Tekijä: Niina Siivikko (Page 4 of 7)
Kulttuurihistorian yliopisto-opettajana Lapin yliopistossa toimiva väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä kirjoituksessa yhteisestä kulttuurihistorian taipaleestaan Martin Guerren ja Sherlock Holmesin kanssa.
Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä, tohtori John Watson, istuivat tutuilla tuoleillaan Baker Streetin asunnon takkatulen äärellä. Holmes poltti tapansa mukaan piippua, kun Watson oli syventyneenä kirjaan.
“Kuulehan, Watson,” Holmes sanoi.
“Niin, Holmes?”
“Olet lukenut tuota kirjaa hyvin intensiivisesti jo useita päiviä. Eikä se ole edes erityisen paksu opus.”
“Ei tämä suinkaan hitaudesta johdu, Holmes hyvä, vaan tarinasta.”
Watson antoi kirjan Holmesille.
“Martin Guerren paluu. Ranskalaista filosofiaa, kenties?”
“Ei suinkaan, Holmes. Mikrohistoriaa. Tämän luulisi kiinnostavan myös sinua, onhan tässä oikeustapaus keskiössä.”
Holmes antoi kirjan takaisin Watsonille ja asettautui oikein mukavasti tuoliinsa.
“Kerro toki lisää.”
“Kyseessä on tarina Martin Guerre -nimisestä miehestä, joka jättää perheensä ja katoaa kotikylästään. Myöhemmin mies palaa vaimonsa Bertranden luokse, mutta kyseessä ei olekaan oikea Martin Guerre, vaan huijari Arnaud du Tilh. Vaimo kuitenkin hyväksyy vale-Martinin ja jatkaa aviollista eloa hänen kanssaan, ja koko kylä ja oikean Martinin sukulaiset hyväksyvät huijarin myös. Sitten vale-Martin alkaa vaatia hänelle kuuluvaa perintöä ja oikean Martinin sukulaiset nostavat oikeusjutun vale-Martinia vastaan. Oikeudenkäynnin aikana saapuu paikalle viimein myös oikea Martin Guerre, yli 10 vuoden poissaolon jälkeen, ja vale-Martin tuomitaan lopulta kuolemaan.”
Holmes imeskeli piippua mietteissään ja Watson huomasi ystävänsä kiinnostuksen heränneen.
“Milloin tämä kaikki tapahtui?”
“1500-luvulla maalaiskylässä Ranskassa. Mieti, Holmes! Kyse on aivan tavallisesta talonpojasta, jonka elämää tämän kirjan kirjoittaja, Natalie Zemon Davies, on avannut mm. oikeudenkäynnistä kirjoitettujen kuvausten kautta.”
“Ja vaimo toki tunsi tämän palanneen Martinin huijariksi?”
“No, todennäköisesti. Mutta Bertrandella ja Martinilla oli ollut avioliitossaan karikkoja, ja vale-Martinin kanssa Bertrand saattoi saada asioita, jotka eivät aiemmin olleet mahdollisia. Kuten kunnollisen keskustelukumppanin.”
Holmes oli hetken hiljaa.
”Mutta miksi tämän tarinan pitäisi ketään kiinnostaa? Kieltämättä identiteettivarkaus-aspekti tarjoaa kiinnostavaa oikeudellista pohdintaa, mutta olemmehan me näitä tapauksia kohdanneet itsekin.”
“Tiedäthän, Holmes, kuinka aina sanot, että epätavalliset asiat paljastavat tutkimustemme kannalta olennaisia seikkoja, kuten kuinka koira ei haukkunut silloin kuin Hopeatähti-hevonen varastettiin?” (toim. huom. The Adventure of the Silver Blaze, ilm. 1892)
“Niin…?”
“No, Natalie Zemon Davisin mielestä Martin Guerren tapaus on hyvä kuvaus talonpoikien ajatusmaailmasta, ja koska kyseessä on epätavallinen tapaus, se paljastaa myös sellaisia motiiveja ja seikkoja, jotka muuten hukkuisivat arkipäiväisyyksiin. Mitä sinä sitten tiedät ranskalaisten 1500-luvun maalaistalonpoikien ajatusmaailmasta?”
Holmes sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja ojentautui ottamaan kirjan Watsonilta.
“No, luetaanpa sitten.”
Aloitin oman kulttuurihistorian taipaleeni syksyllä 2006 avoimen yliopiston opintojen kautta. Saman vuoden keväällä olin tutustunut ensimmäistä kertaa Sherlock Holmesin seikkailuihin. Maailman ainoa konsultoiva yksityisetsivä ja kulttuurihistoria hitsautuivat saumattomasti yhteen, ja ovat kulkeneet tiiviisti mukana siitä lähtien. Opintojen alkuvaiheessa luin Martin Guerren paluun, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Se innosti entisestään syventymään kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kiehtovaan maailmaan. Näiden 16 vuoden aikana Holmes ja Guerre ovat olleet kulttuurihistorialliset ystäväni, jotka ovat ajaneet minua eteenpäin opinnoissani ja tutkimuksissani.
Yhdysvaltalais-kanadalaisen historioitsija Natalie Zemon Davisin tutkimus erikoisesta tapahtumasta ranskalaisessa 1500-luvun maalaisyhteisössä on tarina kolmesta tavallisesta ihmisestä suuressa maailmassa. Se on myös kertomus ranskalaisten talonpoikien arjesta ja mentaliteetista, tulkinta tapahtumasta, jossa kuljetaan faktan ja fiktion rajoilla. Davis avaa hyvin tutkimuksensa haasteita: miten tutkia menneisyyden ihmisiä, jotka eivät ole jättäneet itsestään kirjallisia lähteitä? Davis tarttuu Martin Guerren erikoiseen tarinaan pian tapahtumien jälkeen kirjoitettujen kuvausten myötä ja nostaa esiin hyvin arkipäiväisiäkin asioita niin Guerren perheen kuin kyläyhteisön elämästä. Oikeudenkäyntiaineistot harvoin kuvaa elämän huippuhetkiä, mutta ne kertovat aikansa ja yhteisönsä arvoista ja moraaleista, ja Davis toteaa, kuinka “joskus voi jokin erikoislaatuinen kiistakysymys paljastaa sellaisia motiiveja ja arvoja, jotka hukkuisivat jokapäiväisen elämän vilskeeseen.” (Davis 2001, 17.)
Lisäksi tarinan elokuvallinen kytkös kiinnosti kaltaistani elokuvatutkijaa: Davis oli asiantuntijana mukana 80-luvulla tehdyn elokuvan Le Retour de Martin Guerre (1982) tuotannossa, ja onhan tarinassa jo lähtökohtaisesti hyvin jännittävät elokuvallisen draaman ainekset.
Palatessani taas tauon jälkeen Davisin tutkimuksen pariin, oli ilo huomata, kuinka ajankohtainen se edelleen teemoissaan on. Davis kysyy suomenkielisen laitoksen jälkisanoissa: ”Eikö nykyihminenkin ole harjoittanut kaikenlaista itsensä muokkaamista pyrkiessään selviytymään maailmassa? Eikö nykyihminenkin pidä naamioita kätkeäkseen uskomuksensa niiltä, jotka saattaisivat vahingoittaa häntä, jos hän sanoisi mitä hän todella ajattelee?” (Davis 2001, 153) Kysymykset identiteetistä, niin yksilöiden kuin yhteisöjen näkökulmasta, ovat keskeinen osa yhteiskuntaamme ja nousevat usein laajempaan keskusteluun esimerkiksi mediassa. Puhumattakaan identiteettivarkauksista, joista meitä varoitellaan ja joilta meitä opetetaan suojautumaan. Mutta kuinka suojautua identiteettivarkaudelta 1500-luvun maalaiskylässä? Kuinka puolustaa omaa identiteettiä, kun joku toinen voi uskottavasti, jopa uskottavammin, omia sen? Davisin tutkimus Martin Guerren tarinasta on kiehtova ja ajaton juuri identiteettikysymyksiin liittyvissä pohdinnoissaan.
Martin Guerren tarina antaa hyvää pohjaa pohdinnalle: jos joku vie henkilöllisyyteni, kuka minä silloin olen? Olenko enää oma itseni? Menetänkö menneisyyteni, identiteettini, elämäni? – – Identiteetti ja sen luominen on koko elämän kestävä prosessi. Kun joku toinen esiintyy sinun nimelläsi, sinun henkilöllisyydelläsi, sinun identiteetilläsi, ”varastaen” sinulta menneisyytesi ja muistisi, se kolhii ihmisen itsetuntoa. Olenko todella niin persoonaton, että joku toinen voi huoletta esiintyä minuna eivätkä ihmiset huomaa eroa? (Lainaus vuonna 2007 kirjoittamastani perusopintojen tehtävästä)
Mitä yhteistä Martin Guerrella on sitten Sherlock Holmesin kanssa? Sherlock Holmes vie ajatukset hyvin toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, savuiseen ja sumuiseen viktoriaanisen ajan Lontooseen. Fiktiivisten seikkailujen kautta avautuu näkymä fin de siècle -ajan englantilaiseen yhteiskuntaan, mm. sen moraalikäsityksiin ja teolliseen kehitykseen. Sherlock Holmesin osalta ei myöskään tarvitse murehtia lähteiden niukkuudesta kuten Martin Guerren tarinan suhteen: aineistoa löytyy alkuperäisistä tarinoista aina elokuviin, TV-sarjoihin, pastissikirjallisuuteen, sarjakuviin, peleihin, radiokuunnelmiin, fanituotoksiin, lehdistöaineistoon… Lapin lapsena kuvaan tätä aineistoa usein loputtomaksi jängäksi, jossa tarpoessa pulpahtaa esiin aina jotain uutta.
Sherlock Holmesin tarina ei siis ole tutkijalle yhtä tulkinnanvarainen kuin Martin Guerren, mutta yhtä lailla Holmesin kanssa liikutaan faktan ja fiktion välillä. Sherlock Holmes on fiktiivinen hahmo, tämä on selvää. Hän on kuitenkin myös malliesimerkki kulttuuri-ilmiöstä, joka elää alkuperäisen kontekstinsa ulkopuolella, iskostuneena kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen muistiin. Hänen nimensä tuntevat nekin, jotka eivät yhtään tarinaa Holmesin seikkailuista ole lukeneet. Jo silloin, kun Sir Arthur Conan Doyle vielä kirjoitti tarinoitaan Holmesin ja Watsonin seikkailuista, olivat hahmot alkaneet elää omaa elämäänsä myös näiden tarinoiden ulkopuolella. Lehdistössä levisivät paitsi Doylen tarinat, myös pastissit, kaskut ja uutiset Holmesin edesottamuksista. Hahmo nähtiin jo 1890-luvun viimeisinä vuosina teatterilavoilla – ja kun elävät kuvat kasvattivat suosiotaan, oli Holmes mainiota sisältöä myös niihin. Viktoriaanisen Lontoon kaduilta noussut Holmes on esiintynyt niin Ranskassa, Saksassa, Tanskassa, Neuvostoliitossa ja Venäjällä kuin Japanissa ja Intiassa. Hahmon ajaton suosio perustuu nimenomaisesti ajattomuuteen: Holmes nähdään eksentrisistä piirteistään ja tunnetuista paheistaan huolimatta pahaa vastaan taistelevana sankarihahmona, jonka vaiheet niin Doylen kirjoittamissa tarinoissa kuin myöhemmissä tulkinnoissa ovat luoneet hänelle kulttuurimyytin asemaa.
Holmes sulki kirjan ja katseli kohti takkatulta.
”No, Holmes. Mitä ajattelet?”
”Luulen, Watson, että tarvitsen savipiippuni tähän. Tämä vaatinee kaksi piipullista.”
Holmes nousi ja haki takan päältä savipiippunsa – sen, jota käytti ollessaan mietteliäällä tuulella. Hän istuutui tuoliinsa, otti mukavan asennon ja alkoi polttaa. Watson myhäili tyytyväisyyttään tietäen, että hänen ystävänsä oli jäänyt koukkuun tarinaan ja pohti nyt kaikkia mahdollisia totuuksia Martin Guerren tarinassa.
Teksti: Elina Karvo
Kirjallisuus:
Davis, Natalie Zemon: Martin Guerren paluu. Gaudeamus, 2001.
Karvo, Elina Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984‒1994. Turun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro gradu -tutkielma. 2013.
Tämä teksti syntyi osana Historian kirjoittaminen -kurssia. Tänä vuonna opiskelijoiden tekstit käsittelivät juhlavuoden kunniaksi kaikki pitkää 1970-lukua eri näkökulmista. Toisen vuoden historianopiskelijat Ida-Maria Manninen, Jesse Saapunki ja Anna Starck vievät meidät omassa kiehtovassa kirjoituksessaan house ball -kulttuurin keskelle New Yorkiin. Kirjoituksen lisäksi nauhoitettiin myös keskustelua jatkava podcast, joka löytyy tekstin lopusta.
Teksti käsittelee afroamerikkalaisten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen musiikkia ja house ball -kulttuuria 1970-luvun New Yorkissa ja sen vaikutuksia populaarikulttuuriin.
Jo 1800-luvun viimeisinä vuosina New Yorkin Harlemissa pidettiin upeita kauneuskilpailuja, joissa naisten ja naiseuden imitoijat (eng. impersonator) kilpailivat, kuka läpäisee parhaiten silmän testin, kuka ilmentää aitoutta kaikkein parhaiten. Länsimainen drag-kulttuuri alkoi saamaan muotoaan näissä hulppeissa tiloissa, joissa erilaisissa kategorioissa kilpailtiin kauneudesta ja arvokkuudesta. Jo tuolloin näiden juhlien eli ”ballien” (eng. ball; tanssiaiset, juhlat) seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kirjo oli valtava, sillä tässä tilassa he saivat prameilla, keikistellä ja näytellä upeita asujaan ja kauniita kasvojaan parhaansa mukaan toistensa kanssa kilpaillen. 20- ja 30-luvuilla Harlemissa juhlat keräsivät tuhansia katsojia ja ne hyväksyttiin suurilta osin yhteisössä, joka 1930-luvulta lähtien koostui pääosin afroamerikkalaisista ja muista etnisistä vähemmistöistä.
1960-luvun lopulle tultaessa nämä tanssiaiset olivat vakiintuneet Harlemin yöelämään ja houkuttelivat mukaansa useita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kilpailemaan titteleistä, pokaaleista ja kunniasta. Kuitenkin tilat olivat pitkälti valkoisten drag queenien ja transnaisten valtaamia, ja kauneuskilpailujen arvostelu painotti eurosentrisiä kasvonpiirteitä ja eleitä. Nykymuotoinen house ball -kulttuuri tarvitsi vielä yhden töytäisyn. Siinä kuvaan tuli afroamerikkalainen drag queen ja transnainen nimeltä Crystal LaBeija.
Helmikuun 13. päivänä vuonna 1967 järjestettiin Miss All-America Camp –kauneuskilpailu. Crystal LaBeija edusti Manhattania ja kilpaili muita drag queenejä vastaan, jotka vuorostaan edustivat muita Yhdysvaltojen kaupunkeja. Tuohon aikaan kauneuskilpailuissa afroamerikkalaisten tuli ilmentää kauneuden perikuvaa – valkoista naista – vaalentamalla meikillä ihoaan ja piilottamalla parhaansa mukaan afroamerikkalaisille tyypillisiä kasvonpiirteitä. Kun kilpailun voiton vei valkoinen Rachel Harlow, Miss Philadelphia, LaBeija käveli pettyneenä ja kyllästyneenä pois lavalta hetkellä, joka muutti sateenkaarihistoriaa ikiajoiksi. Kuten them.us:in artikkelissa sanotaan, jokainen darling, joka lentää LaBeijan veitsenterävältä kieleltä on uusi isku kohti valkoisia kuningattaria ja kauneuskilpailujen järjestäjiä, jotka ovat jo vuosia antaneet valkoisten drag queenien kantaa kruunua eurosentristen piirteidensä ja ihonvärinsä vuoksi:
”I’ll sue the bitch…. She won’t make money off of my name, darling. She can make it off of Harlow and all the other fools that will flock to her, but not Crystal, darling. Anybody but her.”
Crystal LaBeija lausui Flawless Sabrinasta, joka oli kilpailun järjestäjä ja jonka suojatti oli voittaja Miss Philadelphia Rachel Harlow. Tilanne tallentui kaikessa kauneudessaan kameralle, ja löytyykin nykyään esimerkiksi Youtubesta:
Tuosta hetkestä lähti house ball -kulttuurin nousu 1972, kun Crystal ja Lottie LaBeija järjestäytyi suvuksi (house) ja järjesti ensimmäisen kauneuskilpailunsa The 1st Annual House of LaBeija Ball. Tämä kauneuskilpailu oli osoitettu vain BIPOC-väestölle ja siellä tämä yhteisö sai vihdoin ilmentää omaa luonnonkauneuttaan. Vuonna 1972 suvun äidin titteli siirtyi Pepper LaBeijalle, joka esiintyi myös kuuluisassa Jennie Livingstonen ”Paris is burning” -dokumenttielokuvassa vuonna 1990.
Vuonna 1973 ensimmäinen homomies kilpaili, alkaen luoda kuilua aikaisemman transnaisten ja naisena esiintyvien kilpailusta joksikin muuksi. Myös miehet ja miehiset piirteet toivotettiin tervetulleeksi kilpailuihin ja kilpailut siirtyivät kauneudesta muuhun suuntaan. Siten drag ballit muuntautuivat hiljalleen house balleiksi ja kilpailtavat kategoriat lisääntyivät. Mukaan tulivat kehokategoriat ja tanssikategoriat. Voguen synty alkaa.
Vuonna 1974 LaBeijan suku toivottaa tervetulleeksi Junior LaBeijan – ensimmäisen miesjäsenensä ja ensimmäisen ballroomin kommentaattorin – MC:n – joka muovaa ballroom -kulttuuria yhä. Tässä vaiheessa 70-lukua myös muita sukuja alkoi ilmestyä mukaan ballroomeihin, kuten Corey, Dior, Dupree. Ballroomeista ja näistä suvuista tuli koti usealle kotoa karkotetuille tai muuten omaa paikkaansa etsiville BIPOC-queer-ihmisille ja liikehdintä voi tänä päivänä paremmin kuin koskaan.
Ballroomin ja diskon yhteys 1970-luvun Yhdysvalloissa
1960–70-luvuilla nuorempi, vähemmän konformistinen, sukupolvi sateenkaariväestöön kuuluvista oli kasvavassa määrin mukana myös poliittisessa aktivismissa. Sillä oli myös yhteys yöelämään, joka ympäristönä yhdistyi itseilmaisuun. Esimerkiksi Stonewallin mellakat 1969 alkoivat spontaanilla tavalla sateenkaariyhteisön identiteetin ilmaisun mahdollistavien paikkojen puolustamisesta. Tiloilla itsessään, ja tässä kontekstissa klubeilla, on siis ollut merkittävä rooli itseilmaisun mahdollistajana ja voisi siten nähdä, että niillä olisi myös poliittinen ulottuvuus.
Diskoa soitettiin sateenkaariväestön tiloissa ja he myös popularisoivat sen. 1970-luvun Yhdysvalloissa diskoklubit muodostivat oman tilan sateenkaariväestöön kuuluville ihmisille, jossa ilmaista itseään ja identiteettiään. He myös tuottivat diskoa ja yhteisön lehdissä diskohittejä sijoitettiin top-listoille. Niiden voisi ajatella muodostavan narratiivin yhteisön mausta ja yhteisestä muistista.
Ballroomeissa soitettiin aluksi suosittuja disko- ja housekappaleita. Disko vastasi tanssittavan, sydämellisen, dramaattisen ja äänekkään musiikin tarpeeseen. Musiikilla on ollut myös merkitystä ballroomin kehityksessä. Kun musiikki muuttui nopeammaksi ja vaikeammaksi, tanssista tuli myös dramaattisempaa ja atleettisempaa. Jo MSFB:n protodiskokappaleen ”Love is the Message” (1973) musiikillisia elementtejä, esimerkiksi jazzmaisia taukoja, käytettiin hyödyksi tanssimalla siihen ”Old Way” -vogueta ja tekemällä freeze frame -poseerauksia. Hyvä esimerkki kappaleen käyttämisestä ballroomissa on Cheryl Lynnin “Got to Be Real” (1978), jota käytettiin de facto kappaleena ”Realness”-kategoriassa, jossa kilpailijat pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman suuren aitouden standardin tietyssä lookissa niin pukeutumisessa kuin liikkeissä.
Myös Donna Summerin “I Feel Love” (1977) oli suosittu sateenkaariväestön tanssilattioilla 70-luvulla. Kappaleiden sanoituksissa oli myös heidän keskuudessaan resonoivia viestejä ja musiikin asenne saattoi olla myös voimaannuttavaa. Suosittiin mustien naisartistien emotionaalista ilmaisua ja voimakkuutta vastoinkäymisissä, joihin myös samaistuttiin. Artisteilla oli usein gospel-tausta, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin heidän diskokappaleidensa käytölle sateenkaariväestön klubeilla ja ballroomeissa. Esimerkiksi Gloria Gaynorin ”I Will Survive” (1978) on diskokappale, jossa päähenkilö selviää vastoinkäymisistä ja narratiivi muodostuu uhriuden korostamisen sijaan oman vahvuuden ja elämänhalun kautta.
Sateenkaariväestö, musiikki ja popkulttuuri ovat modernissa maailmassa miltei naimisissa toistensa kanssa. Musiikkia on käytetty artistista huolimatta queer-yhteisöissä tapana rakentaa omaa identiteettiä, tukea sitä ja juhlia sitä. Osa nykyajan artisteista myöntää suoraan, että heidän suurin kuulijakuntansa on sateenkaariväestöä. 1970-luvulta alkunsa saanut house ballroom -kulttuuri on lähempänä valtaväestöä kuin koskaan ja nämä tarinat ja tämän rikkaan kulttuurin voi saada kotisohvallensa monessa eri muodossa. Totuus on kuitenkin se, että se täyttää jo olohuoneesi radion kautta halusit tai et.
Kuuntele podcastimme lisäkatsaukseksi teemaan. Jos kiinnostuit aiheesta, suosittelemme katsomaan dokumentit Paris is burning (Jennie Livingstone, 1990), The Queen (Frank Simon, 1967) ja viihdearvoltaan huikean tosi-tv:n RuPaul’s Drag Race (2009-). Teemasta on myös useita hyviä artikkeleita, joita olemme käyttäneet tämänkin tekstin kokoamiseen.
Käsitteistöä:
House ball -kulttuuri juontaa juurensa Amerikasta, ja monet termit ovatkin selkeitä vain niiden englanninkielisessä muodossa. Termejä suomentaessa tulisi riskiksi termin alkuperäisen tarkoituksen menettäminen tai muuttuminen. Olemmekin tehneet tietoisen päätöksen suomentaa termejä vain hallitusti. Koska termistöstä suurin osa on kulttuurisidonnaista, niiden määritelmät muuttuvat suhteessa aikaan ja kulttuuriin. Esimerkiksi termit shade, work ja fierce tarkoittavat eri asioita House ball– ja heterokulttuureissa.
Trans- on etuliite, joka viittaa henkilön syntymässä määritellyn sukupuolen olevan eri, kuin miksi henkilö identifioi itsensä. Esim. transnainen → alun perin syntymässä mieheksi määritelty nainen
Drag on toiminta, jossa pukeudutaan näyttävästi ja ilmaistaan omaa identiteettiä. Tämä yleensä tapahtuu toiseksi sukupuoleksi muuntautumalla. Nykyään dragiin liitetään ristiinpukeutuminen, vahvat meikit, peruukit ja näyttävät asukokonaisuudet
Drag-artisti on henkilö, joka tekee dragia. Henkilö voi pyrkiä korostamaan feminiinisyyttään (drag queen) tai maskuliinisuuttaan (drag king). Korostettavalla ominaisuudella ei ole tekemistä henkilön sukupuolen kanssa, vaan mies voi esiintyä naisena tai muuten feminiinisenä ja toisin päin.
Ball-juhla koostuu useasta kategoriasta, jossa suvut kilpailevat toisiaan vastaan. Osallistujat arvioidaan heidän vogue-taitojen, ulkonäön ja käytöksen perusteella. Osallistujien odotetaan pukeutuvan kategorian mukaan, jotka määrittelevät asukokonaisuuden tarkoituksen ja viestin. Kategorioita ovat esimerkiksi Realness (pyritään imitoimaan asiaa X mahdollisimman vakuuttavasti) ja Hands (keskitytään käsien liikeratoihin ja ulkonäköön).
Kategorian aikana osallistujat tulevat suku kerrallaan “näytille” ja esiintyvät kategorian määrittelemällä tavalla. Tapoja voivat olla kävely, vogue, lip-syncaus (eng. lip-sync; huulien liikuttelu musiikin tahtiin) ja poseeraus.
Vogue on tanssityyli, joka on ottanut inspiraatiota muotilehtien mallien poseerauksista. Voguausta on kahdenlaista, vanhaa ja uutta. Molemmat pyrkivät imitoimaan mallien poseerauksia, mutta vanhassa voguessa liikkeet ovat hitaampia, kun taas uuden voguen liikkeet ovat teräviä ja nopeita. Mixmagon julkaissut voguen historiasta aiheen hyvin tiivistävän artikkelin: A Brief History of Voguing.
Suku (house) – House ball -kulttuurin sisällä esiintyjät ja muutkin ihmiset kuuluvat yleensä johonkin sukuun. Sukuun kuuluvat asuvat saman katon alla ja yleisen käsityksen mukaan toimivat kuin perhe. Suvun jäsenillä saattaa olla tulehtuneet tai jopa olemattomat juuret alkuperäiseen perheeseensä esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisensa takia. Suku toimikin monelle perheenä, jota ei määritellyt veri. Suvun jäsenet ovat toistensa sisaruksia. Poikkeuksena tähän on perheen pää, jolla oli vanhemman rooli ja häntä kutsuttiin suvun äidiksi tai isäksi (house mother, house father). Suvun vanhemmat ovat vanhempia ja kokeneempia henkilöitä “House ball”-yhteisössä, ja auttavat lapsiaan selviämään elämässä samalla tavalla kuin perinteisemmässä perheessä vanhemmat auttavat lapsiaan.
Pitkä 1970-luku podcastit: Disco Heaven and Hell
Tekijät: Ida-Maria Manninen, Jesse Saapunki ja Anna Starck
Kirjallisuutta:
Bailey, Marlon M: Butch queens up in pumps: gender, performance, and ballroom culture in Detroit. 2013.
Johnston-Ramirez, Manya: Disco and Gay Culture in the 1970s. ArcGIS Storymaps 17.12.2020.
https://storymaps.arcgis.com/stories/bc4fa3c026e24ed0bd724fe588bf1aa7 [haettu 18.4.2022].
Lawrence, Tim: 15 Songs That Shook New York’s Queer Dance Floors in the 1970s and ‘80s. The New York Times 1.7.2020, päivitetty 6.7.2020.
https://www.nytimes.com/2020/07/01/arts/music/queer-disco-playlist.html
[haettu 18.4.2022].
Lhooq, Michelle: 20 Tracks That Defined the Sound of Ballroom, New York’s Fiercest Queer Subculture. Vulture 24.7.2018.
https://www.vulture.com/2018/07/20-tracks-that-defined-the-sound-of-ballroom.html
[haettu 18.4.2022].
Monforte, Ivan: House and Ball Culture Goes Wide. The Gay & Lesbian Review Worldwide vol 17, s.28-30. Boston 2010.
https://www.gothamgazette.com/index.php/city/4077-harlems-shifting-population
https://www.them.us/story/how-crystal-labeija-reinvented-ball-culture
https://www.vogue.com/article/the-queen-frank-simon-miss-all-america-camp-beauty-contest
https://www.royalhouseoflabeija.com/our-history
https://zagria.blogspot.com/2015/01/rachel-harlow-1948-pageant-winner-model.html#.Yl1k29pBxD8
https://www.history.com/news/drag-balls-house-ballroom-voguing
https://www.bbc.co.uk/programmes/articles/23hgH64c0cvLlwYjfmzcztJ/6-ways-disco-changed-the-world
https://www.shondaland.com/live/a33575156/psychological-and-political-power-of-ball-culture/
Kulttuurihistorian juhlavuoden videoissa on katsojan huomio voinut kiinnittyä hienojan haastateltaviemme lisäksi myös kauniiseen taustaan. Videot on pääosin kuvattu Arcanumissa, eli kulttuurihistoriankin oppiaineen uusissa tiloissa: tarkemmin sanottuna Arcanumin kauniissa ja valoisassa neuvotteluhuoneessa. Siellä varsinaisena katseenvangitsijana toimii Heikki Marilan teos Kukat XIII (2009), jonka edessä juhlahaastattelut on kuvattu. Eihän näin kauniin teoksen edessä voi tulla kuin kauniita videoita, vai mitä?
Marilan teoksen lisäksi kaksikerroksisessa neuvotteluhuoneessa ihastuttavat myös valo, puinen neuvottelupöytä, kauniit valaisimet sekä loputtomat, korkeat kirjahyllyt täynnä historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen opinnäytetöitä. Näiltä hyllyiltä löytyvät siis myös esimerkiksi kaikki kulttuurihistoriankin gradut!
Kulttuurihistorian seuran blogissa on vastikään ilmestynyt teksti, jossa Heta Lähdesmäki kertoo oppiaineen muutosta ja sopeutumisesta Sirkkalan kasarmilta Arcanumiin keskellä pahinta korona-aikaa.