Tekijä: Toimittaja (Page 5 of 6)

Ikuisuus ja päihtymys – Walter Benjaminin historiankäsityksen jäljillä

9.12.2013 / Toimittaja / 0 Comments

Kirjailija Sirpa Kähkösen Litzen-luento Turun yliopistossa 4.12.2013

”Fremd bin ich eingezogen
Fremd zieh’ ich wieder aus.”

Port Bou

Näin alkaa Franz Schubertin vuonna 1827 säveltämä laulusarja Winterreise Wilhelm Müllerin runoihin, sen ensimmäinen laulu.

”Saavuin muukalaisena, muukalaisena jatkan matkaani.” Se voisi olla poeettinen tiivistys Walter Benjaminin elämästä – tai useimpien vapaiden intellektuellien elämästä. Winterreise kuvaa kiertelevän kisällin kovaa kohtaloa sääty-yhteiskunnassa: koko liederzyklus alkaa tilanteesta, jossa kaikki on menetetty, rakkaus, toivo, unelmat. Kisälli on lähtenyt talven selkään, ilman tietoa majapaikasta ja työstä. Mutta hän ei ole pelkkä käsityöläinen, hän on myös lauluntekijä. Hän on saapunut kaupunkiin keväällä, rakastunut ja saanut silloin toivon vastarakkaudesta – tytön äiti on jopa puhunut avioliitosta. Mutta tyttö on ”rikas morsian” eikä häntä lopulta naiteta köyhälle kisälli-laulajalle. Kisälli lähtee kaupungista yön selkään, tuiskun syliin.

Jos Winterreise olisi pelkkä romanttinen 1800-luvun alun sääty-yhteiskunnan kuvaus, se tuskin olisi kestänyt aikaa. Mutta Winterreise on yhä erittäin suosittu, ja sen kuvaamiin tuntoihin on helppo samastua. Se puhuttelee ihmistä päähenkilön epätoivon ja ulkopuolisuuden kautta. On aivan mahdollista kuunnella Winterreise symbolisena kuvauksena vapaan intellektuellin osasta.

Sivullisuus on paitsi intellektuellin, myös säätyjen ulkopuolisen, juutalaisen, taiteilijan, ei-akateemisen ja köyhän ihmisen osa. Usein nämä yhdistyvät freischwebende intelligenzissä – niin myös Walter Benjaminissa.

Über den Begriff der Geschichte – Historian käsitteestä -teesikokoelma oli Benjaminilla työn alla alkuvuodesta 1940. Taustalla oli lähentyminen elämänikäisen ystävän, Gerschom Scholemin – juutalaisen mystiikan tutkijan ja sionistin kanssa. Poliittiset, historia-aiheiset ja teologiset aihelmat yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla tässä teesien kokoelmassa, joka on Benjaminin viimeinen pääteos. Benjamin kertoi kirjeissään, että teeseihin vaikuttivat hänen sukupolvensa kokemukset sotaa edeltäneiltä vuosilta. Kokoelma valmistui huhti-toukokuun vaihteessa 1940. ”Hän tiesi täysin, että nämä teesit sisälsivät räjähdysherkän sekoituksen historiallista materialismia ja teologiaa”, todetaan Benjaminin kootuissa teoksissa. Benjamin ei aikonut julkaista niitä, koska ne avaisivat ovet ”intomieliselle väärinymmärrykselle”, kuten hän itse totesi kirjeessään Gretel Adornolle.

Teoksen lopullinen käsikirjoitus oli todennäköisesti mukana Pyreneillä siinä kuuluisassa mustassa salkussa, jonka sisältöä jälkimaailma on vuosikymmenien ajan arvuutellut.

Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 Benjamin oli lähtenyt maanpakoon. Hän vietti suurimman osan ajasta Pariisissa, joka oli hänelle rakkain ja tärkein kaupunki, vaikka myös lapsuuden Berliini oli merkityksellinen. Maanpakolaisvuosina hän vieraili myös pakolaisystävänsä, kirjailija Bertolt Brechtin luona Tanskassa.

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan kesällä 1940, Benjamin pakeni etelään. Jo tätä ennen hän oli joutunut internoiduksi ja pakkotyöhön. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi saksalaisten käsiin. Hän pelkäsi – Saksan ulkopuolella tuskin eli yhtään pakolaista, joka ei olisi tiennyt, mitä Gestapo ja SS tekivät vastustajilleen. Varsinainen painajaiskäänne oli Hitlerin ja Stalinin solmima sopimus, joka saattoi kaksi Euroopan mahtavinta salaista poliisia – Gestapon ja NKVD:n – yhteistyöhön joksikin aikaa. Euroopassa ei ollut enää turvallista paikkaa kummankaan poliittisille vastustajille – ja näiden kahden joukon yhtymäkohtaan joutui tuhansittain vilpittömiä, aatteellisia ihmisiä, jotka olivat paenneet Hitleriä Neuvostoliittoon ja joutuivat unelmavaltionsa pettämiksi. 1930-luvun lopussa Benjamin itse ja hänen ystäväpiirinsä olivat erittäin tietoisia Neuvostoliitossa tapahtuneista puhdistuksista sekä siitä, mitä heidän tovereilleen oli tapahtunut natsi-Saksan keskitysleireissä ja kidutuskammioissa.

Benjamin päätyi syyskuussa 1940 Marseilleen. Ystävien avustuksella hän oli saanut viisumin Yhdysvaltoihin ja lisäksi transitoviisumin Espanjaan ja Portugaliin. Laivat lähtivät Lissabonista. Mutta Benjamin ei voinut saada poistumisviisumia Vichyn Ranskasta, ja hän oli menettänyt Saksan kansalaisuuden.

Benjamin lähti pakolaisjoukon kanssa pyrkimään jalkaisin Pyreneiden yli Espanjan puolelle Port Bouhun. 48-vuotias Benjamin joutui levähtämään joka kymmenen askeleen jälkeen, koska hänen sydämensä ei tahtonut kestää rasitusta. Hän ei kuitenkaan antanut kenenkään kantaa mustaa salkkuaan, jossa hän sanojensa mukaan kantoi ”uutta käsikirjoitusta joka oli tärkeämpi kuin hän itse”. Päästyään Port Bouhun pakolaiset ilmoittautuivat Espanjan tulliviranomaisille toiveenaan saada leimat asiakirjoihinsa.

Syystä, jota koskaan ei tulla tuntemaan, Espanjan hallitus oli juuri sinä päivänä sulkenut rajansa Ranskasta tulevilta illegaalisilta pakolaisilta. Benjamin jäi loukkuun – vain siksi, että hän oli niin huonossa kunnossa, hän sai jäädä yöksi Port Bou’hun Hotel de Franciaan.

Öinen umpikuja: Massiivinen morfiiniannos. Viesti matkatoverille: ”Tässä pienessä kylässä Pyreneillä, missä minua ei tunne kukaan, on minun elämäni määrä päättyä.”

Luettelo jälkeenjääneistä esineistä (mutta ei esineitä): nahkainen attaseasalkku (ei käsikirjoitusta), miestenkello, piippu, kuusi valokuvaa, röntgenkuva, silmälasit, muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä, papereita, vähän rahaa.

Hannah Arendt

Hannah Arendt kirjoittaa esipuheessaan Walter Benjaminin kirjoituskokoelmaan Illuminations, että epäonni määritteli Benjaminin elämänkulkua kerran toisensa jälkeen. Benjamin oli kuollessaan vain harvojen tuntema, eikä elämässään saanut nauttia suosiosta, joka oli tuleva hänen osakseen myöhempinä vuosikymmeninä. Kuten Arendt kirjoittaa: Pelkkä parhaimpien arvioon perustuva maine, olkoon se kuinka suuri hyvänsä, ei riitä tuottamaan elantoa kirjoittajille ja taiteilijoille vaan siihen tarvitaan kuuluisuutta, lukuisien ihmisten mielipidettä – ja siksi tuntuu houkuttavalta sanoa kuten Cicero: Si vivi vicissent qui morte vicerunt – kuinka toisin kaikki olisi ollutkaan, jos he, jotka voittivat kuollessaan, olisivat saaneet olla voitokkaita elämässä.”

Epäonni näyttäytyi monina koettelemuksina, kustantajat kaatuivat ennen kuin kirjat ehtivät jakeluun, rakkauselämä ei tuottanut tuloksia, Benjamin oli aina perimmältään yksin. Kirjoituskokoelmassaan ”Berliiniläinen lapsuus 1900-luvun vaihteessa” hän kertoo lastenrunosta, joka selitti hänelle elämänmittaisen epäonnen tuokiot. Runossa kyttyräselkäinen ukkeli rikkoo kaiken, mihin runon minä kokee ryhtyä ”Will ich in mein Kuchel gehn / Will mein Süpplein kochen; / Steht ein bucklicht Männlein da / Hat mein Töpflein brochen.” Ukkelin uhri jää typertyneenä tuijottamaan sirpalekasaa. Kirjoittaa Benjamin: ”Minne se ilmestyi, sinne jäin tyhjin käsin.”

Benjamin ei tavoitellut varmaa asemaa elämässä, vaikka siihen ensimmäisen maailmansodan jälkeen olisi kohtuullinen mahdollisuus ollutkin, kun myös juutalaiset saattoivat ryhtyä hakemaan yliopistovirkoja. Arendt arvelee että Benjamin yhtyi Baudelairen ajatukseen ”Être un homme utile m’a paru toujours quelque chose de bien hideux”. Hyödyllisenä ihmisenä eläminen on tuntunut minusta aina hirveältä asialta.

Benjaminin ajattelu irtautui aikansa akateemisesta kaanonista ja oli olennaiselta osaltaan ei-luokittelevaa ja, kuten Arendt toteaa, poeettista. Se ei tähdännyt sitoviin, yleisesti valideihin väittämiin vaan metaforisiin ilmauksiin. Metafora luo yhteyden joka havaitaan aistimellisesti ja välittömästi eikä se vaadi tulkintaa. Arendt käyttää esimerkkinä Homeroksen Iliasta, jossa sotajoukko hyökkäykseen käydessään vertautuu meren maininkeihin jotka toinen toisensa perään hyökyvät maihin.

Metaforat ovat väline, jolla maailman ykseys poeettisesti näytetään toteen. Arendtin mukaan Benjamin ajatteli poeettisesti olematta runoilija. Esseessään kääntämisestä Benjamin toteaa, että on olemassa ”totuuden kieli, jännitteetön ja jopa äänetön varasto äärimmäisiä totuuksia, joita kaikki ajattelu käsittelee.” Tämä on ”tosi kieli”, jonka olemassaolon käsitämme asiaa problematisoimatta heti ryhtyessämme ryhtyessämme kääntämään kielestä toiseen. Tämä on samanlainen ajatus kuin Mallarmén käsite immortelle parole, kieletön kieli, kielen ydin, jota ei voi tavoittaa puhutun kielen kautta mutta joka ilmenee runoudessa, joka hyvittää kielten puutteet.

Tätä esitelmää valmistaessani löysin omasta kirjahyllystäni 1700-luvun lopun romanttisen ajattelijan ja kirjailijan Novaliksen teoksen Fragmentteja ja tutkielmia, jonka yhteyden Benjaminin ajatteluun oivalsin selkeästi ensimmäistä kertaa. Näin Novalis Fragmenteissaan: ”Runoilija ja pappi olivat alkujaan yhtä, ja vasta myöhemmät ajat ovat erottaneet heidät toisistaan. Aito runoilija on silti aina pysynyt pappina samoin kuin aito pappi runoilijana. Ja eiköhän tulevaisuus palauttane ennalleen asioiden vanhan tilan?” (Suom. Vesa Oittinen). Benjamin käsitteleekin Novaliksen ”mystistä teoriaa”, joka kauniisti hohtaa Saksan usvien läpi, lyhyessä arviossaan vuodelta Renévillen Expérience poétique –teoksesta vuonna 1938.

Fragmenteissaan Novalis toteaa myös: ”Runoilija ymmärtää luontoa paremmin kuin tiedemies.”

Gerschom Scholem julkaisi teoksensa juutalaisesta mystiikasta 1941, vuotta Benjaminin kuoleman jälkeen. Ja omisti teoksen ”Walter Benjaminin muistolle, elinikäiselle ystävälle, jonka neroudessa yhdistyivät metafyysikon näkemys, kriitikon tulkintakyky ja oppineen tietämys ja joka kuoli Port Boussa Espanjassa matkallaan vapauteen.”

Kuoli matkalla vapauteen. Näin kai meille kaikille käy – eikö se ole pätevä kuvaus ihmisen osasta.

Paul Klee: Angelus Novus

”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät ammottavat, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tältä. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Näin Benjamin teeseissään historian käsitteestä. Teesit jakautuvat siististi kahtia, niin että niissä ilmenee sekä historiallinen materialismi että mystiikka, omaperäinen dialektiikka kahden vahvan ajattelutradition ja kahden vahvan ystävyysliiton välillä: marxilaisen Brechtin ja teologi- Scholemin, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan emigroitumisen välillä. Historiallisen materialismin läpitunkemissa osioissa kaikuu ilmiselvä Bertolt Brechtin ääni: ”Historismi esittää menneisyyden ’ikuisen’ kuvan, historiallinen materialisti ainutkertaisen kokemuksen menneestä. Hän antaa toisten kuluttaa itsensä loppuun historismin bordellissa ’Olipa kerran’ –nimisen huoran kanssa. Hän pysyy voimiensa herrana: hänessä on kyllin miestä räjäyttämään rikki historian jatkumon.” Tekstianalyyttisesti tämä passus on mielenkiintoinen, koska sydänvikainen ja epäkäytännöllinen silmälasipää Benjamin, joka oli kokenut internointiaikanaan totaalista avuttomuutta ja ollut täysin lian ja kylmyyden lamauttama, uhoaa siinä materialistin mieskunnolla ja räjäyttämisillä.

Tekstin mystiikkaa sivuavat osiot tuntuvat elävämmiltä. Benjamin tekee niissä erottelun Jetztzeitin ja Gegenwartin välillä. Gegenwart on nykyhetki, Jetztzeit taas nyt-hetki, joka ilmenee esimerkiksi historiallisessa konstruoinnissa. Tämän konstruoinnin paikkana ei ole homogeeninen, tyhjä aika vaan Jetztzeit, jonka jotkut tutkijat haluavat tulkita mystiseksi nunc stansiksi, pysähtyneeksi nyt-hetkeksi. Mutta se voi olla myös kertomuksen nykyaikaa, konstruoitua nykyhetkeä sellaisena kuin se ilmenee kertomuksessa. Niin kuin Benjamin totesi keskustelussaan Bertolt Brechtin kanssa Tanskassa 1938: ”Ne joille elämä on muuntunut kirjoittamiseksi, voivat lukea kirjoitusta vain taaksepäin. Se on ainut tapa, jolla he voivat kohdata itsensä, ja vain siten – pakenemalla nykyhetkestä – voivat sen jälkeen ymmärtää elämää.”

Nyt-hetki on Benjaminille messiaanisen ajan malli, joka kokoaa itseensä valtavana lyhennelmänä koko ihmiskunnan historian. Benjamin asettaa esikuvaksi historioitsijan, joka lakkaa luettelemasta tapahtumia toisensa perään kuin rukoilija helmiä rukousnauhassaan. Sen sijaan tämä käsittää konstellaation, jonka hänen oma aikakautensa on muodostanut tietyn aikaisemman aikakauden kanssa. Näin hän luo käsitteen nykyhetkestä nyt-aikana, johon on sinkoutunut messiaanisen ajan sirpaleita.

Benjamin selittää viimeisessä teesissään, että juutalaisilta oli tulevaisuuden tutkiminen kielletty. Tässä näemme jälleen Angelus Novuksen – sen selkä on käännetty tulevalle. Toora ja rukoukset opettavat kuitenkin juutalaisille muistamista. Tämä riisui Benjaminin mukaan tulevaisuudelta magian johon sortuvat ne kaikki, jotka hakevat ennustajilta valaistusta tulevaan, mutta ei tarkoita sitä, että tulevaisuus olisi juutalaisille homogeenistä, tyhjää aikaa. ”Sillä jokainen ajan sekunti oli kapea portti, jonka kautta Messias voisi saapua.”

Tämä viimeinen teesi erottaa mielestäni Benjaminin kommunismista ja valmistaa hänen tietään syvemmälle kohti Scholemin edustamaa juutalaista mystiikkaa. Kommunismi on olennaiselta osaltaan ennusteleva, tulevaisuuteen kurkottava oppi ja sellaisena yksi kristinuskon muunnelma – muistellaanpa vain Vera Muhinan Työläinen ja kolhoosinainen –veistosta, joka oli vuoden 1937 maailmannäyttelyn Neuvostoliiton paviljongin vetonaula ja tuli myöhemmin tutuksi tuhansista neuvostoelokuvista. Katse konkreettista ja utooppista tulevaisuutta kohti, aivan toisin kuin kauhistunut Angelus Novus. Edistys, joka kommunismille on aivan keskeinen positiivinen termi, saa nähdäkseni Angelus Novuksen kautta vähintäänkin ristiriitaisen arvotuksen.

Paul Kleen vesivärityö Angelus Novus jonka Benjamin osti Münchenistä 1921, riippui hänen asuntonsa seinällä Pariisissa Rue Dombasle 10:ssä 1930-luvun lopussa. Kun hän kesäkuussa 1940 pakeni Pariisista, hän leikkasi kuvan kehyksistään ja varastoi sen toiseen niistä matkalaukuista, jotka hän antoi ystävälleen Georges Bataillelle kätkettäviksi Bibliothèque Nationaleen. Sodan jälkeen maalaus toimitettiin paperien kanssa Theodor Adornolle New Yorkiin ja myöhemmin se päätyi hänen mukanaan Frankfurtiin. Nykyään se on Israelin museossa Jerusalemissa.

Moskovan kadulta

Metodista

Benjamin tunsi intohimoa siihen, mitä kaikkein vähäpätöisin, ”roskamaisin” asia tai esine saattoi kertoa historiasta. Arendtin mukaan Benjaminille esineen koko oli kääntäen verrannollinen sen merkitykseen. Tämän taustalla on goethelainen ajatus Urphänomenista, jossa merkitys ja ilmiasu, sana ja asia, idea ja kokemus yhtyvät.

Keräilijyys oli Arendtin mukaan Benjaminilla tradition vastainen teko sikäli, että traditio arvottaa ja järjestää mutta Benjaminin tapa kerätä oli yksityistä ja suuntautui arvottomana pidettyyn, oli epäsystemaattista ja rajautui kaoottiseen – sama päti myös hänen kirjoituksissaan soveltamaansa ajatusten ja sitaattien keräilyyn.

Keräilijä on benjaminilaisessa todellisuudessa flâneur ajatusten maailmassa. Flâneur on kuljeskelija, porvarillinen varakas henkilö, joka voi kulkea vailla kiirettä ja pysähtyä ihmettelemään. Moskovan päiväkirjassaan vuosien 1926-1927 vaihteesta Benjamin tekee muun muassa Moskovan katujen inventaariota. Näin hän kirjoittaa 1.1.1927:

“Das Inventar der Strassen ist unerschöpflich. Ich bemerkte die Brillen der Optiker, durch die der Abendhimmel plötzlich sich südlich färbt. Dann die breiten Schlitten mit den drei Fächern für Cacaouets, Haselnüssen und Semitschki (Sonnenblümenkörner, die nun, nach der Verordnung des Sowjets, an öffentlichen Plätzen nicht mehr gekaut werden dürfen). Dann sah ich einen Händler mit kleinen Schlitten für Puppen. Endlich die Zinnbehälter – man darf auf der Strasse nichts vorwerfen. Ferner noch zu den Schildern: einzelne lateinische Aufschriften: Café, Tailleur.“

Sattumanvaraisilta tuntuvien luettelojen ohessa Benjamin havainnoi äärimmäisellä tarkkuudella historiallisten tapahtumien vaikutusta vallankumouksen mullistamaan kaupunkiin: erittäin kiehtova on auditiivinen havainto siitä, että Moskovasta on kirkonkellojen soitto kadonnut. Kuten Novalis toteaa: ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä.

Arendtin mukaan Benjaminin ylpeyden aihe oli se, että ”kirjoitus koostuu suuressa määrin lainauksista – se noudattaa mielettömintä kuviteltavissa olevaa mosaiikkitekniikkaa”. Fragmentaarisuus, sitaattitekniikka vailla selittäviä passuksia. Tälle on edeltäjänsä.

”Meidän tunteellisessa mielialassamme kaikki on liittynyt toisiinsa mitä omaperäisimmällä, mieluisimmalla ja elävimmällä tavalla. Toisilleen aivan vieraat seikat saatetaan yhteen tietyn paikan, ajan, oudon samanlaisuuden, erehdyksen, jonkun sattuman avulla. Näin syntyy ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä; yksi tuo mieleen kaiken, siitä tulee monien asioiden merkki, tätä yhtä merkitään monilla ja monet synnyttävät sen. Ajan ja avaruuden avulla yhdistetään ymmärrys ja fantasia mitä kummallisimmin tavoin ja voidaan sanoa, että jokainen ajatus, jokainen sydämemme ilmentymä on tietyn läpeensä omaperäisen kokonaisuuden yksilöllinen jäsen.” (Novalis, Fragmentteja ja tutkielmia, 1799-1800, suom. Vesa Oittinen)

Ehdoton suosikkini Benjaminin oppipojista on Karl Schlögel: muun muassa kirjassaan Terror und Traum hän soveltaa bahtinilaista kronotooppia, merkityksellistä ajan ja paikan tihentymää nimeltä Moskova, vuonna 1937. Hän tutkii kaupunkia tuon vuoden rajoissa ja asettaa rinnan teloituspaikka Butovon, juhlat, vankilat, vihakulkueet, kommunalkat, kaupat, elokuvateatterit. Vuosi 1937 on vallankumouksen 20-vuotisjuhlan vuosi ja sikäli bahtinilaisittain merkittävä solmu Neuvostoliiton tarinassa, mutta se on myös hirmuhallinnon kauhistuttavimman terrorin vuosi.

Savuke-WB

Olen Bahtinin innoittamana kehittänyt oman termin androtooppi kuvaamaan ihmisten yhteenliittymiä, jotka muodostuvat jossakin ratkaisevassa paikassa, esimerkiksi aatteellisessa kasvuympäristössä ja siihen liittyvissä tyypillisissä tapaamispaikoissa. 1920-luvun nuorten ystävyyspiirit ovat mitä suurimmassa määrin tällaisia androtooppeja.

Hannah Arendtin mukaan kommunismi ja sionismi olivat tiet ulos illuusiosta todellisuuteen Benjaminin juutalaisnuorten sukupolvelle, joka ei tahtonut elää isiensä sukupolven kaltaista sovinnaista keskiluokan elämää. Benjaminille aatteellisessa suuntautumisessa oli tärkeää negatiivinen, kriittinen tekijä, joka teki hänestä akateemisen ja kirjallisen maailman ulkopuolisen.

Voidaan sanoa, että koko kuohuva, kultainen 20-luku haki tätä samaa vapautumista: saattaisiko olla mahdollista elää toisin kuin vanhempien sukupolvi, olisiko vapaus ennaltamäärätyistä elämänkuluista: edelliset sukupolvet olivat pitkälti asuneet samoilla paikoilla kuin vanhempansa ja valinneet ammattinsa vanhempiensa esikuvan mukaan.

Toisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeinen optimismi, vapaudenkaipuu, revyyt, opintopiirit, nudismi, telttayhdyskunnat, kokoukset.

Kunnes koitti 1930-luvun alku. Teoksessaan Sonnenfinsternis / Darkness at Noon Arthur Koestler toteaa, että saksalaiset kommunistit kutsuivat itseään vuonna 1933 ”Dead men on leave”.

Esittelen pienen valikoiman näitä 30-luvun dead men – ja women – on leave. Nämä vasemmistolaiset ystävyyssuhteet solmittiin kultaisella 20-luvulla ja 30-luvun mittaan ne levisivät yli Euroopan. Ystävät pitivät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, kunnes utopia muuttui painajaiseksi.

Bertolt Brecht

Bertolt Brecht ja Walter Benjamin tutustuivat toisiinsa 1920-luvun lopussa Berliinissä. He ystävystyivät ja kävivät keskusteluja kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Keskustelut jatkuivat Brechtin ja Benjaminin maanpakolaisvuosina Tanskassa. Brechtin vaikutusta Benjaminiin pidettiin hankalana niin vasemmistoon lukeutuvien kuin konservatiivistenkin ystävien parissa. Mutta side oli vahva ja Benjaminin tuotannossa on nähtävissä väkeviä brechtiläisiä juonteita.

Asja Lacis

Brechtin ja Benjaminin esitteli toisilleen Asja Lacis. Lacis ja Benjamin tapasivat ensi kerran Caprilla 1924. Kohtelias herra auttoi kaupassa nuorta viehättävää äitiä, joka ei muistanut, mitä mantelit olivat italiaksi. Alkoi rakkaussuhde, jossa koettiin vähemmän täyttymyksen ja enemmän hämmennyksen hetkiä. Benjamin seurasi Asja Lacisia ensin Riikaan ja sitten Moskovaan vuosien 1926-1927 vaihteessa ja kirjoitti tältä matkaltaan päiväkirjansa.

Carola Neher

Carola Neher tunnettiin 1930-luvun alun Berliinissä nimellä Die Neher. Hän oli Brechtin Dreigroschenoperin Polly niin teatterin lavalla kuin elokuvassakin. Brecht kirjoitti hänelle Teurastamojen Pyhän Johannan pääroolin. Häntä ihailtiin kauniin vartalonsa, sukkelan älynsä ja taidokkaan näyttelemisensä vuoksi. Neher emigroitui Neuvostoliittoon Hilterin valtaannousun jälkeen.

Kihlakuva

Isoisäni Lauri Tuomainen kohtasi kauniin jazztytön Viipurissa vuonna 1925 tai 1926. Etsivälle Keskuspoliisille hän kertoi myöhemmin saaneensa rahat junapilettiin Uuraan satamassa olleelta lastaajalta nimeltä Yrjö Tirkkonen. Tosiasiassa satasen junalippuun antoi Anni Kukkonen, salaisen kirjallisuusvaraston pitäjä, ”kommunistinaikkonen”, kuten EK näitä aktiivisia naisia nimitti. Yhteinen aika jäi hyvin lyhyeksi. Kun isoisäni joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuonna 1927, tyttö kävi häntä muutaman kerran tapaamassa. Sitten hän loikkasi Neuvostoliittoon, ennen kuin EK ehti pidättää hänet. Etsintäkuulutuksissa tuntomerkeiksi mainittiin jazzhattu, burberry-takki, leikkotukka, silkkisukat ja matalat avokkaat. Kerron kirjassani Vihan ja rakkauden liekit siitä, miten vankilat ja valtakuntien rajat koituivat 1920-luvun radikaalin nuorison kohtaloksi.

Stalinin ja Hitlerin yhteistyö 1930-luvun lopussa oli kauhean vuosikymmenen kauhein käänne. Niin kuin Brecht kommentoi Neuvostoliittoa Benjaminille kesäkuussa 1938 Tanskassa: ”Pahinta on kun kokonaiset direktiivien sarjat otetaan pois käytännöstä mutta niiden sisältämien määräysten oletetaan yhä jäävän voimaan.”

Neher ja George

Samana kesänä Benjamin haaveili vielä hansikkaiden lähettämisestä kuriirin kautta vangitulle ystävättärelleen ja entiselle rakastetulleen Asjalle Neuvostoliittoon. Brecht suhtautui ajatukseen kuten ilmeisesti koko neuvostojärjestelmäänkin kyynisesti ja totesi että se saattaisi olla hankalaa koska hansikkaita saatettaisiin pitää palkkiona vakoilutyöstä. Päätähtensä ja entisen rakastettunsa Carola Neherin eteen Brecht ei paljon tehnyt vaikka tämä vangittiin 1936 ja erotettiin miehestään ja puolitoistavuotiaasta pojastaan, joka kasvoi lastenkodissa. Viehättävä, siro ja pirteä Neher kuoli Sol-Iletskin leirissä lavantautiin 1942. Saksalaisille – niin kuin muillekin – poliittisille emigranteille Moskovasta tuli vuonna 1937 Menschenfalle Moskau, ihmisloukku, kuten Reinhard Müller sitä osuvasti nimittää.

Vankikuva Neheristä

Myös suomalaiset 20-luvun nuoret kohtasivat matkansa pään Neuvostoliitossa. Viehättävä, tarmokas ja älykäs Anni Kukkonen menehtyi Siperian vankileirien saaristossa syyttömästi vakoilusta ja vastavallankumouksesta tuomittuna.

Brecht opettaa

Näin kirjoitti Bertolt Brecht vuonna 1938 avuttomuudestaan Carola Neherin ja tuhansien ystäviensä kohtalon edessä: ”Jetzt höre ich, du sollst im Gefängnis sein. / Die Briefe, die ich für dich schrieb / Blieben unbeantwortet. Die Freunde, die ich für dich anging / Schweigen. Ich kann nichts für dich tun. Wie / Mag dein Morgen sein?“

Passikuva noin vuodelta 1930. Isoisäni on siinä vasta 26-vuotias. Näen hänessä samaa lohduttomuutta kuin lukuisissa 1920-1930-luvun nuorten kuvissa. Tyttö on mennyt, ikiajoiksi. Raja on kiinni. ”Oi miksi toivon ystävää jota en voinut saavuttaa, / Hän hetken oli vietiin pois jäin häntä kaipaamaan. // Oi ystävä oi ystäväin miks vietiin luotani? / Siperian kinoksiin sinut outo hautasi. // Talven kylmät puhurit mielen lannistaa / vain Krasnojarskin jäätiköt hellii kulkijaa. // Hetken kukkii orvokit ja nurmet vihannoi / en koskaan Sinun haudalles kukkija tuoda voi!” Näin runoili isoisäni vanhana miehenä.

Nämä kohtalot ovat lihallistettuja esimerkkejä politiikan ruumiillisuudesta ja siitä, mitä Hannah Arendt tarkoitti puhuessaan totalitarismin aiheuttamasta yksilöiden atomisaatiosta. On yhä surtava sitä valtavaa ihmishukkaa, sitä käsittämätöntä ihmiskunnan geenipankin riistoa, mitä julkean totalitaristinen 30-luku ja sen päättänyt kauhistuttava toinen maailmansota merkitsivät. On puhuttava siitä edelleen, miten Koestlerin sanoin 1900-luvun alussa uskottiin, että portit Utopiaan olivat auki ja ihmiskunta seisoi sen kynnyksellä.

Kultainen kaupunki

On uskallettava nähdä että 1900-luvun suuret kronotoopit ovat vankila, joukkohauta, kärsiviä pakolaisia kuljettava karjavaunu ja teloituspaikka ja että se koskee meitä aivan samoin kuin muitakin kansoja. Menneeseen aikaan ihmiset katsoivat toisaalle nähdessään vankisaattueen ja tottuivat keskitysleiriin tai teloituskenttään naapurissaan. Laukauksista ja omenatarhan tuolta puolen kaikuvista hätähuudoista tuli arkea. Ihminen tottuu. On turha tuijottaa silmiään sokeiksi naapurin julmaan historiaan – samaa on tapahtunut meillä.

Kuten Koestler toteaa: ”Minkä sotkun olemmekaan tehneet kultaisesta aikakaudestamme.” Tai kuten historioitsija Piers Brendon ilmaisee asian teoksessaan Dark Valley, 1930-luku oli synkkä ja epärehellinen vuosikymmen joka kiiruhti kohti suurinta katastrofiaan, toista maailmansotaa.

Oma työni

”Romaani on ikään kuin vapaata historiaa – ikään kuin historian mytologiaa”, arvioi Novalis Fragmenteissaan.

Aristoteles puolestaan analysoi Runousopissaan, että eivät runous ja historiankirjoitus eroa siinä, että toinen on runomittaista ja toinen suorasanaista. Ei, ero on siinä, että historioitsija kertoo siitä mitä tapahtui, mitä Alkibiades teki ja sanoi, kun taas runoilija kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja sen vuoksi runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus.

Oma benjaminilainen teoreemani: mitä lyhyemmäksi teoksen aika tiivistetään, sitä enemmän siihen alkaa mahtua ikuisuutta. Useat romaanit, omani mukaan lukien, ovat pinnalta tarinaa mutta syvätasoltaan aikakokeiluja. Ja tilakokeiluja.

Terror und Traum voisi olla myös oman työni tiivistävä sanapari. Minun androtooppini on 1900-luvun Utopia suurella U:lla ja se, kuinka sen tavoittelu näkyy ihmisten elämässä. Olen ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten Neuvostoliitto ilmeni utopian seutuna niin kommunisteille kuin kansallissosialisteillekin: molemmat näkivät idän laajoilla maa-alueilla uuden Euroopan, onnen maan, kultaisen kaupungin. Sanomattakin lienee selvää, että kulku tuohon onnelaan oli mahdollinen vain suunnitelmallisen tuhon kautta. Terrori, uni, tuho. Nämä loimuavat romaanieni taustalla. Olen elänyt utopian, olen elänyt sen luhistumisen.

Kun utopian portit ovat sulkeutuneet, ihmisten keskuuteen laskeutuu hiljaisuus. Muistatteko Moskovan kadut, joilla kellot eivät soineet? Samaan tapaan tuli hiljaista vuoden 1937 kokeneiden keskuuteen. Asja Lacis ei sanallakaan mainitse 1970-luvulla julkaistuissa muistelmissaan kymmenen vuoden pakkotyöleirituomiotaan. Väärä solidaarisuudentunne Neuvostoliittoa kohtaan ja koetun menetyksen käsittämätön laajuus estivät niin terrorin uhreja kuin heidän omaisiaankin puhumasta kokemuksistaan ja siten helpottamasta tuskaansa. Tämä kipu on siirtynyt suorastaan epigeneettisellä voimalla heidän jälkeläisilleen. Taide on parhaita tapoja käsitellä tällaista aineetonta perintöä. Siksi kirjoitan.

Lohdullisemman ja poeettisemman kuvauksen sille, mitä Gegenwartin tuolla puolen, kirjallisessa Jetztzeitissa saattaa olla, olen löytänyt Benjaminilta. Hänen Proust-eseensä on alusta loppuun sykähdyttävä:

”Viime vuosisadalla – ehkä nykyäänkin, en tiedä – oli Grenoblessa ravintola nimeltä ’Au Temps Perdu’ (Kadotettuun aikaan). Myös Proustia lukiessamme olemme vieraita, jotka heiluvan kyltin alitse astumme kynnykselle, jonka takana meitä odottavat ikuisuus ja päihtymys. Fernandes on aivan oikein erottanut ikuisuuden teeman Proustilla ajan teemasta. Tämä ikuisuus ei kuitenkaan ole mitään platonista, mitään utooppista ikuisuutta: se on huumaavaa. – – Proustin todellinen kiinnostus kohdistuu ajan kulkuun sen todellisimmassa, toisin sanoen tiettyyn yhteyteen rajatussa muodossa, joka tuskin missään ilmenee selvemmin kuin muistamisessa sisäisesti ja vanhenemisessa ulkoisesti. Vanhenemisen ja muistelemisen vastakohtapelin seuraaminen merkitsee Proustin maailman sydämeen, yhteenpunoutumisen universumiin tunkeutumista. Se on samankaltaisuuden tilassa oleva maailma, ja siinä vallitsevat samat ’vastaavuudet’, jotka tavoitti ensin romantiikka ja kaikkein hartaimmin Baudelaire, mutta jotka Proust ainoana kykeni tuomaan esiin eletyssä elämässämme.” (Suom. Raija Sironen, teoksessa Messiaanisen sirpaleita)

Juuri tässä universumin yhteenpunoutumisessa näkyy se sama maailman ykseys, joka Arendtin mukaan ilmeni metaforassa. Ja kuinka kauniisti Benjamin toteaakaan sen, mitä itse tavoittelen omassa työssäni, kerta kerralta: ”aika paljastaa jokaiselle sen kulkuun syventyvälle siihen asti tuntemattoman uuden ikuisuuden lajin” ja ”mennyt aika heijastuu kasteenraikkaassa nyt-hetkessä”.

Ihmeellisen työnsä ansiosta yksinäinen, kömpelö, sairas, köyhtynyt, vapaa intellektuelli voi olla rakastettu ja kuolematon.

”Ahkeruus kovankin onnen voittaa”, sanotaan Suomessa. Jos hyväksytään voitoksi kuolemanjälkeinen maine, voin suostua allekirjoittamaan. Muussa tapauksessa – älkäämme laskeko sen varaan. Kuljemme yksin kohti tuntematonta, kaikki jää kesken. Kuolemme matkalla vapauteen.

Mutta jotta emme jäisi murheen tilaan, meille on annettu musiikki. Minulla on kaksi vaihtoehtoista lopetusta: Schubertin Winterreisen Leiermann mutta se on synkkä kuvaus kampiliiraa soittavasta, paljain jaloin hangessa seisovasta vanhuksesta, jonka kerjuulautanen jää aina tyhjäksi. Tämän kerjäläisvanhuksen seuraan kisälli jää ja pyytää tätä säestämään laulujaan.

Mutta me otammekin laulun Vaeltaja kuulle Schubertin kokoelmasta Schwanengesang. Jos Winterreisessa vaeltajan seurana kulkee pelkkä kuunvalon hangelle heittämä varjo, niin tässä täysikuu loistaa täydessä kirkkaudessaan taivaan äärettömyydessä.

Walter Benjamin passikuvassa.

Henkilöitä

Arendt, Hannah 14.10.1906-4.12.1975

Bahtin, Mihail 17.11.1895-6.3.1975

Benjamin, Walter 15.7.1892-26.9.1940

Brecht, Bertolt 10.2.1898-14.8.1956

Klee, Paul 18.12.1879-29.6.1940

Koestler (Köstler), Arthur 5.9.1905-1.3.1983

Kukkonen, Anni 1905-1937?

Lacis, Asja 19.10.1891-21.11.1979

Muhina, Vera 1.7.1889-6.10.1953

Neher, Carola 2.11.1900-26.6.1942

Novalis 2.5.1772-25.3.1801

Schlögel, Karl 7.3.1948

Scholem, Gerschom (Gerhard) 5.12.1897-21.2.1982

Tuomainen, Lauri 1904-1971

Litzen-luento – kulissien takana

2.12.2013 / Toimittaja / 2 Comments

Litzen-luennon tarjoiluja Arwidssoninkadulla vuonna 2000,

Veikko Litzen -luento järjestetään tänä vuonna 21. kerran. Olen ollut mukana järjestämässä luentoa ja varsinkin sen jälkeistä cocktailtilaisuutta vuodesta 1996 tähän mennessä jo seitsemäntoista kertaa. Vuonna 1996 luennoitsijana oli David Kirby. Olin juuri tullut oppiaineeseen töihin, ja kaikki oli uutta. Valmisteluista minulla ei ole kovin yksityiskohtaista muistikuvaa, mutta muistan käyneeni Suomen historian väriprintterillä tulostamassa luennon mainoksia. Värilliset printit olivat silloin vielä kalliita, ja niitä käytettiin vain erikoistapauksissa. Cocktail-tilaisuuden tarjoilu on ollut todennäköisesti perinteinen, ja tilaisuudessa on tarjottu ainakin juustoja, viinirypäleitä, suolakeksejä ja viiniä.

Litzen-luento on oppiaineen vuoden kohokohta, ja valmisteluun käytetään paljon aikaa. Joskus olemme jo oppiaineen laivaseminaarissa tammikuussa pohtineet, kuka luennoitsija kutsutaan marras-joulukuun vaihteessa olevan luennon puhujaksi. Olemme pyrkineet siihen, että puhujina olisi vuorotellen ulkomaalaisia ja suomalaisia luennoitsijoita. Jokainen on voinut ehdottaa luennoitsijaa, ja joskus olemme jopa äänestäneet ehdokkaiden välillä. Toisinaan luennoitsija on ollut itsestään selvä. Kun esimerkiksi vieraileva professori Bruce Johnson Sydneystä oli vuonna 1998 juuri Litzen-luennon aikaan Suomessa käymässä, oli selvää, että kutsuimme hänet puhujaksi.

Seuraelämää Litzen-luennon jälkeen 2008.

Luennolle kutsutaan kulttuurihistorian yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Lista elää vuosittain, kun tulee uusia kutsuttavia ja osa jää pois. Kutsukortin suunnitteli alkuvuosina usein oppiaineen assistentti. Myöhemmin Henri Terho suunnitteli useampia kutsuja ja julisteita. Luennoitsijalta saatetaan saada jokin aiheeseen liittyvä kuva, jota voidaan käyttää kutsussa, tai sitten kutsun suunnittelija hyödyntää omaa luovuuttaan kutsua tehdessään. Vuonna 1999 kutsuun tuli toive, että luennon jälkeiseen cocktail-tilaisuuteen ilmoittaudutaan etukäteen. Tämä helpotti paljon tarjottavien suunnittelussa.

Vuodesta 1997 lähtien olen kirjannut muistiin kaikkien kutsujen ostoslistat ja tarjottavat. Jälkikäteen olen yleensä vielä kommentoinut muistiinpanoihini, miten juhlat sujuivat tarjottavien puolesta. Loppuiko jokin ruoka tai jäikö jotakin yli ja miten paljon juhlijoita oli paikalla? Vaikka määrät ovat ylhäällä ja niitä katsotaan etukäteen, joka kerta mietin, miten paljon sitä juomaa meneekään, jännitän riittääkö ruoka ja juoma vai jääkö sitä yli.

Tarjottavien ruokien runko on vähän varioiden pysynyt suunnilleen samana. Koska luento on aina pikkujouluaikaan, pöydässä on ainakin piparkakkuja ja homejuustoa. Muitakin erilaisia juustoja on ollut tarjolla sekä niiden kanssa keksejä ja leipää. Juustojen kanssa pitää tietysti myös olla viinirypäleitä ja ehkä jotakin pikkusuolaista. Graavi kala tuli mukaan vuonna 1998.

Koska taloudelliset resurssit ja keittiön varustus ovat rajalliset, pitää tarkkaan miettiä, mitä tarjotaan. Juustojen ja graavin lohen rinnalle asemansa ovat vakiinnuttaneet marinoidut sienet ja pesto-tomaattipasta sekä lihapullat. Silloin tällöin on joku henkilökunnasta leiponut piirakoita tai muuta lisätarjottavaa. Kaikki tarjottava on sellaista, että se voidaan tehdä valmiiksi etukäteen ja luennon jälkeen vain nostaa pöytään.

Kulttuurihistorian ollessa Arwidssoninkadulla juhlia vietettiin aina tunnelmallisessa seminaarihuoneessa. Kari Immonen toi kotoaan monihaaraisen kynttiläjalan, joka saatiin koristeeksi keskelle tarjoilupöytää. Sirkkalan kasarmilla, Historicum-talossa, on cocktail-tilaisuus järjestetty kulttuurihistorian käytävällä 3. kerroksessa. Aluksi oli tarkoitus, että olisimme talon isossa kahvihuoneessa Aikalassa, mutta ensimmäisellä kerralla, kun kokkarit järjestettiin, tila oli akustiikkaremontissa. Niinpä päädyimme siihen, että ruokia on kulttuurihistorian eri työhuoneissa. Näin saimme ihmiset myös luontevasti tutustumaan tiloihin. Käytävillä oli siellä täällä menukarttoja, joissa oli kirjoitettuna mitä ruokaa missäkin huoneessa oli. Konsepti todettiin hyväksi eikä sitä ole ollut tarvetta muuttaa.

Kaupassa käyminen on oppiaineessamme ikuinen ongelma, sillä vain harvalla on auto käytössään. 1990-luvulla Kari Immonen oli auton omistajana innokas kaupassa kävijä, vaikka joskus sattuikin, että ostoslistan sijaan taskusta löytyi vain illan tervetuliaispuhe. Onneksi kännykät olivat jo yleistyneet, ja saimme juhlaamme oikeat ruuat.

Nykyään Litzen-luento on vakiinnuttanut asemansa. Kuulijoita on vuosittain ollut viidestäkymmenestä sataan henkeä. Työyhteisölle tilaisuus on tärkeä yhdistävä juhla. Itselleni se merkitsee joulunajan alkua.

Sirpa Kelosto

Matista opittua

10.9.2013 / Toimittaja / 0 Comments

Matti Nykänen Holmenkollenilla 1982.

Keväällä 2012 Populaarikulttuurin ja mediateknologian tutkimusryhmän keskustelussa tuli esiin Matti Nykäsen nimi. Olin vasta hiljattain palannut USA:n-Irlannin-Tanskan vuosiltani Suomeen, ja ihmettelin ääneen, miksei näin näkyvästä suomalaisesta mediahahmosta ja populaarikulttuurin ilmiöstä ollut kirjoitettu kulttuurintutkimuksellista kirjaa. Nykäsen poikkeuksellinen lahjakkuus, huikea urheilu-ura ja jalustalta putoaminen toivat mieleeni sellaisten yhdysvaltalaisten lapsitähtien kuin Mike Tysonin ja Michael Jacksonin urat – molemmat kestojulkkiksia ja langenneita sankareita, joista löytyi hyllymetreittäin julkaisuja USA:ssa. Hannu Salmi innostui heti aiheesta, ja seminaarin loppuun mennessä ex-tempore-hankkeeseen olivat lupautuneet mukaan Heidi Hakkarainen, Maiju Kannisto, Kimi Kärki, Rami Mähkä ja Paavo Oinonen. Kirjoittaisimme siis kirjan Matti Nykäsestä!

Heti ensimmäisestä suunnittelukokouksesta alkaen tuntui luontevalta, että kirjasta tulisi kriittinen esseekokoelma, pikemmin kuin litania tutkimusartikkeleita. Ajatuksena oli, että se olisi pieni, näppärä opus, johon kenen tahansa aiheesta kiinnostuneen lukijan olisi helppo tarttua. Tutkijoina halusimme kuitenkin perustaa kirjan vankasti alkuperäislähteille. Kirjan johtoajatukseksi muodostui ero Nykäsen henkilön ja Matti-ilmiön välillä. Matti-ilmiöllä tarkoitamme julkisuuden ja median luomaa tuotetta, johon sisältyi moninaisia, ristiriitaisia merkityksiä, joiden luomiseen myös Nykänen itse aktiivisesti osallistuu. Kukin essee käsittelisi ilmiön eri puolia, etenkin mediamateriaalien kautta. Päädyimme kirjoittamaan urheilusta, alkoholista, populaarimusiikista, huumorista, rakkaudesta, suurmieheydestä ja yleisöstä. Kirjan työnimi oli ”Mitä Matti merkitsee?”, mutta se muutettiin myöhemmin kustantajan (Savukeidas) ehdotuksesta nykyiseen muotoonsa Mitä Matti tarkoittaa? Aineistoja kartoittaessamme huomasimme Nykäsen täyttävän 50 vuotta 17.7.2013, ja näin kirja sai julkaisuajankohtansa.

En ole aikaisemmin ollut mukana vastaavassa hankkeessa, ja Matti-kirjan kautta opin paljon uutta kollektiivisen kirjoittamisen mahdollisuuksista. Koin erityisen mielekkääksi sen, että delegoimme aineistojen keruun kunkin intressien mukaisesti, ja materiaalit levitettiin kaikkien hyödynnettäväksi Moodlessa. Parasta hankkeessamme oli sen aikana syntynyt keskustelukulttuuri. Säännöllisten kokousten ja sähköpostiviestinnän lisäksi tapasimme ”Matti-lounaalla” aina, kun jollakin oli tarvetta keskustella aiheestaan kollegiaalisesti. Luimme toistemme tekstit, mikä oli tärkeää esseiden tyylin yhteneväisyyden kannalta ja päällekkäisyyksien välttämiseksi. Kaikki tämä toi hankkeeseen synergiaa, niin kirjoittamiseen kuin sosiaalisessakin mielessä. Matti-kirja auttoi minua henkilökohtaisesti tutustumaan uusiin kollegoihini ja integroitumaan uuteen työpaikkaani. Kirjan kirjoittaminen toimi minulle myös eräänlaisena ”henkireikänä” oman (aika ajoin rankan) tutkimukseni vastapainoksi. Tein kirjan varsinaisen toimitustyön USA:ssa kenttätyöni aikana, ja se saatiin kuin saatiinkin painoon alkuperäisen aikataulun mukaisesti kesällä.

Kirjan julkaiseminen keskellä lomakautta oli ongelmallista sikäli, että lähes kaikki kirjoittajat olivat kesälomalla, ja koska yliopiston ovet olivat suljettuina, niin mitään julkistamisseremonioita ei kannattanut järjestää. Ajankohdasta huolimatta suomalaiset tiedotusvälineet tarttuivat aiheeseen ahnaasti. Matti-kirjasta uutisoitiin parissa kymmenessä sanomalehdessä, ja iltalehtien lööpit rummuttivat innokkaasti, että Nykäsestä oli nyt tehty ”yliopistotason tutkimus”. Vaikka kyseessä ei tietenkään ollut ”tutkimus” vaan nimenomaan esseekokoelma, saimme joitakin vihaisia kommentteja liittyen suomalaisten verorahojen törsäämiseen ”seitsemän tutkijan palkkaamiseksi Nykäs-tutkimukseen”. Pääasiallisesti kirjan huomio on kuitenkin ollut myönteistä, ja tähän mennessä julkaistut arviot ovat iloksemme olleet positiivisia. Ennen kaikkea kirjan saaman huomion laajuus on ollut yllättävää: sanomalehtien lisäksi aiheesta ovat tiedottaneet sekä suomen- että ruotsinkieliset radiokanavat, aikakauslehdet ja ammattilehdet. Kirjasta on mahdollisesti myös tulossa TV-ohjelma, ja tieteen päivilläkin olemme edustettuna Stockmannin kirjallisuustapahtumassa.

Mitä kaikki tämä sitten tarkoittaa? Ennen kaikkea se tarkoittaa mielestäni sitä, että tämän tyyppisellä kulttuurisella pohdinnalla on tilaus myös yliopiston ulkopuolella. Etenkin populaarikulttuurin tutkijoiden kannattaa ennakkoluulottomasti tarttua aiheisiin, jotka saattavat ensi näkemältä tuntua riskaabeleilta konventionaalisen yliopistotutkimuksen puitteissa. Mitä Matti tarkoittaa? -kirja osoittaa, että kulttuurintutkimus voi toimia siltana akateemisen norsunluutornin ja niin kutsuttujen ”tavallisten” ihmisten välillä. Kuten kirjassamme väitämme, Matti-ilmiöön nivoutuvat aiheet kertovat yhtä paljon suomalaisesta yhteiskunnasta kuin ne kertovat Nykäsestäkin. Ei muuta kuin seuraavan jännittävän hankkeen kimppuun!

Benita Heiskanen

Kävelyllä Yrjöjen ajan Dublinissa

28.6.2013 / Toimittaja / 0 Comments

Toukokuun lopulla kuluvaa vuotta pääsin 1700-luvun historiantutkijan paratiisiin, Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin. Matkan keskeisin tarkoitus oli tutustua 1700-luvun englantilaisia aristokraattityttöjä käsittelevän väitöskirjatutkimukseni alkuperäisaineistoon Irlannin kansalliskirjastossa, mutta ehdin samalla katsella ja ihastella kaupunkia myös turistin (ja historiantutkijan) silmin.

Trinity Collegen vanha kirjasto Long Room.
Kuva: Sami Kummunmäki

Dublin on hieman kuin Turku. Liffey-joki jakaa kaupungin kahtia pohjoiseen ja etelään. Joen eteläpuolelle jää vanha kaupunki ja keskeisimmät turistialueet, kun taas pohjoispuoli on enemmän työväestön ja teollisuuden aluetta. Osien välillä näyttä olevan pientä kilpailua ja jotkut paikalliset sanovatkin leikkisästi, etteivät käy koskaan joen toisella puolella. Vanhan Dublinin ilmettä hallitsee 1700-luvun Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri sekä Temple Barin, suositun ravintoalueen, länsipuolella kaksi suurta kirkkoa Christ Church ja St Patrcik’s Church. Jälkimmäinen on Irlannin vanhin kristitty paikka. Tällä paikalla Pyhä Patrick tiettävästi kastoi paikallisia asukkaita kristinuskoon. Paikalla on myös oma ”Kupittaan lähteensä” eli St Patrick’s Well.

Jos ylittää joen O’Connell Streetiä pitkin ja ohittaa kuuluisan Molly Malonen patsaan, ensimmäisenä vastaan tulevat Trinity Collegen, kuningatar Elizabeth I:n 1500-luvulla protestanttiseksi opintoahjoksi perustetun yliopiston, rakennukset. Yliopistosta ovat aikanaan valmistuneet maan tunnetut kirjailijat kuten Jonathan Swift, Bram Stoker, Oscar Wilde ja Samuel Beckett. Monet collegen nykyisistä rakennuksista ovat peräisin 1700-luvulta tai entistetty sen aikaiseen asuun. Vuonna 1732 avattu vanha kirjasto Long Room on vaikuttavaa nähtävää. Kirjasto sisältää 200 000 nidettä vanhoja teoksia tynnyrikattoisen salin kahdessa kerroksessa. Paikallaan olivat myös lukupulpetit, joihin teokset kiinnitettiin, jotteivät oppineet päässeet niitä varastamaan. Alakerrassa sijaitsevat kirjaston suurimmat aarteet, varhaiskeskiaikaiset evankeliumikäsikirjoitukset Book of Kells, Book of Armagh ja Book of Durrow. Vaikka kirjat olivatkin kauniita ja ovat erittäin merkittäviä esineitä, pidin itse enemmän kirjastosta.

Trinityltä matka jatkuu Grafton Streetiä, vilkasta turistikatua, pitkin ja St. Stephen’s Greenin, kaupungin suurimman puiston, pohjoispäädystä Kildare Streetille. Katu on nimetty Kildaren jaarlien Fitzgeraldien mukaan. Kyseinen perhe on välillisesti hyvin keskeinen omassa tutkimuksessani. Kildaren 20. jaarli avioitui Emily Lennoxin, Richmondin herttuan tyttären kanssa 1700-luvulla. Emilyllä oli nuorempi sisar Sarah, jonka elämään keskityn työssäni. Myös Sarah asui Irlannissa sisarensa luona jäätyään orvoksi vuonna 1751. Emily ja hänen aviomiehensä James saivat Leinsterin herttuan ja herttuattaren arvon vuonna 1771. Kildare Streetin varrella sijaitsee heidän kaupunkitalonsa Leinster House, jossa Irlannin parlamentti nykyisin kokoontuu. Leinster Housen molemmin puolin löytyvät kansallismuseo ja kansalliskirjasto.

Dublinin kuvatuin Yrjöjen aikainen ovi Merrion Squarella.
Kuva: Sami Kummunmäki

Kun kääntyy Kildare Streetiltä oikealle löytää Nassaun Streetin itäpäästä Merrion Squaren puiston ja aukion. Alueen talot edustavat Yrjöjen ajan arkkitehtuuria ja ne, ja erityisesti ovet, koristavat lukuisia postikortteja. Alueelta löytyy sekä 1700-luvun kaupunkiasumisesta kertova museo (No. Twenty Nine) että kirjailija Oscar Wilden koti. Itse herra Wilden voi löytää loikoilemasta pastaan muodossa Merrion Squaren puistosta.

Menneisyys on vahvasti läsnä Dublinin kaduilla. Sen voi nähdä lukuisista rakennuksista ja muistomerkeistä, luodinrei’istä General Post Officen seinässä muistuttamassa vuoden 1916 kapinasta sekä lukuisista Irlannin historiaa käsittelevistä teoksista kirjakauppojen hyllyillä. Katukuvassa yhdistyy sekä irlantilaisten raskas menneisyys että brittihallinnon jälkeensä jättämät loistorakennukset. Kapinahenkeä oli jälleen ilmassa, kun toukokuisena päivänä 2013 kuljin samaisen keskuspostin ohi seuraten mielenosoittajien joukkoa, jotka vastustivat meneillään olevaa lakiuudistusta aborttilaista, joka mahdollistaisi abortin siinä tapauksessa, että raskaus uhkaisi äidin henkeä. Vaikka en missään tapauksessa ollut heidän kanssaan samaa mieltä, näin tilanteessa menneisyyden jatkumon. Onnekseni en ehtinyt jäädä todistamaan noin viikkoa myöhemmin pidettyä suurmielenosoitusta samasta aiheesta.

Irlanti on onnistunut kaupallistamaan kulttuuriperintönsä tehokkaasti. Kelttiaiheisia tuotteita, käsitöitä, musiikkia, menninkäisiä ja kolmiapiloita löytyy jokaisesta kadunkulmasta. Suomalaisesta tämä voi tuntua liiallisuuksiin menolta. Ehkä kaikki juontuu pitkästä brittihallinnosta, oikea irlantilaisuus halutaan nostaa kaikin tavoin esille. Tämän voi katsoa näkyvän myös siinä, että Irlannissa on pitkälti siirrytty kahvitteluun teen juonnin sijasta. Teetä toki saa, mutta kahvit ovat etusijalla. Perinteistä iltapäiväteetä saa hienoimmista hotelleista. On tunnustettava, että sorruin viimeisenä päivänäni tähän brittiläisyyden instituutioon ja nautin iltapäivänteen voileipineen ja kakkuineen hotellin oleskelusalissa, jota koristivat valtava marmoritakka ja kristallikruunu.

‒ Henna Karppinen-Kummunmäki ‒

Kulttuurihistoria ja historia

2.12.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Kari Immonen

Kulttuurihistoria ja historia

Juhlapuhe Ilmiöitä: Kulttuurihistorian neljä vuosikymmentä -juhlaseminaarissa 30.11.2012

Kulttuurihistorian oppiaine on vuonna 1966 säädetyn korkeakoulujen kehittämislain lapsi. Tuon lain perusteella yliopistoihin perustettiin paljon uusia virkoja ja helmikuussa 1972 annetulla Turun yliopiston järjestyssäädöksellä perustettu kulttuurihistorian professuuri oli niistä yksi. Oppiaine tuli epäilyksittä tarpeeseen. Valtio- ja politiikkakeskeinen rankelainen traditio oli jättänyt kulttuurihistorialliset ilmiöt pääosin syrjään. Niihin ei suomalaisilla historian laitoksilla kohdistunut sen enempää opetusta kuin tutkimustakaan.

Tämä näkyi hyvin, kun uutta professuuria ryhdyttiin täyttämään. Hakijakunta oli ja pätevien hakijoiden löytäminen oli vaikeaa. Suomessa ei yksinkertaisesti ollut kulttuurihistorioitsijoita. Ne tieteenalat, joiden edustajia oli mukana kahdella ensimmäisellä täyttökerralla, olivat yleinen ja Suomen historia, kirjallisuustiede, taidehistoria, filosofia, arkeologia, psykologia ja teologia. Tämä luettelo kertoo hyvin sen, että kulttuurihistoria oli tuossa vaiheessa alaltaan niin epämääräinen, että virkaa saattoi hakea melkein kuka tahansa. Mutta luettelo kertoo myös siitä, että monet sellaiset historioitsijat, jotka halusivat suuntautua kulttuurihistoriaan, joutuivat – juuri tuosta suomalaisesta historian traditiosta johtuen – hakemaan itselleen työskentelytilan muiden humanististen tai yhteiskuntatieteellisten opinalojen piiristä. Historian talossa heille ei ollut sijaa.

Ensimmäisellä täyttökierroksella kaikki kulttuurihistorian viranhakijat julistettiin epäpäteviksi. Tämän jälkeen ongelmaa yritettiin ratkaista kutsumismenettelyllä. Kutsuttavaksi suunniteltiin Henrik Liliusta, rakennushistoriaan erikoistunutta taidehistorioitsijaa. Lilius olikin tehtävästä kiinnostunut, mutta kesken prosessin hänet valittiin teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurihistorian professoriksi, ja hän asetti sen etusijalle.

Silloin kulttuurihistoria joutui historiansa suurimpaan kriisiin. Opetusministeriö lähetti tammikuussa 1975 yliopistolle kirjeen, jossa todettiin muun muassa näin: ”Koska tämän 1972 perustetun professuurin täyttö on osoittautunut epätavallisen ja odottamattoman vaikeaksi ja koska näköpiirissä ei ole virkaan ilmeisesti päteviä henkilöitä, opetusministeriö kehottaa Turun yliopistoa harkitsemaan viran opetusalan muuttamista jollekin toiselle, yliopiston toiminta- ja taloussuunnitelmaan sisältyvälle alalle, jossa yliopistolla on opetus- ja tutkimustarvetta ja johon olisi ilmeisesti saatavissa päteviä hakijoita.” Yliopiston johtoa tämmöinen ajatus tietenkin viehätti, kun öljykriisiä seuranneessa talouden lamassa korkeakoulujen kehittämislain voima oli ehtynyt eikä uusia virkoja saatu. Alkoi näyttää pahasti siltä, että kulttuurihistorian tie Turun yliopistossa loppuisi ennen kuin se oli oikein päässyt alkuunkaan. Opiskelijoita oppiaineessa toki oli jo tuossa vaiheessa pari-kolme sataa. He ryhtyivät yhdessä historian laitoksen ja humanistisen tiedekunnan kanssa raivoisaan puolustustaisteluun, joka johtikin siihen, että professuuri saatettiin julistaa uudelleen haettavaksi ja nyt myönteisin tuloksin. Veikko Litzen aloitti kulttuurihistorian professorina syyslukukauden alusta 1978.

Kun hakijajoukko näissä ensimmäisissä virantäytöissä oli varsin kirjava, olivat myös itse prosessit monella tavoin kiinnostavia ja värikkäitäkin. Kerrottakoon tässä vain yksi tarina. Se koskee teologian tohtori Helge Ukkolaa, jonka asiantuntijat ja tiedekunta yksimielisesti totesivat epäpäteväksi. Valituksessaan Ukkola katsoi, että tähän oli syynä se, että ” oli otettu kaksi suomenruotsalaista (finländare), jotka olivat ennenkin kohdelleet häntä ja hänen tieteellistä tuotantoaan häikäilemättömästi.” Ukkola piti Turun yliopistossa tehtyä asiantuntijavalintaa käsittämättömänä siksikin, että Rettig oli aikoinaan testamentannut suuren osan omaisuudestaan Åbo Akademille, vaikka ”pääasiassa suomalaiset olivat tupruttaneet savuna ilmaan tämän pääomavoiton, josta tehtailija ei kuitenkaan määrännyt mitään suomalaiselle kulttuurille.” Koeluentonsa Ukkola kuitenkin piti, ja soitti sen jälkeen minulle niin kuin olimme sopineet. Kerroin hänelle, että hänen luentonsa oli arvosteltu tyydyttäväksi. Hän suuttui raivoisasti ja huusi puhelimeen: ”Hyvä on! Pitäkää kulttuurinne! Minä lähden Kalajoelle kappalaiseksi.”

Se kulttuurihistoria, joka vuonna 1972 Turkuun perustettiin oli selkeästi niin sanottu sektorihistoria eli yksi historian osa-alue. Se näkyi hyvin viran määrittelyssä, joka kuului: ”kulttuurihistoria, erityisesti länsimaisen korkeakulttuurin oppi- ja tyylihistoria”. Sektorinäkökulmaa vahvistettiin lisämääreellä, jonka historian professorit Vilho Niitemaa ja Päiviö Tommila sanelivat tiedekunnan pöytäkirjaan. Sen mukaan kulttuurihistorian ulkopuolelle jäi ”poliittinen ja valtiollinen historia, niihin mukaan luettuna poliittisten aatteiden historia silloin kun tutkitaan niiden levinneisyyttä ja toteuttamista käytännön poliittisessa toiminnassa, kirkkohistoria, sotahistoria sekä talous- ja sosiaalihistoria. Ulkopuolelle jäävät myös esihistorialliset kaudet ja kansanomaisen kulttuurin tutkimus.”

Veikko Litzenin valinta kulttuurihistorian professoriksi oli oppiaineen tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Ensisijaisena vaihtoehtona oli taidehistorioitsija Kalevi Pöykkö. Hän oli tehnyt väitöskirjansa Erik Cainbergin reliefeistä, jotka ovat Vanhan Akatemiatalon juhlasalissa. On selvää, että Pöykön johdolla oppiaineesta olisi tullut oleellisesti toinen kuin mitä siitä nyt tuli. Litzenin ohjaamana kulttuurihistoria irtautui nopeasti alkuvaiheen sektoriajattelusta ja oppiaineesta alettiin rakentaa itsenäistä tieteenalaa, joka historian lisäksi haki yhteistyötä erityisesti kirjallisuudentutkimukseen ja muihin taideaineisiin. Tämän seurauksena kulttuurihistoriasta tuli päävastuuaine kahteen koulutusohjelmaan, toisaalta historian ja toisaalta taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmiin.

Myös historiantutkimuksen sisällä suuntauduttiin uudella tavalla. Litzen kirjoitti 1981 näin: ”Niin kauan kuin tiede käsitetään yhden alan, fysiikan ehdoilla määritellyksi, ei kulttuurihistoria voi vaatia tieteellisyyden leimaa. Ehkä ajassamme on kuitenkin jo merkkejä siirtymisestä kovasta pehmeään tieteen lähestymistapaan.” ja hän jatkoi: ”Rohkenen sanoa mikrohistorian, kokonaisvaltaisen – kulttuurin kokonaisuudesta luonnostaan seuraavan – lähestymistavan kuuluvan kulttuurihistorialle.”

Konkreettinen esimerkki tästä uudesta suuntautumisesta oli Jukka Kemppisen ilmeisesti syksyllä 1982 pitämä luentosarja annalisteista. Kysymyksessä oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun suomalaisella historian laitoksella esiteltiin tätä sittemmin niin voimakkaasti vaikuttanutta ajatussuunta laajemmin. Aloitteentekijänä sille, että Kemppinen oli ryhtynyt perehtymään annalisteihin, oli Litzen.

Veikko Litzenin dynaamisin kausi kulttuurihistoriassa päättyi vuoden 1983 alussa, kun hän siirtyi Villa Lanten johtajaksi, mutta siemen oli kylvetty ja suunta näytetty. Se tiedekäsitys ja ne ajatusmuodot, jotka juontuivat aluksi ranskalaisesta ja myöhemmin italialaisesta ja saksalaisesta historiallisesta ajattelusta, tulivat seuraavina vuosina ja vuosikymmeninäkin vaikuttamaan ratkaisevasti kulttuurihistorian suuntautumiseen. Silloin puhutaan esimerkiksi juuri annalisteista, mikrohistoriasta, italialaisesta sosiaalihistoriasta, gadamerilaisesta hermeneutiikasta ja niin edelleen.

Veikon jälkeen professoriksi tullut Keijo Virtanen vakiinnutti uuden suuntautumisen ja kiinnitti sen tehokkaasti organisoituun opetus- ja ohjausprosessiin. Hänelle, samoin kuin Veikollekin, kokonaisvaltaisuus oli kulttuurihistorian luonnetta jäsentävä peruskäsite. Hänen mukaansa ”kokonaisvaltaisuus on avaintermi ja lähtökohta kulttuurihistorian metodologialle, kun tavoitteena on yksityisen ja kollektiivisen integroiminen”.

Kulttuurihistorian oppiaine on noista 70- ja 80-luvun taitteen ajoista lähtien ollut omasta erityislaadustaan vahvasti tietoinen. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan ole merkinnyt hybristä eli liioiteltua itsevarmuutta ja itsetietoisuutta. Päinvastoin, se on merkinnyt nöyryyttä ja sen kokoaikaista kysymistä, mitä kulttuurihistoria on? Tämä kysyminen on konkretisoitunut esimerkiksi erittäin laajana kulttuurihistorian metodologiaa käsittelevänä julkaisutoimintana. Erilaajuisten teoriakirjojen määrä on jo vajaat parikymmentä. Ensimmäinen oli vuonna 1981 ilmestynyt pieni kirjanen Mitä kulttuurihistoria on? ja viimeisin tänä vuonna Cultural History – Kulttuurihistoria –sarjan kymmenentenä niteenä ilmestynyt Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Kaikki nämä kirjat kertovat intohimoisesta halusta ymmärtää enemmän ja tehdä paremmin.

Se, että kulttuurihistoria on määrätietoisesti etsinyt omaa teorialuonnettaan ja paikkaansa tieteiden joukossa ei ole merkinnyt demarkaatiota ja eristäytymistä omaan ainutlaatuisuuteen, päinvastoin, keskeinen osa tätä oman tien etsimistä on ollut avoimuus, avoimuus toisten tieteenalojen lähestymistavoille ja avoimuus erilaisista suunnista tuleville teoreettisille keskusteluille, ja avoimuus myös ympäröivälle maailmalle ja sen ongelmille. Tämä on merkinnyt hyvin laajaa yhteistyöverkkoa tieteiden kentässä, ja niin kuin yhteiskunnassakin. Kulttuurihistoria on esimerkiksi toteuttanut kolmatta sektoria ennen kuin kolmannesta sektorista oli kuultukaan.

Lähtökohtana tälle avoimuudelle on itse kulttuuri. Kun se koskee kaikkia ja kaikkea, myös sen tutkimiseen tarvitaan kaikki mahdolliset työkalut ja apuvälineet. Siksi valmius maksimaaliseen yhteistyöhön muiden tieteenalojen kanssa on kulttuurihistorialle välttämättömyys.

Kriitikoiden mielestä – varsinkin kulttuurihistorian alkuaikoina – tämä avoimuus kaikelle merkitsi periaatteettomuutta ja kaikkialle ulottuvaa opportunismia. Sanottiin – pilkallisestikin – että niin tyhjänpäiväistä asiaa ei ollutkaan, ettei kulttuurihistorioitsija siihen tarttuisi. Helsingin Sanomien legendaarinen musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo tokaisi jossain kokonaan muuta asiaa käsitelleessä arvostelussaan, että ”Jos tämä tämmöiseksi menee” – eli siis jos kaikki arvokas työnnetään syrjään – ”niin varmaan Turun yliopiston kulttuurihistoriassa joku kohta tekee väitöskirjan Aku Ankasta!” No, Aku Ankasta kulttuurihistoriassa ei ainakaan vielä ole väitelty tehty, mutta amerikkalaisesta underground-sarjakuvasta kyllä – ja me olemme siitä ylpeitä. Kulttuurihistorioitsija voi todellakin ottaa tarkastelunsa kohteeksi minkä tahansa ilmiön, ja pohtia, minkälaisia merkityksiä se mukanaan kantaa. Mikään inhimillinen ei ole eikä saa olla kulttuurihistorialle vierasta.

Tämä kulttuurihistorian avoimuus – ja myös valmius uuteen ja outoonkin heittäytymiseen – näkyy hyvin äsken, kun julkistetaan oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja, jossa horjutetaan faktan ja fiktion monien mielestä luovuttamatonta rajaa, ja jossa tutkijat astuvat fiktion kiehtovaan maailmaan. Tässä kyydissä turkulaiset kulttuurihistorioitsijat eivät ole ensimmäistä kertaa. Vuonna 1996 oppiaineen piirissä syntyi Lääkäri, lukkari, talonpoika duunari. Lukuja suomalaisten historiaan. Sen sivuilla seikkaili sekä oikeita että konstruoituja historiallisia henkilöitä ja ilmaisua haettiin perinteisen tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisen tekstin välimaastosta. Oppiaineen 30-vuotisjuhlakirjassa 30-vuotias tunteilee puolestaan koeteltiin järjen ja tunteen rajaa.

Merkittävä osa kulttuurihistorian avoimuutta on myös sen työ avoimessa yliopistossa. Avoin yliopisto on ollut kulttuurihistorialle monella tavoin merkittävä. Sen kautta tuhannet opiskelijat ympäri Suomea ovat löytäneet kulttuurihistorian, ja hyvin monet heistä ovat päätynyt myös kampukselle saattamaan opintonsa loppuun, joskus väitöskirjaan saakka. Ilman avointa yliopistoa tämä ei olisi ollut mahdollista. Samalla kulttuurihistoria, jota ei oppiaineena opeteta koulussa, on tullut ylipäätään ihmisten tietoisuuteen. Mutta avoimen yliopiston merkitys oppiaineelle on myös muualla. Sen avulla kulttuurihistorian henkilökunta on kasvanut merkittävästi sekä avoimen yliopiston että tiedekunnan puolella. Voimme sanoa, että oppiaineen toimintaedellytykset olisivat olleet oleellisesti heikommat ilman avointa yliopistoa.

Toinen oppiaineelle läheinen ja tärkeä kulttuurihistoriallinen avaus on ollut Lapin yliopistoon vuonna 1997 syntynyt pikkusisko. Lapin kulttuurihistorian kanssa yhteistyö on koko ajan ollut erittäin tiivistä. Turkulaiset ovat olleet siellä paljon opettamassa, ja monet lappilaiset ovat suorittaneet opintonsa loppuun Turussa. Tällä hetkellä toiveemme kohdistuu siihen, että Lapin kulttuurihistoria saisi uudelleen oikeuden syventävien opintojen antamiseen ja että sille tulisi oikeus myös omiin pääaineopiskelijoihin. Nyt oppiaineen painopiste on sivuaineopinnoissa sekä erittäin tehokkaassa ja tuloksellisessa tutkijakoulutuksessa.

Kulttuurihistorian viime vuosien tärkeitä asioita on ollut myös oppiaineen radikaali kansainvälistyminen. Se, että oppiaineella on keskeinen rooli kulttuurihistorian kansainvälisessä seurassa International Society for Cultural History, että seuran puheenjohtajana on koko sen olemassaolon ajan ollut Hannu Salmi ja että Cultural History -lehden toimituskunnassa turkulaisilla on keskeinen asema, kertoo näyttävästi siitä, että oppiaine on kansainvälisesti arvostettu ja että se on kansainvälisten kulttuurihistoriallisen keskustelun ytimessä.

Hyvät kuulijat,

Kulttuurihistorioitsijan tutkimuskohde on menneisyydessä, lähellä tai etäämpänä, mutta omaa työtään hän tekee nykyisyydessä, nykyisyyden asettamin reunaehdoin ja nykyisyydessä syntynein tavoitteenasetteluin. Tämä on tietenkin itsestään selvää; menneisyyteen me emme voi siirtyä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että me siirtäisimme nykyisyyden tutkimuskohteeseemme, että me olisimme anakronisteja, päinvastoin, vain sellainen menneisyys, jonka me otamme tosissamme ja jolle me annamme oman äänen, on meidän kannaltamme merkittävää menneisyyttä. Tämä, gadamerilainen kommentti tarkoittaa sitä, että tutkimuksen ja opetuksen avulla me käymme keskustelua menneisyyden kanssa, ja me käymme tätä keskustelua voidaksemme paremmin varustautuneina ja paremman ymmärryksen avulla kohdata nykyhetkemme ja suuntautua kohti tulevaa. Tässä keskustelussa oleellista ei ole se, onko keskustelukumppanimme lähellä vai kaukana; hän on joka tapauksessa kuin me, omassa ajassaan tietä eteenpäin etsinyt ihminen. Hänen kohtaamisensa ohjaa meidät kohtaamaan itsemme. Näiden kohtaamistilanteiden etsimisessä kulttuurihistorian kenttä on viime vuosina tärkeällä tavalla laajentunut, kun keskiaika ja uuden ajan alku ovat tulleet yhä keskeisemmäksi osaksi oppiaineen toimintaa, aivan samoin kuin olemme iloisesti ylpeitä Ilana Aallon viime lauantain väitöskirjasta, jonka historiallinen kohde on 1990-luvulla.

Kulttuurihistorioitsijaa kiinnostaa se, mitä tapahtuu todella eli se, mistä tässä ihmisen maailmassa on kysymys. Kulttuurihistorioitsijaa kiinnostaa kulttuurin syvärakenne, se, mikä on piilossa ja tunnistamatonta, mutta jolle meidän jokapäiväinen toimintamme perustuu. Kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen tiede. Kulttuurihistorian alueella pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Italialainen sosiaalihistorioitsija ja mikrohistorioitsija Giovanni Levi pyrki antamaan äänen italialaisten kylien syrjään työnnetyille ja voittajien jalkoihin jääneille. Hän sanoi: “Siitä, että henkilö käy ostamassa leivän, voidaan edetä lopulta koko mailman viljamarkkinoiden analyysiin.”

Kulttuuri, ihmisen elämä on kokoaikaista historian läsnäoloa. Siinä kohtaavat eri ajoista tulevat viestit, jotka muodostavat jokaisessa hetkessä läsnäolevan ainutkertaisen nykyisyyden, ihmisen mailman. Kulttuurihistoria on näitten viestien ja niiden muodostamien kokonaisuuksien etsijä. Kulttuurihistoria on ihmistä ja ihmisen elämää koskevan ymmärryksen rakentaja. Siinä on sen eetos ja siinä on sen arvo. Perille tässä etsimisessä ja tässä ymmärryksen rakentamisessa ei voi koskaan päästä – tai oikeastaan päinvastoin, kulttuurihistorioitsija on perillä aina, kun hän täyttää tätä eetostaan, tätä tehtäväänsä etsijänä ja ymmärryksen rakentajana.

Hyvät kuulijat,

Haluan onnitella lämpimästi kulttuurihistoriaa, sen henkilökuntaa ja opiskelijoita oppiaineen 40-vuotisesta taipaleesta. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että minulla on ollut ja on oikeus kuulua tähän porukkaan.

Uudenkaupungin historia ilmestyi

5.10.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Kulttuurihistorian ja Uudenkaupungin kaupungin keväällä 2009 käynnistämä yhteistyöhanke on valmistunut. Petri Lavosen kirjoittama 294-sivuinen Uusi kaupunki -teos tarkastelee Uudenkaupungin historiaa sotien jälkeen ja kasvun vuosikymmeninä. Monipuolisesti paikkakunnan vaiheita valottavassa kirjassa perehdytään muun muassa elinkeinorakenteen kehitykseen, kaupunkikuvan muutokseen ja uusikaupunkilaisuuden muotoutumiseen 1940-luvun puolivälistä alkaen 2000-luvun alkuun asti.

Uudessakaupungissa tapahtui voimakkaita muutoksia hyvinvointi-Suomen paraativuosien luomassa ympäristössä. Sotien jälkeen hiljalleen heräilleellä paikkakunnalla teollistamispolitiikka ja maassamuutto käynnistivät kasvun ja murroksen jakson, jonka seurauksena Uudestakaupungista tuli 1960-80-luvuilla yksi suomalaisen rakennemuutoksen polttopisteistä. Autoteollisuus ja koripallo johtotähtinään uusikaupunkilaiset kokivat ajan, jonka tuloksena syntyi uusi kaupunki.

Uudenkaupungin historiateoksen on tuottanut kulttuurihistorian oppiaineen k&h-tilaushistoriapalvelu. Se on erikoistunut erilaisten tilauskirjahankkeiden toteuttamiseen yrityksille, kaupungeille, kunnille, seuroille, yhdistyksille ja muille historian tilaajille jo 16 vuoden ja liki 30 kirjahankkeen kokemuksella.

Kirja on myynnissä Turun yliopiston UTUshop-verkkokaupassa.

Kulttuurihistoria ja länsimaiden perikato

1.6.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Hannu Salmen professoriluento Turun akatemiatalossa 30.5.2012

Pimeän vuodenajan keskellä, marraskuussa 1924, nuori Turun Suomalainen Yliopisto sai valovoimaisen kansainvälisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä – vaikka tilaisuuteen myytiinkin kahdeksan markan arvoisia pääsylippuja. Syksy 1924 oli muutoinkin vilkas: samassa salissa puhui maailmankuulu sosiologi Werner Sombart ajankohtaisesta aiheesta, luokkataistelun käsitteestä. Kävipä kaupungissa samaan aikaan myös japanilainen entomologian professori Teiso Esaki tutustumassa Turun yliopiston hyönteiskokoelmaan.

Vieraista Oswald Spengler oli ylivoimaisesti tunnetuin. Hän oli niittänyt mainetta kaksiosaisella teoksellaan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes), joka oli ilmestynyt vuosina 1918–1922. Osa turkulaisyleisöstä oli epäilemättä perehtynyt teokseen, erityisesti yliopiston kirjallisuustieteen professori ja tuleva rehtori V. A. Koskenniemi, johon Spenglerin ajatukset tekivät vaikutuksen, mutta paljon oli salissa myös niitä, jotka tunsivat luennoitsijan nimen mutta eivät hänen ajatuksiaan. Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Sodan jälkeen Spenglerin ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat kohti väistämätöntä kuolemaa. Filosofi J. E. Salomaa oli kuuntelemassa Spenglerin pessimistisiä käsityksiä ja totesi niiden muistuttavan Schopenhauerin näkemystä elämästä, joka päättyy aina ”vararikkoon, jossa varat eivät riitä kulujen maksamiseen”.

Suomalaisia historiantutkijoita Oswald Spenglerin puheissa näytti säväyttävän erityisesti se suvereenius, jolla tämä puhui Euroopan ulkopuolisista kulttuureista, kuten Kiinasta ja Intiasta. Itse asiassa samaan aikaan suomalaiset kulttuurintutkijat mursivat Euroopan rajoja: Edward Westermarck teki tutkimuksia Pohjois-Afrikassa, Gunnar Landtman Papuassa ja Uudessa Guineassa, Rafael Karsten Etelä-Amerikassa ja Hilma Granqvist Palestiinassa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus sen sijaan keskittyi pääasiassa Suomeen. Tähän oli useitakin taustatekijöitä. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle ’kulttuurin’ käsite oli olennainen autonomian aikana: suomalaisuuden juuria ei voitu etsiä valtiollisesta menneisyydestä, joten katse kääntyi kulttuurisiin kysymyksiin, kieleen, tapoihin, kirjallisuuteen ja historiaan. Suomalaisen kulttuurin juuria ei myöskään pystytty johtamaan antiikin klassisista saavutuksista vaan sen sijaan oli korostettava koulutuksen, kasvatuksen ja sivistyksen merkitystä. Gunnar Suolahden johdolla ns. kulttuurihistoriallinen koulukunta julkaisi sittemmin ensimmäisenä pohjoismaana oman maansa kulttuurihistorian vuosina 1933–36. Tähän nähden ei ole yllättävää, että myös Turun Suomalainen Yliopisto halusi Spenglerin vierailun aikoihin vahvistaa osaamistaan ja suunnitteli sivistyshistorian professuurin perustamista, mutta hanke kariutui vuoden 1925 aikana. Kulttuurihistorian oppituolin perustaminen toteutui lopulta vasta vajaa 50 vuotta myöhemmin, vuonna 1972.

Kulttuurihistorialla oli jo 1920-luvulla ristiriitainen suhde kokonaisvaltaisiin hahmotuksiin. Toisaalta oli tarve luonnostella suuria linjoja, saksalaisen Karl Lamprechtin hengessä, toisaalta tarve katsoa tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikkia inhimillisen elämän alueita. Oswald Spengleriä pidettiin yleisesti kulttuurimorfologina, jota kiinnostivat historian muodot, ja hänen näkemyksistään löytyi yksityiskohtien tasolla paljonkin kritisoitavaa. Silti hänen uteliaisuutensa Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan oli tärkeä havahdus, sillä historioitsijat olivat katsoneet usein liiankin lähelle, oman maansa ja kansansa vaiheisiin.

Spenglerin ydinajatus länsimaiden perikadosta perustuu käsitykseen siitä, että länsimaat ovat kulttuurinen kokonaisuus. Väistämättä joutuu kysymään, miten ajatus länsimaisesta kulttuurista on ylipäätään muovautunut, millaisten kohtaamisten, jännitteiden, konfliktien ja sulautumisten tulosta ”länsimaat” kulttuurisena rakennelmana on ja millaisia ilmiöitä oletetun ”länsimaalaisuuden” ulkopuolelle jää silläkin maantieteellisellä rajauksella, jota länsimaiksi kulloinkin kutsutaan. Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on Spengleriä vanhempi ja oikeastaan olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.

Perikadon teema on ajankohtainen myös tänään. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksensa Kulttuurien kamppailu (The Clash of Civilizations), johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi 2011 kirjan Sivilisaatio: me ja muut (Civilization: The West and the Rest), joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto (Civilization: Is the West History?), jonka suomenkielinen nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta. Nyt uhat ja haasteet ovat toki toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.

Länsimaisesta kulttuurista puhumiseen on tutkimuksen käsitteenäkin liittynyt jonkinlainen sisäpuolisuus, tai kuten Ferguson avoimesti toteaa, me-muoto (”me ja muut”). Länsimaista kulttuuria, jos sellainen kokonaisuus ylipäätään on olemassa, katsotaan sisältä käsin. Humanistisen tutkimuksen tehtävä on tulkita tätä kriittisesti ja kyseenalaistaen. On myös tärkeää, ettei kulttuurihistoriaa nähdä kulttuurien historiana. Pikemminkin on kyse kulttuurisen tai kulttuurisuuden historiasta. En lähtisi purkamaan länsimaiden perikatoa olettamalla länsimaat kulttuuriksi, kokonaisuudeksi, vaan kysymällä, mitä länsimailla kussakin yhteydessä tarkoitetaan ja millaisiin ilmiöihin lopun ennakointi, perikato, liitetään. Länsimaiden perikato on kulttuurinen rakennelma. Voimme kysyä, mitä perikadosta puhuminen tietyssä historiallisessa tilanteessa merkitsee. Väitän kuitenkin, ettei länsimaiden perikato sinänsä merkitse mitään. Se ei merkitse mitään ilman ihmistä. On kysyttävä, mitä perikato merkitsi niille aikalaisille, niille ihmisille, jotka kokivat elävänsä kuilun partaalla.

Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko Spenglerin Turun-vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Pääkirjoitus toteaa: ”Ei tarvitse omata edes sitä pessimististä käsitystä länsimaisen kulttuurin tulevaisuudesta yleensä, joka tri Spenglerillä on, nähdäkseen mitä merkitsee se hiljainen maanalainen jyminä, joka ei ole lakannut kuulumasta sitten Venäjällä tapahtuneen suuren tulivuorenpurkauksen, ja ollakseen huolissaan Euroopan tulevaisuudesta.” Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli kuitenkin toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta. Pääkirjoitus toteaa: ”Niiden keskuudessa ei vielä ole alkanut se kangistumisprosessi, joka mainitun tutkijan [siis Spenglerin] mukaan jo lienee alkanut Länsi-Euroopassa. Neuvosto-Venäjästä eronneet uudet valtiot eivät tässä mielessä kuulu ’länsimaihin’. Ne tahtovat vielä elää ja jaksavat siihen uskoakin.”

Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. Oswald Spenglerin näkemykset syntyivät ensimmäisen maailmansodan keskellä, ja niitä tulkittiin sodan jälkeisen epävarmuuden maailmassa. Spenglerin pessimistisen vision voi rinnastaa toiseen historiakäsityksen ilmaukseen, joka syntyi välähdyksenomaisesti hieman myöhemmin, toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vuonna 1939 saksanjuutalainen kirjallisuuskriitikko, esseisti ja filosofi Walter Benjamin kirjoitti kuuluisat teesinsä historiasta. Benjaminin mukaan ”[m]enneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjamin itse eli juuri ”vaaran hetkellä”. Historiateesiensä kirjaamisen jälkeen hän joutui pakenemaan Saksasta Pariisiin ja yritti sieltä edelleen Espanjan ja Portugalin kautta Yhdysvaltoihin, mutta Pyreneiden vuoriston yksinäisessä hotellissa voimat pettivät.

Historiateesiensä huipennuksena Benjamin esitti vaikuttavan vision siitä myrskystä, jonka kourissa ihmiset elivät. Benjamin viittaa itävaltalaisen kuvataiteilijan Paul Kleen maalaukseen Angelus novus ja kirjoittaa: ”[Maalaus] esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät on avattu ammolleen, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tällaiselta. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen [ja näkee] katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä, herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaisiin asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Walter Benjaminille historia oli ohi kiitävä välähdys. Paratiisin puhuri paiskaa historian enkelin selkä edellä kohti tulevaisuutta, eikä historia kykene itse vaikuttamaan suuntaansa. Jälkeen jää vain raunioita ja kuolleita, jotka historian enkeli näkee – ja me kaikki voimme nähdä, vaikka emme tiedäkään, mihin olemme menossa ja miten paljon uusia uhreja ennen pitkää asettuu näkökenttäämme. Näitä sanoja kirjoittaessaan Benjamin antoi mielestäni tärkeän kulttuurihistoriallisen opetuksen. Vaikka tutkisimmekin historiaa menneenä – tai vaikkapa juuri rankelaisittain ”sellaisena kuin se oli” – on tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, kenties juuri paratiisista puhaltavan myrskyn vietävänä, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.

Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin ja Benjaminin ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Se tapa, jolla historiaa tutkimme, kuvaamme ja ymmärrämme, on kulttuurinen prosessi, jossa kohtaavat näkemykset menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Yritämme katsoa historiaa ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, historian synnyttämiä ja sen perillisiä. Ehkä juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen ja lohdullisenkin, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Mutta juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Kulttuurihistorioitsijalle menneisyys, myös länsimaiden perikato, on ihmisen muotoinen ja kokoinen: se on koettua historiaa, tunteita, odotuksia ja muistoja – syntyivätpä ne sitten Walter Benjaminin makuuhuoneen hämärässä Pyreneiden vuoristossa tai Oswald Spenglerin kävelymatkalla Turun akatemiatalolta kohti keskustaa, himmenevässä marraskuun illassa.

Muistilaatikoita ja mainzilais-turkulaista yhteistyötä

29.5.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Ryhmä mainzilaisia historiantutkijoita vieraili Turussa 15.-16. toukokuuta 2012. Johannes Gutenberg -yliopiston historiallisen kulttuurintutkimuksen ja Turun yliopiston kulttuurihistorian välillä on ollut tiivistä opetus- ja tutkimusyhteistyötä vuodesta 2010 lähtien. Erasmus-opettajavaihdon lisäksi syntyi jo muutama vuosi sitten ajatus kokoontua säännöllisesti Reinin ja Auran rannoille ja tuoda yhteen sekä henkilökuntaa että jatko-opiskelijoita. Yhteistyö käynnistyi mainzilaisten vierailulla Turussa syyskuussa 2010 ja turkulaisten vastavierailulla kesäkuussa 2011. Samalla kypsyi ajatus yhteisestä tutkimushankkeesta, ja tuloksena oli projekti Memory Box(es) – Dynamics of Cultural Transfer in Europe, 1500-2000. Viime vuosina kulttuurisen vuorovaikutuksen tutkimuksesta ja sen metodeista on keskusteltu paljon. Tässä keskustelussa saksalainen tutkija Bernd Roeck on tullut tunnetuksi käsitteestään ”muistilaatikko” (memory box), jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, miten kulttuurinen vaihto (cultural transfer) usein eristää, tai kapseloi, kulttuurisia siirtymiä. Roeck itse käytti käsitettä taiteen vuorovaikutusprosessien ymmärtämisessä, mutta mainzilais-turkulainen hanke otti tavoitteekseen pohtia käsitettä kriittisesti niin aineellisen kuin aineettomankin kulttuurin tutkimuksessa. Hanke rakentuu yhteisseminaareille ja yhteisesti toteutetulle julkaisuprojektille. Samalla se pyrkii lisäämään nuorten tutkijoiden kansainvälisiä vuorovaikutustaitoja. Saksan päässä hanketta johtaa professori Jörg Rogge ja Suomessa professori Hannu Salmi.

Vuodenvaihteessa 2011-12 hankkeeseen saatiin tukea Deutscher Akademischer Austauschdienstiltä ja Suomen Akatemialta, mikä mahdollistaa säännölliset kokoontumiset vuosien 2012 ja 2013 aikana. Seuraavat tapaamiset ovat 28.10.-1.11.2012 Mainzissa, 2.-6.4.2013 Turussa ja 27.-31.10.2013 Mainzissa. Hanke sisältää myös nuorten tutkijoiden tutkimusjaksoja partneriyliopistossa. Projektin päätöskirjan julkaisee bielefeldiläinen kustantamo Transcript.

Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelma käynnistyi

26.2.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Vuoden 2012 alussa käynnistyi uusi tohtoriohjelma, joka on erikoistunut populaarikulttuurin tutkimukseen. PhD Programme in Popular Culture Studies, PPCS, on syntynyt neljän yliopiston yhteistyönä. Turun yliopiston koordinoimassa hankkeessa ovat jäseninä myös Itä-Suomen yliopisto, Jyväskylän yliopisto ja Åbo Akademi. Turun yliopistosta mukana on neljä oppiainetta, digitaalinen kulttuuri, kulttuurihistoria, mediatutkimus ja musiikkitiede. Ohjelma on nelivuotinen, ja vuoden 2015 loppuun ulottuvassa ohjelmassa on viisi tohtorinkoulutuspaikkaa. Tavoitteena on antaa kansainvälinen, kriittinen, työelämäsuuntautunut koulutus alalla, jossa Suomessa ei toistaiseksi ole ollut systemaattista tohtorikoulutusta. Populaarikulttuurin tutkimus on ollut tärkeä osa yliopistollista opetus- ja tutkimustoimintaa 1960-luvun lopulta lähtien. Ray Brownen perustama Center for Popular Culture syntyi Bowling Greenissä jo vuonna 1968 ja alan johtavaa lehteä Journal of Popular Culture on julkaistu samasta vuodesta lähtien. Euroopassa Iso-Britannia on ollut alan tärkein kehittäjä 1970-luvulta alkaen erityisesti cultural studies -traditionsa ja tutkimusinstituuttiensa (Birmingham, Manchester) kautta.

PPCS:n avajaisseminaari pidettiin Turun yliopistossa 17.-18. helmikuuta 2012. Seminaariin keynote-luennossa dosentti Kari Kallioniemi pohti suhdetta populaarikulttuuriin ja käytti esimerkkinä Alain Resnais’n elokuvaa Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad, 1961), jota – art house -tyylistään huolimatta – voidaan tulkita myös populaarikulttuurisena pastissina. Luennon jälkeen seurasi paneelikeskustelu, jossa käytiin keskustelua populaarikulttuurin muuttuvasta asemasta suomalaisessa tutkimuskentässä.

Tulkinnan polkuja

1.2.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Vuonna 2002 aloitettu metodologisesti painottunut kirjasarja Cultural History – Kulttuurihistoria on yltänyt kymmenenteen niteeseen. Tammikuussa 2012 ilmestyi Asko Nivalan ja Rami Mähkän toimittama kokoelma Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Kirjan lähtökohtana oli havainto, ettei käytettävissä ole opintoihin sopivaa metodikirjaa, jossa pohdittaisiin esimerkkien kautta vaikkapa esinekulttuurin tai fiktion käyttöä lähteenä. Heuristiikan ohella kirjassa valotetaan tutkimusmenetelmiä käsitehistoriasta käsikirjoitustutkimukseen, elämäkertatutkimuksesta muistitietohistoriaan ja aistien historiasta uusmaterialismiin. Lähes 350-sivuinen teos sisältää kaksitoista artikkelia ja se on suunnattu johdatukseksi kaikille kiinnostuneille. Useat teksteistä perustuvat monitieteisen tutkimuksen käytännön ongelmiin, joten teos soveltuu hyvin myös jatko-opiskelijoille sekä lähitieteistä kiinnostuneille.

Lisätietoja teoksesta löytyy sarjan kotisivulta http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/kulttuurihistoria/kh/cultural_history.html ja teosta voi ostaa mm. verkkokauppa Granumista.

Sisällys:

Asko Nivala ja Rami Mähkä:
Johdanto – Lähde, menetelmä, tulkinta

Aikalaiskokemus

Maarit Leskelä-Kärki:
Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä

Leena Rossi:
Muisti, muistot ja muistitietohistoria

Bruce Johnson ja Hannu Salmi:
Aistien historia: Kohteet ja menetelmät

Lähdeaineistot

Marika Räsänen:
Keskiaikaisten käsikirjoitusten mahdollisuudet: Esimerkkinä Tuomas Akvinolaisen juhlapäivä dominikaanibreviariossa

Hanne Koivisto:
Yksilö ja valta – oikeustapahtumaa kuvaavien lähteiden ristiinlukeminen

Kari Kallioniemi ja Kimi Kärki:
Elokuvan tulkintakerroksia – Ken Russellin Lisztomania (1975) kulttuurihistorian moniäänisenä audiovisuaalisena lähteenä

Käsitteet ja tulkinta

Sakari Ollitervo:
Filosofinen hermeneutiikka ja kulttuurihistoria

Asko Nivala ja Heli Rantala:
Käsitehistoria kulttuurihistoriallisena tutkimusmenetelmänä

Juhana Saarelainen:
Konteksti ja kontekstualisoiminen

Materiaalisuus ja representaatiot

Paavo Oinonen ja Rami Mähkä:
Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja kohteena

Liisa Lagerstam:
Esimodernin esineen jäljillä

Jussi Parikka ja Milla Tiainen:
Kohti materiaalisen ja uuden kulttuurianalyysia – tai representaation hyödystä ja haitasta elämälle