Tekijä: hemara

Mietteitä tutkimuksen teon oivalluksista – ja niiden puutteesta

Tammikuun alussa, heti joulukauden jälkeen, on kulttuurihistorian oppiaineessa tapana kokoontua yhteiseen seminaariin, jota joulukouluksi kutsutaan. Vuonna 2026 seminaarin teemana oli luovuus. Päivä alkoi paneelikeskustelulla, jonka aiheena oli omaääninen ja -tyylinen kirjoittaminen. Panelisteina toimivat Olli Löytty, Tiina Mahlamäki ja Sari Katajala-Peltomaa, kokeneita kirjoittajia kaikki. Hyvät keskustelut herättävät ajatuksia ja ruokkivat oivalluksia – ja tässähän ollaankin luovuuden äärellä – tai synnyttävät vähintäänkin halun puntaroida myös omia näkemyksiä, jopa julkaista niitä. Niinpä seuraavassa joitain mietteitä luovuuden liepeiltä tutkijan näkökulmasta.

Tutkimuksen tekemisen kovin arkinen luova prosessi on kirjoittaminen. Meidän alallamme tutkimus on konkreettisesti juurikin kirjoittamista. Tämä läpäisee kaikki tutkimuksen tekemisen tasot gradujaan kirjoittavista opiskelijoista dosentteihin ja professoreihin. Yksittäisen tutkijan ja tutkimusprojektin kohdalla kirjoittaminen niin ikään kuuluu tietyn ajatteluprosessin eli tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin artikkeliabstrakteista, projektihakemuksista tai vastaavista kirjallisista aihioista aina toteutuneisiin hankkeisiin ja valmiisiin julkaisuihin asti. Tutkimusongelmat ratkeavat yleensä vasta kirjoittamalla, ei pelkällä pohdinnalla. Kuten vuosikymmeniä sitten opin yhdestä pääsykoekirjoistani (Monta tietä menneisyyteen): historiantutkijalle kirjoittaminen on päättelyn väline. Näin kirjoitti Jorma Kalela, E. H. Carrin ajatuksiin tukeutuen. Saman ajatuksen on taatusti todennut moni muukin, ehkä vivahteikkaammin, mutta Kalelan muotoilu on ytimekkyydessään täyttä asiaa.

Tutkimusprosessi etenee kirjoittamalla, mutta tämä on tietysti vain yksi kirjoittamisen ulottuvuus. Se miten kukin meistä kirjoittaa, on yhtä lailla oleellista. Historiantutkijat eivät yleensä kirjoita geneerisiä tutkimusraportteja vaan tekstejä, joissa kirjoittajan ääni ja tyyli saavat näkyä. Tutkijan on myös hallittava erilaisia kirjoittamisen tyylejä. Esimerkiksi hakemusteksteissä keskeneräinenkin ajatus on kyettävä ilmaisemaan kirjallisesti siten, että ulkopuoliselle lukijalle tuo ajatus näyttäytyy, jos ei nyt valmiina, niin ainakin riittävää potentiaalia sisältävänä. Hakemuksissa on osoitettava oivaltavuutta ja omaperäisyyttä – toisaalta liian villit ideat eivät ehkä ole toteuttamiskelpoisia ainakaan rahoittajan mielestä. Erilaiset hakemustekstit ovatkin yksi (luovan) kirjoittamisen muoto, josta kaikilla tutkijoilla on kokemusta. Jokaisella tutkimustyötä tekevällä lienee myös valikoima hakemuksiksi saakka muotoiltuja tutkimusideoita, jotka eivät ole koskaan edenneet toteutuksen asteelle. Tällaiset unohdetut, hylätyt, ehkä epäonnistumisinakin pidetyt hankeideat sisältävät valtavan määrän potentiaalista luovuutta. Toisaalta monesta rahoittamatta jääneestä hakemuksesta suodattuu yhtä ja toista eteenpäin, myös toteutuksen asteelle yltäviin tutkimuksiin.

Serendipin prinssejä ja tieteellistä taikapölyä

Omaäänistä kirjoittamista käsitelleessä paneelikeskustelussa nostettiin esille sellaisia tärkeitä teemoja kuin kirjoittamisen vapaus, kokeilevuus ja omaperäisyys tai kirjoittamiselle varattava riittävä aika. Kaikki tämä pätee mielestäni ylipäätään tutkimuksen tekoon. Tai luovuuteen. Paneelikeskustelussa sivuttiin myös serendipisyyden teemaa eli onnekkaiksi sattumiksi kutsuttavia oivalluksia, jotka tulevat vastaan etsimättä ja pyytämättä. Sivuhuomiona todettakoon, että Umberto Eco käyttää teoksessaan Serendipities: Language and Lunacy (1998) serendipisyyden käsitettä nähdäkseni toisenlaisessa merkityksessä viitatessaan oivalluksiin, jotka ovat saaneet alkunsa väärinkäsityksistä tai virheellisistä ajatuksista. Termiä serendipity käytti tiettävästi ensimmäisenä 1700-luvun englantilaiskirjailija Horace Walpole, joka nappasi ilmauksen Serendipin prinsseistä kertovasta, alun perin persiankielisestä, sadusta. Prinssit tekivät matkoillaan nokkelia havaintoja asioista, joita eivät olleet lainkaan etsimässä.

Vaikka serendipisyyden eli onnekkuuden hetkiä on vaikea ennakoida tai maanitella esiin, on tämän taikapölyn koostumusta tietysti yritetty selvittää. Onnekkaita sattumia on tutkittu Suomessakin. Työterveyslaitos julkaisi vuonna 2021 Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus -tutkimusraportin, joka pohjautuu Työterveyslaitoksen ja Oulun yliopiston toteuttamaan Yhteensattumuksia-tutkimushankkeeseen. Tässä hankkeessa tunnistettiin onnekkaita sattumia asiantuntijatyöpaikoilla. Tutkimuksen mukaan onnekkaat sattumukset ovat asiantuntijatyötä tekeville varsin tuttu ilmiö. Tavallisimmin näitä yllättäviä sattumuksia tapahtuu omalla työpaikalla kasvokkaisissa kohtaamisissa, kuten kahvihuoneissa (mikä ei kuulosta erityisen yllättävältä). Työntekijöiden oivalluskertoimia nostaakseen työnantajien tulisi kyetä luomaan ”sattumaherkkiä” työympäristöjä.

Arkinen ja melko ilmeinen esimerkki yllättävien oivalluksien mahdollistajista ovat vaikkapa avokirjastot, joissa voi törmätä vahingossa opuksiin, joita ei tiennyt etsivänsä. Tämänkaltaiset satunnaiset löydöt ovat tosin nykyään aiempaa epätodennäköisempiä, avokirjastoja kun on kaiken aikaa yhä vähemmän. Satunnaisia löytöjä voi yrittää etsiä digitaalisista kokoelmista tai kirjastoluetteloista erinäisillä sumeilla tai hämärillä hauilla mutta kokemuksena tällainen ”lehteily” on kovin kaukana fyysisten kirjarivien koluamisesta. Oivallusten suunnitelmallinen esiin loitsuaminen sisältää muutenkin väkinäisyyden vaaran. En tarkoita tällä sitä, että suosittelisin vain istumaan rauhassa lootusasentoon ja odottelemaan inspiraatiota.

Projekteista elantonsa saavalle tutkijalle (ainakin satunnaiset) oivallukset ja erinäiset onnelliset sattumat ovat suorastaan välttämättömiä. Toisaalta pätkäisen projektityön realiteetit myös jäytävät valmiutta odottamattomiin onnen hetkiin, jolloin maailma hetkeksi aukeaa kirkkaana ja tarjoaa hippuja Serendipin prinssien taikapölyä. Usein on tultava toimeen vähemmällä, tavallisilla hetkillä, jotka nekin tuottavat havaintoja, analyysiä, tekstiä mutta harvemmin taikaa.

Zoom ja sattumahorisontin kaventuminen

En ole zoomin suuri ystävä. Syy ei ole yksin zoomin vaan pandemia-ajan, jolloin pikkujoulutkin pidettiin etäyhteydellä. Zoom-pikkujoulut olivat poikkeusajan luova ratkaisu, ja itse asiassa ihan onnistunut sellainen, mutta koronakausi kaikkinensa ankea. Noiden vuosien aikana työskentelin itse kahdessa eri tutkimusprojektissa, joissa zoom-tapaamisista tuli keskeinen työskentelymuoto. Zoom toimi niissä sinänsä oikein hyvin. Projektissa, jossa osa tutkimusryhmästä oli Ruotsista, etäyhteys ensinnäkin mahdollisti säännölliset tapaamiset. Olisimme varmasti ilman pandemiaakin kokoontuneet ruutujemme äärelle tietääksemme, mitä oli tekeillä Uumajassa, Örebrossa, Helsingissä tai Turussa.

Hanke, jota itse samaan aikaan johdin, kärsi pandemiasta ehkä enemmän, koska suurin osa hankkeen toteutuksista piti miettiä uudelleen. Tässä hankkeessa zoomin rinnalla toimivat tutkimusryhmän kävelytapaamiset, joissa ei ollut varsinaista asialistaa mutta joissa keskusteltiin myös tutkimusasioista. Etätapaamisten merkitys oli silti suuri. Hankkeen sisäisten palaverien lisäksi teams-tapaamisissa muotoutui se yhteistyö, joka Turun museokeskuksen (nyk. kaupunginmuseo), Tehdas Teatterin, Turun kaupunginkirjaston ja oman projektimme voimin johti kokeellisen pop up -kirjakaupan avaamiseen Turussa syksyllä 2022. Idea 2020-luvun Turkuun hetkeksi aukeavasta 1800-luvun kirjapuodista oli syntynyt jo hankkeen suunnitteluvaiheessa mutta varsinainen sisältö hahmottui vasta silloin, kun löytyi sopiva joukko toteuttamaan ideaa. Teams oli kuitenkin ensisijaisesti alusta, jolla käytiin keskustelua erilaisista ideoista, ei niinkään varsinainen ideoiden tuottamisen paikka.

Itselläni on siis useita syitä pitää etäyhteyksin toteutettavia suunnittelusessioita täysin onnistuneina. Ja miksi ne eivät onnistuisi, kun vähintään joku on ennakolta valmistautunut, ja tietää miksi sessio on kutsuttu koolle (mikä on yleensäkin suotavaa palavereissa). Mutta se, mitä etäpalaveriin – tai ylipäätään suunniteltuun sessioon – on vaikea tilata, on sattumalta ja pyytämättä tulevat oivallukset. Pandemia-aikana kokeiltiin yhteisiä etäkahvihetkiä. En oikein muista, miten onnistuneita ne olivat (saattaa olla, etten jaksanut osallistua kovin moneen). Suunniteltua spontaanisuutta on tietysti mahdollista itse kunkin harjoituttaa samoin kuin vaikkapa improvisaatiotaitoja tai pomodoro-kirjoitustekniikkaa. Zoom tai jokin muu vastaava sovellus ei kuitenkaan ole kovin ”sattumaherkkä” ympäristö. Pandemia-aikana moni meistä taisi kaivata juuri niitä suunnittelemattomia arkisia kohtaamisia kollegoiden kanssa. Niitä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään uuteen ja yllättävään – mutta joskus voivat johtaakin.

Kaikki on epävarmaa

”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Näin sanoo Tuutikki Taikatalvessa. Tämä voisi olla myös rautaiset hermot omaavan tutkijan motto. Tutkimuksen teko on monin tavoin hyvin epävarmaa puuhaa. Tuo epävarmuus on myös osa tutkimuksenteon viehätystä. Aina ei ole se terävin päivä, jolloin keksii ratkaisun solmussa olevan artikkelin ongelmaan, kirjoittaa toiseen lennokkaat johtopäätökset ja siinä sivussa saa timanttisen idean kollegoille jaettavaksi. Useimpina päivinä kaikki on vain pahasti kesken ja epävarmaa, miten hienoa jälkeä on tulossa. Epävarmuuden sietäminen on tutkijan osa myös tutkimusrahoitusmaailmassa – jatkuvana olotilana se kuitenkin sopii huonosti yhteen omaperäisyyden ja kokeilevuuden kanssa.

Toisinaan tutkijalle saattaa käydä niinkin, että vaikka puitteet ovat kunnossa, inspiroiva ympäristö ja kirjoitusrauha järjestetty, työ ei vain etene. Olin viime elokuussa Tarton Villa Tammekannissa, Turun yliopiston tutkijoiden suosimassa työskentelypaikassa. Tarkoituksena oli kirjoittaa erityisesti yhtä artikkelia, jolla oli selkeä määräaika. Tekstin työstäminen ei vain ottanut sujuakseen. Kokeilin tietysti keinoja, joita olen opettanut monille graduntekijöille: tee välillä jotakin muuta, jätä teksti suosiolla hetkeksi hautumaan. Kävelin ristiin rastiin ympäri kaunista Tarttoa, inspiroiduin monestakin asiasta, kuten kasvitieteellisen puutarhan kukista ja vanhan observatorion 1800-lukulaisesta mega-kaukoputkesta. Mikään tästä ei vain liittynyt siihen, mitä juuri nyt olisi pitänyt tehdä. Lopulta luovutin. Ryhdyin kirjoittamaan ihan toista artikkelia, jolla ei ollut määräaikaa. Kukat ja kaukoputketkin oikeastaan liittyvät nykyiseen tutkimusprojektiini, joten päätin, että saan ihailla niitä. Ja juoda niin monta kardemumma-hunaja-lattea kuin haluan.

Tarton suuri refraktori vuodelta 1824.

Tarinalla ei ole huippukohtaa. Haahuilin Tartossa aikani (en sentään ollut siellä residenssiapurahan saajana!) ja kirjoitin väkisellä vääntäen artikkelin lähetyskuntoon myöhemmin Turussa. Sain kyllä kuulla arvioitsijoilta, että siitä puuttui selkeä teoria sekä tutkimusongelman motivointi. Ne piti sitten kehitellä toisella kirjoituskierroksella, ilman muuta inspiraatiota kuin pakko. Tarinan opetus lienee kuitenkin se, että kokeneempikin tutkija haksahtaa aina välillä luulemaan liikoja omasta kekseliäisyydestään. Joskus asiat eivät loksahtele paikoilleen ainakaan ennen kuin joku ulkopuolinen vääntää rautalangasta oman työn puutteet. Kirjoitusretriitit kannattaa myös suunnitella kutakuinkin realistisesti. Seuraavan kerran menen Tarttoon kirjoittamaan suosiolla tähtitieteilijöistä ja kasvitutkijoista.  

Teksti: Heli Rantala  

Kirjallisuutta:

Heli Rantala: Tutkijat ja taiteilijat kuvittelemassa historiaa museoalan kanssa. Museo-lehti (7.10.2024), https://museolehti.fi/kentalta/tutkijat-ja-taiteilijat-kuvittelemassa-historiaa-museoalan-kanssa/

Minna Toivanen et al.: Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus uudistumisen lähteinä työpaikoilla. Työterveyslaitos 2021, https://www.julkari.fi/items/94963069-4492-4729-8582-a3b9e0f9942e

Raine Wilén ja Mika Holopainen: ”Älä jätä käyttämättä sattuman tarjoamia mahdollisuuksia” – Serendipisyys tiedonhaun ilmiönä, Informaatiotutkimus 36:2 (2017), https://doi.org/10.23978/inf.65195

Tieteen historian sivulauseista kohti suomalaisen yliopiston varjokertomusta

Maaliskuussa 2019 istuin Kansalliskirjaston erikoislukusalissa Helsingissä tutustumassa erääseen 1810-luvulla laadittuun matkapäiväkirjaan, joka kuuluu Svenska litteratursällskapet i Finlandin kokoelmiin. Tiheästi kirjoitettuja sivuja ohuella paperilla, tietysti molemmin puolin hyödynnettynä niin, että kääntöpuolen teksti kuultaa osin lävitse ja vaikeuttaa paikoitellen käsialan lukemista. Muistiinpanojen välissä myös erillisiä papereita, ilmeisesti muistoja matkalta. Kööpenhaminassa nähdyn baletin ohjelma (Romeo ja Julia!), joitain kuitteja sekä pienempi taiteltu paperi, jonka sisään talletettuna kuivattu kasvinäyte. 

Tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä matkapäiväkirjaan tarkemmin. Oikeastaan olinkin etsimässä vain lisävalaistusta siihen, mitä reittiä eräs kaksikko aikanaan käytti, kun he matkasivat Turusta Ruotsin ja saksankielisen Euroopan halki kohti Alppeja ja niiden takana olevaa Italiaa. Olin valmistelemassa käsikirjoitusta 1800-luvun alkupuolen suomalaismatkaajien kokemuksista Euroopassa. Kirja valmistui ja ilmestyi nimellä Pikisaaresta Pariisiin (2020) mutta matkapäiväkirja ja sen laatija ovat jääneet vaivaamaan minua. ”Jannes resejournal” -nimisessä paperipinossa olisi paljon tutkittavaa. Millainen henkilö oli Janne, muistiinpanojen kertojaääni?

Ote ”Jannes resejournal”-päiväkirjasta. Muistiinpanojen väliin säilötty kasvi.

Janne eli Johan Magnus af Tengström (1793-1856) kuului oppineeseen Tengström-sukuun. Hänen isänsä oli teologian professori ja piispa, vuonna 1817 Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi nimitetty Jacob Tengström. Euroopan-matkansa Johan Magnus teki vuosina 1817-1819 vanhemman serkkunsa Johan Jakob Tengströmin kanssa. Yliopisto-opinnoissaan Johan Magnus af Tengström suuntautui luonnonhistoriaan, nykytermein eläin- ja kasvitieteisiin. Sukutaustansa vuoksi ja erityisesti vaikutusvaltaisen isän ansiosta hän oli saanut loistavat mahdollisuudet yliopistouralla etenemiseen. Hän toimikin eläin- ja kasvitieteen apulaisena ja professorina sekä yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimiehenä. Jannesta ei kuitenkaan tullut Suomen kasvitieteen pioneerina muistettua tieteenharjoittajaa. Suomen tieteen historia -sarjan ensimmäisessä osassa Tengström esiintyy vain ohimennen. Hänen uraansa on luonnehdittu yhdellä lauseella: ”Hän oli tunnustettu kaunopuhuja, kiinnostunut mekaniikasta mutta tutkijana merkityksetön.”

Näkymä kaakosta kohti Kasvitieteellistä puutarhaa, jonka esimiehenä Johan Magnus af Tengström toimi vuoteen 1849 saakka. Magnus von Wrightin keskeneräinen työ vuodelta 1841. Helsingin kaupunginmuseo.

Johan Magnus af Tengström on yksi niistä menneisyyden tieteenharjoittajista, joiden vuoksi ryhdyin hahmottelemaan projekti-ideaa eräänlaisesta suomalaisen yliopiston varjokertomuksesta, jonka pääosissa ovat tieteen historian marginaaleihin eri syistä jääneet henkilöt. Akateemisten yhteisöjen nykyisyys tai menneisyys kun ei ole ainoastaan menestystarinoita ja tieteellisiä läpimurtoja. Siihen kuuluvat myös erilaiset henkilökohtaiset epäonnistumiset, tietoiset syrjäyttämiset, unohtamiset sekä laajempaa tiedeyhteisöä koskettaneet menetykset ja tragediat. Nämä akateemisen maailman varjopuolet ovat useimmiten jääneet erilaisissa tieteen- tai yliopistohistorian esityksissä eräänlaisiksi kuriositeeteiksi tai sivulauseiksi, joiden laajempaa merkitystä ei ole juuri pohdittu.

Keväällä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissani ”Marginaalimerkintöjä Suomen tieteen historiaan” keskityn tarkastelemaan erilaisia akateemisen historian katvealueita: omana aikanaan tiedeyhteisön ulkopuolelle suljettuja tai työssään epäonnistuneena pidettyjä oppineita sekä myöhemmässä tieteenhistoriallisessa tutkimuksessa sivuutettuja tieteenharjoittajia. Tämän lisäksi tutkin yliopistoyhteisössä tapahtuneita äkillisiä menetyksiä, tarkemmin sanoen odottamattomia kuolemantapauksia.

Miksi tarttua tällaiseen aiheeseen? Tutkimukseni motivaatio kumpuaa osittain tietyistä tutkimuseettisistä havainnoista. Millaista narratiivia me tutkijat olemme kirjoittaneet yliopistoinstituution ja siinä toimineiden henkilöiden historiasta? Miten olemme tunnistaneet niiden menneisyyden tieteenharjoittajien toimijuuden, jotka eivät ole menestyneet tiedeyhteisön jäseninä tai jotka on myöhemmin arvioitu tieteellisiltä ansioiltaan ”merkityksettömiksi”? Tämänkaltaisia kysymyksiä pohdin projektissani. Ajallisesti tutkimukseni ulottuu 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosiin eli ajanjaksolle, jolloin suomalainen yliopisto(laitos) muotoutui moderniksi tiedeyliopistoksi. Tutkimustani rahoittaa Koneen Säätiö.

Teksti: Heli Rantala

Goethestä Maradonaan – vierailulla Napolissa

Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.

Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla. 

Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.

Kiipeämässä maisemia katsomaan Chiaian kaupunginosassa.

Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä. 

Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.

Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.       

Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.

Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.   

Matkalla Pompejiin.

Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa. 

Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen. 

”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.

Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala

Hannu Salmea onnittelemassa

Kirjoittajat: Petri Paju, Mila Oiva, Juhana Saarelainen, Heli Rantala

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi täyttää 60 vuotta 14. toukokuuta. Juhlapäivän kynnyksellä 12. toukokuuta julkaistiin juhlakirja Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. Kirja on lahja Hannun oppilailta, ja siihen kirjoitti joukko hänen entisiä väitöskirjaohjattaviaan. Onnittelukirjan toimittivat Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva. Kirjan suunnitteluryhmässä olivat mukana toimittajien lisäksi Jukka Sarjala, Sakari Ollitervo, Paavo Oinonen, Asko Nivala ja Heidi Hakkarainen.

Hannulle omistetun kirjan kansikuva, jossa näkyy ilotulitus Turun Vartiovuoren tähtitornin yllä.

Miksi juuri Turun romantikko? Pitkäaikaisten havaintojemme perusteella tulimme siihen johtopäätökseen, että Hannussa on selkeitä romantikon piirteitä. Hän muistuttaa 1800-luvun alun Turussakin vaikuttaneita romantikkoja, joiden aktiivisuuden tuloksena syntyi uudenlaisia näkökulmia levittäviä julkaisuja, seuroja ja toimintaa. Hannussa tämä ennakkoluuloton, erilaisten rajojen yli tähystävä asenne yhdistyy paljasjalkaiseen turkulaisuuteen, joten Hannua voi hyvällä syyllä luonnehtia nykyajan Turun romantikoksi.

Kirjaa suunniteltaessa päädyttiin siihen, että teoksesta tulisi nimenomaan Hannun oppilaiden lahja inspiroivalle opettajalle. Niinpä kirjoittajiksi kutsuttiin tutkijoita, joiden väitöskirjoja Hannu on ohjannut. Koska työsarkaa oli rajattava ja toisaalta oppilaana oleminen ja nuoruus liitetään toisiinsa, esseitä päätettiin pyytää Hannun ”nuoremmilta” ohjattavilta, eli noin viimeisen 15 vuoden aikana väitelleeltä, laskujemme mukaan 29 tohtorilta. Näin kirja jatkaa Historian aikakoneessa -teosta, jolla Hannua onniteltiin kollegoiden ja oppilaiden yhteisniteellä kymmenen vuotta sitten.

Kirjan esittelyä Zoom-tapahtumassa 12. toukokuuta, jolloin kirjahanke paljastui Hannulle.

Ajatuksena oli tehdä kirja, joka olisi Hannun tutkimuksen näköinen ja hänen tuotantonsa innoittama. Teoksen esseet käsittelevät historian eri ilmiöitä hannumaisen laajalla skaalalla. Esikuvansa kirjallisissa jalanjäljissä esseissä perehdytään niin kirja- ja musiikkihistoriaan, elokuvien, tähteyden ja tekniikan kuin lintujen historiantutkimukseen sekä muistamisen haasteisiin ja iloihin.

Varsinainen juhlatilaisuus Hannun kunniaksi järjestettiin Zoomin välityksellä helatorstain aattona 12.5. Tapahtuman järjestivät kulttuurihistorian oppiaine sekä kulttuurihistorian seura. Juhlakirjan esittelyn lisäksi tilaisuudessa kuultiin onnitteluja ja Hannulle räätälöityä ohjelmaa. Päivänsankarin rakasta lintuharrastusta seuraten tapahtumassa tiedotettiin Birdlifen hyväksi käynnissä olevasta onnittelukeräyksestä. Keräyksestä kiinnostuneille lisätietoja löytyy täältä: Birdlife-keräys. Linnut olivat mukana juhlassa myös visailun muodossa, jossa Hannu sai tunnistaa lintujen ääniä. Keväiseen tapahtumaan osallistui suuri joukko Hannun kollegoja ja ystäviä.

Turun romantikko -teos on on julkaistu sähköisesti, ja kirja on vapaasti luettavissa Turun yliopiston UTUPub-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8427-5

Juhlaväkeä Zoomissa! Kaiken kaikkiaan Hannua oli onnittelemassa noin 80 kollegaa ja ystävää.

Onnistuneessa ja lämminhenkisessä juhlassa kuultiin monia onnittelupuheenvuoroja. Kaikki keskenään erilaiset puheet kertoivat Hannusta ja hänen laajasta vaikutuksestaan – oli kyseessä sitten Hannun myötävaikutus puhujan omaan tutkimustyöhön tai erilaisiin yhteisiin hankkeisiin kuten Agricola-humanistiverkon nimen keksimiseen. HKT-laitoksen johtajana esiintynyt professori Marjo Kaartinen oli jopa runoillut Hannulle kolme haikua. Runotervehdyksiä kuultiin myös muilta onnittelijoilta. Emeritusprofessori Kari Immosen mukaan Hannu edustaa aikanaan kritisoitua ”anything goes”-kulttuurihistoriaa parhaimmillaan: kaikkea saa tutkia, kun sen tekee kulttuurihistoriallisella otteella. Hannun kannustava luonne ja opettajuus korostuivat vielä lopuksi, kun joukko kulttuurihistorian jatko-opiskelijoita paljasti tekemänsä ”Tsemppi-Hannun” kuvan. Se muistuttaa väitöskirjan tekijää heikkoina hetkinä, että pystyt siihen kyllä – aivan kuten Hannu sanoisi ja on niin monelle osoittanut!

Paljon onnea Hannulle toivottaa koko kulttuurihistorian väki!

Kirjakulttuuria 1800-luvun alussa

Tavaraa pursuavassa kulttuurissamme esineiden omistamisesta on tullut ongelma. Tämä koskee myös kirjoja, joita monella on mielestään aivan liikaa. Kirjojen ja muun tekstimuotoisen sisällön suoranaisen ylitarjonnan vastapainona etenkin nuorten lukuinnosta on kannettu viime vuosina suurta huolta. Kouluissa ja kodeissa onkin kehitelty erilaisia kampanjoita, joilla lapset saataisiin innostumaan lukemisen hidastempoisesta maailmasta.

Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alun Suomessa (2020–2022) tutkitaan aikakautta, jolloin todellisuus oli kovin toisenlainen. Omaehtoinen rippikoulutason ylittävä lukutaito ei kuulunut kaikille eikä osallisuus kirjalliseen kulttuuriin ollut avoin mahdollisuus ympäri maan. Laajimmin levisivät uskonnolliset teokset mutta maallisempi lukemisto oli huomattavasti harvemman ulottuvilla. Merkittävät kirjakokoelmat olivat tiettyjen rajattujen piirien käytössä – kirjastolaitosta ei ollut vielä olemassa. Kirjakauppoja ja -painoja oli niin ikään vain muutama koko Suomen alueella. 1800-luvun alussa kirjalliset instituutiot olivatkin monin osin vasta muotoutumassa.

Sanojen liike -projektissa tarkastelussa eivät ole laajat kehityskaaret tai orastavien kirjallisten instituutioiden tutkiminen sinänsä. Kiinnostuksemme kohdistuu siihen tapaan, jolla kirjat ja muut painotuotteet olivat vuosisadan alussa läsnä lukevien aikalaisten elämässä ja miten painotuotteet tuottivat yhteisöllisyyttä. Olemme niin ikään kiinnostuneita aiemmassa tutkimuksessa katveeseen jääneistä toimijoista ja kokoelmista. Koska projekti tarkastelee aikaa ennen kansallisten instituutioiden – tai julkisuuden – kehittymistä, emme käsittele Suomea kokonaisuutena vaan suuntaamme huomion tiettyihin kirjallisiin keskuksiin, joihin opillinen tieto, kirjat ja julkiset kokoelmat keskittyivät. Projektissa tutkimuskohteena on kolme tällaista kirjallista keskusta, Turku, Porvoo ja Viipuri.


Näkymä Porvoon kaupunkiin noin 1820-luvulta. Kuva julkaistu aiemmin teoksessa Knapas & Koistinen, Historiallisia kuvia (1993). Doria-julkaisuarkisto.

Miksi juuri Turku, Porvoo ja Viipuri? Kaikki ovat varhaisia kaupunkikeskuksia, joilla on myös omanlaisensa kirjalliset yhteydet Suomen ulkopuolelle. Turku yliopistoineen oli vanhin Suomen alueen opillinen keskus ja tästä syystä niin ikään ensimmäinen kirjakauppojen ja julkaisutoiminnan paikka. Myös Porvoolla on ollut tärkeä merkitys opinkäynnin historiassa, sillä kaupungissa sijaitsi toinen Suomen varhaisista kymnaaseista (lukion edeltäjä) sekä merkittävä kirjasto. Viipurin omaleimainen historia näkyy myös alueen kirjallisissa yhteyksissä. Suurkaupunki Pietari oli lähellä ja siteet saksankieliseen kulttuuriin voimakkaat. Kaupungin ensimmäiset sanomalehdet olivatkin saksankielisiä.

Projektimme tutkimusryhmään kuuluu viisi tutkijaa. Hanketta johtaa Heli Rantala ja siinä työskentelevät myös Heidi Hakkarainen, Ulla Ijäs, Jukka Sarjala ja Janne Tunturi. Kaikki toimivat tutkijoina Turun yliopistossa. Ulla ja Heidi tutkivat projektissa Viipurin alueen kirjallista elämää. Heidin tutkimuskohteena ovat Viipurissa ilmestyneet saksankieliset sanomalehdet, ja Ulla tarkastelee itäsuomalaisia kirjakokoelmia sekä kirjojen reittejä näihin kokoelmiin. Heli ja Jukka keskittyvät tutkimuksissaan Turun kirjallisiin piireihin ja erityisesti ylioppilaiden kirjaintoon. Yhdessä Jannen kanssa Heli jäljittää myös Turussa toimineen F. A. Meyerin kirjakaupan vaiheita. Janne tutkii lisäksi Porvoon kymnaasin kirjastoa. Juuri tällä hetkellä käymme läpi monenlaista tutkimusaineistoa, kuten päiväkirjoja ja kirjeitä, sanomalehtiä sekä kirjakauppoja ja -kokoelmia koskevaa materiaalia.

Turun museokeskuksen esineistöä Luostarinmäen museolla. Kuva Sirpa Rannikko.

Historiantutkijalle luonteva tapa perehtyä tutkimaansa aikakauteen on yleensä erilaisten kirjallisten lähteiden lukeminen. Mutta voisiko 1800-luvun alun todellisuutta yrittää tavoittaa myös jollakin muulla tavalla? Tässä hankkeessa testaamme, miten 200 vuoden takaista maailmaa voisi lähestyä kävelemällä. Yksi projektimme tutkimuskohteista on kielitieteilijä A. J. Sjögren, joka opiskeli Turun akatemiassa 1810-luvulla. Iittiläissyntyinen Sjögren kävi Porvoon kymnaasia ja syksyllä 1813 hän matkusti kotiseudultaan Turkuun pääosin kävellen. Matkaseurana Sjögrenillä oli oma isä sekä hevonen, joka veti kärryissä 19-vuotiaan omaisuutta, muun muassa pientä kirjakokoelmaa. Koska kärryt olivat pienet ja hevonen ilmeisesti parhaat vuotensa nähnyt, matkasivat isä ja poika Iitistä Turkuun hevosen vierellä kävellen.

Sjögrenin aikaan pitkien matkojen taittaminen kävellen ei ollut mitenkään harvinaista, monelle se oli melkeinpä ainoa tapa päästä liikkumaan paikasta toiseen. Projektissa Sjögrenin matka Iitistä Turkuun toimii esimerkkinä siitä, mitä opin ja kirjojen vuoksi oltiin 200 vuotta sitten valmiita tekemään. Se myös konkretisoi 1800-luvun alun Suomessa vallinneita eri paikallisuuksien välisiä etäisyyksiä. Jotta me tutkijoina voisimme paremmin asettaa nämä etäisyydet tutkimamme aikakauden mittasuhteisiin, on meidänkin kokeiltava kävelemistä Iitistä Turkuun. Matkan aikana on tarkoitus dokumentoida Sjögrenin reittiä, paikkoja joissa hän on pysähdellyt ja joista hän on kirjoittanut – Sjögren nimittäin kirjasi matkan vaiheita päiväkirjaansa.

Projektin oli tarkoitus toteuttaa Sjögrenin jalanjäljissä tapahtuva vaellus jo vuonna 2020 mutta koronapandemia on vaikuttanut myös tähän aikataulun, kuten niin moneen muuhunkin asiaan. Niinpä kesällä 2020 tyydyimme tekemään lyhyemmän harjoituskävelyn Aurajokilaakson maisemissa ja Vanhalinnan kulmilla Härkätiellä. Liedon Vanhalinnalle johtava päällystämätön tieosuus on osa vanhaa Turun ja Hämeenlinnan välillä kulkenutta Härkätietä ja yksi Suomen museoteistä. Oman kävelyharjoituksemme aikana huomasimme, että tämä on myös hyvä tapa pitää projektipalavereita – yhdessä käveleminen voittaa ehdottomasti zoom-tapaamiset!

Härkätien laidassa kesäkuussa 2020. Kuva Heli Rantala.

Kävelemisen kautta tapahtuvan menneen maailman mittailun lisäksi testaamme hankkeessa myös muita tapoja tuoda tutkimaamme aikakautta lähemmäs tätä päivää. Projektin loppuvaiheessa on tarkoitus herättää hetkeksi eloon 1800-luvun alun turkulainen kirjapuoti tarinallisena pop up -näyttelynä. Projektin etenemistä voi seurata hankkeen kotisivuilla ja blogissa (https://sanojenliike.utu.fi/) sekä Instagramissa (@mobilityofwords).

Aboagoraa, ihmiskonetta – ja Pariisia pikakelauksella

Aluksi on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan aiemmin käynyt Pariisissa (se on tosiaan mahdollista!). Mutta nyt olin matkalla Aboagora-työryhmän suunnitteluviikonloppuun Pariisiin. Syynä vierailuun oli aikomuksemme tutustua Pariisin Descartes-yliopistossa sijaitsevaan monitieteiseen tutkimuskeskukseen. Lisäksi Pariisi on työryhmämme jäsenen Topi Lehtipuun kotikaupunki, ja tarkoituksemme oli kokoontua suunnittelemaan vuoden 2013 symposiumia. Aboagora on tieteiden ja taiteiden vuoropuhelua edistävä symposium, joka on järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa elokuisessa Turussa. Aboagoran perusidea on syntynyt Topin ja edesmenneen Yehuda Elkanan visioista, ja hanketta on työstetty Turun musiikkijuhlien, Åbo Akademiin yhteydessä toimivan Donner-instituutin sekä kulttuurihistorian oppiaineen yhteistyönä. Pariisin tapaamiseen osallistuivat kulttuurihistoriasta lisäkseni Hannu Salmi ja hankkeen koordinaattori Asko Nivala, musiikkijuhlien edustajina Topi sekä Liisa Ketomäki sekä Akademiin puolelta uskontotieteen professori Peter Nynäs.

Perjantaina marraskuun toisena päivänä Pariisi oli harmaa ja sateinen. Nousin juna-aseman syvyyksistä kuudenteen kaupunginosaan Luxembourgin puiston laidalle, jonka läheisyydessä pieni hotellimme sijaitsi. Nyt puisto oli hiljainen, mutta seuraavana päivänä poutasäällä saattoi nähdä väläyksen toisenlaisesta puistosta, jossa petankkiseurueet ja shakinpelaajat kokoontuvat. Tutkimuskohteeni J. V. Snellman vaikuttui aikanaan, noin 170 vuotta sitten, Pariisin puistoista ja kahviloista, joissa pariisilaiset viettivät joutilaan oloista aikaansa. Pariisilaisten tapa ottaa julkinen tila haltuun iloisella oleskelulla teki vaikutuksen Snellmaniin. Ranska ja Pariisi edustivat hänelle sellaista sivilisaatiota, josta Suomi oli vielä kaukana.

Näkymä Luxembourgin puistosta.

Perjantaina työryhmämme ohjelmassa oli vierailu The Center for Research and Interdisciplinarity -keskukseen (CRI), jossa isäntänä toimi ohjelmasta hiljattain tohtoroitunut Yann LeCunnf. Keskuksen johtaja François Taddei vieraili Aboagorassa Turussa vuonna 2011 yhdessä keskuksen toisen kehittelijän ja opettajan Ariel Lindnerin kanssa. Monitieteisessä, lähinnä biotieteitä, luonnontieteitä, kognitiotieteitä ja sosiaalitieteitä yhdistävässä, keskuksessa toimii sekä maisteri- että tohtoriohjelma. Monitieteisyyden lisäksi hankkeen keskeisenä ajatuksena on vahva kollektiivisuus sekä luovat, improvisaatiota korostavat opetusmenetelmät, joissa opiskelijat ja opettajat työskentelevät tiiviisti yhdessä. Yann oli selvästi hyvin innostunut ja ylpeä ohjelmasta, ja CRI:n toimintatavoista saatiin useita vinkkejä myös Aboagoraa varten. Toivottavasti yhteistyö keskuksen kanssa toteutuu vuonna 2013 uuden Aboagora-vierailun muodossa.

Perjantain illallispaikkamme, Montparnassessa sijaitseva La Closerie des Lilas, voi ylpeillä vaikuttavalla vieraslistalla – ravintola on vuosikymmenten varrella toiminut muiden muassa Emile Zolan, Paul Cézannen ja Ernst Hemingwayn kantapaikkana. Illallisen jälkeen vuorossa oli vielä yksityinen Pariisin kiertoajelu, jonka Topi järjesti omalla autollaan. Tunnissa näin keskeiset Pariisin nähtävyydet iltavalaistuksessa: Sacré-Coeur ja kirkon kukkulalta avautuva huima valomeri, Moulin Rouge, oopperan alue, Panthéon, Champs-Elysées ja riemukaari – ja kyllä, riemukaaren kaistattoman, kaoottiselta näyttävän liikenneympyrän voi pariisilaiskuski selvittää leikiten. Tietysti näimme myös Eiffelin, joka tuikki hetken välkkyvässä iltavalaistuksessaan – energiansäästösyistä tämä hetki on vain viiden minuutin mittainen.

Hannu, Liisa ja Topi suunnittelutyössä.

Lauantaina ideoitiin tiiviisti Aboagoran ensi vuoden symposiumia. Teemana on tuolloin ”The Human Machine”. Aboagoran luonteeseen kuuluen aihetta lähestytään usean eri tieteen- ja taiteenalan näkökulmasta. Tervetuloa Sibeliusmuseoon kokemaan, mitä kaikkea teemasta kehkeytyy. Päivän lounaspaikkamme Le Timbre (postimerkki) muistutti kokonsa puolesta nimeään lähes kirjaimellisesti. Ravintolaa voi suositella perinteisen, huolella valmistetun ranskalaisruuan ystäville, mutta ilman pöytävarausta ei tänne ole juuri asiaa.

Kukkakauppa Le Timbre -ravintolan läheisyydessä.

Iltamme huipentui Cité de la Musique -konserttitalossa, jossa esiintyi eri maista koottu Chamber Orchestra of Europe kapellimestarinaan Yannick Nézet-Séguin. Ohjelmistossa oli Robert Schumannia: Byronin runon innoittamana syntynyt Manfred-alkusoitto, Schumannin ainoa viulukonsertto sekä 3. sinfonia. Tämä reiniläiseksi kutsuttu sinfonia sopi työryhmällemme mainiosti jo siitäkin syystä, että Hannu ja Asko saapuivat Pariisiin juuri Reinin varrelta Mainzista. Schumann ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu säveltäjä, enkä ollut aiemmin kuullut hänen viulukonserttoaan. Vasta matkamme jälkeen luin, että viulukonsertto on jäänyt kuulematta monelta muultakin. Sävellys kuului Schumannin myöhäiskauden teoksiin eikä sitä julkaistu tai esitetty hänen elinaikaan, ei edes vuosikymmeniin säveltäjän kuoleman jälkeen. Konsertto sai alkuperäisasuisen kantaesityksen vasta vuonna 1937 itsensä Yehudi Menuhinin esittämänä. Schumannin elämän loppuvuodet ovat kuin karrikatyyri romanttisen taiteilijan kohtalosta: pian viulukonserton säveltämisen jälkeen jo aiemmin oireillut sairaus paheni, ja säveltäjä yritti myös itsemurhaa heittäytymällä Reiniin. Sama joki oli aiemmin inspiroinut häntä 3. sinfonian sävellystyössä. Rein ei kuitenkaan niellyt Schumannia, hän kuoli vasta kaksi vuotta myöhemmin parantolassa Bonnissa.

Sunnuntaina työskentely symposium-teeman parissa jatkui, itse tosin palasin Suomeen jo sunnuntai-illaksi. Mitä Pariisista voi oppia yhdessä viikonlopussa? Ei varmaankaan paljon. Sen, että aamiaiseksi voi mainiosti syödä pain de chocolate -leivonnaisia ja että ranskalainen keittiö ei tunne kasvissyöjiä. Sen, että pariisilaisjalankulkijoille ei ole olemassa punaisia liikennevaloja. Sen, miten suurkaupunki voi olla yhtä aikaa hiljainen ja riehakas samana perjantai-iltana. Ja sen, että se pariisilaisuus, jota Snellman aikanaan kuvasi, on yhä olemassa: se löytyy vieläkin puistoista ja kahviloista.