Kategoria: Tutkimus (Page 6 of 11)

Nouseva polvi tanssilattialla – Kustos kertoo

5.12.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

Itsenäisyyspäivän aattona 1969 avattiin Karhulassa, nykyisessä Kotkassa, diskoteekki nimeltä Kåren Kellari. Se ei ollut ensimmäinen Suomessa mutta varmasti ensimmäisiä, sillä levymusiikkiin erikoistuneet ravintolat ja klubit olivat rantautumassa myös Pohjolaan. Nyt, päivälleen 45 vuotta Kåren Kellarin avaamisen jälkeen, Turun yliopistossa tarkastettiin Liisa Avelinin väitöskirja Kåren Kellari. Karhulalaisdisko ja sen yhteisöt 1969-1979. Väitöstilaisuudessa 5.12.2014 vastaväittäjänä toimi dosentti Sven-Erik Klinkmann Åbo Akademista. Avelinin kirja on ilmestynyt Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisusarjassa.

Liisa Avelinin väitöskirja avaa näkökulman kymenlaaksolaiseen nuorisokulttuuriin 1960- ja 1970-luvuilla, mutta se käsittelee myös sitä, miten menneen diskoteekin muisto on elänyt tähän päivään asti. Kårelaiset ovat kokoontuneet uudelleen 2000-luvulla nostalgisiin levymusiikki-iltoihin. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin paljon juuri tästä asetelmasta: miten nykypäivän muistitieto kertoo menneestä ja millaiseksi kuva muodostuu, kun siitä kertovat ne, jotka haluavatkin palata nuoruuden muistoihin. Kysymys on kiinnostava, sillä muistin tavoittamattomissa on paljon menneisyyden ristiriitaisuudesta ja monitulkintaisuudesta. Toisaalta muistin kautta pääsee niihin arkisiin yksityiskohtiin, tunteisiin ja kokemuksiin, jotka eivät muussa aineistossa nouse esiin. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, miten toisenlainen paikka 1960-luvun lopun diskoteekki oli siihen nähden, millainen yleinen mielikuva diskosta on. Saturday Night Feverin jälkeen diskoon on liitetty käsitys tietynlaisesta musiikista, diskomusiikista, jota nouseva polvi tanssii glamourin kyllästämässä ympäristössä. Kåren Kellarin maailma oli toisenlainen: se oli arkisen yhteisöllisyyden rakentaja.

Väitöstilaisuutta Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa seurasi 40 kuulijaa, ja tilaisuus päättyi klo 14.00.

Debatti diskoteekistä on käynnissä. Kuva: Marjo Kaartinen.

Varhaisen venäläisen elokuvan jäljillä – Kustos kertoo

22.11.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

Lauri Piispan väitöskirja Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919 analysoi, kuinka elokuvanäyttelijän taide ja siihen kohdistuva keskustelu kehittyivät Venäjällä yksityisen elokuvatuotannon vuosina 1907–1919. Vaikka venäläisen mykkäelokuvan historiasta usein muistetaan 1920-luvun neuvostoelokuva, Piispan väitöskirja kiinnittää huomiota varhaisempaan vaiheeseen, joka oli erittäin laajaa. On arvioitu, että Venäjällä valmistettiin yli 1000 näytelmäelokuvaa ennen lokakuun vallankumousta. Kuten Piispan tutkimuksen otsikko kertoo, yksityinen tuotanto jatkui vuoteen 1919 asti, eli myös vallankumouksen tuolle puolen, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Paljon aineistosta on tuhoutunut, mutta onneksi jäljellä on myös sekä kokonaan että osittain säilyneitä teoksia, joihin Piispa on voinut tutustua muun muassa Venäjän valtion elokuva-arkistossa.

Piispan vastaväittäjänä toimi dosentti Kimmo Laine, joka johdatti keskustelua sujuvasti teemasta toiseen, näytteiden kautta. Keskustelu alkoi kysymyksellä, miksi näytteleminen on ollut elokuvateorialle niin vaikeata. Tähän väittelijä vastasi viittaamalla siihen aikalaiskeskusteluun, jossa moderni ilmaisuväline haluttiin myös tietoisesti erottaa teatterin perinteestä. Vastaväittäjä puolestaan kommentoi, että historiallinen selitys on perusteltu, mutta toisaalta se ei selitä, miksi esimerkiksi historiallisen poetiikan piirissä näyttelijää tarkastellaan yhä osana mise-en-scèneä. Väitöstilaisuudessa saatiin nähdä katkelmat Jevgeni Bauerin melodraamasta Kuolema jälkeen (Posle smerti, 1916) ja Jakov Protazanovin elokuvasta Isä Sergius (Otets Sergi, 1918) pääroolissaan legendaarinen Ivan Mozžuhin. Keskustelun kautta avautui kuva nopeasti muuttuneesta taidemuodosta, jossa lyhyessä ajassa koettiin esteettinen ja teknologinen murros. Kiinnostava oli myös keskustelu ”sanattoman” taiteen ihanteesta, jossa pyrittiin eroon väliteksteistä. Universaalia elokuvan kieltä pohdittiin samaan aikaan niin idässä kuin lännessäkin.

Väitöstilaisuutta oli Tauno Nurmela -salissa seuraamassa 48 henkeä, jotka saivat todistaa antoisaa keskustelua 1910-luvun elokuvakulttuurista.

Lektio käynnissä, vastaväittäjä kuuntelee tarkkavaisesti. Kuva: Marjo Kaartinen.

Lektio käynnissä, vastaväittäjä ja kustos kuuntelevat tarkkavaisesti. Kuva: Marjo Kaartinen.

Kättely käsittelyssä – Kustos kertoo

14.11.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

”Tervehtiminen on tapa, joka on käytännössä kaikkialla maapallolla. Eri kansojen luonteesta ja siitä, millä sivistyskannalla ne ovat, riippuu tervehtimismenojen laatu ja merkitys.” Näin kirjoitti tervehdystavoista Yrjö Ylänne vuonna 1917. Samalla hän kommentoi suomalaisten tapakulttuuria: ”Suomalainen, jonka luonteen mukaista eivät ole rajut tunteenpurkaukset ulkonaisine vakuutteluineen ja ruumiinliikkeineen, on tässä suhteessa tyytynyt vain tervehdyksen lausumiseen ja kättelemiseen, päännyökkäykseen tai yleiseen eurooppalaiseen tapaan välinpitämättömään lakin kohottamiseen.” Vuonna 1917 kätteleminen oli Ylänteen mukaan olennainen osa suomalaista tapakulttuuria, vaikka ruumiillisuuteen muuten suhtauduttiinkin hillitysti. Lähes sata vuotta myöhemmin, 14. marraskuuta 2014, tarkastettiin Turun yliopistossa Annakaisa Suomisen kulttuurihistorian alaan kuuluva, poikkitieteellinen väitöskirja Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka on syväluotaus siihen, miten kättelemisen tavat ovat Suomessa muuttuneet. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heini Hakosalo Oulun yliopistosta.

Annakaisa Suomisen väitöstilaisuuden näyttämönä oli Mikron auditorio, erinomainen ympäristö siinäkin mielessä, että tutkimus on syntynyt läheisessä yhteistyössä lääketieteen ja mikrobiologian tutkijoiden kanssa. Innoitusta hankkeelle antoi professori Pentti Huovisen pohdiskelu siitä, miten kättelyn kaltainen kulttuurinen ilmiö on muotoutunut ja miten se yhä vaikuttaa – siitäkin huolimatta, että meillä on paljon tietoa kättelyn vaikutuksista tartuntojen levittäjänä. Jos historioitsijat ennen muinoin tutkivat mielellään ”päättyneitä prosesseja”, kättely on mitä suurimmassa määrin elävä osa nykypäivää. Siinä mielessä tutkijat ovat, ja me kaikki olemme, osa kättelyn historiallista jatkumoa ja sen kulttuuristen merkitysten muovaamia. Kulttuurihistoriassa tapojen historiaa voi pitää klassisena teemana, mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa tavat on kytketty monimutkaiseksi osaksi, kuten vastaväittäjä totesi, ”haptista historiaa”, kosketuksen historiallisuutta. Suomisen työssä aihe punoutuu myös luonnon ja kulttuurin väistämättömän yhteenkietoutumisen tutkimukseen, jolla on kytkentä evoluutiobiologian teemoihin. Väitöstilaisuudessa käsiteltiin laajoja kysymyksiä, teorian ja empirian suhdetta, tutkimuksen rakennetta, biologisten muuttujien yhdistämistä historiantutkimukseen, kättelyä tapana ja tapahtumana ja lopuksi kättelyn kansanterveydellistä merkitystä. Keskustelu oli antoisaa, ja sitä oli seuraamassa 66 kuulijaa.

Klaus Holman hetket

10.11.2014 / merhei / 0 Comments

Helsingin poliisilaitokselle tehtiin marraskuun 10. päivänä 1944 ilmoitus Pohjoisella Rautatiekadulla sijaitsevan kerrostalon ullakolle hirttäytyneestä miehestä. Hänet oli löydetty myöhään edellisenä iltana. Syksyllä 1944 Suomessa ja maailmalla tapahtui muutakin eikä kirjailija ja taidehistorioitsija Klaus Holman kuolema herättänyt huomiota. Nekrologeja ei ilmestynyt heti ja mahdolliset huhut ja juorut ovat sittemmin unohtuneet.

Seuraavana vuonna postuumisti julkaistun Holman Runoja-kokoelman alkuun hänen ystävänsä Eino E. (Nenno) Suolahti kirjoitti lähes 50-sivuisen johdannon, josta on tullut virallinen Holman elämäkerta. Suolahti tunsi Holman erinomaisesti: he olivat molemmat syntyneet vuonna 1914 ja tulleet ylioppilaiksi samalta luokalta Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Kirjallisuutta ja muita taiteita harrastavat nuoret pitivät itseään frankofiileinä ja humanisteina.

Klaus Holman kohdalla Ranskan-ihailusta tuli konkreettista, sillä hän muutti Ranskaan ylioppilastutkinnon jälkeen. Muuton teki helpoksi se, että Klausin vanhemmat asuivat Ranskassa. Suurlähettiläs Harri Holma oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin Berliinistä Pariisiin yhdessä vaimonsa Allin kanssa.

Klaus Holma viihtyi Ranskassa: hän kierteli maata polkupyörällään ja vanhempiensa kanssa, kuvasi kirkkoja, luki kirjallisuutta ja osallistui Suomen lähetystön järjestämiin juhliin. Hän kävi kielikurssilla englantilaisessa kartanossa ja opetteli kiipeilemään Alpeilla. Hän eli television epookkidraamojen maailmassa – melkein ainoana suomalaisena.

Klaus Holma yhdessä vanhempiensa kanssa. Kuva Mielikki Ivalon teoksesta Puuskatuulessa. Weilin & Göös 1974.

Klaus Holma halusi todennäköisesti isänsä innoittamana akateemiselle uralle. Sorbonnessa hän kuuli arvostetun taidehistorioitsijan Henri Focillonin luentoja, mutta tutkintonsa hän suoritti Helsingin yliopistossa. Hänen pääaineensa oli taidehistoria. Holma hankki professori Onni Okkoselle taidetta ranskalaisista huutokaupoista ja taideliikkeistä. Holma oli alun perin halunnut omistautua italialaisen renessanssimaalari Giorgionen töille, mutta Okkonen vakuutti 1700-luvun klassistin Jacques-Louis Davidin olevan parempi kohde väitöskirjalle.

Davidia tutkinut Klaus ja Suomalaiseen yhteiskouluun historian opettajaksi palannut Nenno olivat kiinnostuneita historiasta, mutta heitä ei innoittanut suomalaista tutkimusta hallinnut sosiaalihistoria eikä oman maan merkityksen korostaminen nationalismin hengessä. Klaus oli kotiutunut Pariisiin ja nopeasti, mutta vain kohtuullisin arvosanoin valmistunut Nenno saattoi ajatella jäävänsä historianopettajaksi.

Klaus Holman julkaistu tuotanto kokonaisuudessaan: väitöskirja, kaksi romaania ja runokokoelma.

Klausin väitös Davidista alkoi valmistua keväällä 1939. Harri Holma oli tästä innoissaan, mutta hänelle oli myös muuta ajateltavaa, sillä kansainvälinen tilanne kiristyi. David. Son évolution et son style valmistui samoihin aikoihin, kun Ranska julisti liikekannallepanon. Väitöskirja tarkasteli vallankumouksen maalaria esteettikkona ja analysoi Davidin tuotantoa kronologisena kehityskertomuksena. Harri Holma yritti saada teokselle kustantajan samalla, kun hän alkusyksyn kiireisinä päivinä raportoi Euroopan luisumisesta sotaan.

Talvisodan aikana Harri Holma ja hänen ystävänsä Aladár Paasonen neuvottelivat Suomelle annettavasta tuesta niin Ranskan johdon kanssa kuin Kansainliitossakin. Klaus jätti Pariisin viimeisen kerran vuoden 1940 alussa. Hän siirtyi suurlähetystön Suomi-kuvaa kiillottavista tilaisuuksista pohjoiseen talveen, mutta hän ei ehtinyt ennen talvisodan loppua rintamalle. Klaus Holman vaimo Simonne (os. Sachs), jonka kanssa hän oli solminut avioliiton joulukuussa 1939, jäi Pariisiin suomalais-ranskalaisen yhteistyön jonkinlaiseksi symboliksi, kunnes saattoi seurata puolisoaan Suomeen välirauhan aikana elokuussa 1940.

Romaanin Kolme markkinoinnissa käytettiin kuvaa sotilaspukuisesta kirjailijasta.

Klaus Holma väitteli sotilaspuvussa joulukuussa 1940. Samaan aikaan hän jo valmisteli toista suurisuuntaisempaa hanketta. Holma oli kerännyt laajasti materiaalia ranskalaisista romaanisista katedraaleista ja halusi kirjoittaa niiden tyylivaikutteiden historian. Käsikirjoitus ei saanut nimeä eikä se koskaan valmistunut.

Sota vaikutti käsikirjoituksen jäämiseen kesken, mutta Klaus Holman kiinnostus tutkimustyöhön oli myös vähentynyt. Hän oli kirjoittanut jo 1930-luvulla monia klassisia aiheita imitoivia näytelmiä. Sota-ajan uudet näytelmät alkoivat olla realistisempia ja omaan aikaan sijoittuvia. Esikuviensa Roger Martin du Gardin ja André Giden tavoin Klaus Holma halusi romaanikirjailijaksi ja näytelmät saattoivat toimia jonkinlaisena kirjoitusharjoituksena.

Holman onnistumista kirjailijana voi arvioida kolmen lähes valmiin teoksen avulla. Nuoruus vanhassa talossa (1943) on helsinkiläisen sivistyneistön piiriin kirjoitettu kasvutarina, jonka yhteys Klausin omaan elämään on ilmeinen. Romaanin nuorukaiset on helppo kuvitella Nennoksi ja Klausiksi. Arvoituksellinen Kolme (1944) on helsinkiläisissä ullakkohuoneessa ja Pyrenneiden maaseudulla tapahtuva kolmiodraama, joka käsittelee yhtäältä irtaantumista vanhemmista ja toisaalta rakkautta ja seksuaalisuutta. Holmalta jäi myös laaja romaanikäsikirjoitus, joka kuvaa toisen maailmansodan syttymistä ja sen vaiheita sekä sitä, miten sota muutti Eurooppaa ja ihmisten ajattelua.

Kolme lienee ainoa suomalainen romaani, jossa liikutaan Conquesissa.

Sota-aikana Klaus Holman käsitys maailmasta muuttui. Vaikka hän vietti suuren osan sodasta kaukana rintamasta, pääasiassa Mikkelissä, hän joutui kohtaamaan arkipäivän niukkuuden, haavoittuneet ja ihanteensa menettäneet sotilaat. Hän kohtasi toisella tavalla ajattelevia ihmisiä ja välit niin puolisoon kuin Ranskassa asuviin vanhempiin olivat jännitteiset. Tämä heijastui romaanikäsikirjoitukseen, joka pyrki antamaan äänen eri kansallisuuksiin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluville ihmisille. Holman voi tulkita myös miettivän omaa elämäänsä, sen erilaisia vaiheita ja vaihtoehtoja. Nuori pariisilainen ja kolmeakymmentä lähestyvä sota-ajan Klaus ovat siinä rinnakkain.
Klaus Holman elämään kuului kaksi ainakin näennäisesti yhteensopimatonta puolta: 1930-luvun ranskalaiset seurapiirit ja sota-ajan Suomi. Itse hän kirjoitti: “Historia on kertomus hetkistä, ei kehityksestä”. Tästä huolimatta pyrimme kirjoittamaan hänestä elämäkerran, jossa yksittäiset, poikkeuksellisen kiinnostavat, hetket sidottaisiin myös osaksi 1930-1940-luvun maailmaa.

Meri Heinonen (merhei@utu.fi) & Janne Tunturi (jantun@utu.fi)

PS. Mikäli tiedät jotain Klaus Holmasta tai hänen ystävistään, kuulisimme mielellämme lisää. Tiedot voivat koskea Holman aikaa SYK:ssa, Ranskassa tai sota-ajan Suomessa. Tiedot esimerkiksi suomalaisista 1930-luvun Pariisissa, Valtion tiedoituslaitoksesta, päämajan Tiedustelu 2:sta sekä Aladár Paasosen toiminnasta olisivat suureksi avuksi.

Pseudo-Skylaxin maailmanympäripurjehdusopas

12.10.2014 / Harri Kiiskinen / 0 Comments

Vuosina 338–337 eaa. kirjoitti nimellä Pseudo-Skylax tunnettu kirjoittaja kuvauksen tunnetun maailman ympäripurjehduksesta. Teoksen koko nimi on Σκύλακος Καρυανδέως πέριπλους τῆς οἰκουμένης eli Karyandan Skylaxin tunnetun maailman ympäripurjehdus. Tämä tekstin myöhempiin editioihin jo antiikin aikana liitetty otsikko nimeää tekstin tekijäksi Skylaxin, tarkoittaen tällä Karyandan Skylaxia jonka Persian kuningas Dareios I Herodotoksen mukaan lähetti tutkimaan Indus-joen kulkua. Koska tämän on täytynyt tapahtua jo 500-luvulla, tn. vuoden 518 tietämillä, ja hänen nimiinsä laitettu teos sisältää asioita, joiden perusteella on varmaa, ettei tekstiä ole voitu kirjoittaa ennen vuotta 338 eKr., on toki selvää, ettei kyseessä voi olla tämä sama Skylax, minkä johdosta modernissa tutkimuksessa tekstin tekijä onkin nimetty Pseudo-Skylaxiksi. Kuka tekstin oikea laatija olisi ollut, jäänee pysyvästi epäselväksi, sillä teksti ei asiapitoisuudestaan johtuen sisällä mitään kirjoittajan henkilöyteen liittyvää aineistoa. Lisäksi teksti sisältää useita mahdollisia myöhempiä korjauksia ja lisäyksiä.

Meidän päiviimme teksti on säilynyt yhden tunnetun käsikirjoituksen ja siitä tehtyjen myöhempien kopioiden kautta. Kyseinen codex, jonka nykyinen sijainti on Pariisin Bibliothèque National, sisältää Herakleian Markianoksen maantieteellisten tekstien kokoelman, joka on koottu todennäköisesti joskus 500-luvulla jaa. Tästä käsikirjoituksesta on kaksi myöhempää, Pseudo-Skylaxin teoksen sisältävää kopiota, joista Bayerische Staatsbibliothekin kappale on luettavissa myös digitaalisessa muodossa.¹

Pseudo-Skylaxin teksti, kuten muutkin vastaavat, on vanhemmassa tutkimusperinteessä joutunut tietynlaisen väärinymmärryksen kohteeksi. Tämäkin teksti, kuten muutkin periplous-tekstit, on joskus nähty kuvauksina todellisista matkoista, joita kirjoittajat olisivat tehneet, vaikka kyseessä onkin enemmän maantieteen kuvaus ja tietokirja kuin varsinainen matkakertomus. Vastaavia tekstejä on säilynyt useampiakin, ja päinvastoin kuin nykyaikainen lukija olettaisi, nämä lienevät olleet se tyypillisin tapa kuvata antiikin ajan maantiedettä. Vastaavan tyyppinen kirjallisuuden laji siirrettynä kiinteän maan päällä tapahtuvaan liikkumiseen on itineraari, matkakuvaus, jossa kuvataan tiettyä reittiä pitkin eteen tulevat asiat ja näin luodaan matkaopas kulkemiselle paikasta A paikkaan B; antiikinaikaisista tällaisista tunnetuimmat ovat itinerarium antonini sekä tabula peutingeriana -nimisenä dokumenttinä säilynyt graafinen roomalaisen maailman kartta. Vastaavia kirjoja ilmestyi vielä ainakin 1700-luvulla, jolloin esim. Keski-Italiasta julkaistiin vastaavia, graafisessa muodossa kuvattuja reittioppaita, joissa kuvattiin reitti esim. Firenzestä Anconaan tietä pitkin ja näytettiin visuaalisesti ja nimistön avulla, mitä kohteita matkalla oli odotettavissa.

On vaikea hahmottaa tarkasti, mikä tällaisen ”maailmanympäripurjehdusoppaan” kohdeyleisö olisi täsmälleen ottaen ollut. Luettaessa Pseudo-Skylaxin purjehdusopasta (kutsuttakoon sitä nyt tällä nimellä tässä yhteydessä) kartan avulla huomataan nopeasti, ettei kuvaus ole aina kovin täsmällinen eikä kattava: Kuka tahansa joka oikeasti laivan kanssa purjehti ympäri Välimerta, tiesi, ettei Herakleen Pylväiden, s.o. Gibraltarin salmien kahden rannan, välinen purjehdusmatka todellakaan ollut koko päivän mittainen, kuten Pseudo-Skylax väittää, vaan keski korkeintaan pari tuntia senkin aikaisilla laivoilla. Toisaalta, kuten tuoreen edition tekstistä valmistellut Graham Shipley huomauttaa, emme voi olla varmoja siitä, mitä itse asiassa täsmälleen antiikin maantieteilijät ja merenkulkijat tarkoittivat ”Herakleen pylväillä” – sijoittivathan jotkut kirjoittajat Euroopan puoleisen pylvään foinikialaisen Gaderian kaupungin (nyk. Cádiz) lähelle, joka taas Pseudo-Skylaxin mukaan sijaitsee päivämatkan päässä Herakleen pylväiltä.

Usein kuitenkin Pseudo-Skylaxin kuvaus pitää suhteellisen hyvin paikkansa. Eri satamien, kaupunkien ja jokien väliset etäisyydet ilmoitetaan laivan päivämatkoina, ja tekstiin ehkä myöhemmässä vaiheessa liitetty päivämatkojen ja kreikkalaisen pituusmitan stadion välinen muuntolaskuohje antaa päivämatkan pituudeksi n. 500 stadionia eli n. 90 km. Useissa kohdissa Pseudo-Skylaxin päivämatkat vastaavatkin varsin hyvin nykyisten tarkkojen karttojen perusteella laskettavissa olevia päivämatkoja, joten kirjan taustalla oleva tieto on enimmäkseen varsin tarkkaa.

Tekstin tyylillisin perustein on kuitenkin tehty päätelmiä, joiden perusteella Pseudo-Skylax olisi itsekin koostanut tekstinsä useista eri lähteistä, käyttäen apunaan niin foinikialaisia kuin kreikkalaisiakin tekstejä ja ehkäpä myös seutuja tuntevia merenkävijöitä – mutta kuten Shipley huomauttaa, kuka tahansa Välimeren pohjoisrantaa aina Herakleen Pylväille asti purjehtinut kapteeni olisi ollut kykenevä antamaan Pseudo-Skylaxille tarkempia tietoja Hispanian itäisen rannikon maantieteestä kuin mitä Pseudo-Skylax antaa meille.

Niinpä on kohtuullisen varmaa, ettei tämän tekstin tarkoituksena ollut ainakaan toimia käytännöllisenä purjehdusoppaana kapteeneille jotka oikeasti suuntasivat laivansa Välimerta kiertäville ja halkoville reiteille; parempaa tietoa oli varmasti saatavilla lähimmästä satamasta, jos vain joku suostui tällaista tietoa jakamaan. On nimittäin hyvin oletettavaa, ettei purjehdittavia reittejä koskeva tieto välttämättä ollut ollenkaan sellaista, jota olisi jaettu avoimesti kaikille siitä kiinnostuneille, muodostihan reittien ja maantieteen tuntemus yksittäiselle merenkulkijalle sen tärkeimmän ammatillisen osaamisen ja tätä kautta taloudellisesti merkittävimmän pääoman.

On myös kiinnitettävä huomiota siihen, mistä Pseudo-Skylax itse asiassa kirjassaan kertoo. Välimerten (ja Mustan meren) rantojan ja saarien kuvauksessa merkittävimpään asemaan nousevat rannoilla asuvat kansat ja kreikkalaiset kaupungit; muiden kansojen kaupungit nousevat kuvauksessa esiin vain ollessaan merkittäviä satamakaupunkeja. Kuvaavaa on myös, ettei foinikialaisten kaupunkeihin juurikaan kuvauksessa kiinnitetä huomiota, kuten ei myöskään esim. Etrurian rantojen etruskien satamakaupunkeihin; Roomaa ei edes mainista, vaan seutu ohitetaan vain maininnalla latinalaisista joiden ohi purjehditaan yhdessä päivässä. Toisaalta, kreikkalaisten kaupungeista kerrotaan usein myös se, minkä alkuperäisen kaupungin siirtokuntia ne olivat eli mistä niiden asujaimisto oli kotoisin – tällä tiedolla taas lienee ollut merkitystä kreikkalaisen maailman sisäpoliittisissa kuvioissa.

Itse teoksesta käytetty nimi sisältää myös tärkeän vihjeen teoksen kohderyhmästä ja sisällön fokuksesta: πέριπλους τῆς οἰκουμένης sisältää termin οἰκουμένη, oikoumenee, joka on sama sana kuin sittemmin latinan kautta nykyisen muotonsa saanut sana ekumenia. Kreikkalaisessa käytössä termi tarkoitti koko kreikkalaisten asuttamaa maailmaa, sulkien pois ”barbaarien” asuttamat alueet eli kaikki ei-kreikkalaiset osat tunnetusta maailmasta. Tämä vastaakin hyvin kirjan sisältöä: barbaarien aluesta kerrotaan, mikä barbaarikansa niitä asuttaa, ja todellinen asutun maailman kuvaus keskittyy kreikkalaisiin kaupunkeihin, jotka siis muodostivat kreikkalaisen kulttuurin ytimen – ”kaupunki” terminä kun tarkoitti ennen kaikkea poliittista yksikköä, kaupunkivaltiota, joka sisälsi niin itse rakennetun keskuskaupungin (ἄστυ, asty) kuin siihen liittyvän maaseudunkin (χώρα, khoora).

Kyse ei siis lienekään varsinaisesta purjehdus- tai matkaoppaasta, vaan kreikkalaista maailmaa kuvaavasta tietokirjasta, joka kuvaa tätä maailmaa sen viimeisinä ”itsenäisinä” aikoina. Juuri vuonna 338 Aleksanteri Suuren isä, Makedonian kuningas Filippos II oli valloittanut Kreikan ja alistanut kreikan kaupunkivaltiot valtansa alle. Vuonna 336 Filippos salamurhattiin ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Aleksanteri, myöhemmin Suurena tunnettu, joka jatkoi isänsä pyrkimyksiä suunnata Makedonian ja Kreikan voimat Persiaa vastaan. Ei liene kaukaa haettu ajatus etteikö tämänkin tekstin syntyhistoriassa ajan poliittinen tilanne näyttelisi varsin suurta roolia; mahdollisuuksien rajoissa voisi olla, että itse dokumentti olisi laadittu kuningas Filippoksen tarpeisiin kuvaamaan sitä kreikkalaista maailmaa jonka ydinalueen hän oli omaan valtakuntaansa liittänyt.

Joka tapauksessa Pseudo-Skylaxin ”maailmanympäripurjehdus” on hyvä esimerkki antiikin aikaisesta tekstistä jonka tulkintaa hankaloittaa sen syntykontekstin ymmärtämisen vaikeus. Koska emme tiedä, kuka tekstin teki ja kenelle, ei meidän ole helppo ymmärtää myöskään itse tekstiä.

Pseudo-Skylaxin teokseen ja ansiokkaaseen kommentaariin voi tutustua teoksessa Graham Shipley: Pseudo-Skylax’s Periplous. The Circumnavigation of the Inhabited World. Text, Translation and Commentary. Bristol Phoenix Press, 2011.

Viitteet

¹http://daten.digitale-sammlungen.de/~db/0001/bsb00018496/images/index.html

This is Popular!

11.9.2014 / Heidi Hakkarainen / 0 Comments

Tiistaina 9. syyskuuta järjestettiin Turun yliopistolla This is Popular! -seminaari, joka avasi uuden populaarikulttuurin tutkimukseen keskittyvän opintopolun historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Monitieteinen englanninkielinen Popular Culture Studies Master’s Degree Pathway on mediatutkimuksen, kulttuurihistorian ja musiikkitieteen oppiaineiden järjestämä maisterintutkintoon valmistava opintopolku, joka kestää kaksi vuotta ja tarjoaa valmiuksia populaarikulttuurin eri muotojen teoreettiseen ja historialliseen tarkastelemiseen.

This is Popular! -seminaari juhlisti opintopolun käynnistämistä ja toimi samalla sen avauksena. Seminaarin järjestivät partnerioppiaineet yhteistyössä International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksen kanssa.

Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen avasi seminaarin. Toivottaessaan uudet opiskelijat tervetulleiksi hän toi myös esiin sen, miten populaarikulttuurin tutkimuksella on harvinaisen vankka perinne Turun yliopistossa. Vuosikymmeniä kestänyt oppiaineiden välinen yhteistyö sai entistä vahvemmat puitteet vuonna 2006 kun Turun yliopiston yhteyteen perustettiin kansainvälinen IIPC -tutkimuskeskus. Tieteidenvälisen yhteistyön lisäksi vahvuutena ovat olleet laajat kansainväliset verkostot ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimuskeskuksiin, joista myös tiistain This is Popular! -seminaarin kansainväliset huippupuhujat tulivat.

Kukin oppiaine oli kutsunut avajaisseminaariin kansainvälisen key note -puhujan, joista jokainen tarkasteli populaarikulttuuria eri näkökulmista. Tämän kautta avautui hyvin monitieteinen näkökulma populaarikulttuurin tutkimuksen mahdollisuuksiin ja laajuuteen, joka kattaa erilaisia tutkimuskohteita ja tarkastelutapoja. This is Popular! -seminaari toi nimensä mukaisesti esiin sen, että populaarikulttuuri on joka puolella ympärillämme, ei vain eri mediakulttuurin tuotteina kuten elokuvina tai sarjakuvina vaan osana arkea materiaalisena kulttuurina ja mielikuvina, vaikuttaen siihen, miten hahmotamme ja järjestämme jokapäiväistä elämäämme. Näin ollen on tärkeää asettaa näennäisesti triviaali tai tavallinen kriittisen tarkastelun alle.

Musiikkitieteen kutsuma ensimmäinen puhujavieras oli elokuvatutkimuksen professori Claudia Gorbman (University of Washington Tacoma), jonka kirja Unheard Melodies: Narrative Film Music (1987) on uraauurtava elokuvamusiikkia käsittelevä tutkimus. Professori Gorbmanin luento “Movie Songs” käsitteli populaarien laulujen käyttöä ja merkitystä elokuvissa. Hänen mukaansa 1980-luvulta lähtien laulut ovat mullistaneet elokuvien kerrontaa. Ohjaajat kuten Quentin Tarantino, David Lynch, Wong Kar-wai tai Coenin veljekset ovat luoneet niiden kautta oman kädenjälkensä. Näin postmodernin ajan elokuva on tehnyt paluun mykkäelokuvien aikakaudelle, jolloin laulujen lyriikoilla kommentoitiin ja tuettiin visuaalista tarinankerrontaa kun yleisö tunnisti ja osasi ymmärtää niiden merkityksiä.

Gorbmanin luento sai ajattelemaan miten monet asiat, kuten elokuvan äänimaailma, jäävät helposti huomaamatta, vaikka ne kantavat valtavasti omia konventioitaan ja viitteitä muihin kulttuurintuotteisiin. Näiden huomiotta jääneiden viitteiden löytäminen muuttaa tapaa nähdä kokonaisuus. Esimerkiksi Ridley Scottin elokuvassa Alien (1979) Sigourney Weaverin näyttelemä hahmo Ellen Ripley laulaa hengästyneesti ja tuskin tunnistettavasti laulua You Are My Lucky Star (1935) paiskatessaan alienin ulos avaruusaluksesta. Innostava luento päättyi keskusteluun siitä, miten viitteet siirtyvät kulttuurista toiseen ja miten niitä on vaikea ymmärtää eri ajassa ja paikassa. Yleisö kuulee ja näkee samat populaarikulttuurin muodot eri aikoina eri tavalla. Näin ollen on olennaista muistaa että esimerkiksi elokuvien katsominen ja kuunteleminen on aina historiallista.

Kulttuurihistorian kutsuma Marilyn Motz (Bowling Green State University) jatkoi historiallisuuden ongelmasta kiinnittämällä huomiota siihen miten populaarikulttuuri siirtää ideoita ajasta, paikasta ja diskursiivisesta ympäristöstä toiseen. Joskus hyvinkin kaukaa tulevat populaarit mielikuvat ja kertomukset vaikuttavat siihen, miten ihmiset näkevät itsensä ja ympäröivän maailman. Näin yksityinen on aina sidoksissa johonkin yleiseen, ihmiset ammentavat kulttuuristen merkitysten varannoista oman elämänsä ymmärtämiseen.

Motzin luento kertoi kiinnostavasti siitä, miten henkilökohtainen kokemus jäsentyy populaarien kulttuuristen mielikuvien kautta. Hän on tutkinut Yhdysvaltojen sisällissodan aikana eläneen avioparin Henry ja Harriet Smithin välistä kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjamateriaalia 1850-luvulta ja löytänyt niistä viitteitä erilaisiin kulttuurisiin teksteihin Dickensin romaaneista Harper’s Magazine -aikakauslehden artikkeleihin. Luento kertoi kiinnostavasti siitä, miten kulttuuriset ajatusmallit ja rakenteet vaikuttavat siihen, miten ihmiset kuvittelevat ja suunnittelevat omaa elämäänsä.

Motzin tutkimushanke oli hyvä esimerkki siitä, miten populaaria voi tutkia myös yksityisiksi miellettyjen lähteiden kuten päiväkirjojen tai kirjeiden kautta. Samalla 1800-luvun aineistolle perustuva tutkimus oli tärkeä muistutus populaarikulttuurin pitkästä historiasta ennen 1900-lukua, elokuvia, televisiota ja digitaalista mediakulttuuria.

Nykymediakulttuurista Internetin aikakaudella jatkoi seminaarin viimeinen puhuja, mediatutkimuksen kutsuma Sharif Mowlabocus, joka toimii luennoitsijana Sussexin yliopiston mediatutkimuksen ja digitaalisen median laitoksella. Hänen nettipornoa käsittelevällä luennollaan nousi keskeiseksi kysymys vallasta ja sen hierarkioista, joiden analysoiminen on ollut olennaista populaarikulttuurin tutkimukselle. Varsinkin angloamerikkalainen Cultural Studies -suuntaus on korostanut 1970-luvulta lähtien sukupuolen, luokan ja ”rodun” merkitystä niiden rajojen määrittelyyn, jotka säätelevät kulttuurin tuottamista ja kuluttamista. Mowlabocusen mukaan porno aiheena on hyvä esimerkki ilmiöstä, joka on valtavan kulutettu yhteiskunnassa, mutta silti marginaalinen akateemisen kiinnostuksen kohteena. Hänen mukaansa myös pornoon, kuten eri kulttuurisiin teksteihin yleensä, voi olla monta erilaista luentaa, jotka mahdollistavat eri tapoja tuottaa merkityksiä ja identiteettejä.

Seminaarin päätös päätyi populaarikulttuurin tutkimuksen juurille kysyessään miten eri aiheita tai ilmiöitä arvotetaan niin elämässä kuin tutkimuksessakin arvokkaiksi tai vähemmän arvokkaiksi, miten syntyy jako korkeaan ja matalaan, valtavirtaan ja marginaaliin. Se, mikä on hyväksytty tutkimisen arvoiseksi ja mikä ei, on edelleen tärkeä kysymys.

Aleksis Kiven kuolema

8.6.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

Kulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.

Kuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.

”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=cxQtbucx10o?rel=0]

Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.

Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:

”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”

Uuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.

Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:

”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”

Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.

Aiheesta enemmän:

Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.

Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.

Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.

HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.

Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.

Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.

Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.

Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.

Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.

Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.

Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.

Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.

Kertomukset, joita kuuntelemme

24.5.2014 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Elämme aikaa, jossa erityisesti yksilön kokemus ja kertomukset yksilöistä kiinnittävät huomiota ja saavat tilaa julkisuudessa. Samaan aikaan kertomuksellisuuteen, omaelämäkerrallisuuteen ja elämäkertaan kiinnittyvä kansainvälinen life-writing -tutkimus on laaja-alaistunut ja muotoutunut entistä tieteidenvälisemmäksi. Omasta elämästä kertominen, faktan ja fiktion välisen rajan sekoittuminen on entistä useammin myös erilaisten taideproduktioiden raaka-ainetta.

Kaikki tämä näkyi toukokuussa Göteborgin yliopiston kirjallisuuden, aatehistorian ja uskonnon tutkimuksen laitoksen isännöimässä Att skriva liv. Fakta, fiktion, feminism -konferenssissa. Lähinnä ruotsalaisista (ja yhdestä suomalaisesta ja yhdestä norjalaisesta) koostunut lähes satapäinen osallistujajoukko avasi elämästä kertomisen tutkimusta ensisijassa ruotsalaisessa kontekstissa. Mukana oli ennen muuta kirjallisuustieteilijöitä ja historioitsijoita, mutta myös lääkäreitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja tanssin tutkijoita.

Annelie Bränström-Öhman ja Lisbeth Larsson loppukeskustelussa

Konferenssin lopuksi sen pääjärjestäjä, kirjallisuustieteen professori Lisbeth Larsson huomautti, kuinka jokaisella humanistisella tutkimuskysymyksellä on oltava myös tärkeä yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Erityisen hyvin tämä näkyi koko konferenssin ohjelmassa, joka otti vahvasti kantaa tieteen paikkaan yhteiskunnassa ulottamalla tarkastelunsa myös taiteen ja tieteen risteyskohtiin sekä tehtävään maailmassa.

Fia Adler Sandbladin ”Se och hör oss i en brottning med tystnaden” -näytelmän avoin harjoitus

Erityisen antoisaa oli tiiviiden sessioiden lomaan sijoitettu muu ohjelma, jossa äänen saivat taiteilijat. Saimme kuulla miten näyttelijä ja tutkija Fia Adler Sandblad oli lähtenyt tutkimaan omaa vaikeaa adoptiomenneisyyttään teatterin keinoin – miten hän kehollisuuden ja näytelmällisyyden keinoin tarttui vaikeisiin muistoihin ja lähti rakentamaan niistä teatteria. Konferenssi-illallisella saimme nähdä avoimen harjoituksen näytelmästä, joka saa ensi-iltansa syksyllä.

Kuulimme myös Ruotsissa jo usean vuoden ajan suurta kohua herättänyttä näyttelijä, ohjaaja, taiteilija Anna Odellia, joka vuonna 2009 teki dokumentin lavastamastaan psykoosikohtauksesta Tukholman Liljeholmsbrolla herättääkseen keskustelua psyykkisestä hoidosta Ruotsissa. Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Återträffen (2013) lähtökohtana on Odellin oma koulukiusatun menneisyys ja tilanne, missä hän ainoana luokaltaan ei saa kutsua luokkansa 20-vuotistapaamiseen. Palkitussa elokuvassaan Odell lähti tutkimaan tilannetta ja kiusaamisen dynamiikkaa näytelmädokumentin keinoin. Odell sekoittaa faktan ja fiktion rajaa, taiteilijan ja minän veteenpiirrettyä rajaviivaa ja saa meidät kohtaamaan ja tuntemaan kiusallisia tunteita.

Ristiriitaisia ajatuksia herättävät taiteelliset produktiot kertovat taiteen mahdollisuudesta tavoittaa sellaista, mihin tutkimus harvoin pystyy. Taiteilijan paljas läsnäolo produktiossaan herättää pohtimaan tutkijan osallisuutta tutkimuksessa; tulkitsijana, toimijana, läsnäolevana, joka ei voi pysytellä irrallaan ja etäällä tutkimuskohteesta. Me vaikutamme tutkimukseemme ja vaikutumme siitä, kertomuksista joita luemme. Ehkä juuri tässä voisi olla taiteen ja tieteen vuorovaikutuksen hedelmällisyys – se havahduttaa meidät kysymyksille, joista tiede on usein halunnut, tai kuvitellut voivansa olla irrallaan.

Yksi tällainen on kehollisuus, joka sai konferenssin helteisissä olosuhteissa konkreettisetkin seurauksensa. Lisbeth Larssonin mukaan tutkimuksessa eletään nyt mahdollisesti jonkinlaisen ruumiillisen tai kehollisen käänteen aikaa, mikä liittyy myös uusmaterialismin nousuun. Konferenssissa tämä näkyi etenkin tanssintutkijoiden sessiossa, jossa tutkittiin kehoa elämäkerrallisena tilana ja arkistona.

Kirjallisuuden professori Annelie Brännström-Öhmanin loppukommentaari konferenssista vei ajatuksia inspiroivasti eteenpäin. Hän palautti mieleemme loistavan Wim Wendersin Berliin taivaan alla -elokuvan (1987) ja sen enkelit. Muistatteko, miten enkelit kykenivät laskeutumaan tavallisen kuolevaisen olomuodossa maan päälle ja miten he vaelsivat Berliinin kaupunginkirjaston käytävillä ja kuuntelivat?

He kuuntelivat lukevien ihmisten ajatuksia, tarinoita heidän elämästään, päänsisäistä maailmaa. Samalla tavalla me elämäkertomusten tutkijat kuuntelemme kertomuksia, toisten elämiä ja pyrimme ymmärtämään. Meidän on oltava hitaita ja kärsivällisiä ja oivaltavia kuullaksemme, sillä emme ole enkeleitä. Ja kuunteleminen vaatii myös tunnustelua siitä, miltä kuunteleminen, lukeminen tuntuu, ja miten se meihin vaikuttaa.

Kuvat: Maarit Leskelä-Kärki, paitsi kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/berliinin_taivaan_alla

Eerik, Knuut ja Olavi oppaina menneeseen

8.4.2014 / Marika Räsänen / 0 Comments

Pyhät Erik ja Henrik saapuvat käännyttämään suomalaisia

Pyhimyskultit ja niistä kertovat lähteet ovat olleet jo useamman vuosikymmenen ajan keskiajan tutkijoiden keskeistä tutkimusmateriaalia maailmalla ja myös Suomessa. Lähteiden rikas sisältö esimerkiksi pyhimyksen ja häntä kunnioittavan yhteisön kulttuuristen toimintatapojen tulkkina sekä yhteisöjen identiteetin määrittäjänä on tunnustettu laajasti. Maantieteellisesti tutkimus on painottunut Keski- ja Etelä-Eurooppaan Pohjoismaiden jäädessä hieman syrjään. Erityisen silmiinpistävää on se, että laajemmat katsaukset Pohjoismaisiin pyhimyskultteihin on julkaistu pääasiassa 1900-luvun alkupuolella.

Tähän ongelmaan on nyt tarttunut kaksikin pohjoismaista tutkimusprojektia. Ensimmäinen projekti, jota johtaa Thomas K. Heebøll-Holm (Kööpenhaminan yliopisto) on nimeltään Danish Historical Writing before 1225 and its Intellectual Context in Medieval Europe. Toista projektia, Symbols that Bind and Break Communities: Saints’ Cults as Stimuli and Expressions of Local, Regional, National and Universalist Identities, johtaa Roman Hankeln (Norwegian University of Science and Technology). Yhdessä nämä projektit järjestivät symposiumin Ora Pro Nobis: Space, Place and the Practice of Saints’ Cults in Medieval and Early-Modern Scandinavia, Kööpenhaminassa 3.-4.4.2014. Seminaarikutsussa tutkimusprojektit peräänkuuluttivat uusimpien teoreettis-metodologisten tutkimussuuntausten juurruttamista Pohjoismaisten pyhimysten tutkimukseen.

Järjestäjien kutsuun oli vastannut huomattavasti suurempi joukko tutkijoita kuin kaksipäiväseen tiiviiseenkään ohjelmaan oli mahdollista puheenvuoroja mahduttaa. Lopullinen osallistujakaarti oli tieteenalojen näkökulmasta hyvinkin värikäs ja keskustelu siten myös erittäin kiinnostavaa, kun historioitsijat, arkeologit, teologit, taidehistorioitsijat ja musiikintutkijat ottivat kantaa esitettyihin puheenvuoroihin oman erityisosaamisensa näkökulmasta.

Seminaarissa keskusteltiin paljon esimerkiksi nationalismista, eli tässä tapauksessa siitä, missä määrin ”kansalliset pyhimykset” kuten Norjan kuningas Pyhä Olavi tai Suomen apostoli Henrik olivat paikallisia, alueellisia tai yhden kansan pyhimyksiä, jonkin ryhmän identiteetin tukipilareita, ja missä määrin ja miten he olivat merkittäviä kulttialueensa ytimen ulkopuolella. Kiinnostavimmaksi keskustelunaiheeksi nousikin maantieteellisten tutkimusrajojen järkevyys pyhimyskultteja tarkasteltaessa. Jonathan Grove Cambridgen yliopistosta piti esimerkiksi erinomaisen esitelmän pohjoisen marttyyrikuninkaiden, Knud IV pyhän, Knud Lavardin ja Ruotsin Erikin kulttien saavuttamasta suosiosta Skandinavian ulkopuolella, erityisesti Pohjois-Saksassa. Oma esitelmäni uhmasi myös lokeroitumisen ajatusta, kun pohdin alun perin Italiassa eläneen Franciscus Assisilaisen kultin leviämistä ja sen saavuttamaa huomattavaa merkitystä Turun hiippakunnassa. Ilahduttavaa kaiken kaikkiaan oli huomata, että tutkijamaailmassa kansalliset rajat ovat jo kaatuneet; esimerkiksi ”Pohjolan apostolista” pyhästä Ansgarista piti esitelmän Dimitri Tarat Negevin Ben Gurion yliopistosta Israelista. Skandinavian pyhimyskultit on kansainvälinen tutkimusteema ja vaikka seminaarin osallistujat olivat pääosin pohjoismaalaisia, joukosta löytyi myös tutkijoita Amerikasta, Ranskasta, Englannista ja Virosta.

Kaiken kaikkiaan seminaarissa esitettiin avoimesti kokeilevia sekä uusista näkökulmista vanhoja pyhimyksiä ja pyhiinvaelluspaikkoja lähestyviä tulkintoja. Kokonaisuutena kävi selväksi, että eri alojen asiantuntijoiden välisellä yhteistyöllä ja yhdistämällä suurennuslasin alle yhä useampia lähdetyyppejä, voidaan Pohjolan keskiajan historiaan kirjoittaa vielä useita lukuja ihmisten arkipäivästä, tavoista, juhlahetkistä ja uskomuksista.

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2013

14.3.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

Vuosi 2013 oli tutkimuksellisesti poikkeuksellinen. Moni kulttuurihistorioitsija sai työnsä valmiiksi, sillä vuoden mittaan valmistui 28 pro gradu -tutkielmaa ja kuusi väitöskirjaa. Tohtoriksi väiteltiin aiheilla, jotka ulottuivat antiikin Etruriasta 1900-luvun autoiluun, ja yhtä laajalla aikajänteellä liikkuivat graduntekijät. Sara Hanhijärven pro gradu -tutkielma käsitteli sukupuolen häilyvyyttä keisariajan Roomassa ja Saara Kallion tutkielma Mikael Psellosta ja bysanttilaista historiankirjoitusta. Uuden ajan alkuun liittyvistä tutkimuksista voi mainita Laura Yli-Seppälän hienon analyysin Henrik Flemingin ja Ebba Bååtin hautamuistomerkistä, joka löytyy Mynämäen kirkosta.

Kiinnostavia teemoja nousi esiin myös 1800-luvulta. Merja Lampinen valotti työssään 1800-luvun puolivälin metsäkeskustelua, josta avautuu näköala suomalaiseen ympäristöhistoriaan. Aikalaiskeskusteluja valottavia tutkielmia valmistui myös 1900-luvun aiheista, ja tutkimuksen kohteina olivat muun muassa aseistakieltäytyminen, kaupunkiympäristön modernisaatio, katutaide, videosensuuri ja tieteellinen debatti ihmisen henkisistä ominaisuuksista. Julkinen keskustelu on paitsi neuvottelun paikka myös uusia näkemyksiä tuottava areena, joka ei vain heijasta kulttuurisia käsityksiä vaan aktiivisesti tuottaa niitä. Antti Nyqvist teki pioneeriluontoista työtä tutkielmassaan Isänmaanrakkauden rajat. Asevelvollisuus ja aseistakieltäytyminen Sana ja Miekka sekä Rauhaa Kohti -lehdissä 1924–1931. Tutkielma avaa uuden näkökulman aseistakieltäytymiseen hiljattain itsenäistyneessä Suomessa. Uudempaa julkisen sanan analyysia edusti Timo Rinta-Perälän tutkimus Videohuumetta lapsille. Videoelokuvien sensuuriin ja levitykseen liittyvät lastensuojeludiskurssit Suomessa 1986–2000. Videosensuuriin kirvoittamaa keskustelua on aiemmassakin tutkimuksessa ruodittu, mutta ei näin perusteellisesti. Rinta-Perälä seuraa sensuurinäkökohtien muutosta vuosituhannen vaihteeseen asti, ja nämä keskustelut tuovat tuoreen perspektiivin 1900-luvun lopun kulttuurihistoriaan. Tutkielmassaan Perimä, ympäristö ja sattuma. Pohdintoja ihmisen henkisten ominaisuuksien muodostumisesta Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksissa vuosina 1998–1999 ja 2004–2005 Annastiina Mäkilä tarkasteli vuosituhannen vaihteen kulttuuria tieteen näkökulmasta. Tieteessä tapahtuu -lehdessä taitettiin peistä henkisten ominaisuuksien periytyvyydestä tavalla, joka kertoo olennaisesti ihmiskäsityksen kiistakysymyksistä ja maailmankuvan jännitteistä 2000-luvun kynnyksellä.

Itse asiassa, vaikka pro gradu -tutkielmia kirjoitettiin hyvin laajalta aikajänteeltä, vuoden 2013 opinnäytteissä 1900-luvun painotus oli poikkeuksellisen vahva. Vuoden sato oli erityinen myös siksi, että nykyhistoria, varsinkin 1980- ja 1990-lukujen kulttuuri, oli selkeästi esillä. Historioitsijat ovat perinteisesti suhtautuneet varauksellisesti ajallisesti liian lähellä sijaitseviin kohteisiin. On ilahduttavaa, että nuoret tutkijat tarttuvat rohkeasti myös nykyhistoriaan, jonka hahmottaminen on tulevaisuuden kannalta tärkeää.

Toinen silmiinpistävä piirre on kasvava kiinnostus henkilökohtaiseen, yksilölliseen ja biografiseen. Kulttuurihistorian tunnusmerkki on pyrkimys kontekstualisointiin ja laajoihin tulkintakehyksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei tutkimus voisi kohdistua yksilöön ja niihin mahdollisuuksiin ja ehtoihin, joiden sisällä menneisyyden ihminen eli ja muovasi elämäänsä. Suvi Karila analysoi tutkielmassaan yhdysvaltalaisen Ernestine L. Rosenin (1810–1892) ajattelua, erityisesti hänen ateismiaan ja käsityksiään ihmisoikeuksista. Tiina Koski puolestaan nosti esiin usein unohdetun porilaissyntyisen, Turussa vaikuttaneen kirjailijan Betty Elfvingin (1837–1923), joka kirjoitti salanimellä Aura. Sukupuolihistorian näkökulmaa vuoden 2013 opinnäytteissä vahvistivat myös Pauliina Heikkilän tutkimus Elsa Enäjärvi-Haavion opintiestä ja Elina Keräsen tutkielma Salme Setälästä.

Historiakuvan kannalta merkittäviä eivät ole ainoastaan todelliset menneisyyden henkilöt: myös fiktiivisillä hahmoilla on pitkä vaikutushistoria ja kulttuurinen aura. Tästä erinomainen esimerkki on Elina Karvon tutkimus Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984–1994. Granada-yhtiön Holmes-sarja oli kiinnostava historiallinen risteysasema, jossa kohtasivat viktoriaanisen ajan tulkintaperinne, Thatcherin aikakauden Iso-Britannian poliittinen ilmapiiri ja Jeremy Brettin eksentrinen tähteys.

Kaikki valmistuneet tutkielmat olivat kiintoisia, mutta tilanpuutteen vuoksi voin mainita enää vain muutaman esimerkin. Muistettu, eletty ja koettu historia on kulttuurihistorian keskeisiä tutkimuskohteita. Sitä käsittelivät muun muassa Miia Raivikon Heideken-tutkimus, jossa legendaarisen synnytyssairaalan muisto elää yhä, ja Marja Tuohimaan tutkielma, jossa palattiin Uittamon tanssilavan tunnelmiin 1950- ja 1960-luvuille.

Omaperäisistä kysymyksenasetteluista voi lopuksi mainita Mia Haittoniemen pro gradun ”Niitä saa nykyään myös keinotekoisina”. Synteettisten jalokivien merkityksen muodostuminen 1900-luvun Suomessa. Jalokivet eivät ehkä tule ensimmäisenä mieleen Suomen historian taitekohtia pohdittaessa, mutta Haittoniemi osoittaa, että synteettisten jalokivien ja niihin liitettyjen käsitysten kautta rakentuu poikkeuksellinen näkökulma modernisaation historiaan, ”synteettiseen elämäntapaan”, joka oli orastamassa myös Suomessa.

Väitöstilaisuuksia oli vuonna 2013 kuusi kappaletta, kolme keväällä ja kolme syksyllä. Keväällä tarkastettiin Harri Kiiskisen tutkimus Production and Trade of Etrurian Terra Sigillata Pottery in Roman Etruria and beyond between c. 50 BCE and c. 150 CE. Kiiskinen pohti talouden kulttuurisia ehtoja mutta samalla niitä muuttuvia ympäristötekijöitä, jotka vaikuttivat kaupankäyntiin roomalaisajan Etruriassa. Tom Linkisen Stinking Deed, Deepest Love: Same-sex sexuality in later medieval English culture kohdistui vähintään yhtä haastavaan aiheeseen, samaa sukupuolta olevien rakkauteen myöhäiskeskiajan Englannissa poikkeuksellisen monipuolisen lähdeaineiston, kuvien ja tekstien, kautta. Heli Rantalan väitöskirja Sivityksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa puolestaan nosti kaikkien tunteman Snellmanin historialliselta jalustaltaan kriittisen analyysin kohteeksi ja toi esiin muun muassa kiinnostavia yhteyksiä aikakauden ranskalaiseen kirjallisuuteen ja tutkimukseen.

Syksyn 2013 väittelijöistä ensimmäinen oli Pekka Kaarninen, jonka tutkimus Tukkijätkät ja moterni. Tukkilaisuus, metsätyö ja metsäteollisuus suomalaisissa näytelmäelokuvissa analysoi – ensimmäistä kertaa Suomessa – kaikki metsätyötä käsitelleet fiktiiviset elokuvat. Marika Räsäsen väitöskirja The Restless Corpse. Thomas Aquinas’ remains as the centre of conflict and cult in late medieval southern Italy pureutui dominikaani Tuomas Akvinolaisen reliikkien kulttiin ja ennen kaikkea kiistaan pyhimyksen maallisen tomumajan omistuksesta ja sijoituspaikasta. Vuoden 2013 viimeinen väitös käsitteli autoilun varhaishistoriaa Suomessa. Teija Förstin tutkimus Vauhtikausi. Autoilun sukupuoli 1920-luvun Suomessa osoitti, miten moninaisin tavoin auto ja autoilu olivat sukupuolisuuden rakentamisen välineitä ja kohteita.

Luettelot opinnäytteistä löytyvät täältä.
Vuoden 2012 opinnäytteet
Vuoden 2011 opinnäytteet
Vuoden 2010 opinnäytteet