Tekijä: hemara

Goethestä Maradonaan – vierailulla Napolissa

Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.

Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla. 

Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.

Kiipeämässä maisemia katsomaan Chiaian kaupunginosassa.

Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä. 

Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.

Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.       

Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.

Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.   

Matkalla Pompejiin.

Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa. 

Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen. 

”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.

Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala

Hannu Salmea onnittelemassa

Kirjoittajat: Petri Paju, Mila Oiva, Juhana Saarelainen, Heli Rantala

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi täyttää 60 vuotta 14. toukokuuta. Juhlapäivän kynnyksellä 12. toukokuuta julkaistiin juhlakirja Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. Kirja on lahja Hannun oppilailta, ja siihen kirjoitti joukko hänen entisiä väitöskirjaohjattaviaan. Onnittelukirjan toimittivat Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva. Kirjan suunnitteluryhmässä olivat mukana toimittajien lisäksi Jukka Sarjala, Sakari Ollitervo, Paavo Oinonen, Asko Nivala ja Heidi Hakkarainen.

Hannulle omistetun kirjan kansikuva, jossa näkyy ilotulitus Turun Vartiovuoren tähtitornin yllä.

Miksi juuri Turun romantikko? Pitkäaikaisten havaintojemme perusteella tulimme siihen johtopäätökseen, että Hannussa on selkeitä romantikon piirteitä. Hän muistuttaa 1800-luvun alun Turussakin vaikuttaneita romantikkoja, joiden aktiivisuuden tuloksena syntyi uudenlaisia näkökulmia levittäviä julkaisuja, seuroja ja toimintaa. Hannussa tämä ennakkoluuloton, erilaisten rajojen yli tähystävä asenne yhdistyy paljasjalkaiseen turkulaisuuteen, joten Hannua voi hyvällä syyllä luonnehtia nykyajan Turun romantikoksi.

Kirjaa suunniteltaessa päädyttiin siihen, että teoksesta tulisi nimenomaan Hannun oppilaiden lahja inspiroivalle opettajalle. Niinpä kirjoittajiksi kutsuttiin tutkijoita, joiden väitöskirjoja Hannu on ohjannut. Koska työsarkaa oli rajattava ja toisaalta oppilaana oleminen ja nuoruus liitetään toisiinsa, esseitä päätettiin pyytää Hannun ”nuoremmilta” ohjattavilta, eli noin viimeisen 15 vuoden aikana väitelleeltä, laskujemme mukaan 29 tohtorilta. Näin kirja jatkaa Historian aikakoneessa -teosta, jolla Hannua onniteltiin kollegoiden ja oppilaiden yhteisniteellä kymmenen vuotta sitten.

Kirjan esittelyä Zoom-tapahtumassa 12. toukokuuta, jolloin kirjahanke paljastui Hannulle.

Ajatuksena oli tehdä kirja, joka olisi Hannun tutkimuksen näköinen ja hänen tuotantonsa innoittama. Teoksen esseet käsittelevät historian eri ilmiöitä hannumaisen laajalla skaalalla. Esikuvansa kirjallisissa jalanjäljissä esseissä perehdytään niin kirja- ja musiikkihistoriaan, elokuvien, tähteyden ja tekniikan kuin lintujen historiantutkimukseen sekä muistamisen haasteisiin ja iloihin.

Varsinainen juhlatilaisuus Hannun kunniaksi järjestettiin Zoomin välityksellä helatorstain aattona 12.5. Tapahtuman järjestivät kulttuurihistorian oppiaine sekä kulttuurihistorian seura. Juhlakirjan esittelyn lisäksi tilaisuudessa kuultiin onnitteluja ja Hannulle räätälöityä ohjelmaa. Päivänsankarin rakasta lintuharrastusta seuraten tapahtumassa tiedotettiin Birdlifen hyväksi käynnissä olevasta onnittelukeräyksestä. Keräyksestä kiinnostuneille lisätietoja löytyy täältä: Birdlife-keräys. Linnut olivat mukana juhlassa myös visailun muodossa, jossa Hannu sai tunnistaa lintujen ääniä. Keväiseen tapahtumaan osallistui suuri joukko Hannun kollegoja ja ystäviä.

Turun romantikko -teos on on julkaistu sähköisesti, ja kirja on vapaasti luettavissa Turun yliopiston UTUPub-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8427-5

Juhlaväkeä Zoomissa! Kaiken kaikkiaan Hannua oli onnittelemassa noin 80 kollegaa ja ystävää.

Onnistuneessa ja lämminhenkisessä juhlassa kuultiin monia onnittelupuheenvuoroja. Kaikki keskenään erilaiset puheet kertoivat Hannusta ja hänen laajasta vaikutuksestaan – oli kyseessä sitten Hannun myötävaikutus puhujan omaan tutkimustyöhön tai erilaisiin yhteisiin hankkeisiin kuten Agricola-humanistiverkon nimen keksimiseen. HKT-laitoksen johtajana esiintynyt professori Marjo Kaartinen oli jopa runoillut Hannulle kolme haikua. Runotervehdyksiä kuultiin myös muilta onnittelijoilta. Emeritusprofessori Kari Immosen mukaan Hannu edustaa aikanaan kritisoitua ”anything goes”-kulttuurihistoriaa parhaimmillaan: kaikkea saa tutkia, kun sen tekee kulttuurihistoriallisella otteella. Hannun kannustava luonne ja opettajuus korostuivat vielä lopuksi, kun joukko kulttuurihistorian jatko-opiskelijoita paljasti tekemänsä ”Tsemppi-Hannun” kuvan. Se muistuttaa väitöskirjan tekijää heikkoina hetkinä, että pystyt siihen kyllä – aivan kuten Hannu sanoisi ja on niin monelle osoittanut!

Paljon onnea Hannulle toivottaa koko kulttuurihistorian väki!

Kirjakulttuuria 1800-luvun alussa

Tavaraa pursuavassa kulttuurissamme esineiden omistamisesta on tullut ongelma. Tämä koskee myös kirjoja, joita monella on mielestään aivan liikaa. Kirjojen ja muun tekstimuotoisen sisällön suoranaisen ylitarjonnan vastapainona etenkin nuorten lukuinnosta on kannettu viime vuosina suurta huolta. Kouluissa ja kodeissa onkin kehitelty erilaisia kampanjoita, joilla lapset saataisiin innostumaan lukemisen hidastempoisesta maailmasta.

Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alun Suomessa (2020–2022) tutkitaan aikakautta, jolloin todellisuus oli kovin toisenlainen. Omaehtoinen rippikoulutason ylittävä lukutaito ei kuulunut kaikille eikä osallisuus kirjalliseen kulttuuriin ollut avoin mahdollisuus ympäri maan. Laajimmin levisivät uskonnolliset teokset mutta maallisempi lukemisto oli huomattavasti harvemman ulottuvilla. Merkittävät kirjakokoelmat olivat tiettyjen rajattujen piirien käytössä – kirjastolaitosta ei ollut vielä olemassa. Kirjakauppoja ja -painoja oli niin ikään vain muutama koko Suomen alueella. 1800-luvun alussa kirjalliset instituutiot olivatkin monin osin vasta muotoutumassa.

Sanojen liike -projektissa tarkastelussa eivät ole laajat kehityskaaret tai orastavien kirjallisten instituutioiden tutkiminen sinänsä. Kiinnostuksemme kohdistuu siihen tapaan, jolla kirjat ja muut painotuotteet olivat vuosisadan alussa läsnä lukevien aikalaisten elämässä ja miten painotuotteet tuottivat yhteisöllisyyttä. Olemme niin ikään kiinnostuneita aiemmassa tutkimuksessa katveeseen jääneistä toimijoista ja kokoelmista. Koska projekti tarkastelee aikaa ennen kansallisten instituutioiden – tai julkisuuden – kehittymistä, emme käsittele Suomea kokonaisuutena vaan suuntaamme huomion tiettyihin kirjallisiin keskuksiin, joihin opillinen tieto, kirjat ja julkiset kokoelmat keskittyivät. Projektissa tutkimuskohteena on kolme tällaista kirjallista keskusta, Turku, Porvoo ja Viipuri.


Näkymä Porvoon kaupunkiin noin 1820-luvulta. Kuva julkaistu aiemmin teoksessa Knapas & Koistinen, Historiallisia kuvia (1993). Doria-julkaisuarkisto.

Miksi juuri Turku, Porvoo ja Viipuri? Kaikki ovat varhaisia kaupunkikeskuksia, joilla on myös omanlaisensa kirjalliset yhteydet Suomen ulkopuolelle. Turku yliopistoineen oli vanhin Suomen alueen opillinen keskus ja tästä syystä niin ikään ensimmäinen kirjakauppojen ja julkaisutoiminnan paikka. Myös Porvoolla on ollut tärkeä merkitys opinkäynnin historiassa, sillä kaupungissa sijaitsi toinen Suomen varhaisista kymnaaseista (lukion edeltäjä) sekä merkittävä kirjasto. Viipurin omaleimainen historia näkyy myös alueen kirjallisissa yhteyksissä. Suurkaupunki Pietari oli lähellä ja siteet saksankieliseen kulttuuriin voimakkaat. Kaupungin ensimmäiset sanomalehdet olivatkin saksankielisiä.

Projektimme tutkimusryhmään kuuluu viisi tutkijaa. Hanketta johtaa Heli Rantala ja siinä työskentelevät myös Heidi Hakkarainen, Ulla Ijäs, Jukka Sarjala ja Janne Tunturi. Kaikki toimivat tutkijoina Turun yliopistossa. Ulla ja Heidi tutkivat projektissa Viipurin alueen kirjallista elämää. Heidin tutkimuskohteena ovat Viipurissa ilmestyneet saksankieliset sanomalehdet, ja Ulla tarkastelee itäsuomalaisia kirjakokoelmia sekä kirjojen reittejä näihin kokoelmiin. Heli ja Jukka keskittyvät tutkimuksissaan Turun kirjallisiin piireihin ja erityisesti ylioppilaiden kirjaintoon. Yhdessä Jannen kanssa Heli jäljittää myös Turussa toimineen F. A. Meyerin kirjakaupan vaiheita. Janne tutkii lisäksi Porvoon kymnaasin kirjastoa. Juuri tällä hetkellä käymme läpi monenlaista tutkimusaineistoa, kuten päiväkirjoja ja kirjeitä, sanomalehtiä sekä kirjakauppoja ja -kokoelmia koskevaa materiaalia.

Turun museokeskuksen esineistöä Luostarinmäen museolla. Kuva Sirpa Rannikko.

Historiantutkijalle luonteva tapa perehtyä tutkimaansa aikakauteen on yleensä erilaisten kirjallisten lähteiden lukeminen. Mutta voisiko 1800-luvun alun todellisuutta yrittää tavoittaa myös jollakin muulla tavalla? Tässä hankkeessa testaamme, miten 200 vuoden takaista maailmaa voisi lähestyä kävelemällä. Yksi projektimme tutkimuskohteista on kielitieteilijä A. J. Sjögren, joka opiskeli Turun akatemiassa 1810-luvulla. Iittiläissyntyinen Sjögren kävi Porvoon kymnaasia ja syksyllä 1813 hän matkusti kotiseudultaan Turkuun pääosin kävellen. Matkaseurana Sjögrenillä oli oma isä sekä hevonen, joka veti kärryissä 19-vuotiaan omaisuutta, muun muassa pientä kirjakokoelmaa. Koska kärryt olivat pienet ja hevonen ilmeisesti parhaat vuotensa nähnyt, matkasivat isä ja poika Iitistä Turkuun hevosen vierellä kävellen.

Sjögrenin aikaan pitkien matkojen taittaminen kävellen ei ollut mitenkään harvinaista, monelle se oli melkeinpä ainoa tapa päästä liikkumaan paikasta toiseen. Projektissa Sjögrenin matka Iitistä Turkuun toimii esimerkkinä siitä, mitä opin ja kirjojen vuoksi oltiin 200 vuotta sitten valmiita tekemään. Se myös konkretisoi 1800-luvun alun Suomessa vallinneita eri paikallisuuksien välisiä etäisyyksiä. Jotta me tutkijoina voisimme paremmin asettaa nämä etäisyydet tutkimamme aikakauden mittasuhteisiin, on meidänkin kokeiltava kävelemistä Iitistä Turkuun. Matkan aikana on tarkoitus dokumentoida Sjögrenin reittiä, paikkoja joissa hän on pysähdellyt ja joista hän on kirjoittanut – Sjögren nimittäin kirjasi matkan vaiheita päiväkirjaansa.

Projektin oli tarkoitus toteuttaa Sjögrenin jalanjäljissä tapahtuva vaellus jo vuonna 2020 mutta koronapandemia on vaikuttanut myös tähän aikataulun, kuten niin moneen muuhunkin asiaan. Niinpä kesällä 2020 tyydyimme tekemään lyhyemmän harjoituskävelyn Aurajokilaakson maisemissa ja Vanhalinnan kulmilla Härkätiellä. Liedon Vanhalinnalle johtava päällystämätön tieosuus on osa vanhaa Turun ja Hämeenlinnan välillä kulkenutta Härkätietä ja yksi Suomen museoteistä. Oman kävelyharjoituksemme aikana huomasimme, että tämä on myös hyvä tapa pitää projektipalavereita – yhdessä käveleminen voittaa ehdottomasti zoom-tapaamiset!

Härkätien laidassa kesäkuussa 2020. Kuva Heli Rantala.

Kävelemisen kautta tapahtuvan menneen maailman mittailun lisäksi testaamme hankkeessa myös muita tapoja tuoda tutkimaamme aikakautta lähemmäs tätä päivää. Projektin loppuvaiheessa on tarkoitus herättää hetkeksi eloon 1800-luvun alun turkulainen kirjapuoti tarinallisena pop up -näyttelynä. Projektin etenemistä voi seurata hankkeen kotisivuilla ja blogissa (https://sanojenliike.utu.fi/) sekä Instagramissa (@mobilityofwords).

Aboagoraa, ihmiskonetta – ja Pariisia pikakelauksella

Aluksi on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan aiemmin käynyt Pariisissa (se on tosiaan mahdollista!). Mutta nyt olin matkalla Aboagora-työryhmän suunnitteluviikonloppuun Pariisiin. Syynä vierailuun oli aikomuksemme tutustua Pariisin Descartes-yliopistossa sijaitsevaan monitieteiseen tutkimuskeskukseen. Lisäksi Pariisi on työryhmämme jäsenen Topi Lehtipuun kotikaupunki, ja tarkoituksemme oli kokoontua suunnittelemaan vuoden 2013 symposiumia. Aboagora on tieteiden ja taiteiden vuoropuhelua edistävä symposium, joka on järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa elokuisessa Turussa. Aboagoran perusidea on syntynyt Topin ja edesmenneen Yehuda Elkanan visioista, ja hanketta on työstetty Turun musiikkijuhlien, Åbo Akademiin yhteydessä toimivan Donner-instituutin sekä kulttuurihistorian oppiaineen yhteistyönä. Pariisin tapaamiseen osallistuivat kulttuurihistoriasta lisäkseni Hannu Salmi ja hankkeen koordinaattori Asko Nivala, musiikkijuhlien edustajina Topi sekä Liisa Ketomäki sekä Akademiin puolelta uskontotieteen professori Peter Nynäs.

Perjantaina marraskuun toisena päivänä Pariisi oli harmaa ja sateinen. Nousin juna-aseman syvyyksistä kuudenteen kaupunginosaan Luxembourgin puiston laidalle, jonka läheisyydessä pieni hotellimme sijaitsi. Nyt puisto oli hiljainen, mutta seuraavana päivänä poutasäällä saattoi nähdä väläyksen toisenlaisesta puistosta, jossa petankkiseurueet ja shakinpelaajat kokoontuvat. Tutkimuskohteeni J. V. Snellman vaikuttui aikanaan, noin 170 vuotta sitten, Pariisin puistoista ja kahviloista, joissa pariisilaiset viettivät joutilaan oloista aikaansa. Pariisilaisten tapa ottaa julkinen tila haltuun iloisella oleskelulla teki vaikutuksen Snellmaniin. Ranska ja Pariisi edustivat hänelle sellaista sivilisaatiota, josta Suomi oli vielä kaukana.

Näkymä Luxembourgin puistosta.

Perjantaina työryhmämme ohjelmassa oli vierailu The Center for Research and Interdisciplinarity -keskukseen (CRI), jossa isäntänä toimi ohjelmasta hiljattain tohtoroitunut Yann LeCunnf. Keskuksen johtaja François Taddei vieraili Aboagorassa Turussa vuonna 2011 yhdessä keskuksen toisen kehittelijän ja opettajan Ariel Lindnerin kanssa. Monitieteisessä, lähinnä biotieteitä, luonnontieteitä, kognitiotieteitä ja sosiaalitieteitä yhdistävässä, keskuksessa toimii sekä maisteri- että tohtoriohjelma. Monitieteisyyden lisäksi hankkeen keskeisenä ajatuksena on vahva kollektiivisuus sekä luovat, improvisaatiota korostavat opetusmenetelmät, joissa opiskelijat ja opettajat työskentelevät tiiviisti yhdessä. Yann oli selvästi hyvin innostunut ja ylpeä ohjelmasta, ja CRI:n toimintatavoista saatiin useita vinkkejä myös Aboagoraa varten. Toivottavasti yhteistyö keskuksen kanssa toteutuu vuonna 2013 uuden Aboagora-vierailun muodossa.

Perjantain illallispaikkamme, Montparnassessa sijaitseva La Closerie des Lilas, voi ylpeillä vaikuttavalla vieraslistalla – ravintola on vuosikymmenten varrella toiminut muiden muassa Emile Zolan, Paul Cézannen ja Ernst Hemingwayn kantapaikkana. Illallisen jälkeen vuorossa oli vielä yksityinen Pariisin kiertoajelu, jonka Topi järjesti omalla autollaan. Tunnissa näin keskeiset Pariisin nähtävyydet iltavalaistuksessa: Sacré-Coeur ja kirkon kukkulalta avautuva huima valomeri, Moulin Rouge, oopperan alue, Panthéon, Champs-Elysées ja riemukaari – ja kyllä, riemukaaren kaistattoman, kaoottiselta näyttävän liikenneympyrän voi pariisilaiskuski selvittää leikiten. Tietysti näimme myös Eiffelin, joka tuikki hetken välkkyvässä iltavalaistuksessaan – energiansäästösyistä tämä hetki on vain viiden minuutin mittainen.

Hannu, Liisa ja Topi suunnittelutyössä.

Lauantaina ideoitiin tiiviisti Aboagoran ensi vuoden symposiumia. Teemana on tuolloin ”The Human Machine”. Aboagoran luonteeseen kuuluen aihetta lähestytään usean eri tieteen- ja taiteenalan näkökulmasta. Tervetuloa Sibeliusmuseoon kokemaan, mitä kaikkea teemasta kehkeytyy. Päivän lounaspaikkamme Le Timbre (postimerkki) muistutti kokonsa puolesta nimeään lähes kirjaimellisesti. Ravintolaa voi suositella perinteisen, huolella valmistetun ranskalaisruuan ystäville, mutta ilman pöytävarausta ei tänne ole juuri asiaa.

Kukkakauppa Le Timbre -ravintolan läheisyydessä.

Iltamme huipentui Cité de la Musique -konserttitalossa, jossa esiintyi eri maista koottu Chamber Orchestra of Europe kapellimestarinaan Yannick Nézet-Séguin. Ohjelmistossa oli Robert Schumannia: Byronin runon innoittamana syntynyt Manfred-alkusoitto, Schumannin ainoa viulukonsertto sekä 3. sinfonia. Tämä reiniläiseksi kutsuttu sinfonia sopi työryhmällemme mainiosti jo siitäkin syystä, että Hannu ja Asko saapuivat Pariisiin juuri Reinin varrelta Mainzista. Schumann ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu säveltäjä, enkä ollut aiemmin kuullut hänen viulukonserttoaan. Vasta matkamme jälkeen luin, että viulukonsertto on jäänyt kuulematta monelta muultakin. Sävellys kuului Schumannin myöhäiskauden teoksiin eikä sitä julkaistu tai esitetty hänen elinaikaan, ei edes vuosikymmeniin säveltäjän kuoleman jälkeen. Konsertto sai alkuperäisasuisen kantaesityksen vasta vuonna 1937 itsensä Yehudi Menuhinin esittämänä. Schumannin elämän loppuvuodet ovat kuin karrikatyyri romanttisen taiteilijan kohtalosta: pian viulukonserton säveltämisen jälkeen jo aiemmin oireillut sairaus paheni, ja säveltäjä yritti myös itsemurhaa heittäytymällä Reiniin. Sama joki oli aiemmin inspiroinut häntä 3. sinfonian sävellystyössä. Rein ei kuitenkaan niellyt Schumannia, hän kuoli vasta kaksi vuotta myöhemmin parantolassa Bonnissa.

Sunnuntaina työskentely symposium-teeman parissa jatkui, itse tosin palasin Suomeen jo sunnuntai-illaksi. Mitä Pariisista voi oppia yhdessä viikonlopussa? Ei varmaankaan paljon. Sen, että aamiaiseksi voi mainiosti syödä pain de chocolate -leivonnaisia ja että ranskalainen keittiö ei tunne kasvissyöjiä. Sen, että pariisilaisjalankulkijoille ei ole olemassa punaisia liikennevaloja. Sen, miten suurkaupunki voi olla yhtä aikaa hiljainen ja riehakas samana perjantai-iltana. Ja sen, että se pariisilaisuus, jota Snellman aikanaan kuvasi, on yhä olemassa: se löytyy vieläkin puistoista ja kahviloista.