Elämme aikaa, jossa erityisesti yksilön kokemus ja kertomukset yksilöistä kiinnittävät huomiota ja saavat tilaa julkisuudessa. Samaan aikaan kertomuksellisuuteen, omaelämäkerrallisuuteen ja elämäkertaan kiinnittyvä kansainvälinen life-writing -tutkimus on laaja-alaistunut ja muotoutunut entistä tieteidenvälisemmäksi. Omasta elämästä kertominen, faktan ja fiktion välisen rajan sekoittuminen on entistä useammin myös erilaisten taideproduktioiden raaka-ainetta.
Kaikki tämä näkyi toukokuussa Göteborgin yliopiston kirjallisuuden, aatehistorian ja uskonnon tutkimuksen laitoksen isännöimässä Att skriva liv. Fakta, fiktion, feminism -konferenssissa. Lähinnä ruotsalaisista (ja yhdestä suomalaisesta ja yhdestä norjalaisesta) koostunut lähes satapäinen osallistujajoukko avasi elämästä kertomisen tutkimusta ensisijassa ruotsalaisessa kontekstissa. Mukana oli ennen muuta kirjallisuustieteilijöitä ja historioitsijoita, mutta myös lääkäreitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja tanssin tutkijoita.
Annelie Bränström-Öhman ja Lisbeth Larsson loppukeskustelussa
Konferenssin lopuksi sen pääjärjestäjä, kirjallisuustieteen professori Lisbeth Larsson huomautti, kuinka jokaisella humanistisella tutkimuskysymyksellä on oltava myös tärkeä yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Erityisen hyvin tämä näkyi koko konferenssin ohjelmassa, joka otti vahvasti kantaa tieteen paikkaan yhteiskunnassa ulottamalla tarkastelunsa myös taiteen ja tieteen risteyskohtiin sekä tehtävään maailmassa.
Fia Adler Sandbladin “Se och hör oss i en brottning med tystnaden” -näytelmän avoin harjoitus
Erityisen antoisaa oli tiiviiden sessioiden lomaan sijoitettu muu ohjelma, jossa äänen saivat taiteilijat. Saimme kuulla miten näyttelijä ja tutkija Fia Adler Sandblad oli lähtenyt tutkimaan omaa vaikeaa adoptiomenneisyyttään teatterin keinoin – miten hän kehollisuuden ja näytelmällisyyden keinoin tarttui vaikeisiin muistoihin ja lähti rakentamaan niistä teatteria. Konferenssi-illallisella saimme nähdä avoimen harjoituksen näytelmästä, joka saa ensi-iltansa syksyllä.
Kuulimme myös Ruotsissa jo usean vuoden ajan suurta kohua herättänyttä näyttelijä, ohjaaja, taiteilija Anna Odellia, joka vuonna 2009 teki dokumentin lavastamastaan psykoosikohtauksesta Tukholman Liljeholmsbrolla herättääkseen keskustelua psyykkisestä hoidosta Ruotsissa. Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Återträffen (2013) lähtökohtana on Odellin oma koulukiusatun menneisyys ja tilanne, missä hän ainoana luokaltaan ei saa kutsua luokkansa 20-vuotistapaamiseen. Palkitussa elokuvassaan Odell lähti tutkimaan tilannetta ja kiusaamisen dynamiikkaa näytelmädokumentin keinoin. Odell sekoittaa faktan ja fiktion rajaa, taiteilijan ja minän veteenpiirrettyä rajaviivaa ja saa meidät kohtaamaan ja tuntemaan kiusallisia tunteita.
Ristiriitaisia ajatuksia herättävät taiteelliset produktiot kertovat taiteen mahdollisuudesta tavoittaa sellaista, mihin tutkimus harvoin pystyy. Taiteilijan paljas läsnäolo produktiossaan herättää pohtimaan tutkijan osallisuutta tutkimuksessa; tulkitsijana, toimijana, läsnäolevana, joka ei voi pysytellä irrallaan ja etäällä tutkimuskohteesta. Me vaikutamme tutkimukseemme ja vaikutumme siitä, kertomuksista joita luemme. Ehkä juuri tässä voisi olla taiteen ja tieteen vuorovaikutuksen hedelmällisyys – se havahduttaa meidät kysymyksille, joista tiede on usein halunnut, tai kuvitellut voivansa olla irrallaan.
Yksi tällainen on kehollisuus, joka sai konferenssin helteisissä olosuhteissa konkreettisetkin seurauksensa. Lisbeth Larssonin mukaan tutkimuksessa eletään nyt mahdollisesti jonkinlaisen ruumiillisen tai kehollisen käänteen aikaa, mikä liittyy myös uusmaterialismin nousuun. Konferenssissa tämä näkyi etenkin tanssintutkijoiden sessiossa, jossa tutkittiin kehoa elämäkerrallisena tilana ja arkistona.
Kirjallisuuden professori Annelie Brännström-Öhmanin loppukommentaari konferenssista vei ajatuksia inspiroivasti eteenpäin. Hän palautti mieleemme loistavan Wim Wendersin Berliin taivaan alla -elokuvan (1987) ja sen enkelit. Muistatteko, miten enkelit kykenivät laskeutumaan tavallisen kuolevaisen olomuodossa maan päälle ja miten he vaelsivat Berliinin kaupunginkirjaston käytävillä ja kuuntelivat?
He kuuntelivat lukevien ihmisten ajatuksia, tarinoita heidän elämästään, päänsisäistä maailmaa. Samalla tavalla me elämäkertomusten tutkijat kuuntelemme kertomuksia, toisten elämiä ja pyrimme ymmärtämään. Meidän on oltava hitaita ja kärsivällisiä ja oivaltavia kuullaksemme, sillä emme ole enkeleitä. Ja kuunteleminen vaatii myös tunnustelua siitä, miltä kuunteleminen, lukeminen tuntuu, ja miten se meihin vaikuttaa.
Kuvat: Maarit Leskelä-Kärki, paitsi kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/berliinin_taivaan_alla
Vastaa