Tekijä: Jukka Sarjala

”Mikä ihmeen duplettivarasto”, kuului kommentti, kun nuorena opiskelijana kerroin jollekulle tutulle käyneeni siellä. Paikka ei juurikaan mainostanut itseään. Silti monet turkulaiset kirjanystävät, tutkijat ja entiset opiskelijat muistavat vielä Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevaraston (duplettavdelningen). Siellä kävijä saattoi muutamana päivänä viikossa, pari tuntia kerrallaan, tutustua ostoaikeissa suureen määrään vanhaa kirjallisuutta. Tarjolla oli lähinnä ruotsinkielisiä opuksia eri aihepiireistä, mutta myös muilla kielillä. Valikoima oli sisältörikas, ja kirjat oli löytämisen helpottamiseksi luokiteltu väljästi eri aloihin. Hyllyiltä löytyi tutkimuksia, tietokirjoja, romaaneja, runokokoelmia, virsikirjoja, matkakirjallisuutta, elämäkertoja, muistelmia ja joitakin muita lajeja. Niteitä oli monia tuhansia, oikeastaan kymmeniä tuhansia.

Varastosta sai hankkia huokeasti hyväkuntoista kirjallisuutta 1800-luvulta nykypäiviin. Enää tätä tilaisuutta ei ole, sillä kokoelma suljettiin yleisöltä joskus 2000-luvun ensi vuosikymmenellä ja varastoitiin tiettävästi jonnekin Turun ulkopuolelle. Sen nykytila on minulle hämärän peitossa, mutta muistan monet käyntini siellä 1980-luvun ensi vuosista alkaen. Kuvitukseksi olen valinnut muutamia duplettivarastosta tekemiäni hankintoja.

Kirjojen kaksoiskappaleita alkoi kerääntyä Åbo Akademin kirjastoon melkein heti sen perustamisen jälkeen. Kokoelmiin virtasi paljon lahjoituksia, joista kirjasto poimi itselleen arvokkaat ja tarpeelliset kappaleet. Yli jääneitä kaksoiskappaleita kirjasto käytti sitten vaihdossa hankkiessaan uusia niteitä, mutta ennen pitkää niitä ryhdyttiin myymään myös yksityisasiakkaille. Näin kirjasto sai varoja uusien niteiden hankintaan.

Kaksoiskappalevaraston olemassaolosta kertoivat minulle kulttuurihistorian vanhemmat opiskelijat Erkki Huhtamo ja Simo Örmä. He veivät minut mukanaan tutustumiskäynnille. Varasto sijaitsi Henrikinkadulla, Åbo Akademin yhteydessä toimineen Handelshögskolanin eli Hankenin maanalaisissa tiloissa. Paikka oli Akademin kirjaston omien varastojen välittömässä läheisyydessä. Ensivaikutelma oli hämmentävä: valtavasti kirjoja, miten täältä ikinä löytää mitään. Onneksi tuntemukseni ruotsinkielisestä kirjallisuudesta oli siihen aikaan vielä heikko, muuten olisin voinut kiikuttaa ison osan opiskelurahoistani sinne. Jos muistan oikein, Erkki taisi juuri tuolla käynnillä löytää kuvataiteilija Ellen Thesleffin signeeraaman kirjasen, jonka takakannen sisäpuolella oli symbolistiseen tyyliin piirretty pieni kasvotutkielma. Lieneekö ollut taiteilijan käsialaa, joka tapauksessa kirja lähti Erkin matkaan. En vuosien kuluessa koskaan saanut käsiini mitään noin sensaatiomaista.

Tieto varastosta levisi kaveripiirissäni, ja siellä saattoi joskus törmätä moneenkin tuttuun samalla kertaa. Paikan erikoisuutena oli, ettei myyntihintoja ollut merkitty niteisiin, vaan hinnoittelu tapahtui varastonhoitajan tiskillä, jonka ääressä asiakkaalla oli sitten mahdollisuus ottaa tai jättää valitsemansa opukset. Tutut asiakkaat saivat kirjoja halvemmalla. Koska ryhdyin 1990-luvulla työskentelemään paljon 1800-luvun ruotsinkielisten aihepiirien parissa, löysin varastosta aina välillä sellaistakin tutkimuksiini tarpeellista lähdeaineistoa, johon olisin muuten tullut tuskin tutustuneeksi.

Duplettivarasto muutti vuosituhannen vaihteen tienoilla Hankenista Linnankatu 1:n sisäpihalla sijainneeseen kiinteistöön. Kirjojen ohella siellä kaupattiin litografioita, vanhoja painokuvia ja 1800-luvun sanomalehtien irtonumeroita. Isoja kirjasarjoja oli nostettu hyllykköjen päälle asiakkaille nähtäväksi, näistä muistan ainakin J. V. Snellmanin 12-niteisen kokonaislaitoksen Samlade arbeten (1992–1999). Tuolloin varastokin oli jo siirtynyt nettiaikaan. Kokoelmista oli laadittu laaja sähköinen tietokanta, josta halukkaat saattoivat tehdä ostotilauksia, mutta nämä niteet muodostivat hyllyille sijoitetuista myyntikappaleista erillisen kokonaisuuden, johon ei voinut tutustua paikan päällä.

Nyt kun painetun kirjan tulevaisuus on epävarma ja nuoriso käyttää yhä enemmän sähköisiä välineitä ja alustoja, lienee turha toivoa duplettivaraston kaltaisten myyntikokoelmien paluuta. Habent sua fata libelli, kirjoilla on kohtalonsa.

Teksti: Jukka Sarjala

Jäin rannalle siitä ikätoverieni joukosta, joka matkasi 80-luvulla M/S Pomeranialla Itämeren halki Puolan Gdanskiin. Tämä seikka jäi noista ajoista vaivaamaan mieltäni, ja päätin korjata asian myöhemmin. Nyt kun Turusta on Gdanskiin vaivaton lentoyhteys, meidän perheemme tekikin kesäkuun lopulla puolisen viikkoa kestäneen visiitin tuohon vanhaan satamakaupunkiin. Ennen toista maailmansotaa se tunnettiin Danzigin vapaakaupunkina.

Vanhan Gdanskin siluettia iltapäiväauringossa.
Kuva: Jukka Sarjala

Vaikka puolimiljoonainen Gdansk ei ole mikään metropoli, sillä on pitkä ja rikas historia. Alueen houkuttelevuutta matkailukohteena kasvattavat vieressä sijaitsevat Sopotin ja Gdynian kaupungit ja niiden pitkät hiekkarannat ja ihanteelliset ulkoilumaastot. No, me emme ehtineet kiertää perusteellisesti, ja matkakohteet taisivat olla voittopuolisesti lapsille soveltuvia (Loopy’s World, eläintarha yms). Aikaa silti löytyi myös vanhassa keskustassa tunnelmoimiseen ja kirkkojen tutkimiseen. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vahvemmin minussa tuntuu halu kierrellä vanhoja hiljaisia kirkkoja, istahtaa kesäkuumuudessa vilpoiselle kirkonpenkille ja antaa katseen vaeltaa kirkkosalin lukuisissa yksityiskohdissa.

Gdanskissa sijaitsee väittämän mukaan maailman suurin tiilikirkko, Mariankirkko. Koostaan huolimatta se ei kuitenkaan hallitse kaupunkikuvaa. Sen katveeseen kätkeytyy pieni ja ulkokuoreltaan viehättävä barokkikirkko, johon ei ole pääsyä – eikä sisäänmeno

Pieni kirkko barokkityyliin.
Kuva: Jukka Sarjala

kuulemma kannattaisikaan, koska siellä ei ole mitään nähtävää. Löysin kuitenkin hyvitystä tähän tappioon. Muiden matkalaisten suunnistaessa Sopotin hiekkarannoille jäin Gdanskiin hankkimaan tuliaisia ja samalla tarkistin, mitä Nikolain kirkolla oli tarjota kävijälleen. Se on ainoa kaupungin kirkoista, joka säästyi toisen maailmansodan aiheuttamalta hävitykseltä. Pommitukset ja tulipalothan tuhosivat noin 90 prosenttia Gdanskin rakennuskannasta. Nikolain kirkko osoittautui kiinnostavan raskaaksi ja synkäksi paikaksi, jota hallitsee alkuperäinen barokkisisustus, mustan ja kullan kyllästämä värimaailma. Ilman sen syvempää taidehistorian asiantuntemusta olen jo pitkään ajatellut, että nuo barokin suosimat värit kuvaavat tyhjästä syntymisen arvoitusta. Musta toimii merkkinä ei-mistään, jota vasten kultaväri symboloi korkeimman kunniaa, koska Jumala luo ihmeellisesti ex nihilo. Olemassaolon ja täyden tyhjyyden välistä kuilua voi tuskin esittää visuaalisesti tuon kouriintuntuvammin.

Ostimme nuorilta opiskelijoilta kiertoajelun kantakaupungissa ja myös vanhalla puolella. Kierroksella tuli nähtyä legendaarinen ja linnoituksen näköinen Gdanskin postitalo, josta käsin sen työntekijät puolustautuivat toistakymmentä tuntia saksalaismiehittäjiä vastaan syyskuussa 1939. Pakollisiin kuvioihin kuului niin ikään kaupungin telakka-alueen portti. Näillä kulmilla syntyi 80-luvun alussa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, nokkamiehenään Lech Walesa. Muistan elävästi, miten kiivasta mielipiteenvaihtoa Puolan tilanne ajoittain herätti turkulaisessa kaveripiirissäni tuona aikana. Oppaanamme toiminut nuori mies korosti nykyisen vapauden ajan ja entisen sosialistisen ajan vastakohtaisuutta.

Taloja Dlugi Targin varrella.
Kuva: Jukka Sarjala

Vanha Gdansk herättää samanlaisen vaikutelman kuin monet Saksan entisöidyt kaupungit: onko täällä sotaa koskaan ollutkaan? Koristeellisia barokkifasadeja, Hansaliiton aikaisia taloja, aina uusia kirkkoja… Toisesta maailmansodasta on kyllä kulunut jo niin paljon aikaa, että sen viimeiset vielä nähtävissä olevat hävityksen jäljet ovat peittymäisillään Berliinissäkin. Tällä hetkellä suomalaiselle matkailijalle huokeassa Gdanskissa voi pohdiskella kaikkea tätä ja piipahtaa aina välillä laadukkaalle cappuccinolle kokoamaan voimia uusia vierailukohteita varten.