Kokoonnuimme joulukuun alussa Arcanumin luentosaliin kuuntelemaan 32. Litzen-luentoa. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi avasi tilaisuuden ja lausui sydämelliset onnentoivotukset professoreille Keijo Virtaselle ja Kari Immoselle, jotka täyttivät tänä vuonna tasavuosia. Salmen mukaan kaunokirjallisuudella on ollut merkittävä rooli kulttuurihistorian määrittelyssä, ja kaunokirjailijat ovat pitäneet vuosien varrella useita Litzen-luentoja. Tähän hienoon jatkumoon sijoittuu kaunokirjailija Markus Nummi. Hän kertoi omakohtaisesta suhteestaan historiaan ja kuljetti meidät kuulijat kanssaan etsimään opetusta ja lohdutusta historian kätköistä.
Markus Nummen mukaan historian lohdutus muodostuu opettajista, arkistoista sekä oppimisen ja löytämisen riemusta. Hän muisteli Veikko Litzeniä Roomassa Villa Lantessa vuonna 1984. Litzenin olemusta oli leimannut niin suuri innostus ja uteliaisuus menneisyyttä kohtaan, että Nummen muistoissa nämä tunteet suorastaan nostivat professorin hieman ilmaan maan kamaralta. Nummi tiivisti, että historian suurin lohduttaja on riemu.
Mielestäni Nummen positiivinen luento kertoi siitä, että lohdutusta löytyy toisista ihmisistä. Lohdutus syntyy kohtaamisista opettajien kanssa ja menneisyyden ihmisten läsnäolosta arkistolähteissä. Se kietoutuu ihmisten tunnetiloihin: jaettuun kiinnostukseen, uteliaaseen riemuun, totuuden kaipuuseen ja kykyyn lumoutua historian mahdollisuuksista.
Nummi korosti toisten ihmisten tärkeyttä vertaamalla tekoälyä hetkiin, joita hän oli jakanut opettajiensa ja opiskelutoveriensa kanssa. Tekoäly voi toki opettaa historiaa ja antaa lohdutuksen sanan, jos toisenkin, mutta tästä vuorovaikutuksesta puuttuu aito kohtaaminen. Tekoäly ei voi jakaa eikä myötäelää tunteita. Se ei voi kohdata meitä. Toinen ihminen sen sijaan voi, Nummen sanoin, “katsoa niin että sisällämme jotakin liikahtaa”.
Seuraavalla viikolla matkustin junalla Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimaan aineistoja väitöskirjaani varten. Nummen luento oli vahvasti mielessäni, kun kävelin sisään arkiston lukusaliin. Nummi kuvasi arkistokäynnin aistimuksia. Hän kuvaili nenässä kutittavaa pölyä ja tietoisuutta muista arkistokävijöistä, jotka työskentelivät kumartuneina omien aineistojensa äärelle. Jaettua riemua ja intohimoa menneisyyden ihmisten jättämiä jälkiä kohtaan. Jäljitin arkiston lukusalissa katseellani vanhaa käsialaa. Tuskastuin ajoittain sen vaikeaselkoisuudesta ja innostuin, kun sain selvää menneisyyden ihmisen kädenjäljistä silmieni edessä. Tunsin löytämisen riemua, josta Markus Nummikin puhui.
Istuin paluumatkalla junassa ja pohdin päivän aikana lukemaani aineistoa. Kirjoitan parhaillaan väitöskirjaa ihmisen ja käärmeen historiallisesta suhteesta Suomessa. Yritin arvioida, miten voin löytää aineistoista menneisyyden käärmeet. Eläinhistorioitsija, professori Sandra Swart korostaa, että eläimet ovat historiallisia olentoja. Voimme kirjoittaa eläinten historiaa, vaikka useimmiten eläimet kuvataan historiallisissa lähteissä suojelijoiden, hyödyntäjien tai vihollisten, eli ihmisten, silmin.
Suomessa on menneinä vuosikymmeninä tapettu ja suorastaan vainottu kyykäärmeitä. Nimimerkki T.S. arvosteli kovin sanoin vuonna 1939 Pohjankyrö-lehdessä kyiden määrätöntä tappamista ja eläytyi käärmeiden näkökulmaan: ”Kyyn lasimainen ja kylmä silmä ei ilmaise armonpyyntöä, mutta hiljenevällä kiemurtelullaan se sanattomasti vetoaa piinaajaansa tai katselijaansa.”
Kun luon katseeni menneisyyteen, takaisin eivät aina katsokaan vain ihmisen silmät. Huolestun, osaanko kohdata toislajisen katseen.
Löydän lohdutusta Markus Nummen luennosta. Hänen mukaansa historiallisista aineistoista voi tehdä monenlaisia tulkintoja, jopa kadottaa Pariisin kokoisen kaupungin. Kaunokirjailijalla on toki tässä enemmän vapautta kuin historiantutkijalla, joka perustaa työnsä tutkimuksellisiin periaatteisiin, jotka asettavat tulkinnallisuudelle rajoja. Yhtä kaikki tulkinnallisuus ja epävarmuus ovat tavallaan läsnä historiantutkimuksessakin. Tästä syntyy lumovoimaa. Historiantutkijat kaipaavat todellisuutta, vaikka se on loppujen lopuksi menneisyydessä tavoittamattomissa. ”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”, Nummi tiivisti aatehistorioitsija Matti Viikarin opin.
Nummen kuvaama historiantutkimuksen tulkinnallisuus luo mielestäni mahdollisuuksia kohdata myös toislajisia katseita. Se jättää tilaa erilaisille tulkinnan poluille – sellaisellekin kapealle uralle, jota juuri käärme mahtuu luikertelemaan. Yritän väitöskirjassani jäljittää tuota polkua ja katsoa, minne se vie.
Tällä hetkellä työ on kesken, joten jatkan etsimistä. Innostuneena ja riemulla.
Kirjoittaja: Aino Jämsä
Lähteet:
Markus Nummen luento ”Historian lohdutuksesta: Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle”. Veikko Litzen-luento 5.12.2025.
Swart, Sandra: The Lion’s Historian. Africa’s Animal Past. Jacana Media, Aucland Park 2023.
T. S. ”Kärmesnousu”. Pohjankyrö 31.05.1939, 3–4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2067296?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
