Kahdeskymmenesensimmäinen Litzen-luento alkoi pimenevässä joulukuun illassa Sirkkalan kasarmilla Hannu Salmen johdattavilla sanoilla. Hannu nosti esiin kulttuurihistorian oppiaineen vuodenkiertoon olennaisesti liittyvien luentojen keskeisen merkityksen oppiaineen historiassa. Kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen oli vahvasti läsnä luennolla, kun Hannu viittasi tälle rakkaaseen Aila Meriluodon ”Lasimaalaus” -runoon. Litzenin mukaan tässä runossa kuvastui täydellisesti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen prosessi:
”Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaisesta kietovan”
Hannu oli oikeammassa kuin kenties arvasikaan, kun hän näillä sanoin esitteli illan luennoitsijan, kirjailija Sirpa Kähkösen, hopeapensselillä maalaajan. Luennon päätyttyä vakuutuimme siitä, että kun taide, luovuus ja kulttuurihistoria yhdistyvät voi parhaimmillaan syntyä elävää, inhimillistä ja eettistä historian kerrontaa.
Sodan arkipäivän ja kuopiolaisen kotirintaman historiaa kuvaavilla romaaneillaan lukijoiden rakastamaksi kirjailijaksi tullut Kähkönen johdatti meidät varmasti, vakuuttavasti ja tunteellisesti 1920-30-lukujen historiaan, vapaiden intellektuellien ajatusmaailmaan, jonka 30-luvun totalitarismi tukehdutti. 1800-luvun alun romantiikan musiikin, Schubertin Winterreisen johdattamana Kähkönen lähti avaamaan Walter Benjaminin historianfilosofian merkitystä, myös omalla kirjalliselle työlleen. Benjaminin poeettinen, ei-akateeminen kieli avautui Kähkösen kauniissa ja elävässä tulkinnassa, jossa olennaiseksi nostettiin myös juutalainen mystiikka ja varhaisromantiikan runoilija Novalis.
Winterreisen kuvaama muukalaisuus, ulkopuolisuus ja epätoivo rinnastuivat Kähkösen tulkinnassa 1900-luvun alun suurten ajattelijoiden, vasemmistointellektuellien ja utopiaa rakentaneiden kohtaloon 1930-luvun ”synkkänä ja epärehellisenä vuosikymmenenä”, kuten Kähkösen siteeraama Piers Brendon aikakautta on kuvannut. Sodista, joukkohaudoista, leireistä ja vankisaattueista tuli 1900-luvun kronotooppeja, ajan ja tilan tiivistymiä.
Keskieurooppalaisten intellektuellien ja taiteilijoiden rinnalle Kähkönen kutoi taitavasti myös oman isoisänsä, kommunismista 20- ja 30 luvuilla kahdesti valtionpetossyytteen saaneen Lauri Tuomaisen ja etenkin tämän nuoruuden rakastetun Anni Kukkosen tarinan. Kähkösen taituruus historiallisen fiktion ja tietokirjoittamisen saralla on ollut nimenomaan tämä yksityisten, omaelämäkerrallisten tarinoiden lomittaminen suuriin historiallisiin kehyksiin. Näin historian tragediat tulevat lähelle, käsinkosketeltaviksi, sellaisiksi, joita emme voi paeta tai unohtaa. Kähkönen on omissa teoksissaan tihentänyt historiallisen ajan kuvaamisen äärimmilleen; kahdessa hänen teoksistaan kuvataan yhden päivän tapahtumia. Marcel Proustia ihailevalle Kähköselle kirjoittamisen filosofia merkityksellistyy juuri ajan käsitteessä – mitä enemmän aika tiivistyy, sitä enemmän siihen mahtuu ikuisuuksia.
Kähkösen kiihkeä ja polveileva luento mykisti sadan hengen kuulijajoukon, mutta sitäkin innostuneempi oli puheensorina luennon jälkeisessä tilaisuudessa kulttuurihistorian oppiaineen käytävällä ja työhuoneissa. Kulttuurihistorian ja poliittisen historian tutkijat löysivät yhtymäkohtia kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin ja aiheisiin, etenkin 30-luvun historiaan, joka on tällä hetkellä myös monen tutkijan kohteena. Kähkösen luento osoitti konkreettisesti sen, kuinka lähellä toisiaan voivat parhaimmillaan taide ja tutkimus olla.
Vastaa