Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Riina Tammen artikkeli Äidinrakkaus uuden ajan alun Englannissa, teoksessa Hetkiä historiassa (toim. Henri Terho, k&h 2002). Artikkeli perustuu hänen pro gradu -tutkielmaansa vuodelta 2001. Artikkelin otsikko oli varsin mielenkiintoa herättävä. Toisaalta sitä pidettiinturhankin ympäripyöreänä, sillä missään artikkelissa tuskin pystyy käsittelemään koko äidinrakkauden teemaa uuden ajan alun Englannissa. Artikkeli herätti runsaasti ajatuksia ja keskustelua., Päällimmäiseksi nousi toive, että siltä olisi ehkä toivonut laajempaa analyysia ja enemmän pohdintaa siitä, kuinka äidin on ollut lähes pakko rakastaa lastaan, sillä yhteiskunta on tuominnut lapsiaan rakastamattomat naiset ”epänaisina” ja huonoina äiteinä.
Tammi pohjustaa artikkeliaan aikaisempien äidinrakkautta käsitelleiden tutkimusten näkemyksillä. Hän tuo esille muun muassa Philippe Ariésin väitteen siitä, että lapsuutta olisi alettu ajattelemaan erillisenä elämänvaiheenaan vasta 1600-luvulla. Ylipäänsä historiantutkimuksessa on pitkään ollut käsitys äidinrakkaudesta historiallisen kehityksen tuloksena, uuden ajan alun uutena ilmiönä. Tammen artikkeli on ikään kuin vastaus tähän väitteeseen: hän esittää, että ”kaikkina aikoina on ollut sekä lapsilleen omistautuneita äitejä että lapsistaan piittaamattomia äitejä.” Lukupiirimme oli tästä samaa mieltä, ja keskustelimme siitä, kuinka evoluutiobiologia tukee tätä ajatusta. Äidinrakkaus on biologinen, ei kulttuurinen ilmiö. Ihmislapsella kestää monien muiden eläinlajien jälkeläisiin verrattuna pitkä aika kasvaa täysikasvuiseksi sekä fyysisesti että henkisesti. Olisi erittäin epätodennäköistä, että lapsistaan piittaamattomat vanhemmat olisivat saaneet lisääntymisikään selviäviä lapsia.
Buckinghamin herttua perheineen. 1628. Wikimedia Commons.
Tammen artikkelissa erityisen keskustelua herättävän tekee se, että sen aihe kytkeytyy hyvin vahvasti nyky-yhteiskunnan julkiseen keskusteluun. Vasta aivan viime vuosina on alkanut hieman purkautua lapsiaan rakastamattoman tai lapsia haluamattoman naisen tabu. Äidinrakkautta pidettiin 1600-luvun Englannissa niin luonnollisena asiana, että äitiä pidettiin hulluna, jos tämä ei rakastanut lastaan. Koska äidinrakkautta jossain muodossa ilman muuta esiintyi, Tammi olisi voinut hieman enemmän käsitellä sitä, mitkä olivat juuri uuden ajan alun Englannin äidinrakkauden ja sen osoittamisen erityispiirteitä. Aiheesta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmänkin. Aikaan ja paikkaan liittyvien erojen lisäksi aihetta olisi voinut tarkastella muun muassa luokkaerojen kautta tai normien ja todellisen arjen välisen eron kautta. Keskustelimme siitä, kuinka arjen todellista tilannetta voi olla haastavaa tutkia, sillä säilyneet lähteet eivät ole täysin objektiivisia arjen kuvauksia, vaan normien värittämiä. Äidin ja tyttären suhteesta kertovat päiväkirjat, kirjeet ja äitien tyttärilleen kirjoittamat äidin neuvot -kirjat ovat huomattavasti luotettavampia arjen kuvauksia, kuin normatiivisemmat tekstit. Nekään eivät silti ole täysin luotettavia arjen kuvauksia, sillä päiväkirjoja ja kirjeitä saattoivat lukea useat ihmiset, eikä sinne sen vuoksi kirjoitettu normeista huomattavasti poikkeavia mielipiteitä. Esimerkiksi avoin vihan ilmaiseminen omia lapsia tai omaa äitiä kohtaan ei olisi varmaan tullut kuuloonkaan. Sen sijaan tutkija pystyy päättelemään todellisia asenteita ”rivien välistä”. Tammi esittää, että oppineiden miesten, kuten John Locken, ehdottamat kurinalaiset kasvatusmenetelmät olivat todennäköisesti kaukana arkielämästä. Tästä kaikesta olisimme halunneet tietää lisää, mutta toisaalta on täysin ymmärrettävää, ettei lyhyessä artikkelissa voi käsitellä kovin laajoja teemoja. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että artikkeli perustuu Tammen pro gradu -tutkielmaan, sillä pro gradu -tutkielmat ovat sisällöltään ja pituudeltaan melko rajattuja. Kaiken kaikkiaan artikkeli onnistui erityisen hyvin herättämään mielenkiintoa aihetta kohtaan.
George Romney: Henrietta Morris poikansa Johnin kanssa. 1777. Wikimedia Commons.
Pohdimme lukupiirin kesken myös äidinrakkauden tutkimisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tammi ottaa tämän itsekin puheeksi kysymällä, ”onko se [äidinrakkaus] lopulta edes historiantutkijan määriteltävissä?”(s.136) Äidinrakkautta voi kuitenkin tutkia, mutta tutkittavan ajan ja paikan omista lähtökohdista käsin. Kontekstin merkitys, kuten aina historiantutkimuksessa, on ehdottoman tärkeä pitää mielessä.
Mielenkiintoinen yhtäläisyys aikaisemmin lukemaamme Robert Darntonin teokseen The Great Cat Massacre and Other Episodes in French Cultural History oli se, kuinka äitipuolet kohtelivat miehensä lapsia. Tammi antaa ymmärtää, että vaikka biologinen side äidin ja tyttären välillä oli erittäin vahva, myös sijaisäidit ja äitipuolet saattoivat rakastaa hoitamiaan lapsia ja lapset puolestaan kiintyivät heihin. Tästä huolimatta uuden ajan alussa kerrottiin paljon tarinoita, joissa äitipuolet olivat ilkeitä kasvattejaan kohtaan. Darnton selittää tätä sillä, että uuden ajan alussa uusperheet olivat erittäin tavallisia, ja koska miehet usein kuolivat nuorempina kuin naiset, oli Euroopassa huomattava määrä äitipuolia. On luonnollista, etteivät äitipuolet kiintyneet kasvatteihinsa aina yhtä paljon kuin omiin lapsiinsa. Ilkeä äitipuoli -tarinoissa on voinut olla myös perää siinä mielessä, että varmasti ainakin jotkut äitipuolet ovat ensi sijassa ajaneet omien biologisten lastensa etua, ihan jo sen vuoksi, että ovat tunteneet nämä pidemmän aikaa. Kyse lienee kuitenkin ensisijaisesti kulttuurisesta ilmiöstä.
“Hullu vuosi” 1968 oli ollut koko maailmalle raskas. Euroopassa kuohui: Prahan kevät ja Pariisin mellakat olivat päättyneet onnettomasti. Vietnamin sota ja poliittiset salamurhat järkyttivät Yhdysvaltoja. Joulukuussa maailma sai paljon kaipaamansa kevennyksen vuoden 1968 myllerrykseen, kun Apollo 8 -lento vei ihmisen ensimmäistä kertaa maan kiertoradan ulkopuolelle, lähelle Kuuta.
Aluksi Apollo 8 -lentoon suhtauduttiin varauksella ja ristiriitaisesti. Lennolla käytettävää laitteistoa oli testattu vain vähän ja aikaisemmissa testilennoissa oli ilmennyt ongelmia. Ihmisten muistissa oli vielä 1967 tapahtunut vakava onnettomuus, jossa kolme astronauttia menehtyi palossa lähes identtisen aluksen sisään, jolla Apollo 8:n miehistö oli lähdössä matkalleen.
Lennolla astronauttien tehtävänä oli tarkkailla Kuun pintaa ja mahdollisia laskeutumispaikkoja. NASA oli suunnitellut laskeutumista Kuun pinnalle seuraavan vuoden touko- tai kesäkuussa, ja aikataulussa pysyminen ja koko Apollo-avaruusohjelman toteutuminen edellytti Apollo 8:n lennon onnistumista.
Lauantaina 21. joulukuuta klo 6.31 Apollo 8 laukaistiin kohti avaruutta. Miehistön päällikkönä toimi Frank Borman, entinen hävittäjälentäjä Arizonasta. Hänen lisäkseen miehistöön kuuluivat astronautit William ”Bill” Anders ja James ”Jim” Lovell.
Apollo 8:n joululentoa seurattiin Suomessa Yleisradion studiossa. Erikoislähetyksessä asiantuntijat Pertti Jotuni, Börje Hjelm ja Osmo A. Wiio kommentoivat lentoa, Washingtonista raportoi YLE:n kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen:
”Lentäjät ovat saapuneet lähtöpaikalle ja kaikki ovat järjestyksessä, sää erinomainen. Lähtölaskenta ja kerosiinityyppisen polttoaineen viimeinen täydennys. Lähtöateria ja sijoittuminen kapseliin.” – Yle arkisto 21.12.1968: Apollo 8 miehistö valmistautuu lähtöön.
Yleisradion lähetystä seurattiin tiiviisti suomalaisissa kodeissa. Myös tuolloin parikymppinen turkulaisopiskelija seurasi Apollo 8:n lentoa kotonaan:
”Rakettien laukaisut oli mahdollista nähdä telkkarissa suorana lähetyksenä. Kaikilla ei ollut televisiota mutta radioliikkeiden ikkunoiden taakse kokoontui väkeä tärkeitä tapahtumia seuraamaan. Usein niillä oli kovaääninen kadun puolella katselijoita varten.”
Omassa kodissaan Apollo 8:n matkaa seurasi myös 7-vuotias poika:
”Meillä televisio oli uusi kapistus, joka tuli noihin aikoihin. Ja kaikki mitä mustavalkoisesta ruudusta näkyi, oli taianomaista.”
Yleisradion studiossa selostettiin lennon kulkua, avaruusraketin tekniikkaa sekä astronauttien tehtäviä. Toimittajat keskustelivat myös lennon merkityksestä ja tärkeydestä, sen riskeistä ja hyödyistä, sekä avaruustutkimuksen tulevaisuudesta.
Riskit liittyivät itse raketin toimintaan, mutta myös sattumanvaraisiin tekijöihin, kuten meteoriitin mahdolliseen iskeytymiseen alukseen. Sormenpään kokoinen meteoriitti olisi ollut alukselle tuhoisa osuessaan siihen. Aluksen rakettimoottorin kaikki osat olivat kaksinkertaiset, jolla pyrittiin varmistamaan aluksen toimintakyvyn jatkuminen, vaikka jokin osa menisi epäkuntoon. Astronauteilla oli mukanaan täsmällinen määrä tarvikkeita ja tasan sata ateriaa. Yhtä tarkkaan oli laskettu myös polttoaineen määrä, jota tarvittiin aluksen kurssin korjaamiseen matkan eri vaiheissa.
Studiossa keskustelua herätti muun muassa astronauttien ikä, sillä heitä pidettiin jo hieman iäkkäinä: Lovell ja Borman olivat kumpikin jo 40. Kokemusta kuitenkin arvostettiin, niin kuin myös pitkää koulutusta. Astronauteilla tuli oli sekä sotilastutkinto että akateeminen loppututkinto. Heidän tuli olla lentäjiä sekä tiedemiehiä.
”Astronautin työhön ja koko hankkeeseen suhtauduttiin kaksijakoisesti. Jotkut pitivät hulluna mutta yleisesti luottamus oli hyvä. Ajateltiin että se on vähän kuin lentämistä, johon liittyy riskejä. Minusta lento oli mielenkiintoinen tutkimusmatka ja toivoin vaan ettei mitään hämminkiä satu.” – opiskelija
Keskustelua herättivät myös hankkeen kustannukset. Rahalle olisi joidenkin mielestä ollut parempaakin käyttöä. Toisaalta Apollo-lennot työllistivät Yhdysvalloissa jopa 400 000 ihmistä. Hanke myös edisti avaruustutkimusta, ja studiokeskustelijat muistuttivat mistä kaikesta avaruustutkimuksen saavutuksia oli kiittäminen: muun muassa mahdollisuudesta seurata olympialaisia, sääennustusten tarkkuudesta ja merentutkimuksen kehittymisestä. Rouvien paistinpannujen materiaalikin oli samaa kuin avaruusaluksen lämpökilvissä – teflonia.
Studiokeskustelijat pohtivat myös avaruustutkimuksen tulevaisuutta, ja arvelivat, että ensimmäiset miehitetyt lennot Marsiin tehtäisiin jo seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Tätä arviota kuitenkin pidettiin hiukan liian optimistisena: ehkä Marsiin lennettäisiin vasta 10 vuoden kuluttua. Kuu saataisiin arvioiden mukaan hyötykäyttöön esimerkiksi asentamalla sinne tv-asema ja tehtaita. Korkeat kuljetuskustannukset Maan ja Kuun välillä silti mietityttivät.
Astronauttien kohtalo, mikäli ongelmia ilmenisi, oli kuitenkin kysymys, jota pohtivat sekä studiokeskustelijat että varmasti kaikki, jotka lentoja seurasivat. Tämän vuoksi Apollo-ohjelmaa myös kritisoitiin. Mikäli astronautit eivät esimerkiksi pääsisi lähtemään Kuun kiertoradalta, heitä ei voitaisi pelastaa. Toisen aluksen telakoituminen Apollo 8:aan ja astronauttien evakuoiminen siihen olivat kaikki vuonna 1968 vielä ainoastaan teoreettisia mahdollisuuksia. Mitään sen kaltaista ei oltu koskaan harjoiteltu eikä pelastusoperaation toteuttaminen olisi ollut käytännössä mahdollista.
”Lennon riskejä arvioitiin lehdissä, TV:ssä ja ihmisten puheissa. Matkan aikana puhuttiin mahdollisuudesta törmätä meteoriitteihin ja avaruussäteilyn mahdollisesti aiheuttamasta vaarasta sekä myös siitä, miten aurinko vaikuttaa lämpötiloihin aluksessa. Rajoitettu oleskelutila oli myös yksi puheenaihe, kun matka sentään kesti useita päiviä.” – opiskelija
”Mikä on lennon tieteellinen merkitys, eräiden mukaan ei riskien mukainen. Mikäli raketit eivät toimisi jäävät miehet avaruutta kiertämään.” – Yle Arkisto 22.12.1968: Apollo 8 puolivälissä matkaansa Kuuhun.
Riskin meteoriitin iskeytymisestä alukseen oli arvioitu kahden viikon pituisella matkalla olevan suuruusluokkaa 1/4000. Suurin riski lennolla liittyi rakettimoottorin käynnistämiseen. Moottori tuli käynnistää muutamia kertoja matkan aikana astronauttien toimesta aluksen radan korjaamiseksi. Kaiken piti onnistua suunnitelmien mukaisesti kerralla, sillä ylimääräisiin korjauskäynnistyksiin ei ollut mahdollisuutta. Kun alus oli saapunut Kuun läheisyyteen ja Kuun vetovoima voitti Maan vetovoiman, oli Houstonissa päätettävä, tehdäänkö riskialtis siirtyminen Kuun kiertoradalle:
”Lähestyvät rajaa jossa Maan ja Kuun vetovoima yhtä suuri. Jarrut on pantava päälle jotta se jäisi kiertämään Kuuta eikä sinkoutuisi ohi. Pieni määrä häiriöitä jäähdytysjärjestelmässä. Valvontakeskus huomautti lentäjille, että jouluostoksiin oli enää vähän aikaa jäljellä.” – Yle arkisto 23.12.1968: Apollo 8 lentää yhä
Kuun kiertoradalle siirtymisen tuli tapahtua käyttämällä aluksen päämoottoria täsmälleen neljä minuuttia ja seitsemän sekuntia siten, että etenemisvauhti hidastuisi. Kaiken tuli tapahtua ilman radioyhteyttä ohjauskeskukseen Apollo 8:n ollessa Kuun takana. Riskinä oli, että mikäli moottoria käytettäisiin liian lyhyen aikaa, alus ohjautuisi ohi radan ja jäisi matkaamaan avaruuteen tai mikäli moottori kävisi liian kauan, alus iskeytyisi Kuuhun. Riskeistä huolimatta kiertoradalle päätettiin siirtyä. Jouluaattona Houstonissa odotettiin jännityksellä palaako radioyhteys puolen tunnin kuluttua. Niin myös Turussa:
”Aluksen ollessa Kuun takana radioyhteys katkesi, ja kyllä jännitettiin, tuleeko ne sieltä vielä näkyviin. Vaarana oli, ettei asettuminen Kuuta kiertävälle radalle ollutkaan onnistunut, jolloin alus olisi voinut singota avaruuteen tai Kuuhun. Suuri helpotus oli, kun kaikki olikin mennyt hyvin.” – opiskelija
Astronautit olivat onnistuneet, ja Apollo 8 liikkui nyt Kuun kiertoradalla 5800 kilometrin tuntivauhtia. Yhteen kierrokseen Kuun ympäri kului kaksi tuntia.
Astronauteilla oli mukanaan filmi- ja videokamera, joilla he ottivat kuvia Kuun pinnasta. Kuvat eivät tuoneet oleellista uutta tietoa, sillä Kuun ”pimeältä puolelta” oli jo nähty miehittämättömien neuvostoluotainten ottamia kuvia. Astronautti Lovellin mukaan Kuun pinta muistutti kipsiä tai harmaata turvehiekkaa. Astronauttien huomion kiinnitti kuitenkin yllättäen jokin aivan muu kuin Kuu.
Tarkkaillessaan Kuun pintaa he näkivät Maan nousevan Kuun horisontin takaa. Näky hämmästytti astronautteja, ja suunnitelmista poiketen he alkoivatkin kuvata Maata. Anders hoputti Lovellia antamaan hänelle värifilmirullan, jonka hän nopeasti vaihtoi kameraan. Näin syntyi yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä Apollo-lentojen valokuvista.
Ainoa värikäs kohde pimeyden keskellä oli sinisenä loistava planeetta Maa.
Wikimedia Commons
”Teimme koko tämän pitkän matkan tutkiaksemme Kuuta, mutta tärkein asia minkä löysimme, oli Maa.” — astronautti Bill Anders
”Yhtäkkiä näimme Maan nousevan Kuun horisontin takaa, ja se oli todella merkittävä näky minulle; pystyin peittämään koko maapallon peukaloni taakse. Ymmärsin, että kaikki minkä olin ikinä tuntenut – kotini, rakkaani, kaikki, minkä olemassaolosta olin tiennyt – oli peukaloni takana.” – Astronautti Jim Lovell
Värikuvasta, jonka Bill Anders otti, tuli koko Apollo 8 -lennon symboli. Kuvan herättämiä ajatuksia puki sanoiksi muun muassa amerikkalainen journalisti Walter Cronkite:
”Kuinka naurettavaa, että meillä ihmisillä on niin suuria vaikeuksia tulla toimeen keskenämme, tällä pienellä avaruudessa kelluvalla pelastusveneellämme.”
Kuva jäi myös Apollo 8:n matkaa seuranneen turkulaisnuorukaisen mieleen:
”Sieltä saatiinkin hienoja kuvia, kuten Maan nousu näkyviin Kuun horisontin takaa.”
Tärkein löytö ei ollutkaan Kuu, vaan oma planeettamme.
Astronautit lähettivät Maahan joulutervehdyksen Kuun kiertoradalta, joka esitettiin suorana televisiolähetyksenä jouluaattona. He lukivat kukin vuorollaan otteen Raamatun luomiskertomuksesta – valinta, jota sekä kummasteltiin että ihasteltiin. Lopuksi he toivottivat kaikille Maan päällä hyvää joulua ja hyvää yötä.
”Mielenkiinnolla tutkittiin huonoa mustavalkoista TV-kuvaa, jossa kapselin sisällä ollut kamera seurasi Kuun maiseman hidasta siirtymistä jossain alapuolella ikkuna-aukon rajoittaessa näkymää.” – opiskelija
Seuraavana oli vuorossa poistuminen Kuun kiertoradalta. Astronauttien tuli jälleen käynnistää rakettimoottori juuri oikealla hetkellä ja oikean pituiseksi ajaksi, jotta Apollo 8 sinkoutuisi Kuun kiertoradalta kurssille kohti Maata. Kaikki sujui hyvin ja väsyneet astronautit olivat nyt matkalla kotiin. Paluumatkalla tehtiin vielä kaksi suoraa tv-lähetystä matkan yhteensä kuudesta tv-lähetyksestä. Niissä astronautit kuvasivat aluksen sisätiloja ja ikkunasta näkyvää Maata.
Kriittinen vaihe oli vielä edessä, kun alus lähestyi Maata. Aluksen tuli saapua Maan ilmakehään juuri oikeassa kulmassa, muuten se palaisi poroksi tai ohjautuisi Maan ilmakehän rajoilta takaisin avaruuteen. Radioyhteyskin katosi taas aluksen pinnan kuumenemisen vuoksi sen saapuessa Maan ilmakehään.
”Vaikka olin 7-vuotias, on mieleen jäänyt se jännitys, joka liittyi aluksen laskeutumiseen.” – poika
”Vasta kun yhteys jälleen palasi, voitiin sanoa, että matka taisi sittenkin päättyä hyvin.” – opiskelija
”Matka päättyi lähelle tukialus Yorktownia hämmästyttävällä tarkkuudella pimeässä. Sammakkomiehet heti paikalla, mutta avaruuslentäjien oli jäätävä keinuvaan kapseliin odottamaan valkenemista.” – Yle arkisto 27.12.1968: Apollo 8 onnellisesti maan pinnalla
Lento oli onnistunut täydellisesti, ja heinäkuussa 1969 Yhdysvallat tuli lähettämään ensimmäisen miehitetyn lennon kuun pinnalle.
Apollo 8:n kuulento oli ainutlaatuinen tapahtuma, joka yhdisti ihmiset eri puolilla maailmaa seuraamaan kolmen astronautin historiallista matkaa. Suora tv-lähetys Kuun kiertoradalta oli aikansa seuratuin televisio-ohjelma ja se palkittiin Emmy-palkinnolla vuoden parhaana tv-lähetyksenä. Astronautteja juhlittiin sankareina, ja he saivat satoja tuhansia onnittelusähkeitä. Erityisesti yksi nimetön sähke jäi astronautti Frank Bormanin mieleen:
”Kiitos Apollo 8. Pelastitte vuoden 1968.”
***
Teksti perustuu kirjoittajien tekemään kahden suomalaisen Apollo-lentoa seuranneen henkilön haastatteluun huhtikuussa 2018, Ylen arkistomateriaaliin, lennosta julkaistuihin lehtiartikkeleihin sekä NASA:n Apollo-tietokantaan.
”Apollo 8 – kun kuulentäjät löysivät Maan” on osa Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 –kurssin satoa.
Lukupiirimme käsiteltäväksi valikoitui Michael Stolbergin artikkeli A Woman Down to Her Bones, The Anatomy of Sexual Difference in the Sixteenth and Early Seventeeth Centuries (Isis, vol.94. no.2. 2003). Stolbergin artikkeli on suunnattu kritiikiksi Thomas Laqueurin ja Londa Schiebingerin esittämälle ajatukselle siitä, miten anatomiset erot miesten ja naisten välillä ”keksittiin” vasta 1700-luvulla. Voidaan huomauttaa, että Stolberg ei ole ensimmäinen, joka kritisoi edellä mainittujen tutkijoiden ylläpitämää kronologiaa, sillä vasta-argumentteja on esitetty jo 1991. Stolberg ilmaiseekin artikkelillaan, että keskustelua lääketieteen käsityksistä sukupuolten välisistä eroista voidaan vielä jatkaa, vaikka Laqueur ja Schiebinger ovatkin onnistuneesti ottaneet huomioon lääketieteenhistorian kytkökset sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen kontekstiin.
Lukupiirimme koki haastavaksi lääketieteellisen sanaston runsauden. Välillä piti turvautua sanakirjan apuun tekstiä lukiessa, mutta Stolbergin argumentit tulevat ymmärrettäväksi artikkelin loppua kohden. Stolbergin oma tausta lääkärinä selittää hänen sanavalintojaan ja hänen taustansa on eduksi lääketieteenhistoriasta kirjoittaessa. Hän käyttää hyvin ansiokkaasti erilaisia lähteitä eri maista ja eri ajoilta osoittaakseen miten lääketieteellisen kirjoituksen piirissä käsitykset naiseudesta ja mieheydestä ovat vaihdelleet, lukupiirissä pidettiin tätä mielenkiintoisena yleishuomiona. Toisaalta esiin nousi myös ajatus siitä, että tavallisen kansan näkemykset ovat voineet olla hyvinkin erilaisia niin kutsuttujen oppineiden ihmisten ryhmästä, joista Stolbergin valitsemat lähteet muodostuvat.
Vaikka kukaan lukupiiristä ei ollut lukenut Laqueurin tai Schebingerin teoksia, mikä olisi ehdottomasti ollut hyödyksi tämän artikkelin lukemisen kannalta, näimme monia hyviä pointteja Stolbergin artikkelissa. Etupäässä keskustelun aiheeksi nousi se, miksei Laqueur ollut käyttänyt latinankielisiä lähteitä omassa tutkimuksessaan. Latina kuitenkin oli pääasiallinen koulutuksen kieli ja tämä johtaa siihen, että iso lähderyhmä on jäänyt pois hänen tulkinnastaan. Pohdimme, että Laqueur on saattanut tämän johdosta tehdä vääriä yleistyksiä, joista on luonnollisesti helppo huomauttaa jälkeenpäin. Lukupiirimme esittikin tämän tiimoilta, että itseasiassa Stolberg itse syyllistyy jonkinasteisiin yleistyksiin, sillä vaikka hänen lähteensä käsittävät useita maita noin kahden sadan vuoden ajalta, ne ovat yksinomaan länsimaisia. Hän mainitsee yhden kerran Kiinan ja Japanin esimerkkeinä erilaisesta lääketieteellisestä kehityksestä, mutta aihe jää siihen.
Harmiksemme totesimme, että lääketieteen historia on todella laaja alue, jonka rajaaminen on ongelma tässäkin artikkelissa. Kärjistetysti voidaan sanoa, että tästä tematiikasta voitaisiin saman tien kirjoittaa viisi kirjaa tämän yhden artikkelin sijaan. ”Puolustukseksi” tälle voidaan kuitenkin sanoa, että artikkelin tarkoitusperä onkin luultavammin herättää aiheesta uudestaan keskustelua, sillä Laqueurin ja Schiebingerin kirjoitusten sekä Stolbergin mainitsemien kritiikkien ja hänen artikkelinsa välillä on kulunut useita vuosia.
Woman Down to Her Bones oli artikkelina hyvin onnistunut ja sai aikaan runsaasti keskustelua. Se herätti myös paljon lisäkysymyksiä ja pohdintaa siitä, miten me ymmärrämme lääketieteen kehityksen omana aikanamme. Vaikka osa lääketieteen harhaluuloista saattaa herättää meissä nyt huvittuneisuutta, kuten esimerkiksi ajatus siitä, että kuukautiset muuttuvat äidin rintamaidoksi, meidän on pakko myöntää, että saatamme olla jostakin vuorenvarmasta lääketieteellisestä käsityksestä erehtyneitä tälläkin hetkellä. Toisaalta lukijan pitää nähdä myös se, että monet meille järjettöminäkin esittäytyvät oletukset ovat voineet olla hyvinkin järkeviä ajatuksia omana aikanaan.
Anatomiapiirros. 1600-luvun alku. Wellcome Library. Wikimedia Commons.
Yhtenä mielenkiintoisimpana asiana Stolbergin artikkelissa nähtiin se, että rahallinen hyöty naisen ruumin medikalisaatiosta ei olekaan niin uusi ilmiö kuin luulimme. Inhimilliset vaikuttimet tieteen tekemisessä ovatkin ehkä piilotettuina tieteen objektiivisuuden taakse. Olikin ilahduttavaa huomata, että lääkärintaustastaan huolimatta, Stolberg nosti esille artikkelissaan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutteita, vaikka nekin olisi voitu sijoittaa artikkeliin joukkoon paremmin. Stolberg esittää myös mielenkiintoisen huomion katolilaisen kirkon ja protestanttisen kirkon välisistä eroista, joilla hän näkee olleen vaikutusta naisen asemaan myös lääketieteellisessä merkityksessä. Lukupiirimme jäikin tämän pohjalta pohtimaan, miten suuria maiden väliset erot oikeasti ovat, ja miten niiden vaikutuspiirissä liikkuessa tutkijan on jälleen kerran huomioitava konteksti.
Lukupiirin kokemuksen mukaan Michael Stolbergin artikkeli oli mukava lukukokemus, vaikka lääketieteen historia ei olisikaan entuudestaan tuttua. Se onnistui opettamaan jotain uutta, herätti lukijoissa uusia ajatuksia ja sai aikaan mielenkiintoista keskustelua. Vaikka ehkä olisimmekin halunneet lisää sosiaalista ja kulttuurista kontekstia lääketieteen ohelle, Stolberg onnistui tuomaan esille kritiikkinsä pääpointit hyvin ja uskottavasti. Lukukokemuksen jälkeen päädyimme siihen, mikä oli isompi asia tämän artikkelin takana: On ihan sama mitä tutkija tutkii, taustalla on aina löydettävissä muutos. Muutos on jokaisessa aikakaudessa.
Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli Vastuullinen historia teoksesta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Lukupiiriläiset vertasivat artikkelia aiemmin luettuihin teoksiin ja niistä tehtyihin huomioihin. Pohdittiin kuinka hyvin ne täyttivät historiantutkimuksen eettiset vaatimukset. Aiheesta esitettiin paljon erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Vaikka olimme suurimmaksi osaksi samaa mieltä Vainio-Korhosen kanssa historiantutkijan vastuusta, myös eriäviä mielipiteitä esiintyi.
Olimme varsin yksimielisiä siitä, että jonkinnäköinen historiantutkimuksen etiikkaa käsittelevä kurssi olisi hyvä olla pakollinen jo perus- tai aineopinnoissa. Oli hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään historiantutkimuksen eettisestä puolesta on oikeastaan alettu keskustelemaan, saati sitten opettamaan. Vainio-Korhosen artikkelista selvisi muun muassa se, että etiikkakurssi on tullut pakolliseksi jatko-opiskelijoille vasta vuonna 2016. Kandidaatintutkintoon ei toistaiseksi sisälly minkäänlaista vastaavaa kurssia, tosin tutkimusetiikasta puhutaan monilla kursseilla sivuten. Vainio-Korhonen on itsekin luennoinut pitämillään kursseilla tutkimusetiikan merkityksestä.
Historiantutkimuksessa kohdataan kuitenkin monissa tapauksissa erilaisia eettisiä ongelmia kuin esimerkiksi lääketieteessä. Siinä missä lääketieteessä keskustellaan eläviä ihmisiä koskettavista moraalisista kysymyksistä, suurin osa historiantutkimuksen kohteista on kuollut jo vuosisatoja sitten. Erityistä verrattuna historiantutkimukseen on se, että lääketieteen eettinen pohdinta on alkanut viimeistään antiikin aikana, muun muassa Hippokrateen valan muodossa. Historiantutkimuksessa ja -opiskelussa on sen sijaan jossain määrin ymmärrettävää sivuuttaa eettisiä kysymyksiä. Kun puhumme vanhemmista ajoista (ennen 1800-lukua), useimmille tulee helposti mieleen, ettei kuolleille voi tuottaa vahinkoa tai pahoittaa heidän mieltään sillä mitä historiantutkijat nykyään kirjoittavat. Mahdolliset tutkimuskohteelle läheiset ihmiset ovat myös kuolleet.
Vainio-Korhonen on kuitenkin eri mieltä. Hänen mukaansa 1700-luvun ihmisiä tulee kohdella kunnioittavasti, vaikka lait eivät tarjoakaan heille samanlaista yksityisyydensuojaa, kuin elossa oleville ihmisille. Vainio-Korhonen perustelee mielipidettään muun muassa sillä, että kulttuurissamme on tapana kunnioittaa vainajia ikään kuin ”kuolleista ei sovi puhua pahaa” -ajatuksen hengessä. Tämä herätti paljon keskustelua tapaamisessamme. Emme täysin jakaneet Vainio-Korhosen ajatusta, vaan näemme, että kuolleita kunnioitetaan ja muistetaan elävien, ei heidän itsensä takia. Emme tietenkään ole sitä mieltä, että kuolleita ei tulisi lainkaan kunnioittaa, mutta mielipiteemme erosivat Vainio-Korhosen mielipiteestä yksityiskohdissa.
Historiantutkija ei saisi syyllistyä iltapäivälehdistön kaltaiseen dramatisointiin ja skandalisointiin. Jo pelkkä historiantutkimuksen objektiivisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, ettei tutkimuskohteeseen tule suhtautua asenteellisesti tai arvostelevasti. Vainio-Korhonen esittää muutaman esimerkin suurelle yleisölle osoitetuista teoksista, joissa on hänen mielestään oltu eettisen toiminnan rajamailla. Vainio-Korhosen esimerkit vaikuttivat pääosin perustelluilta, mutta olimme eri mieltä hänen Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska -teosta koskevasta kritiikistä. Vainio-Korhosen mukaan teoksessa kuvatut 1600-lopun nälänhädän ihmissyönnin uhrit ja tekijät olisi tullut jättää nimettömiksi, sillä perusteella, etteivät ne tuoneet tutkimukselle lisäarvoa, vaan ainoastaan johtivat skandaalinomaiseen julkisuuteen iltapäivälehdissä.
Olimme kuitenkin sitä mieltä, että anonyyminä nämä ihmiset olisivat tuntuneet jossain määrin kasvottomilta ja epätodellisilta. Nimet saavat lukijan huomattavasti paremmin ymmärtämään ja samaistumaan siihen, että kyse oli todellisista ja tavallisista ihmisistä. Varsinkin, jos teoksessa on otettu huomioon tarpeeksi ilmiön taustoja ja kontekstualisoitu 1600-luvun lopun nälänhädän puitteissa, emme nähneet henkilöiden nimeämistä huonona asiana.
Aikaisemmin lukemamme Robert Darntonin The Great Cat Massacre And Other Episodes in French Cultural History onnistuu juuri tässä suhteessa. Vaikka teoksen otsikkoa voi sanoa hyvinkin huomiota herättäväksi, Darnton käsitteli tätä ”suuren kissajoukkomurhan” tapausta 1700-luvun omista lähtökohdista käsin, tuomitsematta, dramatisoimatta, jopa jonkinasteisella empatialla. Darnton nimittäin selittää ilmiön taustoja ottamatta kantaa tutkimuksensa kohteisiin, 1700-luvun ranskalaisiin. Vainio-Korhonen käyttää itse kutakuinkin samaa perustelua sille, miksi hän on päättänyt käsitellä tutkimuksessaan 1800-luvun Turun prostituoituja omilla nimillään: antaakseen heille kasvot erottamatta heitä aikansa muista naisista. Yhtä lailla kannibalismin uhrit ja tekijät olivat todennäköisesti aivan tavallisia ihmisiä, jotka jatkuva nälkä oli ajanut tekemään äärimmäisiä tekoja.
Keskustelumme johti tätä kautta pohdintaan siitä, kuinka vaikeaa on käyttää empaattista lähestymistapaa nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa moraalisesti tuomittuihin tapauksiin, henkilöihin ja ilmiöihin. Riskinä on aina ylitulkitseminen ja mahdollisen vääryydentekijän näkeminen liiankin helposti uhrina. Myös lukijakunnan tai kollegojen mahdollinen kritiikki liian ymmärtäväistä asennetta kohtaan saattaa rajoittaa tutkijan intoa empaattiseen näkökulmaan. Kannibalismi toimii tässäkin suhteessa esimerkkinä. Luultavasti kannibalismia äärioloissa puolustava tulisi leimatuksi sen kannattajaksi.
Pohdimme tapaamisessa myös sitä, kuinka vaikeaa on arvioida esimerkiksi oikeiden nimien esittämisen relevanttiutta. Tulimme siihen tulokseen, että on hyvin tulkinnanvaraista, onko nimien esittäminen tutkimuksen kannalta tarpeellista, vai kenties vain ylimääräinen yksityiskohta. Siksi tutkijan päätöksen voi nähdä olevan oikea lähes tapauksesta riippumatta, jos hän perustelee sen tarpeeksi hyvin.
Keskustelussamme nousi esiin myös huomio, että yksi historiantutkimuksen tärkeistä tehtävistä nykyään on tuoda esille historian vaiettuja teemoja ja ristiriitoja. Vaikeita aiheita tulee pystyä tarkastelemaan liioittelematta niitä, mutta samalla myöskään vähättelemättä. Parhaimmillaan tutkija voi purkaa aiheeseen liittyviä vääriä uskomuksia ja puhdistaa sellaisten ihmisten mainetta, jotka eivät ole koskaan huonoa mainetta ansainneet. Esimerkkinä keskustelussamme nousi vieraan, vihollisena pidetyn, maan sotilaiden kanssa seurustelleet naiset, joita kutsuttiin pilkkaavasti ”huoriksi” ja jotka saivat usein koko elämänsä kärsiä perusteettomasti teoistaan. Myös heidän lapsensa saattoivat kärsiä äitinsä teoista pystymättä käsittämään miksi. Vilkunan olisi tällaisessa tapauksessa tullut kiinnittää hyvin tarkkaa huomiota sanavalintoihin, koska niillä on mahdollista purkaa, mutta myös vahvistaa aikaisempia mielikuvia.
Keskustelussamme sanavalinnoista nousi esiin myös sana ”harhaoppinen”, jota edelleen moni keskiajan historiasta kirjoittava käyttää pohtimatta sen kummemmin sanan arvottavuutta. Sana ”harha” antaa vaikutelman, että keskiajan uskonnolliset toisinajattelijat olisivat olleet jotenkin väärässä, kenties jopa harhoissaan. Kyseessä lienee vain kielenkäyttöömme vakiintunut sana, jolla ei nykyään ole samanlaista merkitystä, mutta historiantutkijoiden tulisi nimenomaan purkaa, ei ylläpitää, perinteistä vallanpitäjien kirjoittamaa historiaa, jossa toisinajattelijat on leimattu valtakulttuuria huonommiksi.
Kuten Vainio-Korhonen toteaakin, tulisi päästä irti viranomaiskatseesta, lukea lähteitä toisesta näkökulmasta, kuin millä ne on alun perin kirjoitettu. Käsitteet ja niiden merkitykset eri aikoina ovatkin erittäin tärkeitä, mutta myös haastavia tutkijalle. Tärkeintä on kuitenkin, että tiedostaa niiden käytön ongelmallisuuden ja perustelee valintansa käsitteestä kuin käsitteestä.
Keskustelimme tällä kertaa lukupiirissä Panu Savolaisen väitöskirjasta Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 (Sigillum, Turku 2017). Kirja käsittelee Turun kaupungin tiloja ja tilallisuutta 1700-luvulta 1800-luvun alkuun.
Totesimme keskustelumme aluksi, että väitöskirjassa lähestytään tilan käsitettä ja tilallisuutta monesta eri näkökulmasta sekä käsitellään julkisen ja yksityisen tilan käsitteiden haastavuutta. Keskustelua herätti myös se, kenelle kirja on tarkalleen ottaen suunnattu, sillä siitä löytyy aineksia monen eri tieteenalan suuntaan. Lukupiiriläiset olivat myös kiinnittäneet väitöskirjassa huomiota siihen, että Savolaisen arkkitehtitausta näkyi kirjassa hauskalla tavalla. Kirjassa havaittavat lukuisat eri arkielämän tarinat ja näkökulmat turkulaisten elämään saivat myös kehuja lukupiiriläisiltä.
Keskustelu siirtyi tämän jälkeen erilaisten arkistomateriaalien tutkimukseen: miten niitä käsitellään nykyaikana sekä mahdollisesti tulevaisuudessa. Arkistojen käsittelystä keskustelussa siirryttiin krouvien pariin. On mielenkiintoista huomata historiaa tutkittaessa, kuinka jotkin asiat eivät muutu sadoissa vuosissakaan. 1700- ja 1800-luvun runsaslukuisten krouvien tilalla on nykyajan Turussa suuri määrä baareja ja anniskeluravintoloita ja väitöskirjassa mainitut humalaiset häiriökäyttäytymiset ovat tuttu näky nykyajan Turun viikonloppuiltoina. Lukupiiriläiset myös pitivät pubien historiantutkimusta mielenkiintoisena näkökulmana kaupunkihistorian tarkasteluun. Krouvien tarkastelun yhteydessä tarkastelimme myös väitöskirjan aistihistoriallista näkökulmaa Turun yölliseen äänimaailmaan, jota lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana seikkana.
Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon rakennuksia. Wikimedia Commons.
Väitöskirjan visuaalisuus keräsi kehuja kirjassa käytettyjen kuvien ja karttojen muodossa. Lukupiirin session loppuosassa keskustelunaiheet poukkoilivat aiheesta toiseen. Aiheita olivat muun muassa väitöskirjan inspiroimat mahdolliset opinnäyteaiheet, naisten asema 1700- ja 1800-luvuilla, turkulaisten asumismuodot, sekä erilaiset historialliset Turun kohteet. Lopuksi lukupiirissä todettiin, että nykyajan turkulainen saattaa viihtyä hyvin Savolaisen väitöskirjan parissa. Kirja kuvailee hyvin vuosisatojen takaista Turkua lähteinä toimivien tekstien pohjalta, mihin väitöskirjan nimikin pohjautuu.
