Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin yhtenä ryhmätehtävänä oli toteuttaa blogikirjoitus, joka meidän kohdallamme tarkoitti ensimmäinen maailmansota -teeman mukaista tekstiä. Halusimme toteuttaa ryhmätehtävän katsomalla ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän elokuvan ja pohtia sen herättämiä ajatuksia kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Valitsimme italialaisen Mario Monicellin ohjaaman elokuvan La Grande Guerra (suomeksi Suuri Sota) vuodelta 1959. Katsoimme elokuvan eräänä keskiviikkoaamuna Sirkkalan seminaarihuoneessa ja kulttuurihistorian opiskelijoina lähestyimme elokuvaa analyyttisellä otteella aiemmat opinnot mielessä. Elokuva oli vaikuttava ja kuvasi mielestämme sotaa silottelematta. Teos herättikin paljon mielenkiintoista pohdintaa eri näkökulmista.
La Grande Guerra -elokuvan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Italiaan. Päähenkilöinä ovat kaksi italialaista sotilaskaverusta, vapaaehtoisesti sotaan lähtenyt Oreste Jacovacci (Alberto Sordi) ja vankilasta värvätty Giovanni Busacca (Vittorio Gassman). Päähenkilökaksikko ystävystyy sodan tiimellyksessä pyrkiessään välttelemään sotatoimia kaikin keinoin, lopulta kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa näiden kahden ystävyksen kautta sodan mielettömyyttä komiikan ja realismin keinoin.
Ryhmässä pohdimme ensin elokuvan valmistusajankohtaa ja vastaanottoa Italiassa. Elokuvassa sotaa ja italialaisia sotilaita on kuvattu hyvin realistisesti. Nostiko elokuva siis aikoinaan kotimaassaan samanlaista keskustelua ja närkästystä kuin Suomessa muutama vuosi aiemmin valmistunut Tuntematon sotilas? Molemmissa on löydettävissä samanlaista sotilaan sankarimyytin purkamista, ja sota-ajan patrioottista nostatusta esitetään negatiivisessa valossa. La Grande Guerra olikin ensimmäinen italialainen elokuva, jossa ”suuri sota” näytettiin ilman fasistista tai toisen maailmansodan retoriikkaa. Elokuvan aiempaa myyttistä sotakuvaa rikkova alkuasetelma herätti näin ollen reaktioita lehdistössä jo tekovaiheessa ja valmistuttuaan se joutui sensuurin hampaisiin. Yleisön ja arvostelijoiden suosio kuitenkin osoitti elokuvan olleen italialaisille tervetullut tapa käsitellä tätä sotaa ensimmäistä kertaa ilman patrioottista tai romantisoitua kuorrutusta.
Meille jäi elokuvasta päällimmäisenä mieleen vallitsevana tunnelmana absurdius ja kaaoksen jatkuva läsnäolo. Sotaa kuvattiin suurena järjettömyyden tilana, joka tuotiin esille muun muassa sotilaiden tietämättömyytenä vallitsevien olojen syistä. Ylempien käskyt veivät joukkoja juoksuhaudoista toiseen, saavuttamatta päällisin puolin mitään muuta kuin kärsimystä. Esimerkkinä tästä meille kaikille nousi mieleen kohtaus, jossa viestinviejä kuolee tuodessaan viestiä päämajasta, jossa toivotetaan hyvää joulua ja määrätään jakamaan sotilaille suklaata ja grappaa. Kohtauksessa kiteytyy hyvin sodankäynnin järjettömyys.
Järjettömyydestä kertovat myös elokuvan joukkolahtauskohtaukset, joissa sotilaat hyökkäävät yhtenäisenä rintamana kohti avaraa taistelukenttää. He saavat vastaansa modernien aseiden armottoman tulituksen, joka säälimättä kaataa ihmisiä lakoon kuin halla viljaa. Näissä kohdissa elokuva onnistuu kiteyttämään juuri ensimmäiselle maailmansodalle tyypillisen teeman: perinteisen rivissä etenemisen ja kehittyneiden aseiden kohtaamisen. Joukkokohtauksia katsoessa nousee väistämättä mieleen yksilöiden kokemusten jääminen etäälle katsojasta, sillä sotilaiden rooli esitetään sodassa tykinruoaksi joutuvina maalitauluina.
Joukkolahtauskohtauksien lisäksi elokuvassa on onneksi monia yksityiskohtia, jotka kuvaavat yksilöiden inhimillistä elämää valtavan sotakoneiston keskellä. Sotilaita ei eristetä koko elokuvan ajaksi sotakentälle, vaan he viettävät välillä aikaa myös juoksuhautojen ulkopuolella lähikylien asukkaiden kanssa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa sotilaat pääsevät hetkeksi irtautumaan sodasta siviilielämän pariin, tanssimaan ja liehittelemään kylän tyttöjä. Kontrasti rauhanajan elämään nousee tässä kohtauksessa vahvasti esille. Tässä tulee myös näkyviin elokuvan tapa esittää Italian sota-ajan tilanne, jossa rintama oli sekä oman maan sisällä että asutuksen keskellä. Mielestämme tässä voi nähdä eron moniin muihin, etenkin amerikkalaisiin ja brittiläisiin sotaelokuviin, joissa rintama sijoitetaan kauas sotilaan omasta asuinpaikasta.
Kokonaisuudessaan elokuva kiteyttää hyvin sodan häikäilemättömyyden. Sota ei anna uutta tilaisuutta kenellekään vaan peli on kerrasta poikki. Elokuvassa kuvataankin hyvin se, miten sota löytää aina lopulta uhrinsa vaikka sitä yrittäisi välttää ja pakoilla. Alkukohtauksessa miehet tungeksivat jonoissa kuin kiirehtien sotaan, mutta kohtaavat pian sodan karun todellisuuden. Sotilaita kuolee jatkuvasti ja vanhat kasvot vaihtuvat uusiin jatkuvalla syötöllä. Kuolla voi niin taistelussa kuin pakosalla, eikä ihmishenki todellakaan merkitse paljoa.
Elokuvakokemus oli siis monipuolinen. Lähdimme aluksi katsomaan elokuvaa analyyttisesti lehtiöt kädessä, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin aikana eläydyimme elokuvan eteemme marssittamaan maailmaan. Draamallisen elokuvan kautta koimme historiantutkimuksen erään ulottuvuuden problematiikan; miten suhtautua analyyttisesti menneisyyden tragedioihin. On vaikea suhtautua viileästi historiaa mullistaviin tapahtumiin, eikä niihin välttämättä tarvitse suhtautua edes niin. Elokuva kosketti meitä, mutta toisaalta kurssin aikana hankkimamme pohjatieto ensimmäisestä maailmansodasta avasi meille monia ulottuvuuksia syvemmin, toisin kuin jos olisimme katsoneet sitä pelkästään viihteellisenä fiktiona. Elokuva avasi meille kieltämättä uuden ulottuvuuden ensimmäiseen maailmansotaan aiempaan pelkkään kirjalliseen materiaaliin verrattuna.
Teksti on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa Ensimmäinen maailmansota. Kirjoittajina Ida Vanhainen, Nana Seppänen, Taru Parikka, Jesse Myllylahti, Mari Agge, Minna Kantonen
Vastaa