Kirjoittajat: Reima Välimäki, Marjo Kaartinen ja Marika Räsänen
Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain väistyvä presidentti Donald J. Trump kannattajineen on aiheuttanut maailmalle jälleen uuden järkytyksen, kun Trumpia tukeva väkijoukko rynni kongressiin ja keskeytti Joe Bidenin valinnan vahvistamisen. Tulevina päivinä ja viikkoina käydään paljon keskustelua Trumpin ja hänen hallintonsa roolista tapahtumissa. Jo nyt on selvää, että Trump pikemminkin lietsoi kuin hillitsi väkijoukkoa. Itsepintainen häviön kieltäminen perustuu yhtäältä vaaleihin liittyviin salaliittoteorioihin, toisaalta Trumpin fanaattisimpien kannattajien vakaumukseen, jonka mukaan Trump on Jumalan valittu johtamaan Amerikkaa.
Tätä kuvaa Trump itse ei ole pyrkinyt kiistämään, vaan päinvastoin. Tarkastelemme tässä yhtä tapaa, jolla Trump-myyttiä rakennetaan yhtäältä uhrina ja toisaalta sankarina. Tässä hyödynnetään keskiajan historiaa.
Keskellä joulun ja uudenvuoden juhlintaa, jälleen pahenevaa koronavirusepidemiaa ja jatkuvia yrityksiä horjuttaa presidentinvaalien tulosta Trump antoi yllättävän julistuksen: hän määräsi 29.12.2020 vietettäväksi Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin marttyyrikuoleman 850. vuosipäivää. Becketin muistopäivän julistus tulee ymmärrettäväksi, kun perehtyy Trumpin tärkeiden kannattajaryhmien eli kristillisen oikeiston ja alt-right ryhmien suhteeseen keskiajan perintöön.
Julistuksen ytimessä on ajatus, että Becket marttyyrikuolemallaan puolusti uskonnonvapautta valtion sortoa vastaan. Trumpin julistus nostaa kuningas Henrik II:ta (1133–1189) uhmanneen arkkipiispan malliksi siitä, ettei uskovaisten amerikkalaisten pidä alistua yhdenkään virkamiehen, kuvernöörin, byrokraatin, tuomarin tai lainsäätäjän määräyksiin, jotka pakottavat uskovat rikkomaan vakaumustaan vastaan.
Julistuksessa laitetaan mutkat suoriksi. Ensinnä Thomas Becketille kuten kenelle tahansa keskiajan piispalle ajatus uskonnonvapaudesta olisi ollut mahdoton. Toiseksi Becket itse valitsi kirkon ja sen vallan – ei siis uskon – puolustamisen tehtäväkseen vasta, kun kuningas oli nimityttänyt hänet Canterburyn arkkipiispaksi.
Thomas Becket – kirkon kurittajasta sen vapauksien marttyyriksi
Thomas Becket syntyi Lontoossa varakkaaseen normanniperheeseen todennäköisesti vuonna 1120. Hän sai kohtuullisen koulutuksen, oli nuorena maineeltaan villi ja vauhdikas, mutta osasi solmia merkittäviä suhteita. Hän sai suojelijakseen normanniparonin Richer de l’Aiglen, jonka isoisä oli kaatunut Hastingsin taistelussa ja jonka isä oli saanut Hastingsin lordin arvonimen. Richer’n suojissa Becket oppi hovitavoille.
Becketin isän menetettyä omaisuutensa mahdollisesti tulipalossa pojan oli kuitenkin ryhdyttävä elättämäänä itseään kirjurintöillä. Hän päätyi Canterburyn arkkipiispan Theobaldin talouteen. Becket menestyi hyvin ja hänelle satoi vauraita pastoraatteja. Ilmeisesti Theobald edisti Becketin uraa myös hovissa, ja nuoren Henrik II:n kruunajaisten jälkeen 1154 Becketistä tuli kansleri. Kirkko toivoi saavansa hänestä vahvaa tukea kirkonvastaiseksi pelättyä kuningasta vastaan, mutta toisin kävi. Becket osoittautuikin ankaraksi kirkonniistäjäksi. Hän oli erityisesti elementissään kuninkaan seurassa sotatantereella Ranskassa ja johti itse 700 ritarin sotajoukkoa Toulousen valloittamiseksi.
© The Trustees of the British Museum, CC BY-NC-SA 4.0
Becket oli kuninkaan suosiossa, ja arkkipiispa Theobaldin kuoltua Henrik sai tahtonsa lävitse ja täysin epäsopivana tehtävään pidetty Becket vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi päivä sen jälkeen, kun hänet oli vihitty papiksi. Siinä missä Thomas Becket oli kuninkaan kanslerina röykyttänyt Englannin vaurasta kirkkoa ja sen prelaatteja, Canterburyn arkkipiispana hän käänsi täydellisesti takkinsa ja aiheutti nyt puolestaan häntä tukeneelle kuninkaalle suuren pettymyksen. Kuninkaan ja arkkipiispan kiistan ydinkysymys oli Englannin ikiaikaisena pidetyn tapaoikeuden ylläpitäminen. Arkkipiispana entinen kansleri kääntyi vastustamaan kruunun ja maallisen oikeuden valtaoikeuksia kirkkoon. Erityisesti ongelma kilpistyi tapaan tuomita rikokseen syyllistynyt pappi kirkollisen oikeuden jälkeen vielä maallisessa oikeudessa – ja tietysti verotusoikeuksiin.
Vuosia kestänyt riita, jossa Becket suututti jääräpäisyydellään niin piispat kuin paavinkin ja jota koettivat sovitella niin paavi kuin kuningas itse, päättyi, kun neljä hovimiestä surmasi Becketin Canterburyn tuomiokirkossa 29.12.1170. Surmatyöstä annettu kuva korostaa kuninkaan roolia murhassa, mutta on mahdollista, että tämän tulkinnan tarkoitus oli ennen muuta vahvistaa Becketin marttyyriutta kirkon puolustajana maallista valtaa vastaan.
Becketin elämässään antama esikuva, jossa hän turvautui nimenomaan paaviuteen silloin, kun kuningas tiukimmin ahdisteli Englannin kirkkoa, oli mannaa istuvalle paavi Aleksanteri III:lle. Hän kanonisoi Thomas Becketin vuonna 1173 pyhimykseksi. Englannin kirkko nautti propagandavoitosta, kun Henrik II nöyrtyi ja teki 1174 julkisen katumusmatkan Canterburyyn Becketin haudalle, josta tuli yksi keskiajan Euroopan merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista. Henrik II:n katumuksen kohteena olivat hänen ajamansa uudistuspyrkimykset Englannin kirkossa. Becketistä kehkeytyi nopeassa tahdissa kuolemansa jälkeen kelpo työkalu kirkon auktoriteetin vahvistamiseen kautta Euroopan eikä siis pelkästään Englannissa. Becketin kultti näyttäytyi aina uudelleen ajankohtaisena ja käyttökelpoisena propaganda-aseena siellä, missä paavius tai katolinen kirkko koki oikeutensa uhatuiksi.
Becket oli heikentänyt toimillaan Englannin kirkon riippuvaisuutta maallisesta vallasta ja vastaavasti vahvistanut aiemmin suhteellisen heikkoa paavinvaltaa Englannissa. Becketistä muodostui kruunulle todellinen ongelma kuitenkin vasta 1530-luvulla, jolloin kuningas Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Rooman paavin alaisuudesta. Paavinvallan symbolina Becketistä tuli epämieluisa ja jopa vaarallinen pyhimys. Becketin damnatio memoriae alkoi syyskuussa 1538, kun kultin ytimessä ollut alttari ja muut häneen viittaavat muistot tuhottiin kuninkaallisella mahtikäskyllä.
On tärkeää ymmärtää, että vaikka Thomas Becket puolusti arkkipiispaksi tultuaan kirkon vapauksia ja oikeuksia, hänen toimintansa taustalla ei ollut minkäänlaisia pyrkimyksiä tunnustuksen- ja ajatuksenvapauteen. Becket puolusti kirkon ja kirkonmiesten oikeutta omiin tuomioistuimiin ja kirkon verotuksellisia erivapauksia eli perimmältään kirkollista valtahierarkiaa.
Keskiaika ja USA:n politiikka
Vaikka Yhdysvalloilla ei ole omaa keskiaikaista menneisyyttä, myös amerikkalaiset ovat katsoneet olevansa oikeutettuja eurooppalaisen keskiajan perintöön. Siinä missä Euroopassa, myös eri ryhmät USA:ssa ovat käyttäneet ja käyttävät keskiaikaa identiteettinsä rakentamiseen. Yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu ylipäätään vahva historiantaju ja jatkuva historian käyttö politiikassa. Historioitsijat ovat medioissa jatkuvasti esillä olevia ja arvostettuja asiantuntijoita. Tämä näkyi poikkeuksellisen selkeästi Capitol-kukkulan tammikuun kuudennen päivän dramaattisten tapahtumien analyyseissä. Tämä historian käyttö rajoittuu yleensä kuitenkin yhdysvaltalaiseen poliittiseen historiaan, jonka merkityksellisyys alkaa vasta perustajaisistä.
Viittaukset keskiaikaan antavat valkoisille kristityille amerikkalaisille mahdollisuuden rakentaa Yhdysvaltain valtiollista historiaa pidempi jatkumo arvoilleen. Kun keskiaika ei ole perustajaisien tai sisällissodan tapaan osa jaettua historiatietoisuutta, voi se suurelle osalle amerikkalaisista näyttää triviaalilta. Medievalismia, keskiajan uudelleenkäyttöä, hyödyntäville ryhmille viittaukset ovat kuitenkin selviä. Onkin oireellista, että 2000-luvun uudelle oikeistolle keskiaika näyttäytyy kristinuskon ja maskuliinisen, uhrautuvan soturi-ihanteen kulta-aikana. Trumpin julistuksen maalaama kuva Becketistä nivoo yhteen sekä kristillisen oikeiston että radikaalimpien alt-right -ryhmien maailmankuvan osia. Trumpin Becket on sekä sankari että uhri. Hän on esikuva niille, jotka uskovat, että tämän päivän Yhdysvalloissa vainottuina ovat kristityt ja valkoiset – tällä hetkellä juuri he itse ja Donald Trump.
Sydänkeskiaikaisen Canterburyn arkkipiispan valjastaminen amerikkalaisen uskonnonvapauden esikuvaksi rakentaa yhteyttä länsi- ja pohjoiseurooppalaiseen, kristilliseen ja valkoiseen kulttuuriperintöön. Trumpin julistus piirtää kaaren Thomas Becketistä George Washingtonin kautta tämän päivän yhdysvaltalaisiin konservatiivikristittyihin ja Trumpiin itseensä. Näin hivellään Trumpin keskeisten kannattajien itseymmärrystä aitoina kunnon amerikkalaisina. Implisiittisesti samalla väheksytään muiden ryhmien oikeutta amerikkalaiseen identiteettiin.
Poliittiselle medievalismille tyypilliseen tapaan ristiriitainen ja monitulkintainen menneisyys pelkistetään tai jopa vääristetään palvelemaan yhtä kertojalleen tärkeää tarinaa ja kannustamaan kansalaistottelemattomuuteen. Tässä tapauksessa tarina on, että esimerkiksi aborttia vastustavat tai koronarajoituksia uhmaten jumalanpalveluksia järjestävät amerikkalaiset ovat osa vuosisataista kristittyjen marttyyrien jatkumoa.
Miksi Becket ja miksi juuri nyt?
Kaikista viime viikkojen tapahtumista ja Trumpin tempauksista Becketin muistopäivän julistus lienee vähäisimpiä. Kovin moni instituutio tuskin edes halutessaan olisi päivän varoitusajalla ehtinyt järjestää julistuksessa toivottua Becketin muistamista. Poikkeuksena tästä on periaattessa sitoutumaton, mutta konservatiivisiin kristillisiin kallellaan oleva voittoa tavoittelematon lakifirma Becket Fund, joka muisti päivää ainakin Twitter-tilillään, ja jonka arvelemme olleen lobbyna julistuksen taustalla.
Julistus näyttääkin herättäneen vastakaikua lähinnä muutamissa kristillisissä ja konservatiivisissa medioissa, jotka ovat lukeneet sitä kuten me tässä kirjoituksessa: julistamalla Becketin muistopäivän Trump asettuu puolustamaan uskovaisten oikeutta vakaumukseensa jopa lakia ja viranomaisia uhmaten. Trumpin julistuksen merkitys onkin ennen kaikkea oireena siitä, että Trump katkeran häviönsä hetkellä kääntyy miellyttämään kiihkeimpiä kannattajiaan ja asettautuu uskonmarttyyriksi.