kirjoittanut Hanne Koivisto
Työväki ja sivistys -seminaarin järjesti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura Tampereen Werstaalla 24.-25.8.2015. Puheenvuorot liikkuivat 1800-luvun työläislasten koulunkäynnistä tämän päivän yliopistojen työläistaustaisiin opiskelijoihin.
Dosentti Arto Nevalan (ISY) esityksestä kävi ilmi, että suuriin, monialaisiin yliopistoihin, kuten Turun yliopistoon, hakeutuu edelleen enemmän opiskelijoita alemmista sosioekonomisista ryhmistä kuin pitkälle erikoistuneisiin yliopistoihin, esimerkiksi Aalto-yliopistoon. Alemmista toimihenkilö- ja työntekijäperheistä on 1950-luvulta lähtien tullut opiskelijoita tasaista tahtia erityisesti humanistisiin, kasvatustieteellisiin ja matemaattis-luonnontieteellisiin tiedekuntiin. Vähiten he ovat opiskelleet lääketiedettä, teologiaa sekä maa- ja metsätaloustiedettä. Mutta edelleenkin työläisperheistä lähteneet ovat sekä suhteellisesti että määrällisesti aliedustettuina yliopisto-opiskelijoiden kokonaisuudessa. Opiskelijoiden taustaryhmien jakaumat vaikuttavat pysyviltä vuosikymmenestä toiseen, mikä on ollut yllätys ja myös pettymys suurempaan tasa-arvoon tähdännyttä koulutuspolitiikkaa suunnitelleille. Lamakaudet näyttävät vähentäneen työläisperheiden nuorten koulutushalukkuutta entisestään ja sosiaalinen nousu vaikuttaa pysähtyneen.
Eri asia on sitten, miten tilastoja tulkitaan ja miten tänä päivänä pitäisi määrittää työläisyys. Joku yleisön joukosta keksi myös kysyä, ketkä oikeastaan kuuluvat tänä päivänä lisäarvoa tuottavaan työväkeen? Nevala näki yhtenä tulkintalinjana yhteiskunnallisten taustojen merkityksen pienenemisen ja koulutukseen hakeutumisen myötäilevän isompia koulutustrendejä. Ylioppilaspohjaisen koulutuksen vaihtoehtoja on nyt enemmän esimerkiksi ammattikorkeakoulujen vuoksi. Opiskeluun rekrytoituminen näyttääkin tällä hetkellä erilaistuvan pikemmin kotipaikan kuin yhteiskuntaluokan mukaan. Intensiivisimmin yliopistoihin lähdetään pääkaupunkiseudulta maakuntien nuorten etsiessä tulevaisuuttaan muualta.
Nevala nosti esiin myös seikan, joka kosketti minua avoimessa yliopistossa opettavana kulttuurihistorian lehtorina. Hän totesi, että avointen yliopistojen aikuisopiskelijat kasaantuvat nyt samoille tieteenaloille kuin työläistaustaiset opiskelijat koko sotien jälkeisen ajan – humanistisiin opintoihin ja kasvatustieteisiin. Nevalan mielestä näitä aloja ei tämän päivän kovien arvojen maailmassa paljon arvosteta. Me täällä tiedämme, että kokonaan toinen asia on, mitä opiskelu merkitsee avoimen yliopiston opiskelijoille itselleen – yksilötasolla.
Koulutuksen tavoitteita ja sivistyksen sisältöjä
Hyvien PISA-tulosten Suomessa ajatellaan helposti, että Suomi olisi ollut pitkään esimerkillinen koulutusmaa. Näin ei suinkaan ole ollut. Vasta suuret ikäluokat ovat saaneet hyvän koulutuksen, totesi seminaarin avannut sosiaalihistorioitsija Jarmo Peltola (TaY). Ennen yleisen oppivelvollisuuden voimaantuloa vuonna 1921 ei edes ajateltu, että rahvaan lasten pitäisi suuremmin kerätä inhimillistä pääomaa tai tavoitella sosiaalista nousua, painotti emeritusprofessori Marjatta Rahikainen (HY), jonka aiheena oli työläislasten mahdollisuudet opinsaantiin maaseudulla ja kaupungeissa.
Maaseudulla 1800-luvulla kansakoulua kävivät lähinnä talollisten lapset, muille sai riittää kiertokoulu, jonka tarkoitus oli opettaa lukemaan. Harvat kansanihmiset, etenkään naiset, osasivat kirjoittaa; sehän olisikin voinut olla vaarallinen taito, antanut mahdollisuuden kritisoida olosuhteita. Kaupungeissa yhteiskuntaluokat pidettiin toisistaan erillään rinnakkaiskoulujärjestelmän avulla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ylempien yhteiskuntaryhmien lapset lähtivät valmistavista kouluista oppikouluihin ja alempien ryhmien lapsille oli tarjolla kansakoulu, joillakin teollisuuspaikkakunnilla tehtaankoulut.
Maaseudulla keskiluokkaisiin ammatteihin johtanutta ja sosiaaliseen nousuun mahdollistanutta oppikoulua ja kansanopistoa kävivät vielä sotien välisenä aikana lähes yksinomaan talollisten lapset. Moni työläislapsi tosin aloitti keskikoulun, mutta useimmat keskeyttivät sen heti alkuunsa. Oppivelvollisuuslaki kaikille pakollisesta kansakoulusta tuli sekin voimaan vitkalleen; vaillinaisen kansakouluopetuksen siirtymäkausi kesti 1930-luvun loppuun asti; jolloin osa syrjäseutujen lapsista oli edelleen kiertokoulun varassa.
Porvarillisen yhteiskunnan työläisille tarjoama sivistyskäsitys oli 1800-luvun lopussa arvomaailmaltaan kristillistä työläisfennomaniaa. Tampereella Finlaysonin tehdasyhdyskunnassa tehtaankoulun, kirkon, pyhäkoulun, uskonnollista kirjallisuutta tarjonneen kirjaston, laulukuoron ja soittokunnan avulla tehtaan johto pyrki kasvattamaan työläisistä mieleisiään porvarillisen yhteiskunnan jäseniä, kuten Risto Turunen (TaY) kertoi. Samaan tapaan tehdaspaikkakunnilla ohjattiin työläisiä valkoisen Suomen arvomaailmaan vielä 1930-luvulla. Näissä yhteisöissä eläneet tehtaalaiset pitivät omaa sivistystasoaan matalana. He puhuivat halventaen omasta ”tehtaalaissivistyksestään” ja kokivat, että he uuvuttavassa tehdastyössä menettivät henkisistä voimavaroistaan ison osan. Sitä vastaan oli taisteltava itseopiskelulla.
Myös ensimmäiset työväenopistot olivat porvarillisten piirien organisoimia. Niinpä ne tarjosivat porvarillista sivistyskäsitystä, mutta usein sosialidemokraattisen puolueen kanssa yhteistyötä tehden, kurssien pitopaikkana kun olivat aluksi työväentalot. Samu Nyström kertoikin, kuinka pääkaupungin työväenopisto aloitti toimintansa Helsingin Työväentalon komeassa graniittilinnassa ja veti satapäisiä opiskelijajoukkoja kuuntelemaan korkeatasoisia esitelmöitsijöitä. Työväenopistossa opiskeltiin yleissivistävien aineiden lisäksi oikeinkirjoitusta, laskentoa ja kirjanpitoa. 1930-luvulla tulivat kielet valikoimaan.
Työläisopiskelijoiden oma sivistysstrategia oli se, että he hyödynsivät parhaansa mukaan niitä mahdollisuuksia, joita heille tarjottiin, vaikka opetuksen isänmaallis-uskonnollinen arvomaailma ei houkuttanutkaan. Kirsi Ahosen (TaY) mukaan itseopiskelulla tavoiteltiin pääsyä kulttuurisen kansalaisuuden piiriin, jotta voitaisiin ymmärtää herrasväen maailmaa. Sillä oli myös käytännön merkitystä yhteiskuntakelpoisuuden saavuttamisessa. Tampereen kunnalliseen päätöksentekoon osallistuneista työläisistä noin kolmannes oli 1900-luvun alussa opiskellut työväenopistossa tai opiskeli samanaikaisesti luottamustoimia hoitaessaan.
Työläisten omaa sivistyskäsitystä ajoivat 1900-luvun alkuvuosina eteenpäin vahvimmin sosialistiagitaattorit, joiden poliittisen kasvatuksen tavoitteista kertoi Anna Rajavuori (HY). Näiden päämääränä oli omanarvontuntoisen sosialistin identiteettiprojekti. Sen pohjaksi tuli rakentaa vahva tietoisuus kuulumisesta työväenluokkaan ja keskinäinen veljeyden tunne. Sen tarkoitus oli auttaa työläisiä pääsemään eroon tietämättömyydestä, nöyryydestä, herranpelosta ja nurkkatanssien ja viinanjuonnin paheista.
Sivistyskäsitys ajassaan kiinni ja muuttamassa maailmaa
Risto Turunen nosti esiin vuosina 1922–1929 sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana toimineen Ida Vihurin, joka kirjoituksissaan edusti itsestään ja luokastaan tietoista työläistä. Hän kuului niihin, jotka kiinnittyivät vahvasti omaan aikaansa ja esittivät vaatimuksia työläisten vapauden, tasa-arvon ja sivistystason kohottamisesta arvostellen samalla terävästi tehtaan johtoa pelkkien armopalojen jakamisesta työläisille. Turusen digitaalisen lehtiaineistoanalyysin mukaan Vihurin kannanotot eivät olleet mitenkään ainutlaatuisia, vaan työläislehtien tekstimassat kiinnittyivät yleisemminkin porvarislehtiä enemmän nykyaikaan. ”Sivistys”-sana mainittiin usein yhdessä ”työläisnais”-sanan kanssa. Myös sanat ”me”, ”ymmärtää”, ”voida”, ”hankkia”, ”tuhmuus” ja ”nauraa” toistuivat ”sivistys”-sanan läheisyydessä.
Aktiivisen työläisen sivistyskäsitteeseen kuului omakohtainen sivistystyö, laajamittainen lukeminen ja muutamien kohdalla myös kirjoittaminen työväenliikkeen lehtiin ja julkaisuihin. Kirjat ja sanomalehdet, opinto- ja lukupiirit sekä kirjastot koettiin keskeisiksi sivistymisen reiteiksi. Tärkeitä itsestään tietoisen työläisen kasvupaikkoja olivat työväenliikkeen omat laulujuhlat, joita alettiin järjestää vuodesta 1908 lähtien. Ne antoivat esiintyjille tilaisuuden päästä estradille, saada huomiota ja kokea sekä henkilökohtaista onnistumisen iloa että joukkohenkeä yhdessä toisten kanssa, kuten 1900-luvun alun laulujuhlia tutkiva Saijaleena Rantanen (SibA) totesi.
Nykyaikaan kiinnittyminen näkyy myös Tammisaaren punavankien sisällissodan jälkeisestä omaehtoisesta opintotoiminnasta, jota Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen avasivat kuulijoille. Opintojen tavoitteena oli luokkataistelukykyjen hiominen perehtymällä erityisesti marxilaiseen teoriaan, mutta myös lähihistoriaan ja poliittisten puolueiden toimintaperiaatteisiin. Kommunistisissa opintopiireissä opiskelleiden työläisten tavoitteena oli 1920- ja 1930-luvuilla saavuttaa sellainen sivistyksen ja tiedon taso, että he pystyisivät ottamaan vastuun yhteiskunnallisista tehtävistä vallan siirtyessä työväestölle. Kansalaistaidot ja yleissivistys kuuluivat myös tähän sivistysideaaliin.
Maailman muuttamisesta Marxin hengessä samoin kuin oppimisen sekä tietämisen suuresta merkityksestä oli kyse vielä 1970-luvun alkupuolen nuortaistolaisuudessa, jonka sivistyskäsitystä Liisa Lalu (TY:n kulttuurihistoria) kuvasi eräiden aikalaismuistelijoiden sanoin maailmanparantajataistolaisuudeksi. SKP:n siipien suojassa oppikoululaiset ja opiskelijat lähtivät etsimään totuutta ja toteuttamaan maailmaa, joka olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen. He rakensivat sivistyskäsitystään perinteisiä työväenluokan arvoja ja tavoitteita seuraten, mutta oman ajan ongelmien herättämänä ja niihin muutosvaatimuksiaan kohdistaen – ja välillä myös pyrkien opettamaan työläisille oikeaa ajattelua. Vietnamin sota, Biafran nälänhätä ja Chilen vallankaappaus olivat ajankohtaisia asioita, jotka pakottivat heidät reagoimaan – globaalista näkökulmasta.
Omakohtainen sivistyskäsitys ja tulevaisuuden haltuun otto
Työväenliikkeen sivistyskäsitys ja myös sivistymiseen liitetyt tavoitteet ovat monilta osin kantaneet sadan vuoden takaa tähän päivään. Meidän tuntemamme hyvinvointiyhteiskunta, jossa sentään nopeista ja vaikeista muutoksista huolimatta vielä elämme, on nostanut yleisiksi arvoiksi samat, joita työväenliike aikanaan puolusti porvarillisten puolueiden kanssa kiistellessään. Kaikkia lapsia tasa-arvoisesti kohteleva ja maksuton peruskoulujärjestelmä ja sen jälkeen avautuvat – niin ikään yhteiskunnan rahoittamat – koulutuspolut yliopistoon asti on yksi sen saavutuksista. Meidänkin arvopohjamme rakentuu samoille universaaliarvoille kuin mitä myös työväenliike sivistyskäsityksessään aikanaan esitti. Käsitykseemme sivistyksestä kuuluvat edelleen sananvapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet, yliopistoissa lisäksi tieteen ja tutkimisen vapauden vaatimus. Keskeistä on myös nykyhetkeen kiinnittyminen, yhteiskuntakritiikin esittäminen ja halu muuttaa maailma paremmaksi.
Mutta mitä tämän päivän aikuisopiskelijoihin avoimessa yliopistossa tulee, ovat avoimen yliopiston opiskelijat – yleisten trendien mukaisesti – entistä koulutetumpia lähtökohdiltaan. Jokseenkin kaikilla on ylioppilastutkinto pohjanaan, ja iso osa kulttuurihistoriaa verkossa opiskelleista on yliopisto-opiskelijoita tai jo korkeakoulututkinnon suorittaneita. He lähtevät opiskelemaan avoimeen yliopistoon tähdätäkseen avoimen väylää myöten opiskelupaikkaan yliopistossa, nopeuttaakseen opintojaan, täydentääkseen ammatillista osaamistaan kulttuurisesti yhä haastavammassa maailmassa tai etsiäkseen itselleen aineksia omaan identiteettiprojektiinsa. Tällöin vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden välille rakentava kulttuurihistoria voi avata heille näkymiä, joita he voivat hyödyntää löytääkseen oman paikkansa tässä jatkuvassa muutoksessa. Kyseessä on edelleen yksi variaatio modernin ihmisen identiteettiprosessista: itsensä etsimisestä, löytämisestä ja toteuttamisesta, jossa opetuksen anti muuntuu opiskelijan omakohtaiseksi käsitykseksi elämästä. Siihen kuuluu myös käsitys sivistyksestä ja sivistyneen ihmisen tehtävästä maailmassa
Tämän blogitekstin on kirjoittanut Hanne Koivisto.
