Kuukausi: huhtikuu 2017

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.

Kulttuurihistorian kevääseen kuuluu jo perinteisesti laaja aineopintojen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi, jolla perehdymme erilaisiin kirjoittamisen lajeihin sekä ylipäätään kirjoittamisen ja luovuuden merkityksiin kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa. Kurssilla on myös vahva työelämäulottuvuus, kun tekstejä työstetään työpajoissa ja pyritään julkaisemaan niitä eri julkaisufoorumeilla.

Kurssi alkaa kaikille yhteisillä luennoilla, joissa avaamme kirjoittamiseen erilaisia näkökulmia sekä kuulemme vierailijoita. Tänä vuonna vierailijat olivat molemmat kulttuurihistoriasta valmistuneita. Turun yliopiston viestinnän tiedottaja Jussi Matikainen kertoi ylipiston viestintätavoista sekä avasi erilaisia tiedeviestinnän muotoja haastatteluista reportaaseihin. Kulttuurihistoriasta väitellyt ja tutkijana pitkään työskennellyt Ilana Aalto kertoi uravaihdoksestaan, ensin blogistiksi, sitten ammattijärjestäjäksi ja vähitellen tietokirjailijaksi. Paikka kaikelle -blogin ylläpitäjä ja samannimisen teoksen helmikuussa julkaissut Aalto avasi uudenlaisen urapolkumahdollisuuden myös opiskelijoille ja hänen luentoaan sekä konkreettisia ajatuksia hyvästä bloggaamisesta ja tietokirjoittamisesta kuunneltiin inspiroituneina.

Monen kulttuurihistoriaa opiskelevan harrastuksiin ja vähintään haaveisiin näyttääkin kuuluvan kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen ja myös omasta blogista haaveilu. Luentojen päätteeksi opiskelijat kirjoittivat pohtivan päiväkirjan, jossa miettivät omaa rooliaan kirjoittajana ja suhdettaan kirjoittamiseen. Näistä päiväkirjoista kävi hyvin ilmi, miten vahvasti opiskelijamme näkevät kirjoittamisen osana opintojaan ja myös tulevaisuudenhaaveitaan.  Kuten eräs opiskelija kirjoitti ”historianopiskelijana minun ei todellakaan tarvitse haudata haavetta urasta, jossa saisin kirjoittaa.” Kirjoittamisen vaikeus, siihen liittyvä epävarmuus, vaikeus vastaanottaa palautetta ja kynnys julkaista omia tekstejä tuntui yhdistävän monia – ja monet haasteista ovat tuttuja myös historiantutkijoille (näistä on kirjoittanut kurssin kuluessa myös yksi sen kanssaopettajista Henna Karppinen-Kummunmäki TUCEMEMS-keskuksen blogissa). Pohdimme kirjoittamiseen liitettyjä harhaluuloja ja katsoimme elokuvaohjaaja Akira Kurosawan pohdintoja kirjoittamisen käsityöläisyydestä, pitkäjänteisyydestä sekä lukemisen merkityksestä kirjoittajana kehittymisessä.

Kurssi tuntui monen kohdalla inspiroineen ja ehkä kannustaneenkin kirjoittamiseen. Päiväkirjoissaan opiskelijat havahtuivat pohtimaan metaforia kirjoittamisen prosessille. Joku saattoi verrata sitä ”kokonaisen ja pitkän pianoteoksen opiskeluun”, toinen taas sokerileipurin työhön, jossa kirjoittaminen puristetaan ”sokeri- tai kermapursottimella, jota käyttää valkonuttuinen kondiittori: massa puristetaan pienen reiän läpi, jolloin voidaan muodostaa mitä hienoimpia koherentteja koristeita. Ajatusten sekava massa puristuu selkeälinjaiseksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi”

Kurssin on tarkoitus myös madaltaa eri kirjoittamisen lajien välisiä raja-aitoja sekä ylipäätään osoittaa, miten monin tavoin historiaa ja historiasta kirjoitetaan. Tätä kaikkea opiskelijat harjoittelevat luentojen jälkeen temaattisissa työpajoissa, joiden aihealueet pyritään rakentamaan ajankohtaisiksi ja oppiaineen muuta opetusta ja tutkimuksen vahvuuksia syventäviksi. Tänä vuonna on perehdytty pakolaisuuden historiaan, itsenäisen Suomen satavuotiaaseen kulttuurihistoriaan, reformaatioon ja sairauden kulttuurihistoriaan.

Kurssi tarjoaa tekemisen lisäksi tilan kirjoittamisen pohtimiselle, reflektiolle, jolle ei välttämättä erilaisten tenttivastausten, esseiden, harjoitustöiden ja opinnäytetöiden puitteissa ole aina aikaa. Kurssin opettajasta tuntuu, että jotain on saavutettu, jos opiskelijasta tuntuu vaikkapa tältä: ”Tuntuu että pitäisi vain rohkaistua, päästää irti ja antaa mennä. Miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.”

Kurssilla toimivat tänä vuonna opettajina myös kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kurssitöitä julkaistaan pitkin kevättä tässä blogissa sekä historia-aiheisissa medioissa. Seuraamalla oppiaineen facebook-sivustoa voit nähdä, millaisia tekstejä tänä vuonna on kirjoitettu.