Teksti ja valokuvaus: Annastiina Mäkilä

Totuttuun tapaan marraskuun viimeisenä perjantaina kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuorossaan 27. Litzen-luennon. Turku oli valmistautunut luentoon muuntamalla mustan ja sateisen kaupungin kimmeltävän jäiseksi lumimaisemaksi. Oppiaineen omat ihmiset, arvoisat kutsuvieraat sekä aina yhtä tervetulleet luennosta muutoin vain kiinnostuneet kerääntyivät Medisiinan Osmo Järvi -saliin.

Luennon alusti akatemiaprofessori Hannu Salmi lausumalla muutaman sanan legendaarisesta ensimmäisestä oppiaineen professorista Veikko Litzenistä sekä pohtimalla, kuinka tiede ja taide eivät kilpaile toistensa kanssa, vaan ovat kumpaisetkin välttämättömiä.

Johanna Venho

Kiintoisan ja mukaansatempaavan luennon piti Johanna Venho, joka on kirjoittanut niin runoja, lastenkirjoja kuin proosaakin. Meille hän kertoi Finlandia-ehdokkaana olleen Sylvi Kekkosesta kertovan teoksen syntyprosessista. Luento tallennettiin ja sen voi käydä katsomassa osoitteessa:

https://echo360.org.uk/section/c9bc6e5f-2370-461f-a42a-bf627c2dd894/home

Luentoa oli kovin mielenkiintoista kuunnella kulttuurihistorian tutkijan näkökulmasta ja vieläpä sellaisen, joka on todella huono kuluttamaan kaunokirjallisuutta. Venho oli tehnyt perusteellista taustatyötä teostansa varten ja tutustunut sekä jo aiempaan Sylvi Kekkosta käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen että viettänyt paljon aikaa Urho Kekkosen arkistossa, jossa sijaitsee myös Sylvi Kekkosen tuottamaa ja häntä koskevaa aineistoa, kuten almanakkoja, päiväkirjoja ja lehtileikkeitä.

Venho kuvaili elävästi, miten hän rakensi romaaninsa maailman faktojen ympärille. Venho kokee, että historiallinen romaani voi täyttää aukkoja, joita lähdetieto ei suoraan kerro. Todellisen henkilön sisäiseen elämään samaistuminen ja sen kuvaaminen vaikutti luennon perusteella kiehtovalta matkalta.

Menneisyyden ihmisten kohtaaminen taiteessa ja tieteessä on osittain hyvin erilaista ja toisaalta kovin samanlaista. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat usein kiinnostuneita mitä lähteiden takaa löytyy. Oikeastaan harvoin mikään humanistinen tutkimus käyttää lähteitä sellaisenaan, vaan tutkimus on nimenomaan tulkintaa – joskin vakaasti perusteltua ja mahdollisimman läpinäkyväksi tehtyä sellaista.

Venho puhui, kuinka hän haluaa tuoda esiin hahmojensa kaikki puolet – synkätkin. Taiteellisessa tulkinnassa oleellista on toki faktojen oikeellisuus, mutta lukijan luottamusta haetaan muun muassa tunnetason totuudellisuudella. Venho kertoikin, että oli saanut maalaamastaan Sylvi Kekkosen verbaalisesta muotokuvasta hyväksyvää palautetta, jossa Kekkosen tunteneet tunnistivat hänet myös teoksesta. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat kiinnostuneita ihmisyyden kaikista puolista, mutta lukijan luottamuksen saamisen välineet taitavat olla oleellisin ero tieteen ja taiteen välillä. Myös me tutkijat olemme hyvinkin kiinnostuneita menneisyyden ihmisten ajatusmaailmoista, tunne-elämästä, sosiaalisista suhteista, kokemuksista, käytöskoodeista ja pelon aiheista.

Hyvän taiteellisen elämäkerran ja onnistuneen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ero taitaakin olla, että siinä missä onnistunut elämäkerta antaa lukijansa eläytyä hahmoihin ja tunnistaa kuvattujen ihmisten puhetapoja ja käytöstä, niin tutkimusteos puolestaan maalaa kuvan maailmasta, joka osittaisesta tuttuudestaan huolimatta on hieman outo, vähän vieras, jotenkin vaikeasti hahmotettava.

Kyse onkin siitä, että taide kuvaa lopulta nykyisyyttä ja tuttuutta. Se auttaa käyttäjäänsä käsittelemään omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Faktat voivat olla samat niin taiteessa kuin tieteessäkin, mutta taiteessa pilareiden välit täytetään tuttuudella, tieteessä vieraudella. Ja tämä ehkä onkin juuri sitä, mistä Salmi puhui – kummatkin ovat välttämättömiä, joskin toisistaan eroavia.