Kuukausi: marraskuu 2024

Ruuhkavuosi

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Jarkko Varjoranta

”Mahtaakohan kulunut graduvuoteni olla kenenkään mielestä kovinkaan kiinnostavaa luettavaa.” Tällainen ajatus pilkahti päässäni, kun sain oppiaineen suunnalta kutsun kirjoittaa lyhyen kuvauksen edeltäneestä vuodestani. Idea oli kuitenkin hauska. Pysähdyn mielelläni hetkeksi pohtimaan vuotta, joka oli monelta osin tähänastisen elämäni palkitsevin.

Jarkko Varjoranta

Maisterivaiheen ensimmäinen vuosi on päättymässä, sitä myötä neljäs opintovuoteni kokonaisuudessaan. Tein maisterivaiheen alussa monen mielestä hullunkurisen ratkaisun ja siirsin kurssitarjottimen syrjään: ensimmäinen vuosi oli tarkoitus pyhittää gradulle. Se ei välttämättä ollut viisasta eikä suositeltavaa, sillä maisteriopintojen tarkoituksenahan on tukea opiskelijan graduprosessia. En kuitenkaan osannut pitää näppejäni erossa kirjoittamisesta. Tutkimuskysymykset raksuttivat päässäni. Sitä paitsi olin jo edeltävänä kesänä nauhoittanut loputkin työssäni tarvittavista haastattelumateriaaleista! Kurssit odottaisivat.

Graduni jatkoi sekä teemoiltaan että metodologialtaan kanditutkielmani viitoittamalla tiellä. Vuoden 2021 kandissa tein muistitietohistoriallista tutkimusta Helsingin Sanomien Aikalaisia-sarjasta (1985–1986) ja suomalaisista 1980-luvun postmodernikeskusteluista. Graduprosessin ja yhdeksän haastattelun jälkeen aineistoa kertyi arkistoitavaksi yli 12 tunnin verran – siinä on riittänyt työstettävää. Olen nyt jo kolmen vuoden ajan sukeltanut laajemmin 1980-luvun kulttuurimurroksiin, eikä kyllästymisestä näy merkkiäkään.

Elämän realiteetit kuitenkin tarjosivat vuoteen omat lisähaasteensa ja ajankäytölliset rajoitteensa. Tukikuukausien puuttuessa rahoitin elämäni työskentelemällä Paimion parantolassa, Muuritutkimuksella ja Tekniikan Historian Seurassa. Kahden viimeisimmän leivissä olen vieläkin. Lokakuussa olin onneni kukkuloilla, kun toinen lapsemme syntyi terveenä. Toisaalta kääntöpuolena oli unirytmien ja rutiinien murtuminen. Yritänkin olla itselleni armollinen: graduni on tehty niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.

Sitten on kehujen vuoro! Kulttuurihistorian henkilökunnan innostunut ja innostava suhtautuminen tutkielmaani on ollut sydäntä lämmittävää. Koen, että olen saanut valtavasti tukea ja kannustusta kaikissa työni vaiheissa. Tämä koskee niin teemaryhmiä kuin maisteriseminaaria, mutta erityisesti taustatukea tarjonnutta Sakari Ollitervoa, joka on jo kandisemmasta alkaen eli kolmen vuoden ajan jaksanut jauhaa kanssani jälkistrukturalismeista.

Gradu on nyt käytännössä valmis ja jatkosuunnitelmat selviä. Tämmöisenä päälle kolmekymppisenä perheellisenä uudelleenkouluttautujana tuntuu ihan hyvältä, kun elämällä on taas ammatillinen suunta. Kiitos kulttuurihistorian henkilökunnalle, kanssaopiskelijoille ja lukuvuodelle 2023–2024!

Fasismin ja elokuvan risteyskohtia: konferenssikuulumisia Roomasta

Lokakuussa 2024 minulla on ilo osallistua Roomassa järjestettyyn kansainväliseen konferenssiin Cinema between Imagination and Reality in the Fascist Era. Tämä konferenssi oli osa laajempaa Film Europe: European Cinema between Imagination and Reality -tutkimusverkostoa, joka keskittyy eurooppalaisen elokuvan historiaan fasistisen aikakauden (1933−1945) aikana. Tapahtuma tarjosi 16 maasta tulevalle ja monitieteiselle tutkijajoukolle tilaisuuden keskustella elokuvatutkimuksen teemasta, joka on jälleen herättänyt kiinnostusta. Viimeksi aihe oli esillä 2010-luvun taitteessa, jolloin yhteistyön tuloksena julkaistiin kokoomateos Cinema and the Swastika: The International Expansion of Third Reich Cinema (Roel Vande Winkel ja David Welch, London: Palgrave Macmillan UK, 2011). Fasistisen aikakauden elokuvakulttuurin tutkimus on nyt siirtynyt neljänteen aaltoon, jonka myötä käsitys fasistisen elokuvateollisuuden maailmanlaajuisista vaikutuksista laajenee, kun mukaan tulee uusia lähdeaineistoja ja näkökulmia. Suomalainen tutkimus puuttui aiemmasta teoksesta vielä kokonaan, mutta nyt myös me saamme olla mukana.

Konferenssin ja koko tutkimusyhteistyön keskeisenä kohteena on Internationale Filmkammer (IFK) joka perustettiin vuonna 1935 eurooppalaisen elokuvateollisuuden neuvonantavaksi elimeksi. IFK pyrki vahvistamaan eurooppalaista elokuvatuotantoa ja luomaan koko maanosan kattavan tuotanto- ja jakelukoneiston, jonka avulla voitaisiin vastustaa Yhdysvaltojen valta-asemaa elokuvamarkkinoilla. Vuonna 1941 IFK:sta tuli entistä selvemmin natsi-Saksan ja Italian hallitsema kulttuurisen hegemonian väline, jonka tavoitteena oli vakiinnuttaa fasistien vaikutusvalta eurooppalaisessa elokuvateollisuudessa ja välittää kulttuurin keinoin niiden ideologisia viestejä. Suomessa jako amerikkalais- ja saksalaismieliseen elokuvaväkeen näkyi jatkosodan aikana filmiriidan muodossa. Meillä kiista koski sitä, pitäisikö alalla aktiivisesti pyrkiä estämään yhdysvaltalaiselokuvan esittämistä ja tukea sen sijaan saksalaiselokuvaa.

Konferenssi pyrki syventämään ymmärrystä IFK:n roolista eurooppalaisen elokuvan historiassa, ja monissa puheenvuoroissa pohdittiin saksalaisen elokuvan hegemonian vaikutusta käsityksiin ”eurooppalaisesta” elokuvasta, sen sisällöistä sekä tuotanto- ja jakelukulttuureista. Kun IFK pyrki vaikuttamaan elokuvien tuotantoon, levitykseen ja esittämiseen – ottamaan siis haltuunsa koko elokuvan tuotantokoneiston – on sitä tarkasteltava monitieteisesti, yhdistämällä elokuvatutkimuksen, sosiologian, poliittisen- ja taloushistorian näkökulmia, tietysti kulttuurihistoriaa unohtamatta!

Benjamin Martinin (Uppsalan yliopisto) keynote-puheenvuoro Revisiting the International Film Chamber: Nazi-Fascist ”Film Europe” in Global History käsitteli natsielokuvakulttuurin historiaa globaalina, verkostojen ja kulkeutumisten historiana. Hän käsitteli IFK-organisaation roolia osana laajempaa natsi-Saksan ja fasistisen Italian pyrkimystä kulttuurisen hegemonian saavuttamiseen. Martin painotti IFK:n monitasoista vaikutusta elokuvien tuotantoon, levitykseen ja poliittiseen käyttöön eri maissa, ja kuinka nämä toimet kytkeytyivät laajempiin kulttuurisiin ja poliittisiin projekteihin fasistisen ajan Euroopassa.

Benjamin Martin pitämässä puheenvuoroaan.
Benjamin Martin pitämässä puheenvuoroaan.

Amerikkalaisen elokuvan maailmanlaajuinen dominanssi oli taloudellinen ongelma monille Euroopan elokuvamaille, mutta sillä oli kulttuurisia ilmenemismuotoja ja seurauksia. IFK:n historia pakottaa siksi meidät tutkimaan elokuvan historiaa ylirajaisena, ylikansallisena ilmiönä ja purkaa siten kansallisia elokuvahistorioita. Natsi-Saksan ideologinen ote elokuvatuotantoon korosti amerikkalaisuuden sijaan eurooppalaisuutta, vaikka näennäisesti edusti ”koko maailmaa”. Kiinnostava olikin Martinin esittämä ajatus siitä, että natsien elokuvakulttuuria voi tarkastella monikulttuurisuuden projektina, sillä monimuotoisuuden esittäminen elokuvatuotannon rakenteissa ja elokuvien sisällöissä oli väline imperiumien toimintaan. Käytännössä ajatusta toteutettiin siten, että saksalaiset sallivat paikalliset tuotantorakenteet ja kansalliset tarinat, sillä saksalaisen elokuvan ajateltiin aina ylittävän paikallistuotannot laadullaan ja taiteellisella kunnianhimollaan.

Konferenssin aihekirjo oli laaja ja kahden päivän aikana esityksissä käsiteltiin muun muassa transnationaalisia yhteistyöverkostoja, sensuuria ja valtion ohjausta, propagandan roolia elokuvassa sekä jakelu- ja esitysverkostojen poliittista roolia. Huomion saivat myös kansallisten elokuvakulttuurien keskinäiset vuorovaikutukset, teknologiset innovaatiot sekä tähtikulttuurin merkitys. Puheenvuoroissa sivuttiin myös elokuvan materiaalisia ulottuvuuksia, kun keskusteltiin elokuvasta filmikopioiden historiana tai raakafilmin saatavuudesta ja sen poliittisesta merkityksestä sota-aikana. Ylikansallisen ja ylirajaisen elokuvakulttuurin tutkimuksessa korostui yhteistyö ja halu laajentaa ymmärrystä eurooppalaisen elokuvan roolista sodan ja fasismin kontekstissa.

Elokuvatutkijat Cinecittàn portin edessä.
Vapaa-ajalla elokuvatutkijat vierailivat tietysti Cinecittàn elokuvastudiolla.

Kustos kertoo – intellektuellia etsimässä

Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.

Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.

Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.

Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.

Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.

Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Kulttuurihistorian opinnoista järjestöalalle

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Sara Vatanen

Sara Vatanen. Kuva: Veera Semi

Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.

Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.

Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.

Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.

Kulttuurihistoria tukena työelämässä

Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.

Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.

Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!