Kategoria: Yleiset (Page 10 of 16)

Riikka Soisalo on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin 1910-luvun Suomi -työpajaa.

Elokuvajuliste, lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sky_%28elokuva%29

Olin taannoin kulttuurihistorian professori Hannu Salmen luennolla suomalaisista kartanoista ja niiden käytöstä elokuvien tapahtumapaikkoina ja kuvausmiljöinä. Suurena kartanoiden ihailijana päätin tuolloin katsoa uusin silmin kotimaisia elokuvia, joissa nämä entisajan hulppeat rakennukset ja interiöörit olisivat sivuroolissa tai jopa pääosassa. Kun sain katsottavakseni Aku Louhimiehen vuonna 2008 ohjaaman elokuvan Käsky, oli ensimmäinen ajatukseni: hienoa, elokuvaa on kuvattu paikallisessa Brinkhallin kartanossa Kakskerran saarella. Ja vielä ilmeisen suurelta osin. Voisin keskittyä ihailemaan ja tekemään huomioita Brinkhallin kartanosta, sen käytöstä ja soveltuvuudesta tämän kaltaisen elokuvan tapahtumapaikaksi. Vaan toisin kävi. Elokuva otti valtaansa ja vei mukanaan.

Käsky on vuoden 1918 Suomen sisällissodan tapahtumista kertova elokuva, joka perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä on nuori, valkoinen, kirkasotsainen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo), joka lähtee vastoin esimiestensä toivetta kuljettamaan nuorta, punaista naissotilasta Miina Malinia (Pihla Viitala) kenttäoikeuteen tuomittavaksi. Matkalla nuoret kuitenkin haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa he viettävät usean vuorokauden kaksin hankkien itse ruokansa ja vailla yhteyttä ulkomaailmaan. Saarella myös tapahtuu jotain. Jotain, mikä sitoo Aaron ja Miinan yhteen. Jotain, mikä saa valkoisen ja punaisen sotilaan unohtamaan värinsä. Tämä näkymätön, mutta elokuvassa lähes käsin kosketeltava side kiinnostaa myös kenttäoikeuden tuomaria Emil Hallenbergiä (Eero Aho), joka nuorten viimein oikeuteen saapuessa kuulustelee Malinia ja lopulta kietoutuu myös yllättävällä tavalla mukaan Aaron ja Miinan kohtaloon.

Käsky on todella taidokkaasti tehty kuvaus sisällissodan raakuudesta, josta eivät osattomiksi jääneet naiset eivätkä lapsetkaan. Jos sodasta puhuttaessa on silmiin aiemmin piirtynyt kaatuneiden miesten vääntyneet jäsenet ja kylmettyneet ruumiit, tarjoaa elokuva jo ensi kohtauksesta lähtien jotain aivan muuta. Kun joukko valkoisia miessotilaita saa kiinni punaisten naissotilaiden ryhmän ja marssittaa heidät teloitettavaksi, nousee katsojalla pala kurkkuun ensimmäisen kerran. Näinkö se sitten kuitenkin meni? Tämä puistattava tunne säilyi ainakin itselläni läpi koko elokuvan, eikä kyyneliltäkään vältytty. Heräsin ensimmäistä kertaa kylmään totuuteen: tässä sodassa naisetkin olivat rintamalla.

Kuvalähde http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/kasky-

Toden totta, maaliskuussa 1918 on naiskaartilaisia laskettu olevan 1928 henkilöä. Tosin heitä toimi myös muissa tehtävissä eli varsinaisten aseellisten naisten määrä on epävarma. Valkoiset suhtautuivat taisteleviin naisiin kielteisesti, mutta punaisten puolella heidät hyväksyttiin rintamalle. Elokuvan Miina Maunula edustaa tyypillistä punaista naissotilasta; nuorta, naimatonta ja vähän koulutettua. He olivat useimmiten esimerkiksi piikoja tai tehtaiden työntekijöitä. Rintamalle he ilmestyivät sodan loppuvaiheessa, keväällä 1918.

Naiskaartin taustalla oli koko työväenliikkeen yleinen aktivoituminen 1800 – 1900-lukujen taitteessa. Se oli myös osa naisten vapautumisliikettä, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Naiset pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa ja osallistuminen taisteluun rintamalla oli siihen yksi keino. Raadollista ja jollain tapaa surullista; tasa-arvoa on haettu hinnalla millä hyvänsä.

Kuvalähde: http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/33584-elokuva-arvio-kasky

Kuten elokuvasta myös selviää, kaikkia kohdeltiin yhtä julmasti. Armoa eivät saaneet sen paremmin äidit kuin raskaana olevatkaan. Elokuvassa tylyn kuoleman kokee myös nuori sotilas ja äiti Martta, jonka orvoksi jäänyt poika Eino kuvaa karua tarinaa sodan muovaamista ihmiskohtaloista. Einon avulla tarinaan saadaan myös kaikesta julmuudesta huolimatta jollain tapaa lämmin ja lohdullinen loppu.

Käsky koskettaa ja jättää katsojansa ajattelemaan. Tarina kerrotaan taitavasti; puhetta on lopultakin yllättävän vähän, juonta kannattelee hienosti myös kuva ja tunnelma. Muutaman ihmiskohtalon avulla sisällissodasta tehdään todellinen. Sota tulee lähelle myös kaltaistani ihmistä, joka muuten on sen historiankirjoituksessa mieluummin sivuuttanut. Roolisuoritukset ovat onnistuneita ja se miljöökin – se on upea ja uskottava!

Lähteet:

Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Jyväskylä 2008.

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Helsinki 2011.

Vietnamin sotaan liitetyt mielikuvat ja käsitykset pohjaavat länsimaissa vahvasti Hollywoodin tuottamiin sotakuvauksiin. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat ovat pääsääntöisesti keskittyneet amerikkalaissotilaiden kokemuksien kuvaamiseen, ovat vietnamilaisten omat näkemykset sodasta ja sen seurauksista jääneet länsimaissa vähemmälle huomiolle. Sotaa ja etenkin sen aiheuttamia traumoja ja sodanjälkeistä aikaa on käsitelty vietnamilaisten näkökulmasta muun muassa elokuvissa Boat People (1982) ja Journey from the Fall (2006).

Ann Huin ohjaama Boat People (1982) kuvaa tavallisten vietnamilaisten arkielämää sodan jälkeen. Elokuvan päähenkilö on japanilainen journalisti Shiomi Akutagawa, joka saapuu maahan kommunistijohdon vieraana dokumentoimaan paikallisten elämää. Kyllästyttyään viranomaisten tuputtamaan siloteltuun kuvaan maan oloista, Akutagawa tutustuu Da Nangissa asuvaan lapsiperheeseen ja ystävystyy perheen 14 vuotiaan tyttären, Cam Nuongin kanssa. Kiertäessään kaupunkia tytön kanssa, Akutagawa havahtuu paikallisten elämän raadollisuuteen.

Elokuvasta Journey from the Fall, alkuperäinen kuva: http://www.journeyfromthefall.com/images/gallery/JFF02.jpg

Journey from the Fall (2006) on kuvaus yhden perheen selviytymistaistelusta Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Perheen isä Long joutuu kommunistien vankileirille heti sodan päätyttyä, samalla kun miehen perhe yrittää epätoivoisesti paeta maasta. Elokuvassa seurataan rinnakkain sekä Longin selviytymistä vankileirien rankoissa oloissa, että hänen perheensä pakomatkaa Yhdysvaltoihin.

Boat People ja Journey from the Fall eroavat toisistaan juonikuvioiltaan, mutta molemmissa elokuvissa toistuu keskenään samankaltaisia teemoja. Kummassakaan elokuvassa ei uhrata juurikaan aikaa sodan tapahtumien puimiseen amerikkalaisten näkökulmasta. Merkittävin amerikkalaissotilaita koskeva kommentti kuullaan aivan Journey from the Fall -elokuvan alkuminuuteilla, kun Long toteaa amerikkalaisten hylänneen Etelä-Vietnamin Saigonin kaatumisen jälkeen 1975. Elokuvat ovat myös avoimen kriittisiä maan kommunistihallintoa kohtaan ja niissä kritisoidaan erityisesti sodan jälkeen Vietnamiin perustettuja talousvyöhykkeitä. Kommunistiviranomaiset lähettivät näille vyöhykkeille sotaa seuranneina vuosina niin poliittisia vankeja kuin rikollisiakin purkamaan maamiinoja, viljelemään peltoja ja tekemään muuta fyysisesti raskasta ja vaarallista työtä.
Elokuvien henkilöhahmojen elinolojen synkkyydestä ja vaarallisuudesta huolimatta toistui kummassakin elokuvassa myös toivo paremmasta tulevaisuudesta. Vankileireille pakkotyöhön joutuneet vangit motivoivat itseään unelmoimalla paosta ja jälleennäkemisestä perheidensä kanssa. Toisaalta maasta jo paenneet perheenjäsenet elättivät toivoa paremmasta huomisesta rakentaessaan itselleen uutta elämää Yhdysvalloissa.
Vietnamilaisten henkilöhahmojen inhimillinen kuvaustapa korosti omalta osaltaan sitä, miten merkittävästi elokuvien hahmokuvaus poikkeaa siitä, miten vietnamilaisia kuvataan Hollywoodin sotaelokuvissa. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat keskittyvät niin vahvasti amerikkalaissotilaiden kokemuksiin, jää vietnamilaisten hahmojen käsittely usein erittäin pintapuoliseksi. Tyypillisesti vietnamilaiset hahmot kuvataankin joko kasvottomina vihollisina tai amerikkalaissotilaiden väkivallan uhreina vailla sen syvällisempää hahmokehitystä. Journey from the Fall ja Boat People ovatkin hyvää vastapainoa Hollywoodin perinteisille Vietnam-kuvauksille, sillä niissä nostetaan esiin tarinoita ja näkökulmia, jotka usein sivuutetaan länsimaisessa populaarimediassa.

Tämä Minna Pekkarisen kirjoittama blogi on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsittelevässä työpajassa.

Tänä keväänä kulttuurihistorian aineopinnoissa on jälleen harjoiteltu eri kirjoittamisen tyylilajeja ja keinoja Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla. Viime keväänä uudistettu kurssi koostui asiantuntijaluennoista, joissa valotettiin tietokirjoittamisen, sosiaaliseen mediaan kirjoittamisen sekä tiedeviestinnän ja radiotyöskentelyn saloja. Tämän jälkeen opiskelijat ovat kevään mittaan työstäneet temaattisissa työpajoissa erilaisia kirjoittamistöitä blogin kirjoittamisesta historiauutiseen ja radio-ohjelmaan. Osa kurssitöistä on jo julkaistu Agricola -verkkopalvelussa, osa teksteistä julkaistaan täällä kulttuurihistorian blogissa tulevina viikkoina ja osa teksteistä ilmestyy muualla mm. historian opiskelijoiden Kritiikki-lehdessä ja Ennen ja Nyt -verkkolehdessä. Radio-ohjelmat julkaistaan myöhemmin kulttuurihistorian youtube-kanavalla.

Tämän kevään teemat ovat olleet Seksuaalisuus keskiajan kulttuurissa, 1910-luvun Suomi sekä Vietnamin sodan kulttuurihistoria. Kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään vahvaa keskiajan tutkimusta ja sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja rakkauteen liittyvät kysymykset ovat olleet tutkimuksessa vahvasti esillä. Opiskelijat löysivätkin oppiaineen tutkijasta Tom Linkisestä hyvän asiantuntijan työpajaansa. Keväällä ilmestynyt Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen teos Lemmen ilot ja sydämen salat on myös inspiroinut ryhmäläisiä kirjoittamaan (ks. historiauutinen Agricolassa).

1910-luvun Suomen tematiikka liittyy oppiaineessa käynnissä olevaan Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -teokseen. Teoksen kirjoittamisprosessi on näkynyt oppiaineen opetuksessa ennen muuta vuosikymmenkursseina, kuten vuonna 2014, jolloin paneuduttiin 1930-luvun Suomeen. Työpajassa on tarkasteltu mm. jugendrakentamisen historiaa, vuoden 1918 sisällissotaa sekä Sibeliuksen juhlavuotta.

Vietnamin sodan kulttuurihistoria on vahvasti esillä kulttuurihistorian opetuksessa keväällä 2015, jolloin sodan päättymisestä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Oppiaine järjestää yhteistyössä Pohjois-Amerikan tutkimuskeskus John Morton Centerin kanssa avoimen seminaarin aiheesta 24.4. ja myös tämän kirjoittamistyöpajan kurssityöt linkittyvät tiiviisti tähän seminaariin. Työpajassa on mm. perehdytty sodan tapahtumiin ja jälkiseurauksiin katsomalla tuore dokumentti ”Lighter than Orange” sodassa käytetyn kasvimyrkyn seurauksista vietnamilaisten elämässä (ks. dokumenttiarvio Agricolassa) sekä perehtymällä sodan tapahtumiin niin Hollywood-elokuvan kuin vietnamilaisten ihmisten näkökulmasta.

Tällä hetkellä viimeisiä pidempiä tekstejä vielä viimeistellään, ja juuri ennen vappua 28.4. järjestämme loppuseminaarin, missä opiskelijat pääsevät esittelemään töitään ja kertomaan oppiaineen henkilökunnalle ja opiskelijakavereilleen työnsä tuloksista. Viime kevään kurssin lopputöihin voit tutustua täällä ja tämän kevään työt esitellään samalla sivustolla, kun kurssin loppuseminaari 28.4. on ohi.

Vietin viime syksynä kaksi kuukautta Kanadan Newfoundlandin ja Labradorin provinssin suurimmassa kaupungissa, St. John’sissa. Matkan tarkoitus oli kerätä aineistoa väitöskirjaani varten, sillä Newfoundlandin saarella 1700-luvun lopulla ja erityisesti 1870-luvulla tehdyt lukuisat jättiläiskalmarihavainnot ovat tutkimukseni kannalta äärimmäisen tärkeitä.  Newfoudlandissa viettämäni aika kuluikin melkein yksinomaan tutkimustyön merkeissä arkistoja penkoen. Vapaa-aikaa oli vähän ja sen käytin ihastelemalla Avalonin niemimaan upeita maisemia, kulkemalla kaupungin sumuisia katuja ja tutustumalla paikalliseen kulttuurielämään yhdessä puolisoni ja nelivuotiaan lapseni kanssa, jotka lähtivät myös mukaan matkalle.

Provinssin ainoasta yliopistosta tuli kuin toinen koti matkan aikana, sillä Memorial University of St. John’sin historian laitos ja sen yhteydessä toimiva merihistorian yksikkö ottivat minut hellään huomaansa tarjoamalla työtilat ja muut tarpeelliset fasiliteetit. Vierailevana tutkijana pääsin helposti käsiksi Memorial Universityn alaisuudessa toimivien erilaisten arkistojen materiaaleihin, joista erityisesti Center for Newfoundland Studies tuli niin lukusalinsa kuin henkilökuntansa puolesta tutuksi. Vastineeksi historian laitoksen ja merihistorian yksikön vieraanvaraisuudesta pidin yliopistolla yleisöluennon lokakuun lopulla otsikolla ”Monster Devil-Fish” – Cultural responses to the Giant Squid in the North Atlantic and Newfoundland in the Nineteenth Century. Yliopiston aineistojen lisäksi keräsin lähdemateriaalia paikallisten ihmisten omista kokoelmista ja yksityiskirjastoista sekä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin arkistosta, joka sijaitsee St. John’sin museokeskusksessa The Roomsissa. Museokeskuksen luonnontieteellisessä näyttelyssä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan jättiläiskalmarin kasvokkain, valitettavasti toinen osapuoli oli lasin takana kuolleena.

The Roomsin museokeskuksessa esiteltiin myös saaren värikästä historiaa. Museon monipuolisissa historian näyttelyissä tuotiin esille Newfoundlandin 1800-luvulla sukupuuttoon kuollut alkuperäiskansa Beothukit,  Viikinkien mahdollinen maihinnousu saaren pohjoisosaan 1000-luvulla, Newfoundlandin siirtyminen osaksi Brittiläistä imperiumia 1500-luvulla sekä saaren ja sen asukkaiden merkitys monissa sodissa, kuten esimerkiksi Pohjois-Amerikassakin 1700-luvulla riehuneessa seitsenvuotisessa sodassa, jonka viimeinen taistelu käytiin St. John’sin edustalla sijaitsevalla Signal Hillillä. Newfoundlandin sijainti Pohjois-Amerikan itäisimpänä kolkkana onkin määritellyt paljon sen historiaa. Se on Eurooppa lähinnä sijaitseva maa-alue Pohjois-Amerikassa, minkä vuoksi esimerkiksi mantereet yhdistävä lennätinkaapeli johdettiin Irlannista juuri St. John’sin kaupunkiin 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Vaeltelua Signal Hillillä.

Arkistoissa istumisen ja museonäyttelyiden vastapainona mieleeni jäivät elävästi Newfoundlandin suurenmoinen ja kaunis luonto. Atlantin rannikko jyrkkine kallioineen sekä näkymä aavalle merelle, jossa taivaan ja meren rajaa oli mahdoton hahmottaa, jätti lähtemättömän jäljen muistoihini. Kumpuileva maasto ja puistoissa sekä pihoilla kasvavat hevoskastanjat sekä satama-aluille eksyneet suunnattoman kokoiset meduusat ihastuttivat suuresti. Mieleen jäi myös mereltä hetkessä noussut välillä äärimmäisenkin sankka sumu, jonka keskellä kävelin aamuisin yliopistolle. Erityisen mieleenpainuva luontokokemus oli valasretki Newfoundlandin lähivesille. Matkalla en tosin nähnyt yhtään valasta, vaikka vietin koko retken laivan kannella tähyillen merenpintaa. Jälkikäteen ajateltuna tämä ei kuitenkaan haitannut, koska mereltä käsin nähty saaren jyrkkäreunainen rantaviiva oli jo yksistään näkemisen arvoinen. Newfoundlandin maisemat muistuttivat minua etenkin Irlannin luonnosta. Ehkä tämän vuoksi monet irlantilaiset siirtolaiset ihastuivatkin saareen. Irlannista tulleet siirtolaiset jälkeläisineen ovat nimittäin edelleenkin yksi suurimmista Newfoundlandin väestönryhmistä ja he ovat jättäneet lähtemättömän jäljen saaren kulttuuriin. Tämä näkyy etenkin St. John’sissa, jonka keskustassa on miltei lukematon määrä irlantilaisia pubeja.

Luonnon lisäksi myös kaupunkiympäristö teki minuun vaikutuksen. Arkkitehtuurin ja kaupunkimaiseman hämmästyttävimpiä puolia olivat kaupunkikuvaa hallitsevat  Jelly Bean-talot. Niiden villit väriskaalat herättivät ihastusta, mutta välillä myös syvää oudoksuntaa. Värikkään arkkitehtuurin lisäksi tutustuimme kaupungin kuolleiden asuinalueisiin. Teimme sunnuntairetkiä hautausmaille, sillä yksi tavoitteistani oli löytää nykyisen jättiläiskalmarimielikuvan kannalta tärkeän henkilön, pastori Moses Harveyn, hauta. Tämä löytyikin lopulta pitkällisen etsinnän jälkeen. Etsintää vaikeutti se, että kaupungin monilla eri uskontoryhmillä oli omat hautausmaansa eri puolilla kaupunkia. H.P. Lovecraft -fanina ihastuin erityisesti hautausmaiden vanhempiin osiin, joissa aluskasvillisuus oli ottanut jo vallan hautakivistä. Näissä osissa vanhat hautapaadet olivat usein muratin sekä kotiloiden peittäminä. Oman lisänsä hautausmaakierroksille toi saaren vilkas ja elävä tarinaperinne, jossa aaveilla ja muilla henkiolennoilla on vahva jalansija.

Matka Newfoundlandiin oli kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ja avartava kokemus. Tärkeiden aineistomateriaalien ja uusien luontoelämysten lisäksi sain uudenlaisia näkökulmia saaren historiaan ja ihmisten merieläinsuhteisiin 1800-luvulla. Näitä havaintoja en olisi voinut tehdä kuin vain menemällä paikan päälle. Lisäksi tietynlainen arjen antropologia antoi myös perspektiiviä yleisemmällä tasolla. Suomalainen kulttuuri ja sen normit saivat vertailukohtia niin hyvässä kuin pahassa. Esimerkkinä voidaan mainita autoilu: Newfoundlandissa melkein kaikilla oli auto tai kaksi ja ne olivat todella isoja. Tästä huolimatta jalankulkijan huomioonottaminen oli Newfoundlandissa kuin kiveen kirjoitettu sääntö. Toisin kuin esimerkiksi Turussa, St. John’sissa ei tarvinnut pelätä ylittäessä suojatietä. Pidin Newfoundlandista suunnattomasti ja toivottavasti pääsen sinne vielä joskus uudelleen. Tosin matkustaminen saarelle on hieman hankalaa ja kallistakin useiden lennonvaihtojen vuoksi. Suosittelen Newfoundlandia kuitenkin kaikille, joita saaren kulttuuri, folklore ja luonto saattaisi kiinnostaa. Oikeanlaiseen tunnelmaan pääsemiseksi kannattaa lukea ainakin Annie Proulxin romaani Laivauutisia (1997) [Shipping News (1993)]

Pääsimme nyky-Turkin teemojen pariin Marjan esitelmän siivin. Hän kertoi mm. poliittisesta tilanteesta, väestönsiirroista, vähemmistökysymyksistä, kemalismista, Turkin eri alueista ja uskonnon asemasta suhteessa valtioon.

Seuraavana ohjelmassa oli pyhiinvaellus Viattomuuden museoon. Olimme lukeneet Pamukin teoksen pakollisena kurssilukemisena jo ennen Istanbuliin lähtöä, ja tätä vierailua odotettiin erityisen kovasti.

Pyhiinvaeltajat perillä

Museo on mieletön hullun luovuuden ilmentymä. Jo museon sijainti keskellä Çukurcuman arkea oli juuri sitä, mitä olemme kuvitelleetkin. Ensimmäisenä tulija kohtaa Füsunin kaikki 4213 tupakantumppia. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa ovat toinen toistaan kauniimmat vitriinit täynnä esineitä, valokuvia ja papereita. Museo, joka taatusti saa pian paljon jäljittelijöitä, kuvaa upeasti istanbulilaista 1970-luvun arkea ja tietysti romaanin päähenkilön Kemalin pakkomiellettä.

Kurssilaisten suosikit  tai vaikuttavimmat yksityiskohdat olivat: Outi: ”häpäistyjen” naisten valokuvat, jouta julkaistiin sanomalehdissä; Ansku: variksen ja rakilasin vitriini; Anni: Füsunin tupakantumpit ja Orhan Pamukin tälle seinälle kirjoittamat muistiinpanot; Marja: Kemalin karu ullakkoasunto, jossa Kemal kertoi tarinansa Orhan Beylle; Jutta: Orhan Pamukin aivot – miten kukaan osaakaan kietoa moisen vyyhdin!; Marjo: Kemalin obsessio, joka jotenkin kulminoituu suolasirottimiin, joita M. itse pakkomielteisesti laski museosta 99 kappaletta; Heli: vainajien valokuvat, joita ihmiset pitivät hautajaisissaan rinnuksissaan.

Marjan sisäänpääsylippu Viattomuuden museoon

Kokonaisuutena tämä moniulotteinen museo on äärimmäisen vaikuttava, mutta (ilmaista) kahvia varten kannattaa varata oma kuppi mukaan.

Täältä kävelimme alas mäkeä Bosporinsalmen rannalle Istanbul Modern -museoon.

Marja esitelmöimässä nykytaiteen museossa

Marja esitteli museon ja sen teemoihimme erinomaisesti sopineet vaihtuvat näyttelyt. Näistä Turkin elokuvan 100-vuotisjuhlanäyttely ”Sata vuotta rakkautta” esitteli elokuvan historian sen yleisösuhteen kautta. Oli kuin Viattomuuden museo olisi saanut lisäosan täältä. Puhuttavien taideteosten joukossa hyvin mielenkiintoinen oli museon portaikko, Monica Bonvicinin tekemä installaatio Istanbulin 8. biennaaliin, ”Portaat helvettiin”, joka radikaalifeministivandalistisella tyylillään muistuttaa todellisuuden ankaruudesta ja väkivaltaisuudesta.

Vuosisadat ovat vierineet kuluneen viikon aikana hyvässä seurassa ahkerasti opiskellen. Kellonympäripäiviä on tehty eikä valitusta ole kuulunut. Kengänpohjat  ovat kuluneet marmori- ja kaakelilattioilla ja katukivetyksillä. Iltaisin on kyllä kukkaroakin tyhjennetty, mutta sekin on ollut paikalliseen kulttuuriin perehtymistä. Kotimaisten tavaratalojen tinkimispäiviä odotellessa…olemme jo alkaneet jatkokurssin suunnittelun.

Olemme olleet erittäin vaikuttuneita istanbulilaisten ylenpalttisesta mutta luontevasta ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Tänne kotiutuu nopeasti. Pirteässä porukassa on ollut hyvä matkustaa. Vielä naiset nauravat Istanbulin kaduilla.

KIITOS!

Topkapin portilla

Eilisiltana tanssimme Bosporinsalmen aalloilla Istanbulin valojen loisteessa. Kilistimme kulttuurihistorian kunniaksi.

Arkeen palattiin heti aamulla Outin esitelmän parissa. Hän perehdytti meidät osmanien ajan ja erityisesti Topkapin haaremin kulttuurihistoriaan. Kultainen häkki ja julmat ihmiskohtalot muistuttivat, että ylenpalttisen kauneu-

Outi esitelmöi

den ja loiston takana voi olla myös loputon synkkyys. Elämä haaremissa oli lähes kaikille, niin sen naisille, eunukeille kuin sulttaanien veljille ja pojille jatkuvaa kuolemanpelkoa loistokkaista puitteista huolimatta.

Esitelmän jälkeen suuntasimme paikan päälle Topkapiin katsomaan, miltä haaremi näytti. Ja sehän näytti! Valtava rakennuskompleksi marmoreineen, lasimaalauksineen, Iznikin kaakeleineen, intarsiaovineen ja näkö-

Koko poppoo haaremin terassilla

aloineen aiheutti ristiriitaisia tunteita, kun ajatteli haaremin arkea.

Topkapin valtavalla palatsialueella nähtiin elefanttipuisto ja jättimäinen keittopata, timantteja ja profeetan partakarvarasioita, hedelmähuone ja ympärileikkaushuone, Mooseksen sauva ja Topkapin tikari, valtaistuimia ja haaremihousuja. Sulttaanien kaftaanien pienenpienet kaula-aukot ihmetyttivät erityisesti, mutta vastapainona oli toisaalta avarat hihat ja erityisleveät housut…

Tämä ilta päätettiin kotikulman ravintolassa nauttien erilaisia kebabannoksia mosaiikkilamppujen tunnelmallisessa hehkussa.

Ansku esitelmöimässä

Aamumme alkoi myös tänään esitelmällä, jonka Ansku piti islamilaisesta arkkitehtuurista. Matka uskonnolliseseen rakennuskieleen vei meidät aina Kiinaan ja Marokkoon saakka ja muistutti siitä, miten tärkeää on muistaa islamilaisenkin kulttuurin tavaton monimuotoisuus. Esitelmän jälkeen pakkauduimme takseihin ja ajoimme kohti Theodosiuksen maamuureja.

Täällä Choran kirkko (nykyisin museona toimiva Kariye Müzesi) lumosi sen vierailijat upeilla mosaiikeillaan ja freskoillaan. Vaikka kirkko on melko pieni, nähtävää on kuitenkin valtavasti. Löysimme muun muassa Annan ja Joakimin pyhän suudelman, Neitsyt Marian ottamassa seitsemän ensimmäistä askeltaan (kuuden kuukauden ikäisenä), spitaalisen ja Nooan arkkineen. Myös turbaanipäinen Theodoros Metokhites hurmasi katselijansa. Kirkko monipuolisine ja kauniine kuvineen johdatteli meidät syvemmälle itäisen kristinuskon ymmärrystä. Etsimme erilaisia käsien asentoja, nimbuksia ja Marian sinistä väriä sekä perehdyimme apokryfisen Jaakobin evankeliumin tapahtumiin tutustuessamme Neitsyt Marian lapsuuden vaiheisiin.

Yksi Khoran kirkon kupoleista

Choran kirkolta tiemme kävi kohti viereisiä Theodosiuksen muureja ja Porfyrogenetoksen palatsia. Monien valloittajien tapaan emme päässeet kiipeämään mahtaville muureille, mutta komeat ne olivat maasta katsottuinakin. Ennen niin mahtavasta Blachernaen palatsialueesta on jäljellä enää vain pieni palanen, sekin voimakkaasti restauroitu. Täältä kaupungin korkeimmalta paikalta sijainneelta palatsin parvekkeelta purppurasyntyiset seurasivat

Maamuureilla

mahtavan kaupunkinsa elämää. Meistä matkalaisista tuntui, että tällä kertaa seuraamisen kohteina olimme me itse. Muita ulkomaalaisia ei kujilla näkynyt ja paikallisten katseet seurasivat kulkuamme vähintäänkin yhtä uteliaasti kuin me heitä. Turkkilaiset päiväkahvit ja omenateet nautimme hyvin paikallisessa kulmakahvilassa ja pikkuruisten kuppiemme kanssa olimme kuin pikkutyttöjä kahvikesteillä.

Iltapäiväkupposet

Ensimmäinen Kultaisen sarven ylitys paikallisella vesibussilla oli Kokemus isolla k:lla. Suuren aluksen liikkuminen nopeasti pysäkkien väliä oli vaivatonta, ja kaupungin siluettien näkeminen sieltä antoi jälleen uuden näkökulman ihanaan Istanbuliin. Useiden minareettien ja moskeijoiden kohoaminen kaupunkinäkymästä antoi tunteen, että todella olemme itämailla. Eminönuun rantauduttuamme kuljimme alikulkutunnelin kautta Yeni Camiin puolelle, ja tämä alikulku antoi aavistuksen siitä, kuinka paljon ihmisiä täällä asuukaan: väkeä tuntui vyöryvän joka suunnasta.

Saavuimme Rüstem Paššan moskeijalle juuri iltapäivän rukouskutsun aikaan, joten odotellessamme moskeijan avautuvan ei-rukoilijoille Ansku saatteli meitä vielä tämänkin moskeijan suunnitelleen, uskomattoman tuotteliaan ja taidokkaan arkkitehdin Mimar Sinanin elämän keskeisiin vaiheisiin. Moskeijan avauduttua ihastelimme kauniita Iznikin kaakeleita, jotka peittävät kauttaaltaan moskeijan sisäseinät ja osan ulkoseinistä. Kuvioiden kirjo ja värien monimuotoisuus tekivät meihin syvän vaikutuksen ja jäimme pohtimaan, kuinkakohan monta erilaista laattakuviota seinillä olikaan.

Mausteiden ihmeellisen maailman pääsimme aistimaan Yeni Camiin lähellä, vanhalla, egyptiläisellä basaarilla (maustebasaari). Vanha rakennus oli täynnä sekä ihmisiä että ostettavaa. Mausteiden huumaava tuoksu ympäröi meidät ja opimme myös jasmiiniteen valmistuksen salat. Vähän väliä joku ryhmästä oli kuitenkin kadoksissa, koska oli jäänyt kauppiaiden kanssa hieromaan hyviä kauppoja. Ulos basaarilta tuli ihme kyllä kuitenkin oikean suuruinen määrä kurssilaisia.

Fatihin kujilta

Teksti: kurssi yhdessä, kuvat tällä kertaa MK

Theodoran ja Justinianuksen pieni Hagia Sofia oli aamunavauksemme

Aamunavaus kurssin neljäntenä päivänä tapahtui pikakurssilla Gregori Petrovin teokseen Valkoliljojen maa. Teos ja sen vuosikymmenten suosio Turkissa tuli isolle osalle kurssilaisista yllätyksenä, ja niinhän se on, että Suomessa on tämä Petrovin hivenen kummallinen ylistyslaulu maallemme ja Snellmanille enimmäkseen unohdettu. Tämän verryttelyn jälkeen poikkesimme Kücük Aya Sofyaan ja matkalla varsinaiseen Hagia Sofiaan ihmettelimme hivenen vahingossa löytämiämme Hippodromin valtavia perustuksia. Täällä historian kerrokset eivät ole vain kuvakieltä.

Hippodromin valtavaa takakaarretta

Itäisen kristikunnan ehkä mahtavin muistomerkki väistämättä hiljensi, ja niin kuin tarkoitettu on, se sai kävijän tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Yksityiskohtiin perehtymisen lomassa harjoittelimme kuvittelua: mietimme, miltä tuntui olla konstantinopolilainen toukokuun 28. päivän yönä 1453, ja näimme silmissämme rukoukseen polvistuneen keisarin. Keisarinnan sandaaleihin puolestaan astuimme parvekkeella ja hänen tapaansa katsoimme täältä apsiksen Jumalansynnyttäjää silmiin.

Täällä oli kiikareille käyttöä, kun kattojen ja kupolin freskoja ja mosaiikkien yksityiskohtia piti tarkastella. Kävimme tietysti myös tervehtimässä Zoea ja hänen aviomiestään (kolmatta), emmekä unohtaneet ihastella restaurointitelineitä: Hagia Sofia on aina ollut työn alla, voisi varmasti sanoa. Nytkin mennyt ja nykyinen kohtaavat kirkon sisällä myös tässä työn muodossa. 1800-luvun restaurointitöissä käytetyt tikkaat, jotka löytyivät sivulaivan syvennyksestä, herättivät pelonsekaisia tunteita.

Viimein jäätelöt käsissä…

Auringon paahtaessa päätimme syödä osmannityylistä jäätelöä. Kioskin myyjä temppuili venyvän tuotteensa kanssa ja käytti jäätelöä asiakkaan nenässä ja poskessa niin että suomalaista tosikkoa alkoi jo närkästyttää. Arvatenkin kaikkein närkästyneimmän kohdalla kävi vielä niin, että temppuilun lomassa jäätelötötterö päätyi jäätelöpojalta maahan…

Jäätelöt lopulta onnellisesti vatsoissa ryhmä jakaantui eri tehtäviin. Marja retkeili Galatan puolelle tarkastamaan jo etukäteen hänen vastuualueeseensa kuuluvaa nykytaiteen museota, Heli ja Outi suuntasivat sulttaanien haudoille ja mattomuseoon, Jutta, Ansku, Anni ja Marjo puolestaan suuren palatsin mosaiikkien museoon.

Kaikki kokivat jännittäviä hetkiä: Marja totesi nykytaiteen museosta löytyneiden hipsterijoukkojen suhteen, että koko maailman nykytaiteen museoiden yleisöt taitavat ola samanlaisia. Heli ja Outi leikkivät mattomuseon liikkeellä aktivoimalla syntyvällä matolla, ja loppupoppoo päätyi tekstiilitehtaaseen.

Vauhtia mattomuseossa

Teksti ja kuvat: kurssi yhdessä

Aamumme alkoi Jutan esitelmällä Bysantin kulttuurihistoriasta; hän muistutti, että hallitakseen Bysanttia piti hallinta Konstantinopolia. Löysimme myös yhtymäkohtia nyky-Suomeen, sillä Bysantissa havahduttiin jossain vaiheessa siihen, että sosiaaliturvan pitäisi olla vastikkeellista. Olemme myös vakuuttuneita Paavo Haavikon tapaan siitä, että Kalevalan Pohjan Akka on keisarinna Zoe.

Vietimme koko pävän arkeologisessa museossa, jossa riitti nähtävää, vaikka se olikin suurelta osalta suljettu peruskorjauksen vuoksi. Vaikutuksen tekivät mm. kreikkalaiset marmoripatsaat, Ishtarin portin leijonat, Hipprodromin käärmepylvään täällä sijaitseva käärmeen pää, nuolenpääkirjoituskirjeet, kaakelipaviljongin riikinkukko… ja kaiken ylenpalttisuus. Ruukkujen loputon runsaus tosin uuvutti meidät kaikki. Etenkin kaakelipaviljonki tarjosi hyvää esimakua loppuviikon osmanikohteillemme.

Lounastaukoa vietimme museon kahvilan terassilla, jonka kiintoisa koristelu syntyy kreikkalais- ja roomalaiskausien marmorifragmenteista – ja nykypäivän kissoista, kaikenkirjavista.

Anni piti saman tien esitelmän Bysantin uskontohistoriasta. Kiintoisaa oli kuulla Bysantin kihlaus- ja avioliiiton solmimismenoista, keisarinnojen roolista ikonoklasmin purkamisessa, luostareista ja Johannes Chrysostomosksen uskonnon harjoittamisohjeista. Saimme myös vinkkejä siitä, miten lapselle löytyisi parhaiten nimi (sytytetään eri nimivaihtoehdoille öljylamput ja lapsi nimetään pisimpään palaneen lampun mukaan).

Museon sulkeuduttua jouduimme siirtymään suureen Yerebatan sarnici -vesisäiliöön, joka aiheutti etenkin ensikertalaisille aikamoise vau-efektin. Paikka on suuri elämys niskaan tippuvine vesineen, hämäryyksineen ja karppeineen. Uusiokäytetyt sadat pylväät tässä 500-luvun rakennuksessa vetivät maalaistytöt sanattomiksi.

Illan pimeydessä päätimme vielä päättää tämän pitkän päivän työt tekemällä lyhyen kierroksen Suuressa basaarissa, jossa muistimme katsella myös kattoon. Itse Mehmet Valloittaja aikoinaan laittoi tämänkin ihmeiden basaarin alulle.

Teksti ja kuvat: kurssi yhdessä

Anni esitelmöi

Yksityiskohta paviljonki/kioskista