Kategoria: Yleiset (Page 10 of 17)

(teksti: Eleonoora Vuorela, osana ”Kulttuurihistorian kirjoittaminen” -kurssin 80-luvun kulttuurihistoriaan liittyvää teemaa)

Tuntuu kiinnostavalta, joskin hieman erikoiselta kirjoittaa kulttuurihistoriasta, joka on ollut niin näkymätöntä, ettei sitä edes ole havaittavissa. Tämän kirjoituksen ideana onkin osaksi tuoda esille, miten vähäistä transihmisten näkyvyys mediassa oli 1980-luvulla. Vuosikymmen olikin vielä aikaa ennen transihmisten selkeämpää esille tuloa, joka alkoi hitaasti tapahtua 90-luvulla. Näkyvyys oli satunnaista, eikä ristiinpukeutujille, transvestiiteille, transgendereille (nykyään usein muunsukupuolisille) tai transsukupuolisille tarjottu paljoa roolimalleja tai ylipäätään järkevää tietoa. Jokainen mediassa ollut värähdys aiheen suuntaan sen sijaan rekisteröitiin tärkeänä, ja asian merkityksellisyyden antoi jokainen itse.

Sana transseksuaali on itseasiassa käännösvirhe, ja se perustuu englannin kielen ”sex”-sanan kahteen merkitykseen, seksi ja biologinen sukupuoli. Nykyinen versio, ”transsukupuolinen”, on oikea käännös. Sanaa transihminen taas käytetään nykyään kuvaamaan laajemmalti sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä. Käytän tässä termiä ”transsukupuolinen”, koska sana ”transseksuaali” oli alunperinkin käännösvirhe ja sen käyttöä pidetään loukkaavana.

Mediassa transihmisiä ei siis juuri näkynyt 80-luvulla. Vuonna 1981 ruotsalainen drag show-ryhmä ”After Dark” esiintyi Kaivohuoneella Helsingissä. Myös Culture Club-yhteen laulaja Boy George alkoi nousta otsikoihin androgyynillä olemuksellaan.

Ruotsalaisen After Dark Shown drag-artisti Roger Jönsson lavalla. Valokuva: Lars Jacob Prod. Tukholma 1981. Wikimedia commons

Transsukupuolisuus ja muu sukupuolinen moninaisuus sekoitettiin vielä 80-luvulla homouden ja lesbouden kanssa, joten näkyvyys oli vielä heikompaa kuin voisi edes kuvitella. Homo- ja lesbotutkimuksessa näkökulmat olivat sekoittuneita yhä ainakin 2000-luvun alkupuolella, ja vasta viime vuosina seksuaalivähemmistöjen sisältä on itse alettu identifioitua transihmisiksi. Transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta pidettiin ennen seksuaalivähemmistöjen ominaisuutena, vaikka sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Samoin transihmisten osuus suomalaisessa homo- ja lesbohistoriassa on helposti haluttu unohtaa: jo Seta ry:n edeltäjässä Psyke ry:ssä oli mukana transihmisiä.

Ilmiö on ollut maailmanlaajuinen, eikä juuri kukaan homo- ja lesboyhteisöistä ole esimerkiksi muistanut Stonewallin mellakan aikojen aktiiveja transihmisiä 60-luvun lopulta. Stonewall on HLBT-yhteisön taistelun yksi ikoneista. Mellakat alkoivat 1969, kun poliisi teki ratsian Stonewall Inn-nimiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosimaan baariin. Vain parin vuoden jälkeen transaktivisti Sylvia Riveralta estettiin pääsy Stonewallin mellakoiden muistotilaisuuteen, siitäkin huolimatta, että hänellä oli melko keskeinen osa mellakoissa. Kun Suomessa 1980 aloitettiin yhdysvaltalaisen ”Kupla” (Soap) -televisiosarjan esitykset, näyttelijä Billy Crystal esitti transsukupuolista hahmoa, Jodie Dallasia, mutta hahmo oli stereotyypitetysti homoseksuaali. Seksuaalisella suuntautumisella ei sinänsä ole muuta merkitystä, kuin että nämä kaksi asiaa, sukupuoli ja seksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään: naisellinen mies olisi homo ja miehekäs nainen automaattisesti lesbo, ja tämä oli näkemys sitkeästi vielä 80-luvulla.

Transaktivisti Sylvia Rivera sai oman nimikkokatunsa 2000-luvulla. Valokuva: Gotty. New York 2007. Wikimedia commons. 

Parempaa näkökulmaa tarjosi Pirkko-Liisa vuonna 1987, sen ajan sanoin ”transseksuaalisuudesta”, pääkaupunkiseudulla kuuluneen Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Hän kuvailee silloisia transsukupuolisten ongelmia, jotka eivät kovin paljoa tämän ajan ongelmista eroa. Kaikkein vaikeimpana asiana hän pitää sitä, että ihmisiä jää hoitamatta, ja kokonaiskuvaa hän antaa seuraavalla tavalla:

Tilanne on sekä hyvä ja huono, se on sillä tavalla hyvä, että vihdoinkin asioita ruvetaan käsittelemään. Ja Suomihan on Ruotsista esimerkiksi noin 20 vuotta jäljessä, muusta maailmasta noin 30 vuotta jäljessä, että meillä on lääkintöhallitus suhtautunut näihin asioihin nihkeästi.

Myös Iltalehti teki vuonna 1987 jutun transsukupuolisten kestämättömästä tilanteesta kahden naisen avioliiton teemalla, toinen naisista oli tietysti transsukupuolinen, jolla oli vaikeuksia saada juridista sukupuoltaan korjattua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun transihminen esiintyi suomalaisessa lehdistössä, mutta yksi niistä harvoista.

Aivan 80-luvun lopussa Suomeenkin ilmaantui elokuva Rocky Horror Picture Show, ja vaikka sitä voi pitää komediana, se on harvoja elokuvia, joissa transihminen esitetään itsetietoisena ja aktiivisena. Lisäksi elokuvan ympärille rakentui kultinomainen suosio. Mitään varsinaisia aktiivisia ja oikeita malleja tai esikuvia 80-luvulla kasvavalla transihmisellä ei ollutkaan. Läpimenevät onnistujat olivat ymmärrettävästi näkymättömissä, ja esimerkiksi yhdysvaltalaisen Sandy Stonen tapaisista esitaistelijoista ei tiedetty juuri mitään, myöskään Yhdysvaltojen 60-70-lukujen vaihteen aktivismin aallot eivät olleet jättäneet jälkeä Suomeen. Monet feminismiin ja transihmisiin liittyvät diskurssit jäivät Suomessa elämättä läpi, sillä näkyviä transihmisiä ei ollut. Transsukupuolisten historia 80-luvulla on uhriutumisen historiaa psykiatrisen sairaalan ja syrjinnän välissä, subjektiksi nousemisen mahdollisuudet olivat pienet.

”Drag kingeillä” ei 80-luvulla ollut juurikaan julkista näkyvyyttä, mutta 80-luku oli drag- artistien suosion nousun aikaa Suomessa. Vaikka dragia voi pitää hieman erilaisena ilmiönä muihin transihmisiin nähden, se oli jotain avoimen julkeaa ja sisälsi sukupuolirajojen rikkomista – aikana, jolloin kaiken piti olla siloteltua ja seliteltyä. Myös huoliteltu ulkonäkö ja vaivan näkeminen kertovat asian vakavuudesta esittäjille, toisaalta pohdintaa herättää, että saman vaivan nähnyt Drag King ei hymyilytä ketään. Vaikka molemmat kertovat itseilmaisun tarpeesta, liittyy niihin jokin syvempi merkitys tai vain halu esiintyä. Viihdyttävän tai vakavan merkityksen antaminen ilmaisulle on ehkä vain syntynyt kulttuurin kanssa vuorovaikutuksessa. 80-luvun suomalaisista drag-ryhmistä merkittävimmät olivat aina 80-luvun alusta Rolle Paukun ryhmän drag showt sekä tamperelainen Star Sisters.

Tärkeintä 80-luvun transihmisten näkyvyyden ymmärtämisessä on ymmärtää näkymättömyys sekä se, että kyse oli tukahdutetun kulttuurin hetkittäisestä näkymisestä, jolloin se ei aina ollut jotain, mikä olisi kuvannut kaikkia, tai joskus väärään kontekstiin sijoitettuna: tuskin se kuvasi enää yksilöä itseäänkään. Oikeaa ja hyvää tietoa ei ollut juuri lainkaan saatavilla. Jopa transvestiitit olivat sijoitettuna sairausluokitukseen ja kaikki tämä leimasi transihmisiä. Ihmiset olivat usein yksin ilman tukea tai tietoa. Järjestöjen näkyvyys oli heikkoa. 1984 luvulla perustettu transsukupuolisten asemaa edistävä Trasek ry ei tavoittanut vielä esimerkiksi nuoria, lisäksi myös transvestiittien järjestäytyminen oli vasta alkamassa.

Heti 90-luvulla alkoivatkin transihmisten suurimmat aallot nousta esille ja tehdä asioita tietoiseksi. Transvestiittien Dreamwear Club ry perustettiin vuonna 1990. Transaktivismi alkoi nousta Suomessa ja etenkin Yhdysvalloissa. Ensimmäinen Trans-Helsinki-tapahtuma oli vuonna 1993. Setan Transtukipiste aloitti toimintansa vuonna 1994. Vuonna 2002 saatiin uusi translaki, joka vanheni muutamassa vuodessa, mutta oli aikoinaan merkittävä askel kohti transsukupuolisten parempaa hoitoa. Viimeisten 2010-luvun vuosien kehitys taas on heijastanut transihmisten parantuvaa subjektiutta: transvestisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 2011 ja uudet yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa suojelevat lait astuivat voimaan 2015.

Nämä asiat tarjoavat myös mielenkiintoisen näkökulman pohtia perinteisen lehdistön, tv:n ja radion kykyä välittää tietoa. Transihmisten näkyvyys mediassa 80-luvulla oli heikkoa. Aikoinaan vaietuista, väheksytyistä ja jopa hävetyistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen mediassa puuttui, ja tämä myös osaltaan piti asiat vaiettuina ja väheksyttyinä. Riippumaton ja pieni media mahdollisti parempaa näkyvyyttä, mistä esimerkkinä jo esillä ollut Pirkko-Liisan haastattelu vuodelta 1987 Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Itse näen internetin suosion nousun yhtenä tekijänä 90-luvulla – se paransi tiedon saatavuutta ja mahdollisti esimerkiksi järjestöjen paremman löydettävyyden. Samoin internet mahdollisti transihmisten omien äänien paremman näkyvyyden ja helpon dialogin toisten kanssa.

Transihmisten historiassa on mielenkiintoista sukupuoleltaan moninaisten ihmisten kokemusten samankaltaisuus ajasta, paikasta ja saatavilla olevasta tiedosta huolimatta. Ihmisten ja yhteisöjen näkyvyys on vain muuttunut. Vihamielisissä olosuhteissa muodostuneita kulttuureja ja yhteisöjä pitääkin ymmärtää vaietun ja tukahdutetun historiansa kautta. Nykyisen tilanteen voi ymmärtää niin, että näkymättömyydestä on päästy siihen, että nyt näkyviksi tulleet kokemukset ja identiteetit pyritään vastaavasti vielä mitätöimään ja sivuuttamaan. Mennee vielä pitkän aikaa ennen kuin esimerkiksi transsukupuolisen hoidot ovat ihmisille yhtä vakavasti otettavia hoitoja ja leikkauksia, kuin mitä vastaavat ovat muille ihmisille. Tukahduttavan kulttuurin laannuttua nyt näkyvät transihmiset kohtaavatkin muut ihmiset, joille asia on ennakkoluuloineen yhä melko uusi.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Mustola, Kati & Pakkanen, Johanna (toim.): Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Keuruu 2007.

Stryker, Susan: Transgender history. Seal Press, Berkeley 2008.

Hlbtiq-historiaa Suomessa <http://seta.fi/historia/>.2.4.2016

”Transseksuaalisuus”, Radio Toinen Linja, 11.5.1987.   <http://ranneliike.net/media-arkisto/media/141>.2.4.2016.

Kulttuurihistorian oppiaineen kevääseen kuuluu jo perinteikkäästi kurssi kulttuurihistorian kirjoittamisesta. Tänä vuonna kokoonnuimme opiskelijoiden kanssa helmikuussa neljä kertaa yhteisille luennoille keskustelemaan historian tutkimisen ja kirjoittamisen välisestä suhteesta sekä siitä laajasta tietokirjoittamisen kirjosta, mikä alalla vallitsee.

Kun viimeistelin kurssin suunnittelua, pohdin niitä teemoja, joita erityisesti haluaisin opiskelijoille tänä vuonna korostaa. Kurssi kun mahdollistaa myös opettajalle aika vapaan otteen lähestyä niinkin moniaalle ulottuvaa tematiikkaa kuin kirjoittaminen. Kesken tämän suunnittelun yksi aikamme suurista muusikoista, David Bowie, yllättäen kuoli ja uppouduin kuuntelemaan hänen viimeiseksi jäänyttä levyään Black Star. Luin useita eri lehtijuttuja ja kommentteja hänen tähteytensä merkityksestä. Erityisesti minut herätti erään amerikkalaisen blogistin, Jason Evangelhon näkemys levyn toisesta, Bowien viimeiseksi jääneestä videosta ”Lazarus”. Tuo mystinen video, joka pitää sisällään kuvauksia taiteilijasta paperin ja kynän äärellä, raivoisasti repimässä hiuksiaan ja kiihkeästi, nopeasti kirjoittaen, paperille vuodattaen, askarrutti. Blogi puki sanoiksi sen, mistä tässä kappaleessa ja ehkä koko levyssä, myös koko Bowien taiteilijuudessa oli kysymys:

There’s sage advice embedded here, a thinly veiled warning: Do not waste any more time not expressing yourself. Say what you need to say, boldly and without reservation. Nurture your creativity and don’t be shy about it. Stop constantly consuming and start creating before it’s too late, and that dark, mysterious wardrobe into nothingness consumes you.

David Bowie videollaan Lazarus. Kuva sivulta: http://www.davidbowie.com/news/watch-bowie-s-lazarus-video-now-55476

Älä tuhlaa aikaa turhaan pohtimiseen, miettimiseen. Vaali luovuuttasi, äläkä epäröi. Mietin, miten tärkeä sanoma tämä olisi opiskelijoillekin: älkää liikaa pelätkö, luottakaa itseenne, uskokaa tekemisiinne, pitäkää luovuutta korkeassa kurssissa. Sillä luovuudesta on kysymys myös tutkimuksen teossa. Kirjoittaminen vaatii luovan hengen ylläpitoa ja vaalimista, olkoon kyse sitten vaikka minkälaisen tekstin kirjoittamisesta – luovuus voi olla myös avain monen työläältä, puuduttavalta ja vaikealta tuntuvan kirjoittamistehtävän edessä.

Luovuudesta tuli yksi tärkeä osa kirjoittamiskurssia, etenkin luovan kirjoittamisen opettajan, kirjailija Niina Revon luennolla, jossa teimme kirjoitusharjoituksia ja pohdimme kirjoittamista juuri luovuuden näkökulmasta. Kurssi sai myös opettajat pohtimaan suhdettaan kirjoittamiseen, kuten vierailemassa käyneen Anu Lahtisen, joka kirjoitti hienossa omaelämäkerrallisessa blogitekstissään vuosistaan ja harhailuistaan erilaisilla kirjoittamisen poluilla. Hän kannusti opiskelijoita omalla tarinallaan siitä, miten ”joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.”

Nyt luettuani opiskelijoiden luentopäiväkirjat, voin huomata, miten tärkeää on tarjota tila tällaiselle pohdinnalle muiden opintojen lomassa. Kirjoittaminen kuuluu historian, ja kaikkien humanististen opintojen kulkuun ihan alusta lähtien ja se on myös usein asia, joka tuottaa suurimpia haasteita opiskelijoille (ja meille kaikille) matkan varrella. Siksi oli hienoa lukea opiskelijoiden pohtivia, analyyttisiä ja usein myös hyvin innostuneita tekstejä siitä, mitä kirjoittaminen juuri minulle merkitsee, mikä kirjoittamisen rooli on opinnoissa ja historiantutkimuksessa ja millaisia kirjoittajaidentiteettejä kukin kokee omaavansa. Luentopäiväkirjoja lukiessa voi vetää aika vahvan johtopäätöksen siitä, että haave omien tekstien kirjoittamisesta, toimittajan työstä, jopa oman kirjan julkaisemisesta on monen kulttuurihistoriaa pää- ja sivuaineena opiskelevan ajatuksissa. Se oli yllättävänkin vahva pohjavire kaikissa teksteissä, eikä kukaan tuntunut suhtautuvan kirjoittamiseen välinpitämättömästi.

Tällä hetkellä opiskelijat työstävät työpajoissaan jälleen tekstejä erilaisista teemoista. He kirjoittavat kirja-arvioita, historiauutisia, blogeja, esseitä, haastatteluja terrorismin pitkästä kulttuurihistoriasta, 80-luvun kulttuurihistoriasta, ja kodin kulttuurihistoriasta. Kevään myötä tekstejä alkaa ilmestyä eri historia-alan foorumeilla. Kurssilla tullaan jatkossakin panostamaan luovuuden ja kirjoittamisen merkityksen pohtimiseen sekä löytämään tilaa opiskelijoille miettiä vapaasti ja vailla liian formaaleja muotoja omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Sillä kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Kirjoittamalla työstämme ajatteluamme, argumenttejamme, tulkintojamme – siksi on tärkeää, että uskaltaa tarttua kynään tai asettaa sormensa näppäimistölle, vaikka teksti olisikin vain ajatuksia, sirpaleita, keskeneräistä, ehkä huonoakin omasta mielestämme. Tällöin on hyvä pitää mielessä kirjallisuudentutkija, omaelämäkertakirjailija Merete Mazzarellan sanat teoksessa Elämä sanoiksi (2013):

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. Parhaan neuvon, mikä minulla on kirjoittamiseen antaa, annan jo nyt: on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. Tottumaton kirjoittaja saattaa kuvitella, että ensin mietitään mitä halutaan kirjoittaa, niin että se on valmiina päässä ennen kirjoittamista, mutta oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Lue täältä myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijoiden ajatuksia kirjoittamisen ja luovuuden merkityksestä.

Mitä on kulttuurihistoria? Mitkä ovat sen metodit, teoriat ja lähteet? Miten se suhteutuu muihin historioihin? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin viidennessä Premods-konferenssissa, joka järjestettiin Turussa 23.–25.9.2015.

V Premods-posteri. Design by Anne Närhi

Tämän vuoden tapahtuman järjestämisvastuu oli kulttuurihistorian tohtorikoulutettavilla ja se toteutettiin yhteistyössä Turun yliopiston ja Åbo Akademin kanssa. Åbo Akademin puolella yhteishenkilöinä toimivat Victor Wilson ja Miriam Rönnqvist. Konferenssi kokoontui molempien yliopistojen tiloissa. Osallistujia oli 24 ja he edustivat Turun yliopiston lisäksi Tamperetta, Helsinkiä, Jyväskylää, Uumajaa, Bergeniä, Göteborgia, Karlskronaa, Uppsalaa, Göteborgia ja Lundia.

Get together Aikalassa. Pääkoordinaattori Heta Aali (kesk.) toivottaa kaikki tervetulleiksi.

Premods-kokoontumiset rakentuvat temaattisille keskusteluille ja tänä vuonna painopiste oli kulttuurihistorian luonteessa. Ennakkotehtävissä osallistujien tuli pohtia oman tutkimuksensa suhdetta kulttuurihistoriaan ja kulttuurin käsitteeseen. Kulttuurihistoriotsijan silmin lähes kaikkien tutkimusaihe olisi sopinut täydellisesti oppiaineen tuotantoon, silti monet eivät mieltäneet tekevänsä kulttuurihistoriaa. Keskusteluissa nousivat laajasti esille hyvin erilaiset näkemykset siitä, miten historiantutkimusta ylipäänsä tehdään. Kulttuurihistorian ongelmakohtina katsottiin yleisesti olevan sen laajuus ja selkeiden metodien puuttuminen. Tämä voi johtua siitä, että kulttuurihistoria on hyvin lähde- ja teoriakeskeinen. Teoria korvaa usein metodin ja lähteiden esittely on tärkeämpi kuin itse metodin selostaminen. Monipuolinen lähdeaineisto aiheuttaa myös sen, että jokaisen tutkijan on luotava itse omat metodinsa kutakin tutkimusta varten. Jopa aavistuksen verran huolestuneita kannanottoja esitettiin siitä, miten kulttuurihistorioitsija kykenee tutkitsemaan ihmisen aikeita ja ajatusmaailmaan ”lukemalla rivien välistä.” Monien keskustelijoiden mielestä, kulttuurihistoriasta ei oikein saanut otetta, sillä se on oikeastaan kaikkea ja samalla ei mitään. Kulttuurihistorian hyvinä puolina sen sijaan nähtiin se, että tutkimus keskittyy ihmiseen suurien kokonaisuuksien tai tilastojen sijaan. Kyse on aina ”oikeista” ihmisistä ja oikeasti eletystä elämästä iloineen ja suruineen, kokemuksista ja ihmisten luomasta kulttuurista.

Konferenssin ohjelmassa oli myös opaskierros Turun linnassa The Girl King made in Turku-näyttelyyn. Kierroksen päätteeksi nautittiin esimoderniin teemaan sopiva illallinen Turun linnan Leivintuvassa. Tieteellisten pohdintojen lisäksi, tapaamisessa keskusteltiin laajasti verkoston tulevaisuudesta. Asialistalla oli muun muassa oman verkoston perustaminen post doc-jäsenille, verkoston nettisivujen perustaminen ja logon suunnittelu, jäsenlistan ylläpito sekä laajentuminen Pohjoismaiden ulkopuolelle Saksaan, Venäjälle ja Balttian maihin. Lisäksi Turun tapaamisesta on suunnitteilla ainakin kolme julkaisua.

Konferenssi-illallinen 1500-luvun tyyliin.

Mikä on Premods?

Premods (Premodern Doctoral Students) on pohjoismainen historian tohtoriopiskelijoiden verkosto, joka on perustettu vuonna 2011 Uumajan yliopistossa. Verkoston tarkoituksena on koota yhteen tohtorikoulutettavia, jotka tutkivat antiikkia, keskiaikaa tai varhaismodernia aikakautta ja joilla on joko tutkimuksessaan pohjoinen ulottuvuus tai heillä on affiliaatio johonkin pohjoismaiseen yliopistoon. Verkoston tarkoituksena on luoda kontakteja ja levittää tietoa muun muassa konferensseista ja työtilaisuuksista.

Tämän vuoden tapahtuman päärahoittaja oli Riksbankens Jubileumsfond. Muita yhteistyötahoja olivat Tucemems (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies) sekä Historiatieteiden Valtakunnallinen tohtoriohjelma. Seuraava kokoontuminen järjestetään Norjan Bergenissä.

Järjestelytoimikunta kiittää kaikkia mukana olleita!

Heta Aali
Anne Närhi
Henna Karppinen-Kummunmäki
Niina Lehmusjärvi
Mari Tiihonen

Rekisterikilpien iskulauseet vaihtelevat osavaltioittain

”Australialaiset eivät ole kärsineet yhtään kriisiä, he eivät tiedä mikä kriisi on!”, tokaisi amerikkalainen historioitsija ja emeritusprofessori Will Johnston minulle aamiaispöydässä 4. heinäkuuta North Fitzroyssa, Melbournessa sijaitsevassa kodissaan. Meidän aamiaiskeskustelumme ja paikallisten aamulehtien keskeiset artikkelit olivat kietoutuneet Kreikan kriisin ja Euroopan politiikan ympärille. Lehtien toinen pääaihe oli australialaisessa jalkapallossa tapahtuneesta tragediasta, legendaarisesta valmentajasta, jonka oli edellisyönä surmannut oma poika.

Sidney Nolanin australialaisen surrealistin näkemys 1940-luvun rantaelämästä (Bathers, 1943), Heide Museum of Modern Art, Melbourne

Jäin pohtimaan Willin, eurooppalaisen 1800-ja 1900-lukujen intellektuaalisen ja yhteiskuntahistorian asiantuntijan sanoja arvellen, että hän tiesi mistä puhui verratessaan Australian viime vuosisatojen historiaa Euroopan vastaavaan. Päätin myös herkistäytyä australialaisten ”onnelle” ja ”onnettomuudelle” lähes kolmen viikon mittaisella tutkijavierailullani maassa. Olin toiveikas, että pitämällä silmät auki saisin samalla vastauksen omiin ennakkokäsityksiini australialaisista (joka ei ehkä pohjimmiltaan ollutkaan kovin kaukana Williamin analyyttisemmasta näkemyksestä). Koska käsitykseni perustuivat lähinnä Suomessa jo vuosikymmenten ajan uutisoituun otsonikatoon Australian yläpuolella ja kuvaan rantaelämää viettävistä, surffaavista massoista, arvelin että australialaiset ovat surffirikansa, joille kriisi voisi olla sama asia kuin huonot rantakelit.

Juurien ja oman identiteetin rakennuspalikoita? Montsalvat, Melbourne

Australia on monikulttuurinen maa, vaikka valtion maahanmuuttopolitiikka on tiukkaa. Hämmästyttävää kyllä, esimerkiksi Euroopan ja Lähi-idän alueelta eri kansalaisuuksista ja uskonnoista tulleiden ihmisten rinnakkaiselossa vanhan mantereen ristiriidat näyttävät unohtuneen ja yhteiselo on sopuisaa. Tämä johtaa väkisin miettimään aineellisen merkitystä identiteetillemme ja sille mitä ymmärrämme olevamme. Australia on myös yksi maailman vauraimmista valtioista. Luultavasti hyvinvoinnin lisääntyminen auttaa uusia tulijoita asettumaan ja unohtamaan vuosisataiset kaunat naapuria kohtaan, kun juuret vanhaan on katkaistu. Oletettavasti valtiolla on myös omia sopeuttamiskeinojaan. Vanhastaan Australiassa on esimerkiksi erinomainen julkinen terveydenhuolto. Se saa edelleen varauksettomat tyytyväisyyden ilmaisut asiaa kysyttäessä. Uusi hallitus näyttää tarjoavan myös sirkushuveja kansalaisten onnen takeena. Kansallisurheilun, australialaisen jalkapallon loppuottelupäivä (eräs syksyinen perjantai) julistettiin muutama viikko sitten kansalliseksi vapaapäiväksi, jotta jokaisella halukkaalla olisi mahdollisuus osallistua päivän paraatiin ja muihin juhlallisuuksiin myös ennen illan peliä.

Tutkijat Claire Renkin ja Anna Welch 1340-luvulle ajoitetun Poissy antifonaalin äärellä Victoria State Libraryssa

Entäpä akateemisessa maailmassa? Ovatko australialaiset yliopistot kriisittömiä auvoloita ja henkilökunta umpionnellista Eurooppaan verrattuna? Tähän tutkimusympäristöön saatoin paneutua vierailemalla Melbournen Monash yliopiston lisäksi pikaisesti myös University of Melbournessa ja University of Queenslandissa, ja viimeksi mainitussa järjestetyssä konferenssissa tapasin tutkijoita mm. Sydneyn ja Tasmanian yliopistoista. Vastaan kysymykseen kyllä ja ei. Australialaiseen yliopistoon panostetaan paljon mutta sen pitää myös tuottaa paljon. Itse asiassa yliopistot ovat maan kolmanneksi suurin elinkeinoala kaivostoiminnan ja turismin jälkeen. Yliopistot kilpailevat useilla parametreilla huippuyliopistojen titteleistä. Tiedekunnan sisäisessä kilpailussa on voittajalle luvassa useamman miljoonan potti käytettäväksi projektiin, joka tuottaa muutaman ulkomaisen huippututkijan maahan. Heidän tehtävänään on julkaista sovittu määrä A+ tason artikkeleita isäntäyliopistonsa hyväksi vierailunsa aikana.

University of Queenslandin kampusta – pelikaanitkin viihtyvät!

Kun yliopistot loistavat tuloksissa, niistä tulee entistä houkuttelevampia ja niitä markkinoidaan mm. valtaville Aasian opiskelijamarkkinoille. Ulkomaalaisopiskelijat, joiden kielitaito on vaatimaton, ovat valmiit maksamaan korotetut lukukausimaksut ja erilliset kielikurssit. Maksava mutta usein heikko opiskelijamateriaali tuntuu teettävän valtavasti töitä opettajakunnalle. Vastoin omaa eetostaan he joutuvat päästämään kursseista läpi myös ne, joiden taidot eivät suoritukseen riittäisi, mutta jotka korkeakoulupolitiikan päättäjät haluavat pitää tyytyväisinä, jotta ulkomainen ja maksava opiskelijavirta pysyisi tasaisena. Tämän koulutuspolitiikan ongelmat ovat suuria monella rintamalla, eivät vähiten osana opiskelijoiden hyvinvointia, kun tasa-arvo murenee ja yhteisöllisyyttä repivät ristiriidat opiskelijaryhmien ja opettajien välillä kasvavat. Tästä huolimatta maa vaikuttaa olevan houkutteleva akateemisilla työllisyysmarkkinoilla. Matkani aikana kohtasin useita Euroopasta ja USAsta australialaisiin (ek. Sydneyn ja Melbournen) yliopistoihin työllistyneitä opettajia. He olivat uusia tulokkaita ja henkilökohtaisella tasolla tyytyväisiä – olivathan he onnistuneet saamaan pysyvän työn.

Ulkoilmaelokuvateatteri à la Sydney

Näin vierailun jälkeen on todettava, että koska oleskeluni Australiassa osui heinäkuulle, paikallisittain katsottuna keskitalvelle, en päässyt ruohonjuuritasolla tarkastamaan australialaisten mieltymystä surffaamiseen. Jopa suomalaisittain koleana ja umpiharmaana sunnuntaiaamuna sydneyläiset kuitenkin suuntasivat rannalle letkeän vapaapäivän viettoon (minä valitsin eläintarhan). Epäilykseni surffikansasta elävät siis edelleen vahvoina. Niitä voimisti paikallinen valuutta, setelit, jotka muovisina ja kirkkaan keltaisina ja punaisina olivat kuin tehdyt surffiasun taskuihin kohtaamaan suolaisen veden tärskyt! Australialaiset näyttävät siis tekevän parhaansa antaakseen maailmalle vaikutelman onnelasta ja hyvinvoinnista, myös niin pienillä asioilla kuin rekisterikilvillä ja karamelleilla. Trooppinen osavaltio Queensland mainostaa kultarannikkoaan ja ikuista auringonpaistetta. Se hurmasi pohjoisen vierailijan passionhedelmillä ja No worries, Lolliesilla.

Kesäkuun alussa Turkuun kokoontui joukko kansainvälisiä alan huippututkijoita keskustelemaan tarinankerronnasta nykytaiteessa ja siihen liittyvistä eettisistä haasteista otsikolla Ethics of Storytelling: Historical Imagination in Contemporary Literature, Media and Visual Arts. Kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan johtaman tutkimusprojektin kutsumana Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitokselle saapui kirjallisuuden, taiteen, filosofian ja historiantutkijoita ja taiteentekijöitä lähestulkoon joka mantereelta. Harvoin on Turussa humanistisen alan konferenssissa nähty näin kansainvälistä ja monialaista joukkoa, joka löysi hyvin nopeasti yhteisen sävelen.

Hanna Meretoja avaa konferenssin

Harvassa konferenssissa on myöskään kuultu näin paljon ylistystä niin konferenssin sisällön kuin järjestelyjen suhteen: viimeisenä päivänä kuulin yhden jos toisenkin sanovan painokkaasti, kuinka tämä on ollut paras konferenssi missä he ovat koskaan olleet. Se on paljon sanottu, mutta siinä ei ollut mitään liikaa. Konferenssissa yhdistyi harvinaisella tavalla syvällinen teoreettinen pohdinta äärimmäisen konkreettisiin tulokulmiin. Harvinaista ja inspiroivaa oli myös jatkuva tieteen ja taiteen vuoropuhelu, joka siivitti jokaista konferenssipäivää.

Konferenssin ensimmäinen puhuja, kansainvälisesti yksi tunnetuimpia kulttuurisen muistin ja trauman tutkijoita Aleida Assman pohti holokaustiin liittyvää tarinankerrontaa empaattisen kuulijuuden kautta. Assmanin mukaan empatia on ennen muuta sitä, että on paikalla ja kuuntelee, jolloin kyse on eettisestä toisen tarpeisiin vastaamisesta. Merkityksellistä on se, että empatia on ominaisuus, joka on mahdollista valita tai sulkea pois.

Anna Reading luki esityksessään myös teoksensa ”To my dearest daughter”, joka on hänen seitsemänvuotiaalle tyttärelleen kirjoittama feministinen pamfletti siitä, millaisia mahdollisuuksia maailma naiselle tarjoaa.

Brittiläinen professori ja näytelmäkirjailija Anna Reading jatkoi pohdintaa empatiasta ja ennen muuta eettisestä tarinankerronnasta osana jonkin menetetyn palauttamista. Traumaattisista tapahtumista tai kokemuksista kertominen on hänen mukaansa tapa, jolla jonkin kadotetun saaminen takaisin onnistuu parhaiten. Hän on osallisena Phenomenal People -nettisivustossa, jossa annetaan tavallisille ihmisille mahdollisuus jakaa merkityksellisten, ilmiömäisten ihmisten tarinoita – ja nämä ilmiömäiset ihmiset ovat nimenomaan naisia, äitejä, tyttäriä, isoäitejä, tunnettuja ja tuntemattomia, sillä Readingin mukaan yhä edelleen on tärkeää korostaa sukupuolten epätasa-arvoa ja tarjota nimenomaan naisille ja tytöille tarinoita siitä, mitä kaikkea naisen elämä voi olla. Näin tarinasta voi tulla lahja, jonka kuuntelemiseen liittyy eettinen vastuu.

Reading painotti oivallisesti jokaisen akateemisen tutkijan roolia tarinankertojina. Tätä kautta meidän työhömme liittyy myös valtava  eettinen vastuu ja mahdollisuus. Tarinoiden avulla voimme tavoitella muutosta.

Anna Readingin kehoitus

Louie Palu ja valokuva Meksikossa säilöön otetusta rajan yli ylittäneestä naisesta

Konferenssi huipentui lauantai-aamupäivänä taiteen äärelle Turun kaupunginkirjastossa. Kanadalainen sotavalokuvaaja ja journalisti Louie Palu kertoi vangitsevasti työstään sodan ja trauman kuvaajana Kandaharissa, Quantanamossa ja Meksikon rajalla. Palu on työssään jatkuvasti eettisten ratkaisujen äärellä pohtiessaan mitä kuvata, minkälaisissa tilanteissa ja miten työnsä esittää. Sotavalokuvan sisältö muuttuu ratkaisevasti, kun siitä tulee osa sanomalehden sivua, jota täyttävät auto- ja kännykkämainokset sekä muut lehtijutut ja otsikot. Palun ratkaisu on ollut esimerkiksi työstää konseptisanomalehteä, jossa ovat läsnä pelkät kuvat hänen kuvateksteillään. Voimakkaimman elämyksen Palun esityksessä teki sen aloittanut video, jonka hän oli kuvannut taistelutilanteessa Afganistanissa. Palun heiluva kamera seuraa ampuvia sotilaita tienvarressa, taustalla, ihan lähellä kuuluu hänen hengästynyt, pelokkaalta kuulostava hengityksensä. Ensimmäistä kertaa koin, että sain jonkinlaisen, edes hyvin etäisen välähdyksen siitä, miltä sota oikeasti voi näyttää ja tuntua – eikä se tuntemus jätä rauhaan.

Riikka Pelo lukee romaaniaan Jokapäiväinen elämämme

Palun jälkeen suomalainen kirjailija Riikka Pelo kertoi intensiivisesti omasta palkitusta romaanistaan Jokapäiväinen elämämme, jossa hän kuvaa venäläistä runoilija Marina Tsvetajevaa ja tämän tytärtä Ariadna Efronia pyrkimyksenään tavoittaa äidin ja tyttären välisen suhteen ristiriitainen kudos keskellä Neuvostoliiton synkkenevää paranoidista ilmapiiriä ja taiteilijan aseman muutosta. Pelo sulautti puheeseensa pätkiä romaanistaan, ja pyrki hienolla luennallaan saamaan esiin sen rytmin, joka hänen koko kirjoittamistaan määräsi. Pelo joutui romaania kirjoittaessaan pohtimaan historiallisen henkilön, totuudellisuuden, autenttisuuden ja taiteellisuuden välistä suhdetta.

Näistä teemoista keskustelua jatkettiin, kun siihen liittyivät brittiläiset kirjallisuudentutkijat Colin Davis ja Robert Eaglestone Hanna Meretojan johdolla. He eivät päästäneet taiteilijoita helpolla pohtimalla muun muassa sitä, onko taiteilijan mahdollista olla ylipääätään eettinen ja mitä etiikka loppujen lopuksi tarkoittaa. Mitä on totuus ja minkälaiseen totuuteen voi pyrkiä? Konferenssipuhuja Molly Andrewsin vastaus tähän oli erinomainen hänen esittäessään, että taiteilijan paras tavoite on ollut totuudellinen, uskottava, (trustworthy) – totuudella on aina monet kasvot, mutta totuudellisuuteen pyrkiminen on mahdollista taiteesta tavoittaa, jos se siihen pyrkii.

Colin Davis, Louie Palu, Robert Eaglestone, Riikka Pelo ja Hanna Meretoja Turun kaupunginkirjastossa

Konferenssissa keskusteltiin asioista, jotka tulevat olemaan keskeisiä myös Turun yliopiston uudessa tutkimuskeskuksessa, joka julkistettiin konferenssin avajaispäivänä. SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory on Hanna Meretojan ja Maarit Leskelä-Kärjen luotsaama keskus, jonka tavoitteena on yhdistää monitieteiset voimat ja laitoksemme vahvuudet liittyen tarinankerronnan, elämänkerronnan, kokemuksellisuuden ja kulttuurisen muistin tutkimiseen. SELMA sai kolmen päivän aikana kymmeniä ystäviä, joiden avulla lähdetään luotaamaan niin tuttuja kuin tuntemattomampiakin tutkimusalueita tieteen ja taiteen risteysalueella.

Aleida Assman kiittää konferenssipuhujien puolesta konferenssin järjestäjiä hienosta elämyksestä ja toteasi puheensä päätteeksi: ” Each and everyone of us has a wonderful story to tell afterwards”

Riikka Soisalo on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin 1910-luvun Suomi -työpajaa.

Elokuvajuliste, lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sky_%28elokuva%29

Olin taannoin kulttuurihistorian professori Hannu Salmen luennolla suomalaisista kartanoista ja niiden käytöstä elokuvien tapahtumapaikkoina ja kuvausmiljöinä. Suurena kartanoiden ihailijana päätin tuolloin katsoa uusin silmin kotimaisia elokuvia, joissa nämä entisajan hulppeat rakennukset ja interiöörit olisivat sivuroolissa tai jopa pääosassa. Kun sain katsottavakseni Aku Louhimiehen vuonna 2008 ohjaaman elokuvan Käsky, oli ensimmäinen ajatukseni: hienoa, elokuvaa on kuvattu paikallisessa Brinkhallin kartanossa Kakskerran saarella. Ja vielä ilmeisen suurelta osin. Voisin keskittyä ihailemaan ja tekemään huomioita Brinkhallin kartanosta, sen käytöstä ja soveltuvuudesta tämän kaltaisen elokuvan tapahtumapaikaksi. Vaan toisin kävi. Elokuva otti valtaansa ja vei mukanaan.

Käsky on vuoden 1918 Suomen sisällissodan tapahtumista kertova elokuva, joka perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä on nuori, valkoinen, kirkasotsainen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo), joka lähtee vastoin esimiestensä toivetta kuljettamaan nuorta, punaista naissotilasta Miina Malinia (Pihla Viitala) kenttäoikeuteen tuomittavaksi. Matkalla nuoret kuitenkin haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa he viettävät usean vuorokauden kaksin hankkien itse ruokansa ja vailla yhteyttä ulkomaailmaan. Saarella myös tapahtuu jotain. Jotain, mikä sitoo Aaron ja Miinan yhteen. Jotain, mikä saa valkoisen ja punaisen sotilaan unohtamaan värinsä. Tämä näkymätön, mutta elokuvassa lähes käsin kosketeltava side kiinnostaa myös kenttäoikeuden tuomaria Emil Hallenbergiä (Eero Aho), joka nuorten viimein oikeuteen saapuessa kuulustelee Malinia ja lopulta kietoutuu myös yllättävällä tavalla mukaan Aaron ja Miinan kohtaloon.

Käsky on todella taidokkaasti tehty kuvaus sisällissodan raakuudesta, josta eivät osattomiksi jääneet naiset eivätkä lapsetkaan. Jos sodasta puhuttaessa on silmiin aiemmin piirtynyt kaatuneiden miesten vääntyneet jäsenet ja kylmettyneet ruumiit, tarjoaa elokuva jo ensi kohtauksesta lähtien jotain aivan muuta. Kun joukko valkoisia miessotilaita saa kiinni punaisten naissotilaiden ryhmän ja marssittaa heidät teloitettavaksi, nousee katsojalla pala kurkkuun ensimmäisen kerran. Näinkö se sitten kuitenkin meni? Tämä puistattava tunne säilyi ainakin itselläni läpi koko elokuvan, eikä kyyneliltäkään vältytty. Heräsin ensimmäistä kertaa kylmään totuuteen: tässä sodassa naisetkin olivat rintamalla.

Kuvalähde http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/kasky-

Toden totta, maaliskuussa 1918 on naiskaartilaisia laskettu olevan 1928 henkilöä. Tosin heitä toimi myös muissa tehtävissä eli varsinaisten aseellisten naisten määrä on epävarma. Valkoiset suhtautuivat taisteleviin naisiin kielteisesti, mutta punaisten puolella heidät hyväksyttiin rintamalle. Elokuvan Miina Maunula edustaa tyypillistä punaista naissotilasta; nuorta, naimatonta ja vähän koulutettua. He olivat useimmiten esimerkiksi piikoja tai tehtaiden työntekijöitä. Rintamalle he ilmestyivät sodan loppuvaiheessa, keväällä 1918.

Naiskaartin taustalla oli koko työväenliikkeen yleinen aktivoituminen 1800 – 1900-lukujen taitteessa. Se oli myös osa naisten vapautumisliikettä, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Naiset pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa ja osallistuminen taisteluun rintamalla oli siihen yksi keino. Raadollista ja jollain tapaa surullista; tasa-arvoa on haettu hinnalla millä hyvänsä.

Kuvalähde: http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/33584-elokuva-arvio-kasky

Kuten elokuvasta myös selviää, kaikkia kohdeltiin yhtä julmasti. Armoa eivät saaneet sen paremmin äidit kuin raskaana olevatkaan. Elokuvassa tylyn kuoleman kokee myös nuori sotilas ja äiti Martta, jonka orvoksi jäänyt poika Eino kuvaa karua tarinaa sodan muovaamista ihmiskohtaloista. Einon avulla tarinaan saadaan myös kaikesta julmuudesta huolimatta jollain tapaa lämmin ja lohdullinen loppu.

Käsky koskettaa ja jättää katsojansa ajattelemaan. Tarina kerrotaan taitavasti; puhetta on lopultakin yllättävän vähän, juonta kannattelee hienosti myös kuva ja tunnelma. Muutaman ihmiskohtalon avulla sisällissodasta tehdään todellinen. Sota tulee lähelle myös kaltaistani ihmistä, joka muuten on sen historiankirjoituksessa mieluummin sivuuttanut. Roolisuoritukset ovat onnistuneita ja se miljöökin – se on upea ja uskottava!

Lähteet:

Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Jyväskylä 2008.

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Helsinki 2011.

Vietnamin sotaan liitetyt mielikuvat ja käsitykset pohjaavat länsimaissa vahvasti Hollywoodin tuottamiin sotakuvauksiin. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat ovat pääsääntöisesti keskittyneet amerikkalaissotilaiden kokemuksien kuvaamiseen, ovat vietnamilaisten omat näkemykset sodasta ja sen seurauksista jääneet länsimaissa vähemmälle huomiolle. Sotaa ja etenkin sen aiheuttamia traumoja ja sodanjälkeistä aikaa on käsitelty vietnamilaisten näkökulmasta muun muassa elokuvissa Boat People (1982) ja Journey from the Fall (2006).

Ann Huin ohjaama Boat People (1982) kuvaa tavallisten vietnamilaisten arkielämää sodan jälkeen. Elokuvan päähenkilö on japanilainen journalisti Shiomi Akutagawa, joka saapuu maahan kommunistijohdon vieraana dokumentoimaan paikallisten elämää. Kyllästyttyään viranomaisten tuputtamaan siloteltuun kuvaan maan oloista, Akutagawa tutustuu Da Nangissa asuvaan lapsiperheeseen ja ystävystyy perheen 14 vuotiaan tyttären, Cam Nuongin kanssa. Kiertäessään kaupunkia tytön kanssa, Akutagawa havahtuu paikallisten elämän raadollisuuteen.

Elokuvasta Journey from the Fall, alkuperäinen kuva: http://www.journeyfromthefall.com/images/gallery/JFF02.jpg

Journey from the Fall (2006) on kuvaus yhden perheen selviytymistaistelusta Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Perheen isä Long joutuu kommunistien vankileirille heti sodan päätyttyä, samalla kun miehen perhe yrittää epätoivoisesti paeta maasta. Elokuvassa seurataan rinnakkain sekä Longin selviytymistä vankileirien rankoissa oloissa, että hänen perheensä pakomatkaa Yhdysvaltoihin.

Boat People ja Journey from the Fall eroavat toisistaan juonikuvioiltaan, mutta molemmissa elokuvissa toistuu keskenään samankaltaisia teemoja. Kummassakaan elokuvassa ei uhrata juurikaan aikaa sodan tapahtumien puimiseen amerikkalaisten näkökulmasta. Merkittävin amerikkalaissotilaita koskeva kommentti kuullaan aivan Journey from the Fall -elokuvan alkuminuuteilla, kun Long toteaa amerikkalaisten hylänneen Etelä-Vietnamin Saigonin kaatumisen jälkeen 1975. Elokuvat ovat myös avoimen kriittisiä maan kommunistihallintoa kohtaan ja niissä kritisoidaan erityisesti sodan jälkeen Vietnamiin perustettuja talousvyöhykkeitä. Kommunistiviranomaiset lähettivät näille vyöhykkeille sotaa seuranneina vuosina niin poliittisia vankeja kuin rikollisiakin purkamaan maamiinoja, viljelemään peltoja ja tekemään muuta fyysisesti raskasta ja vaarallista työtä.
Elokuvien henkilöhahmojen elinolojen synkkyydestä ja vaarallisuudesta huolimatta toistui kummassakin elokuvassa myös toivo paremmasta tulevaisuudesta. Vankileireille pakkotyöhön joutuneet vangit motivoivat itseään unelmoimalla paosta ja jälleennäkemisestä perheidensä kanssa. Toisaalta maasta jo paenneet perheenjäsenet elättivät toivoa paremmasta huomisesta rakentaessaan itselleen uutta elämää Yhdysvalloissa.
Vietnamilaisten henkilöhahmojen inhimillinen kuvaustapa korosti omalta osaltaan sitä, miten merkittävästi elokuvien hahmokuvaus poikkeaa siitä, miten vietnamilaisia kuvataan Hollywoodin sotaelokuvissa. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat keskittyvät niin vahvasti amerikkalaissotilaiden kokemuksiin, jää vietnamilaisten hahmojen käsittely usein erittäin pintapuoliseksi. Tyypillisesti vietnamilaiset hahmot kuvataankin joko kasvottomina vihollisina tai amerikkalaissotilaiden väkivallan uhreina vailla sen syvällisempää hahmokehitystä. Journey from the Fall ja Boat People ovatkin hyvää vastapainoa Hollywoodin perinteisille Vietnam-kuvauksille, sillä niissä nostetaan esiin tarinoita ja näkökulmia, jotka usein sivuutetaan länsimaisessa populaarimediassa.

Tämä Minna Pekkarisen kirjoittama blogi on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsittelevässä työpajassa.

Tänä keväänä kulttuurihistorian aineopinnoissa on jälleen harjoiteltu eri kirjoittamisen tyylilajeja ja keinoja Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla. Viime keväänä uudistettu kurssi koostui asiantuntijaluennoista, joissa valotettiin tietokirjoittamisen, sosiaaliseen mediaan kirjoittamisen sekä tiedeviestinnän ja radiotyöskentelyn saloja. Tämän jälkeen opiskelijat ovat kevään mittaan työstäneet temaattisissa työpajoissa erilaisia kirjoittamistöitä blogin kirjoittamisesta historiauutiseen ja radio-ohjelmaan. Osa kurssitöistä on jo julkaistu Agricola -verkkopalvelussa, osa teksteistä julkaistaan täällä kulttuurihistorian blogissa tulevina viikkoina ja osa teksteistä ilmestyy muualla mm. historian opiskelijoiden Kritiikki-lehdessä ja Ennen ja Nyt -verkkolehdessä. Radio-ohjelmat julkaistaan myöhemmin kulttuurihistorian youtube-kanavalla.

Tämän kevään teemat ovat olleet Seksuaalisuus keskiajan kulttuurissa, 1910-luvun Suomi sekä Vietnamin sodan kulttuurihistoria. Kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään vahvaa keskiajan tutkimusta ja sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja rakkauteen liittyvät kysymykset ovat olleet tutkimuksessa vahvasti esillä. Opiskelijat löysivätkin oppiaineen tutkijasta Tom Linkisestä hyvän asiantuntijan työpajaansa. Keväällä ilmestynyt Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen teos Lemmen ilot ja sydämen salat on myös inspiroinut ryhmäläisiä kirjoittamaan (ks. historiauutinen Agricolassa).

1910-luvun Suomen tematiikka liittyy oppiaineessa käynnissä olevaan Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -teokseen. Teoksen kirjoittamisprosessi on näkynyt oppiaineen opetuksessa ennen muuta vuosikymmenkursseina, kuten vuonna 2014, jolloin paneuduttiin 1930-luvun Suomeen. Työpajassa on tarkasteltu mm. jugendrakentamisen historiaa, vuoden 1918 sisällissotaa sekä Sibeliuksen juhlavuotta.

Vietnamin sodan kulttuurihistoria on vahvasti esillä kulttuurihistorian opetuksessa keväällä 2015, jolloin sodan päättymisestä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Oppiaine järjestää yhteistyössä Pohjois-Amerikan tutkimuskeskus John Morton Centerin kanssa avoimen seminaarin aiheesta 24.4. ja myös tämän kirjoittamistyöpajan kurssityöt linkittyvät tiiviisti tähän seminaariin. Työpajassa on mm. perehdytty sodan tapahtumiin ja jälkiseurauksiin katsomalla tuore dokumentti ”Lighter than Orange” sodassa käytetyn kasvimyrkyn seurauksista vietnamilaisten elämässä (ks. dokumenttiarvio Agricolassa) sekä perehtymällä sodan tapahtumiin niin Hollywood-elokuvan kuin vietnamilaisten ihmisten näkökulmasta.

Tällä hetkellä viimeisiä pidempiä tekstejä vielä viimeistellään, ja juuri ennen vappua 28.4. järjestämme loppuseminaarin, missä opiskelijat pääsevät esittelemään töitään ja kertomaan oppiaineen henkilökunnalle ja opiskelijakavereilleen työnsä tuloksista. Viime kevään kurssin lopputöihin voit tutustua täällä ja tämän kevään työt esitellään samalla sivustolla, kun kurssin loppuseminaari 28.4. on ohi.