pullat, Risto Pullat: Viinameri – Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel. Lähde: http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri—Kirjat/2010/11/06/Pirtun+salakuljetuksen+koko+kuva/201039929643/55

Lännessä tavataan nähdä Venäjä suurena, pelottavana ja vieraana paikkana. Mutta onko Venäjä niin vieras kuin yleensä halutaan nähdä? Vai onko kysymyksessä tyypillinen vastakkainasettelun tarve? Vastakkainasettelun kautta valtiot määrittävät itseään, mutta miten tämä toimii historian kentällä, miten esimerkiksi Iivana IV:n (Julman) teot erosivat samoihin aikoihin lännessä hallitsijoina toimineiden teoista? Toki on totta, että osa Iivanan teoista oli omanakin aikanaan poikkeuksellisen julmia, mutta lähteiden epätarkkuuden ja suoranaisen liioittelun vuoksi tarkkoja tietoja on vaikea saada. Venäjällä hallitsijan valta oli ehdottomampi kuin lännessä, vahvan vastavoiman antavat tekijät, kuten varakas porvaristo, puuttuivat. Iivanan lisänimen tavallinen käännösasu ”julma” on tietyssä mielessä virheellinen, sillä Venäjän sana Groznyi tarkoittaa enemminkin ankaraa tai pelottavaa kuin julmaa. Nimitystä käytettiin jo Iivanan elinaikana.

Iivanan toimet näyttäytyvät toisenlaisina, jos niitä tarkastelee suhteessa muihin 1500-luvun hallitsijoihin. Näiden toimet olivat joissakin suhteissa aivan yhtä verisiä, joskin niiden julmuus kohdistui selkeästi aatelistoon, jonka valtaa haluttiin suitsia tai ne olivat osa uskonpuhdistuksen aikaansaamaa kuohuntaa. Vaikka muissa Euroopan valtioissa hallitsijoiden valta oli rajoitetumpaa kuin Venäjällä, pystyivät kuninkaat suorittamaan hirmutekoja, kuten esimerkiksi Eerik XIV:n Sture murhat, Tukholman verilöyly, Pariisin pärttylinyön verilöyly sekä kuningatar Elisabethin herttuamurhat osoittavat. Hallitsija pystyi joiltain osin katsomaan olevansa lakien yläpuolella. Eerik XIV on mielenkiintoinen vertailukohta, koska hän hyvin todennäköisesti kärsi mielisairaudesta. Saman syyn on epäilty olleen myös Iivanan toimien takana. Iivanan käskystä tai toimesta suoritetut hirmutyöt olivat usein luonteeltaan henkilökohtaisen inhon aikaansaamia.

Iivanan tavanneiden henkilöiden jättämät kirjalliset arviot poikkeavat joiltain osin toisistaan melko paljonkin. Erityisesti tämä koskee englantilaisia kauppakomppanian edustajia, jotka olivat avanneet uuden kauppayhteyden Venäjälle Vienanmeren kautta välttääkseen Juutinrauman tullia. Brittien havainnointia ja mielipiteitä ohjasi melko pitkälle epäluulo muukalaisia kohtaan. Richard Chancellor oli briteistä avarammin Venäjää katsova ja kirjoitti Iivanasta vuonna 1553 seuraavasti: “Kaikkien muiden kunniaosoitusten ja vallan tunnusmerkkien lisäksi myös hallitsijan kasvoilla oli hänen asemaansa vastaavaa majesteetillisuutta.” Tässä vaiheessa Iivana ei ollut suorittanut suurimpia hirmutöitään.

Iivana pyrki pitämään yllä hyviä suhteita Englantiin ja antoi englantilaisille etuja ja oikeuksia, jollaisia muilla ulkomaalaisilla kauppiailla ei ollut. Iivana tunsi myös mielenkiintoa kuningatar Elisabethia kohtaan ja jopa pyysi tältä turvapaikkaa mikäli hän joutuisi pakenemaan Venäjältä ja tarjosi vastavuoroisesti samaa etua Elisabethille. Kuningatar suhtautui tähän pyyntöön varsin karsaasti, mutta pyrki kauppayhteyksien vuoksi ilmaisemaan mielipiteensä kohteliaasti. Iivana jopa kosi kuningattaren serkkua, mutta Elisabeth sanoi lady Hastingsin olevan sairaalloinen ja rokonarpinen ja torjui kosinnan lopulta. Turvapaikan pyyntö kertoo joko Iivanan pyynnön aikaisesta mielialasta tai siitä, että hän oli ainakin jossain määrin tietoinen omista teoistaan ja niiden mahdollisista seuraamuksista.

Eräs merkittävä tekijä Venäjään liittyvien mielikuvien välittymistapana ovat olleet loikkarit, joista ensimmäinen merkittävä oli Andrei Kurbski. Kurbski pakeni Venäjältä Liettuaan ja hän ja Iivana olivat kirjeenvaihdossa väitelläkseen tilanteesta. Kirjeitä on säilynyt, joskaan tutkijat eivät ole niiden autenttisuudesta yksimielisiä. Kurbski oli kuulunut Iivanan uskottuihin miehiin ennen epäsuosioon joutumista ja hänen pakonsa johdosta Kurbskin perhe vangittiin ja he kuolivat vankilassa. Kurbskia voi pitää ensimmäisenä merkittävänä loikkarina, jonka tunnetuin seuraaja on ollut Lev Trotski.

Loikkarit ovat luoneet lännessä mielikuvia Venäjästä maana, jossa ei ole ollut, eikä ole, turvallista olla eri mieltä valtaa pitävien kanssa. Loikkauksien syyt ovat olleet poliittisia, henkilökohtaisia ja taloudellisia. Vladimir Putinia on toisinaan sanottu tsaariksi mikä ei ole tarkalleen ottaen oikein, mutta viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ja Krimin niemimaan haltuunotto ovat vahvistaneet tätä käsitystä. Venäjän on sanottu tarvitsevan vahvaa johtajaa, mutta tuleeko asia joskus muuttumaan, kun nuoremmat sukupolvet, jotka ovat matkustaneet enemmän muissa maissa, esimerkiksi Euroopassa, näkevät eron oman maansa autoritaarisen hallintotavan ja muiden maiden kansanvallan välillä. Alkavatko he vaatia myös Venäjälle todellista demokraattista hallintomallia? Tätä on jonkin verran ilmennyt, esimerkiksi Venäjän edellisten presidentinvaalien jälkeen, jolloin suurkaupunkien keskiluokka nousi vastustamaan tapaa, jolla Putin palasi presidentiksi.

Blogin on kirjoittanut historian opiskelija Kerttu Rajaniemi osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa, jonka teemana oli Outo Eurooppa 1500-1700.

Lähdelukemisto:
Madariaga, Isabella: Iivana Julma. Ajatuskirjat Gummerus, 2005.
Warnes, David: Venäjän tsaarit. Kaikki Venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin. Karisto, 1999.

Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Iivana_Julma