Elokuun ensimmäisellä viikolla me kaksi kulttuurihistorioitsijaa, Hannu ja minä, nousimme Turussa autolauttaan aloittaaksemme kiertomatkan Ruotsin pikkukaupunkeihin. Vaikka pistäydyimme Tukholmassakin, varsinainen tarkoitus oli tutustua pienimuotoisiin kohteisiin kuten ruotsalaisella latinan professorilla Adolph Törnerosilla (1794–1839) oli tapana. Tämä kirjallisesti lahjakas varhaisromantikko ei juurikaan viihtynyt pääkaupungissa vaan lähti työpaikaltaan Uppsalan yliopistosta kesäisin mieluusti maaseudun rauhaan. Matkoillaan hän ihasteli luonnonnäkymiä ja pysytteli pienillä paikkakunnilla ja taajamissa. Halusimme kokeilla miltä sellainen tuntuisi.
No, maisemat vaihtuivat tiuhaan, nopeammin kuin Törnerosin elinaikana, ja kaupungit ja kuntakeskukset olivat kasvaneet 1800-luvun alkuvuosikymmenten koosta. Meno vastasi silti odotuksia, ja sää suosi koko ajan.
Haudoilla ja Linnén luona
Ensimmäinen kohteemme oli Törnerosille rakas Uppsala, jossa tuomiokirkon, yliopiston kirjaston Carolina Redivivan ja yliopiston entisen päärakennuksen Gustavianumin ohella mieleen jäi erityisesti käynti kaupungin vanhalla hautausmaalla. Siellä etsimme ruotsalaisten varhaisromantikkojen leposijoja, mitä muutakaan. Hannun käyttämän sovelluksen avulla niitä löytyi paljon, ja saimme näkyviin myös Törnerosin haudan. Itselleni vaikuttava yksityiskohta oli, kun maineikkaan runoilija-professori P. D. A. Atterbomin haudan läheisyydessä katseeni osui puolivahingossa kiveen, jossa luki ”Göran Sörbom 1935–2013”. Hänestä minulla on mukavia muistoja, hän kun työskenteli yliopiston estetiikan laitoksella, jossa vierailin jatko-opiskelijana syyskauden 1989. Kiven alaosaan oli hakattu sanat AMOR MAIOR EST, rakkaus on suurempi.
Näkymä Uppsalaan Slottsbackenilta katsottuna. Kuva JS.
Seuraavana päivänä suuntana oli Hammarby, kasvitieteilijä Carl von Linnén maatila Uppsalan keskustasta runsaat kymmenen kilometriä kaakkoon. Kohde oli itselleni hienoinen pettymys, koska oletin, että nähtävää ja Linné-muistoja olisi ollut enemmän. Päälle päätteeksi erillinen näyttelyrakennus oli yleisöltä suljettu kunnostuksen takia. Istutukset toki hivelivät silmää, samoin kauniit peltomaisemat paikalle tultaessa ja pois lähdettäessä. Linné hankki tilan aikoinaan perheensä turvaksi, kun aika hänestä jättäisi ja läheiset joutuisivat muuttamaan pois virka-asunnosta kaupungin keskustassa. Hän ehti itsekin asua maatilallaan monet vuodet ja ottaa siellä vastaan vieraita ja oppilaita.
Hammarbyn päärakennus. Kuva JS.
Sigtunasta Västeråsiin
Uppsalan jälkeen vuorossa oli Ruotsin vanhin kaupunki Sigtuna. Se oli kohteistamme vaatimattomin, mutta selvästi huomasi, millaista suuruudenaikaa se oli elänyt 1000- ja 1100-luvulla. Missään en ole nähnyt niin monen keskiaikaisen kivikirkon raunioita niin lyhyen välimatkan päässä toisistaan. Kauppa ja hyvät vesireitit keskittivät alueelle rahaa ja voimavaroja, jolloin suurimittainen rakentaminen kävi mahdolliseksi. Ei Sigtunassa silti pelkkiä raunioita ole. Kävimme Hannun kanssa aistimassa modernia luostaritunnelmaa Sigtunastiftelsenissä, yksityisen säätiön omistamassa ja 1910-luvulla valmistuneessa hotelli- ja kongressikeskuksessa. Se on monien kulttuuritapahtumien tyyssija ja kirjailijaresidenssi, epäilemättä viihtyisä: puiden huminaa, ruusuistutuksia, kaunis sisäpiha ja suihkukaivo, välimerellistä arkkitehtuuria. Ja kaupungin kävely- ja kauppakadulta löysimme Tant Bruns Kaffestugan, joka sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa kiinteistössä. Sieltä sai tuoreita suussa sulavia mazariineja, joihin miellyin Uppsalassa jo 1980-luvun lopulla.
Sigtunastiftelsenin rauhaa. Kuva JS.
Sitten tuli aika siirtyä Västeråsiin. Kaupungin mittakaava oli sitä luokkaa, ettei se oikein sopinut varhaisromantiikan henkeen, mutta halusimme yhtä kaikki nähdä tuomiokirkon ja sitä toiselta puolen saartavat kauniit puutalokorttelit. Västeråsin linna taas ei ollut yleisölle avoin nähtävyys, eikä kirkon ja vanhan kymnaasin läheisyydessä sijainnut pieni kasvitieteellinen puutarhakaan tarjonnut liiemmälti silmäniloa. Tuomiokirkko ja siellä sijaitseva museo olivat joka tapauksessa sopivia rauhoittumisen paikkoja, ja kirkosta löytyi myös kuningas Eerik XIV:n hauta. Ihastelimme pitkään lähistön vanhoja kapeita katuja ja pieniä puutaloja, Ruotsissa ne ovat aina niin hyvin hoidettuja ja näyttävät kuin eilen maalatuilta. Västeråsissakin oli aikaa nauttia päivän mazariini.
Västeråsin katunäkymiä, horisontissa siintää tuomiokirkko. Kuva JS.
Muotokuvia ja aikakoneella vanhaan Turkuun
Kiertomatkamme loppuosuus alkoi vuosisatoja vanhasta pajateollisuudestaan tunnetusta Eskilstunasta, joka oli meille lähinnä yöpymispaikka. Sieltä pääsi kätevästi Mariefredin kaupungin lähellä sijaitsevaan Gripsholmin linnaan ja Strängnäsin piispankaupunkiin. Meillä oli eräässä vaiheessa mielessä vierailu Vadstenaan katsomaan linnaa ja luostaria, mutta pitkän välimatkan takia se ei lopulta mahtunut aikatauluumme. Gripsholmissa on paljon nähtävää linnan kolmessa kerroksessa, jos sattuu pitämään muotokuvista – niitä nimittäin riippui salien ja huoneiden seinillä loputtomiin. Kaikki mahdolliset Ruotsin kuninkaalliset, kulttuurihenkilöt, kirjailijat ja taiteilijat seurasivat toisiaan pitkänä nauhana. Piristävänä saarekkeena kuvakavalkadin seasta erottui Kustaa III:n rakennuttama yksityinen linnateatteri 1780-luvulta.
Strängnäsissä voisi melkein tehdä vanhasta Turusta kertovaa elokuvaa. Kuva JS.
Strängnäsin vanha keskusta oli kuin Turku ennen vuoden 1827 tulipaloa. Tämän olimme osanneet aavistaa ennalta, ja iloksemme huomasimme, että olimme olleet oikeassa. Tuomiokirkko muistuttaa paljon Turun vastaavaa, korkealla olevaa sijaintia myöten, joskaan Unikankareen kumpu ei sentään kohoa niin ylös kuin Strängnäsin kirkonmäki. Mäenrinteessä sijaitsee punaisiksi maalattuja puutaloja ja toisella puolella mäkeä taas barokkiarkkitehtuuria. On turha enää toistaa, mitä purtavaa ostin teekupillisen oheen Strängnäsin Café Prinsenistä. Seuraavana aamuna astuimme Eskilstunassa junaan, joka vei meidät nuorten jalkapallofanien seassa Tukholmaan viettämään viimeistä matkapäivää.
Takavuosina kulttuurihistorian oppiaineella oli oma logo. Opiskelijoille, henkilökunnalle ja yhteistyökumppaneille se tuli tutuksi vuosikymmenien ajan, ilmoitustaulun tiedotteissa, kirjeissä, käyntikorteissa ja kaikkialla, missä yhteistä tunnusta tarvittiin. Antiikin tarustoon viittaava siivekäs hahmo eli elämäänsä ja muodostui osaksi arkea – mutta mistä tuo logo oikeastaan sai alkunsa?
Kun kaivelimme muistin lokeroita, tuli vahva tunne, että kuva-aiheen suunnitteli Totti Tuhkanen. Hän työskenteli oppiaineessa monenlaisissa tehtävissä 1980-luvun taitteesta lähtien, tutkijana ja opettajana, avoimen yliopiston suunnittelijana ja monimuoto-opetuksen koordinoijana. Sittemmin Totti on ollut yliopiston palveluksessa ennen kaikkea opetusteknologian asiantuntijana ja osallistunut muun muassa virtuaaliyliopiston, Exam-tenttien ja Turnitin-käytäntöjen kehittämiseen.
”Kyllä, olen syyllinen tuohon logoon”, vastaa Totti sähköpostiini, kun kysyn asiaa. ”Siihen liittyi yleviä tavoitteita ja merkityksiä.”
Logon juuret olivat 1980-luvun puolivälissä, jolloin Totti osallistui muutoinkin oppiaineen julkaisutoiminnan ja visuaalisen ilmeen suunnitteluun. Hän taittoi Keijo Virtasen kirjan Atlantin yhteys (1988), ja teos oli tiettävästi ensimmäinen PC-tietokoneella taitettu kirja, jonka Suomen Historiallinen Seura julkaisi. Sitä ennen kirjat ladottiin painossa.
”Logon käytännöllinen tausta-ajatus oli viestiä, että oppiaineemme on nyt etabloitunut, siis vakavasti otettava ja asemansa vakiinnuttanut toimija vertaistensa joukossa. Siksi lähtökohtana oli klassinen aihepiiri”, muistelee Totti.
Epäselvää on, mistä ajatus oman logon suunnittelusta lähti liikkeelle. Tuliko se silloiselta oppiaineen esimieheltä vai virisikö idea kahvitauon keskusteluissa? Joka tapauksessa Totti ryhtyi suunnittelemaan logoa yhdessä assistentti Hannu Laaksosen kanssa. Hannun kotikirjastosta löytyi antiikin symboliikkaa käsitteleviä hakuteoksia.
”Lainasin kirjat”, kertoo Totti, ”ja sadoista vaihtoehdosta päädyin tähän versioon kreikkalaisesta voiton jumalattaresta. Näin siinä voimaviestin rinnalla viehkeää lempeyttä, mikä lisäsi sen monimerkityksisyyttä. Yleensä Niken (room. Victorian) hahmossa henkilöityy kauneus, vahvuus ja rohkeus, joita tarvitaan kaiken muotoisissa kamppailuissa. Tässä versiossa siivekäs Nike pitää attribuuttiaan voiton seppelettä kutreillaan kätensä suojassa, eikä julistavasti eteen ojennettuna, niin kuin yleensä. Ehkä hän on juuri saavuttanut oman tavoitteensa, ja painanut seppeleen siksi päähänsä?”
Jumalattaren nimi tarkoitti muinaiskreikan kielessä nimenomaan voittoa. Nike oli kreikkalaisessa tarustossa jokinymfi Styksin ja titaani Pallasin tytär, ja hänet kuvattiin useimmiten siivekkäänä neitona, jolla oli joko palmunoksa tai seppele. Toisinaan hänet esitettiin hevosvaljakkoa vetämässä tai pokaalia kohottamassa.
”Halutessaan voi siivekkään logohahmon tulkita myös sateenkaaren jumalatar Irikseksi, joka välitti olympolaisten viestejä kuolevaisille”, lisää Totti. ”Iris oli ylemmän viisauden välittäjä, niin kuin kulttuurihistorioitsijat yleensä.”
Oppiaineen käyntikortteja 1990-luvun ja 2000-luvun taitteesta.
Logon kuva syntyi suoraan kopiona hakuteoksen jumalhahmosta, mutta Totti joutui sitä voimakkaasti muokkaamaan, koska lähdekuvassa hahmon pää oli suhteettoman pieni ja vähän huonossa kulmassa.
”Aika monta väliversiota tein ennen kuin siedettävä lopputulos syntyi. Edelleen se on hieman pienipäinen, esikuvaansa kunnioittaen.”
Klassikko oli nähnyt päivänvalon. Se sai niin Hannu Laaksosen kuin kahvipöytäporukankin hyväksynnän. Tuota pikaa oppiaine teetti muutaman riisin vesileimattua kirjepaperia, ja ensimmäiset viestit lähtivät todennäköisesti Turusta Roomaan. Sittemmin logo painettiin henkilökunnan käyntikortteihin, ja sitä käytettiin projektihakemuksissa, todistuksissa, gradulausunnoissa ja säätiöille lähetetyissä suosituksissa.
Tilanne kuitenkin muuttui 2000-luvulla, kun yliopiston graafinen ilme haluttiin uudistaa ja yhdenmukaistaa. Silloin oppiaineiden omat logot jäivät pois, ja virallisissa yhteyksissä suosittiin yhteisiä kirjepapereita ja tiedostopohjia. Tosin, eräs nimeltä mainitsematon professori on lähettänyt vanhalla logolla varustettuja kirjeitä vielä 2020-luvullakin. Mutta se on toinen tarina.
Kulttuurihistorian syventävien opintojen Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmämme keskusteli kevätlukukauden päätöstapaamisessaan Walter Benjaminin (1892–1940) esseestä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (myöhemmin Taideteos-essee).
Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmä 29.5.2025. Eturivissä vasemmalta Jirka Louhio, Katriina Mäkinen ja Leo Rissanen. Takarivissä vasemmalta Juulia Kortelainen, Tony Honkanen, Leeni Takanen, Lotta Selin ja Mari Jaakkola. Ryhmäkuvasta puuttuvat Emmilotta Appelö, Mikael Luotolahti ja Linda Ojanen. Kuva: Paavo Oinonen.
Saksanjuutalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin laati esseensä 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin valokuva ja äänielokuva olivat kulutustuotteina suhteellisen uusia mutta arkipäiväistyivät joutuisasti. Benjamin näki molemmissa aikakautta määrittävän mekaanisesti jäljennettävän kulttuurimuodon.
Tekstistä on muodostunut klassikko, jonka äärelle mediakulttuurin tutkijat palaavat yhä uudelleen. Jo tämän takia sen ruodinta taidetta, populaarikulttuuria ja mediaa käsittelevässä seminaarissa tuntui perustellulta. Saksalaisfilosofin ajatusten innostamina koskettelimme myös tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja kulttuuriin.
Benjamin lähestyy aihettaan historiallisesti. Marxilaisin vaikuttein hän pöyhii yhteiskunnan päällysrakennetta, jonne kulttuuri ja taide sijoittuvat. Taide on hänen mukaansa saanut alkunsa kulteista ja rituaaleista. Vaikka antiikin kreikkalaiset tekivät pronssivaluja ja löivät kolikoita, pääosin tuotetut kuvat olivat ainutkertaisia ja kuuluivat synty-yhteyteensä, Benjamin kirjoittaa.
Walter Benjaminin Taideteos-esseestä on ilmestynyt useita versioita. Teemaryhmä luki Markku Kosken suomennoksen vuodelta 1989, joka on vuoden 1936 versiosta.
Sittemmin litografia, kivipaino, viivasyövytys ja kirjapainotaito mahdollistivat uudenlaisia uusintamisen tapoja. Mutta vasta valokuvaus vapautti ihmiskäden kohteensa muovaamisesta ja teki hänestä laukaisimen painajan. Elokuvakamera ja ääniteknologia tallensivat kuvaa ja ääntä näyttelijän puhenopeudella. Benjaminin mukaan teosten kulttisidos katosi, kun syntyi toistettava tallenne, jonka jakelumahdollisuus mursi perinneyhteyden. Valmis tuote oli osa tuotantoketjua.
Teemaryhmämme vakuuttui, että uusintamisen mahdollisuus oli Benjaminista kiehtovaa. Hän kirjoitti, miten taide vapautui ”loismaisesta rituaalisidonnaisuudesta”. Hintana oli taiteen auran, mystifioidun henkäyksen, katoaminen. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut se, että massakulutettavat elokuvat vaikuttaisivat katsojiinsa kielteisesti, kuten monet hänen aikalaiskollegansa päättelivät. Benjamin uskoi, ettemme voi täysin tietää, mitä vaikkapa elokuvateatterin yleisössä tapahtui. Miten nähty kuhunkin kokijaan vaikutti tai miten se kenties mobilisoi?
Esseen ajatukset teknisen uusintamisen aikaansaamista muutoksista tuntuvat tekoälykeskustelun kehyksessä ajankohtaisilta. Pohdimme, onko Benjaminin ajatus taiteen luomisen mekaanistumisesta tullut uudenlaiseen tilanteeseen. Jos valokuva ja audiovisuaalinen kuva muuttivat luovaa prosessia, ne olivat aina jonkin oletetun subjektin tai tuotantoryhmän tuotoksia. Ajattelemme valokuvan ja elokuvan syntyneen inhimillisen valinnan koskettamina. Tallentaminen ja jakelu olivat teollisuutta.
Tekoälyn tuottamissa kuvissa, teksteissä ja äänissä tekijyys etenee vielä kauemmas Benjaminin ajoista. Se on tekoälybotille annettuja komentoja, joilla teos muovautuu. Yhtä kaikki, tekijyyttä on paikannettavissa. Haikailemmeko kauan sitten menetettyyn rituaalisuuteen ja taiteilijan henkäisyn perään, sellaiseen, jolla ei ole merkitystä? Kaiken lisäksi sanotaan, että tekoälyä hyödyntävän taiteilijan panos voi olla hyvin monimutkainen ja prosessina vaikea kuin minkä tahansa muun taiteen tekeminen.
Kaivoimme esille Suomen Arvostelijan Liiton 75-vuotisjuhlajulkaisun Kriittisen ajattelun aika (2025). Toisin kuin voisi luulla, kriitikot eivät ole kovin huolissaan tekoälystä taidekentällä. Muun muassa Tomi Slotte Dufvalle on kyse mahdollisuudesta taidekeskusteluun: ”Onko taide tiedon tuottamisen tai maailmassa olemisen tapa vai keino tehtailla helposti kulutettavia teoksia?”
Suomen arvostelijan liitto juhlii 75-vuotistaivaltaan Silvia Hosseinin, Riikka Laczakin ja Vesa Rantaman toimittamalla kirjoituskokoelmalla.
Slotte Dufva viittaa tutkimukseen, jossa yleisöllä testattiin tekoälyn tuottamia runoja ja tunnettujen runoilijoiden teoksia. Yleisö arvosti enemmän tekoälyn generoimia säkeitä kuin maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Kielimalli loi sisällöistä helppotajuisia ja suoraviivaisia. Kirjoittaja arvelee, että algoritmirunouden maailmassa kriitikon asiantuntijuutta tarvitaan entistä enemmän. Slotte Dufvan mukaan kenties kuvataiteessa taiteilijan kädenjälki on uudenlaisen arvostuksen kohde tekoälykuvien runsaudessa.
Audiovisuaalisesta kulttuurista viehättynyt Benjamin ei hänkään aivan vankkumattomasti luottanut yleisöjen kriittisyyteen: ”Sovinnaisesta nautitaan kritiikittömästi, todella uudesta vastahakoisesti.”
Nimittäin Walter Benjamin työskenteli itsekin kriitikkona ja vapaana kirjoittajana, sillä hän ei saanut yliopistovirkaa. Pohdimme, miten saksalaisajattelija olisi suhtautunut tekoälyyn. Kenties uteliaasti. Benjamin kirjoitti Taideteos-esseessään kirjoittamisen demokratisoitumisesta. Laajalevikkinen lehdistö yleisönosastoineen teki kenestä tahansa lukijasta potentiaalisen kirjoittajan.
Some on tehnyt jokaisesta potentiaalisen median, ja tekoäly on viimeisin harppaus sisällöntuottamiselle. Seminaarimme arveli, että tekoälyn voi pistää töihin varsin vaatimattomin taidoin. Kynnys on matala, mutta me tiedämme, ettei kielimalli ajattele vaan tottelee komentoja. Se ei toistaiseksi laadi sellaista kriittistä tekstiä kuin itse haluamme.
Kirjallisuus
Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella [suom. Markku Koski]. Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Alkuteos: Gesammelte Schriften 1972, 1977, 1978. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, Helsinki 1989, 139–173.
Slotte Dufva, Tomi: Uusi ketsuppi – eli mitä jokaisen pitäisi tietää tekoälystä. Silvia Hosseini, Riikka Laczak ja Vesa Rantama: Kriittisen ajattelun aika. Suomen arvostelijain liitto, Helsinki 2025, 90–103.
Maaliskuussa 2019 istuin Kansalliskirjaston erikoislukusalissa Helsingissä tutustumassa erääseen 1810-luvulla laadittuun matkapäiväkirjaan, joka kuuluu Svenska litteratursällskapet i Finlandin kokoelmiin. Tiheästi kirjoitettuja sivuja ohuella paperilla, tietysti molemmin puolin hyödynnettynä niin, että kääntöpuolen teksti kuultaa osin lävitse ja vaikeuttaa paikoitellen käsialan lukemista. Muistiinpanojen välissä myös erillisiä papereita, ilmeisesti muistoja matkalta. Kööpenhaminassa nähdyn baletin ohjelma (Romeo ja Julia!), joitain kuitteja sekä pienempi taiteltu paperi, jonka sisään talletettuna kuivattu kasvinäyte.
Tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä matkapäiväkirjaan tarkemmin. Oikeastaan olinkin etsimässä vain lisävalaistusta siihen, mitä reittiä eräs kaksikko aikanaan käytti, kun he matkasivat Turusta Ruotsin ja saksankielisen Euroopan halki kohti Alppeja ja niiden takana olevaa Italiaa. Olin valmistelemassa käsikirjoitusta 1800-luvun alkupuolen suomalaismatkaajien kokemuksista Euroopassa. Kirja valmistui ja ilmestyi nimellä Pikisaaresta Pariisiin (2020) mutta matkapäiväkirja ja sen laatija ovat jääneet vaivaamaan minua. ”Jannes resejournal” -nimisessä paperipinossa olisi paljon tutkittavaa. Millainen henkilö oli Janne, muistiinpanojen kertojaääni?
Ote ”Jannes resejournal”-päiväkirjasta. Muistiinpanojen väliin säilötty kasvi.
Janne eli Johan Magnus af Tengström (1793-1856) kuului oppineeseen Tengström-sukuun. Hänen isänsä oli teologian professori ja piispa, vuonna 1817 Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi nimitetty Jacob Tengström. Euroopan-matkansa Johan Magnus teki vuosina 1817-1819 vanhemman serkkunsa Johan Jakob Tengströmin kanssa. Yliopisto-opinnoissaan Johan Magnus af Tengström suuntautui luonnonhistoriaan, nykytermein eläin- ja kasvitieteisiin. Sukutaustansa vuoksi ja erityisesti vaikutusvaltaisen isän ansiosta hän oli saanut loistavat mahdollisuudet yliopistouralla etenemiseen. Hän toimikin eläin- ja kasvitieteen apulaisena ja professorina sekä yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimiehenä. Jannesta ei kuitenkaan tullut Suomen kasvitieteen pioneerina muistettua tieteenharjoittajaa. Suomen tieteen historia -sarjan ensimmäisessä osassa Tengström esiintyy vain ohimennen. Hänen uraansa on luonnehdittu yhdellä lauseella: ”Hän oli tunnustettu kaunopuhuja, kiinnostunut mekaniikasta mutta tutkijana merkityksetön.”
Näkymä kaakosta kohti Kasvitieteellistä puutarhaa, jonka esimiehenä Johan Magnus af Tengström toimi vuoteen 1849 saakka. Magnus von Wrightin keskeneräinen työ vuodelta 1841. Helsingin kaupunginmuseo.
Johan Magnus af Tengström on yksi niistä menneisyyden tieteenharjoittajista, joiden vuoksi ryhdyin hahmottelemaan projekti-ideaa eräänlaisesta suomalaisen yliopiston varjokertomuksesta, jonka pääosissa ovat tieteen historian marginaaleihin eri syistä jääneet henkilöt. Akateemisten yhteisöjen nykyisyys tai menneisyys kun ei ole ainoastaan menestystarinoita ja tieteellisiä läpimurtoja. Siihen kuuluvat myös erilaiset henkilökohtaiset epäonnistumiset, tietoiset syrjäyttämiset, unohtamiset sekä laajempaa tiedeyhteisöä koskettaneet menetykset ja tragediat. Nämä akateemisen maailman varjopuolet ovat useimmiten jääneet erilaisissa tieteen- tai yliopistohistorian esityksissä eräänlaisiksi kuriositeeteiksi tai sivulauseiksi, joiden laajempaa merkitystä ei ole juuri pohdittu.
Keväällä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissani ”Marginaalimerkintöjä Suomen tieteen historiaan” keskityn tarkastelemaan erilaisia akateemisen historian katvealueita: omana aikanaan tiedeyhteisön ulkopuolelle suljettuja tai työssään epäonnistuneena pidettyjä oppineita sekä myöhemmässä tieteenhistoriallisessa tutkimuksessa sivuutettuja tieteenharjoittajia. Tämän lisäksi tutkin yliopistoyhteisössä tapahtuneita äkillisiä menetyksiä, tarkemmin sanoen odottamattomia kuolemantapauksia.
Miksi tarttua tällaiseen aiheeseen? Tutkimukseni motivaatio kumpuaa osittain tietyistä tutkimuseettisistä havainnoista. Millaista narratiivia me tutkijat olemme kirjoittaneet yliopistoinstituution ja siinä toimineiden henkilöiden historiasta? Miten olemme tunnistaneet niiden menneisyyden tieteenharjoittajien toimijuuden, jotka eivät ole menestyneet tiedeyhteisön jäseninä tai jotka on myöhemmin arvioitu tieteellisiltä ansioiltaan ”merkityksettömiksi”? Tämänkaltaisia kysymyksiä pohdin projektissani. Ajallisesti tutkimukseni ulottuu 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosiin eli ajanjaksolle, jolloin suomalainen yliopisto(laitos) muotoutui moderniksi tiedeyliopistoksi. Tutkimustani rahoittaa Koneen Säätiö.
Uudenvuodenaaton vietin oikein miellyttävästi Atterbomin kanssa Geijerin luona, jossa puhelimme, järkeilimme, luimme toisillemme sukkeluuksia, söimme ja joimme madeiraa aina keskiyöhön asti. Vuoden viimeinen neljännes herätti kuitenkin vakavan ja hartaan tunnelman. Atterbom luki ääneen pari kaunista virttä, joiden aikana Geijer löi silmät ummessa silloin tällöin soinnun fortepianosta. Hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme kello kahdentoista lyöntien julistaman kuolemantuomion päättyvälle vuodelle, ja keskinäisten, murtuneella äänellä lausuttujen onnentoivotusten jälkeen me vieraat poistuimme kauniiseen yöhön. (3.1.1826)
Näin Uppsalassa asunut Adolph Törneros (1794–1839) kuvaa kirjeessään vuoden 1825 viimeisiä tuntoja ystäviensä seurassa. Ruotsin varhaisromantiikan keskeiset hahmot, kirjailija-runoilija Per Daniel Amadeus Atterbom ja historian professori Erik Gustaf Geijer kuuluivat hänen lähipiiriinsä. Osaan Törnerosin kirjeistä voi nyt tutustua laatiminani suomennoksina Faros-kustannuksen uutuuskirjassa Uppsalan romantiikkaa. Teoksen esipuhe tarjoaa taustatietoja ruotsalaisesta varhaisromantiikasta ja Uppsalan akateemisista verkostoista.
Suomessa varhaisromantikko Törneros tunnetaan huonosti. Minäkään en aluksi tietänyt hänestä kuin nimen, tuskin sitäkään, mutta kun sain käsiini hänen kirjeistään kootun valikoiman, Ruotsin akatemian ja Atlantis-kustantamon julkaiseman opuksen Resebrev, huomasin nopeasti, että tässä on kirjallisesti eläväinen ja hienovireistä huumoria viljelevä kynänkäyttäjä. Törnerosia onkin verrattu kuuluisaan saksalaiseen aikalaiskirjailijaan, siitä lisänimi ”Ruotsin Jean Paul”. Hän oli seurallinen luonne, tarkkaili väsymättömästi ympäristöään vuodesta toiseen ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan pitkiä kirjeitä. Hän eli yksin koko elämänsä ja varmaan siksikin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Säilynyt kirjeistö on aiheistonsa sosiaalisesta rajoittuneisuudesta huolimatta ruotsalaisen kulttuurihistorian aarreaitta.
Törneros kirjoittautui Uppsalan yliopistoon vuonna 1812 ja ehti toimia siellä dosenttina, adjunktina eli apulaisena ja vähän aikaa myös estetiikan professorina. Lopulta hänestä tuli Uppsalan yliopiston latinan professori. Hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähäiseksi, mutta sitäkin vaikuttavampi on hänen jälkeensä jättämien kirjeiden määrä. Niistä on julkaistu Ruotsissa useita kooltaan vaihtelevia editioita. Monesti hän kuvaa kirjeissä kotimaassa tekemiään kesäisiä matkoja ja niiden varsilla kohtaamiaan luonnonnäkymiä. Toisinaan hän intoutuu kertomaan Uppsalan säätyläistön seurapiireistä, akateemisesta maailmasta ja ylioppilaista ja ottaa kantaa ruotsalaisten varhaisromantikkojen kirjallisiin pyrintöihin. Aidon romantikon tavoin hän oli mieltynyt pikkukaupunkeihin ja kartanoihin. Tukholman ilmapiiri ja juoruilu saivat hänet yleensä huonotuuliseksi.
Adolph Törneros
Kirjeisiin tutustuessaan lukija törmää tämän tästä runollisiin jaksoihin, joissa Törnerosin tunnelmakuvaus yltää parhaimpiinsa. Toukokuun puolimaissa 1824 hän kirjoittaa iltayhdeksältä kotonaan Uppsalassa läheisimmälle kirjeenvaihtokumppanilleen Melcher Falkenbergille ja ihastelee ympäristönsä näkymiä.
Suurenmoinen ilta! Taivas on molemmilta puoliltaan, idästä ja lännestä, punaposkinen, kuin pikkuisen pakkasen purema. Onkin hiukan viileää. Puut seisovat hievahtamatta syvänvihreän nuorekkaina ja hymyilevät lempeästi illan viimeisille auringonsäteille. Sinun asuinseuduillasi etelässä pienet kamarivalkeat lienevät tällä hetkellä jo sytytetty, mutta täällä meillä aurinko loistaa vielä puoliksi taivaanrannassa, kuin satujen kimaltava kultavuori. Auringonvalo heijastuu Danmarkin ja Vaksalan vanhoista kirkoista, jotka siintävät metsänreunassa kaukana idässä, ja niiden ikkunat kiiltävät kuin monet ilon kyynelistä täyttyvät silmät. Mutta vanhuuden ilo on surumielistä, sillä samalta suunnalta kantautuu kellojen iltasoitto, joka jättää hyvästit tälle päivälle. Ne ovat säveliä, jotka tuntuvat tulevan mailleen menneeltä keskiajalta. (16.5.1824)
Piippua poltelleen ja pianonsoittoa harrastaneen Törnerosin kirjeistä välittyvät seuranpidon hilpeät tunnelmat, mukavat illanistujaiset ja joulunvietot, mutta hän osaa kertoa myös ikävämmistä asioista, kuten Uppsalan yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Nils Fredrik Bibergin järkkyneestä mielenterveydestä. Heinäkuun jälkipuolella 1826 Törneros on surullinen, kun hän näkee Bibergissä ”tarmokkaan ja lujaluonteisen ihmisen joutuvan hunningolle”. Aiemmin säästäväisenä tunnettu ja oppineisuudestaan kuuluisa professori oli ryhtynyt kylvämään rahaa ympäriinsä, ostamaan kaikkea mitä näkee ja suunnittelemaan ylellisiä pitoja. Silti Törneros ihmettelee sitä teräväjärkisyyttä, jolla Biberg mietteitään kehitteli: ”hänen tuumiskelunsa etenevät johdonmukaisesti ja järkevästi, vaikka alkuehdoissa ja tuloksissa ei ole päätä eikä häntää.” (23.7.1826) Professorin mukaan modernin talousjärjestelmän viime hetket olivat käsillä, ja ihmiskunta oli palaamaisillaan puhtaaseen tavaranvaihtoon vailla rahan välitystä.
Törnerosin kirje Melcher Falkenbergille 4. elokuuta 1824
Useat Törnerosin kuvaukset säteilevät hyväntuulisuutta, mutta kirjeistä käy myös ilmi, että tuon ajan akateeminen maailma ja säätyväen seurapiirit olivat monesti kaukana idyllistä ja tasavertaisuudesta. Nykylukijalle ei ole yllätys, että sukupuoliroolit olivat vahvan kaksijakoiset ja patriarkaaliset. Yliopisto ja julkinen toiminta olivat miesten aluetta. Naisten osalle jäivät lähinnä kotihengettärien tehtävät ja seurapiirien kaunistuksina esiintyminen. Tämän mukaisesti Törneroskin kiinnittää huomiota kohtaamiensa naisten ulkonäköön ja arvioi heitä kirjeissään. Vastapainoksi hän kirjoittaa kuitenkin arvostavasti heidän taiteellisista ja sosiaalisista kyvyistään. Törneros oli jonkin aikaa 1820-luvulla rakastunut kirjeenvaihtotoveriinsa, luutnantti Melcher Falkenbergiin, mutta ei saanut tunteilleen vastakaikua. Hän kuoli Uppsalassa lyhyen sairastelun päätteeksi 44 vuoden iässä ja jätti maailmalle perinnöksi mittavan kirjeistönsä.
Adolph Törneros, Uppsalan romantiikkaa. Kirjeitä 1824–1827. Suomennos ja esipuhe Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus, 2024.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.
Jutta Laitila (Kuva: Pyry Koskinen).
Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.
Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Jarkko Varjoranta
”Mahtaakohan kulunut graduvuoteni olla kenenkään mielestä kovinkaan kiinnostavaa luettavaa.” Tällainen ajatus pilkahti päässäni, kun sain oppiaineen suunnalta kutsun kirjoittaa lyhyen kuvauksen edeltäneestä vuodestani. Idea oli kuitenkin hauska. Pysähdyn mielelläni hetkeksi pohtimaan vuotta, joka oli monelta osin tähänastisen elämäni palkitsevin.
Jarkko Varjoranta
Maisterivaiheen ensimmäinen vuosi on päättymässä, sitä myötä neljäs opintovuoteni kokonaisuudessaan. Tein maisterivaiheen alussa monen mielestä hullunkurisen ratkaisun ja siirsin kurssitarjottimen syrjään: ensimmäinen vuosi oli tarkoitus pyhittää gradulle. Se ei välttämättä ollut viisasta eikä suositeltavaa, sillä maisteriopintojen tarkoituksenahan on tukea opiskelijan graduprosessia. En kuitenkaan osannut pitää näppejäni erossa kirjoittamisesta. Tutkimuskysymykset raksuttivat päässäni. Sitä paitsi olin jo edeltävänä kesänä nauhoittanut loputkin työssäni tarvittavista haastattelumateriaaleista! Kurssit odottaisivat.
Graduni jatkoi sekä teemoiltaan että metodologialtaan kanditutkielmani viitoittamalla tiellä. Vuoden 2021 kandissa tein muistitietohistoriallista tutkimusta Helsingin Sanomien Aikalaisia-sarjasta (1985–1986) ja suomalaisista 1980-luvun postmodernikeskusteluista. Graduprosessin ja yhdeksän haastattelun jälkeen aineistoa kertyi arkistoitavaksi yli 12 tunnin verran – siinä on riittänyt työstettävää. Olen nyt jo kolmen vuoden ajan sukeltanut laajemmin 1980-luvun kulttuurimurroksiin, eikä kyllästymisestä näy merkkiäkään.
Elämän realiteetit kuitenkin tarjosivat vuoteen omat lisähaasteensa ja ajankäytölliset rajoitteensa. Tukikuukausien puuttuessa rahoitin elämäni työskentelemällä Paimion parantolassa, Muuritutkimuksella ja Tekniikan Historian Seurassa. Kahden viimeisimmän leivissä olen vieläkin. Lokakuussa olin onneni kukkuloilla, kun toinen lapsemme syntyi terveenä. Toisaalta kääntöpuolena oli unirytmien ja rutiinien murtuminen. Yritänkin olla itselleni armollinen: graduni on tehty niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.
Sitten on kehujen vuoro! Kulttuurihistorian henkilökunnan innostunut ja innostava suhtautuminen tutkielmaani on ollut sydäntä lämmittävää. Koen, että olen saanut valtavasti tukea ja kannustusta kaikissa työni vaiheissa. Tämä koskee niin teemaryhmiä kuin maisteriseminaaria, mutta erityisesti taustatukea tarjonnutta Sakari Ollitervoa, joka on jo kandisemmasta alkaen eli kolmen vuoden ajan jaksanut jauhaa kanssani jälkistrukturalismeista.
Gradu on nyt käytännössä valmis ja jatkosuunnitelmat selviä. Tämmöisenä päälle kolmekymppisenä perheellisenä uudelleenkouluttautujana tuntuu ihan hyvältä, kun elämällä on taas ammatillinen suunta. Kiitos kulttuurihistorian henkilökunnalle, kanssaopiskelijoille ja lukuvuodelle 2023–2024!
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Sara Vatanen
Sara Vatanen. Kuva: Veera Semi
Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.
Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.
Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.
Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.
Kulttuurihistoria tukena työelämässä
Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.
Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.
Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Leeni Takanen
Suurin osa uusista opiskelijoista aloittaa maisterivaiheen opinnot syksyllä, uuden lukuvuoden alussa, mutta pieni ryhmä opiskelijoita hyppää mukaan maisteriopintoihin myös vuodenvaihteessa kevätlukukauden alussa. Näin oli minun kohdallani. Kulunut lukuvuosi on ollut sekä paluuta vanhaan että uuden alkua. Palasin syksyn alussa kotiin Etelä-Korean opiskelijavaihdosta ja kirjoitin syyslukukauden kandiseminaarissa ensimmäisen tutkielmani. Kulttuurihistorian syventävät opintoni aloitin tammikuussa 2024 Tutkimusverstas -kurssilla, kolme päivää kanditutkielman palauttamisen jälkeen.
Kuva: Leeni Takanen
Historian opintojen alussa minulle ei ollut täysin selvää, mihin historia-aineeseen halusin suuntautua. Vuonna 2020 opintoni aloittaneena opiskelijana suoritin historia-aineiden ja arkeologian yhteisen kandidaatintutkinnon. Kulttuurihistorian teemat kuitenkin kiinnostivat minua erityisesti koko perus- ja aineopintojen ajan, mikä näkyy kurssivalinnoissani. Vasta kandiseminaarin aikana tein lopullisen päätöksen. Itse kanditutkielmaprosessi sekä Maarit Leskelä-Kärjen vuorovaikutteinen seminaariohjaus ja kannustus johdattivat minut sekä monet muut seminaarilaiset kulttuurihistorian maisteriopintoihin. Oma kiinnostukseni matkailua, kokemushistoriaa ja aistimellisuutta kohtaan myös pääsi valloilleen tehdessäni tutkielmaa 1800-luvun lopun Korean matkakirjassa välittyneistä ympäristökokemuksista.
Kuluneena kevätlukukautena olen keskittynyt graduprosessin suunnitteluun sekä oman polun etsimiseen kulttuurihistorian opiskelijana. Päätin osallistua kahteen eri teemaryhmään, sillä graduideani ei vielä ollut täsmentynyt. Samanaikaisesti olen suorittanut loppuun viimeisiä kanditutkintoon kuuluvia kursseja, jotka olivat opiskelijavaihdon takia jääneet odottamaan. Keväällä aloittaneiden opiskelijoiden kesken olemme todenneet, että oli hyvä aloittaa teemaryhmässä heti kättelyssä, vaikka oma graduaihe ei ollut vielä selvillä. Teemaryhmissä on saanut vertaistukea sekä konkreettista apua graduprosessissa etenemiseen. Ilmapiiri on myös ollut vastaanottavainen, ja keskustelun avulla olen päässyt oman aiheen ideoinnissa pidemmälle.
Kulttuurihistoria on tuntunut minulle juuri oikealta valinnalta. Alan monipuoliseen kenttään tutustuminen on herättänyt kiinnostuksen myös moniin minulle uusiin teemoihin. On ollut inspiroivaa seurata kanssaopiskelijoiden erilaisia graduprosesseja ja päästä kuulemaan tutkijoiden töiden sisällöstä yhteisessä tutkimusryhmässä. Tuntuu, että uutena opiskelijana minut on otettu tässä akateemisessa yhteisössä hyvin vastaan. Osallistuminen tuntuu merkitykselliseltä, vaikka se välillä jännittääkin. Odotan innolla, millaisten teemojen äärelle kulttuurihistorian opinnot minut lopulta vievät.
Olen Turun yliopistossa ensimmäisen vuoden kulttuurihistorian maisteriopiskelija, ja olen opiskellut nyt vuoden verran sivuaineena digitaalista kielentutkimusta ja ohjelmointia. Osallistuin tänä keväänä 2024 Helsingin digitaalisten ihmistieteiden hackathoniin. Kiinnostukseni digitaalisia ihmistieteitä ja tietokoneavusteisten menetelmien soveltamisesta on peräisin jo historian kandiopintojeni ajoiltani. Käytännössä digitaalisten ihmistieteiden kohdalla ”asiasta innostunut” lienee sopiva ilmaus kuvastamaan taitojani puhuttaessa Computer-Science- osaamistani. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt päästyäni hackathoniin ja vielä haluamaani tutkimusryhmään, jonka tutkimusdata oli tapahtuman sponsorin Clarinin Euroopan eri maiden parlamenttien puheista koostuva ParlaMint-datasetti[1]. Vaikka muutkin hackathonin tämän kevään teemat[2] olivat erittäin kiinnostavia, laajan datasetin käyttäminen lähdeaineistona ja transformer- tekoälymallin hyödyntäminen käytännön tutkimustyössä oli minulle mieleinen aihepiiri ja omien opintojeni kannalta kaikkein hyödyllisintä oppimateriaalia.
Kulttuurihistorian opinnoissa omat kiinnostuksen kohteeni ovat liittyneet koulun ja koulutuksen historiaan. Oma mielenkiintoni digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista niin tutkimusmetodien kuin digitaalisten aineistojen kohdalla ja laitoksemme opintotarjonta ovat ohjanneet minut myös maisteriopinnoissa Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen äärelle (Sanoma- ja aikakausilehdistön tutkimus- kurssi, sekä digitaalisen historian työpaja-kurssi). Koska tietokoneavusteisten menetelmien soveltaminen esimerkiksi suomenkieliseen materiaaliin vaatii käytännön ohjelmointitaitoja, oma maisterivaiheen ensimmäinen vuosi kului suurelta osin digitaalisen kielentutkimuksen sivuainekokonaisuuden parissa työskennellen. Nämä opinnot sisältävät muun muassa ohjelmoinnin perusteita, erilaisiin digitaalisen tekstidatan käsittelyyn suunnattujen ohjelmakirjastojen opettelua sekä tekoälyn alkeisiin perehtymistä.
Ilmoitin hakemuksessa, että toimisin mielelläni hybriditehtävissä, mutta ensimmäisen tapaamisen perusteella olin varma siitä, että saisin todennäköisesti toimia humanistin roolissa. Ryhmässämme oli useita kovatasoisia tietotekniikan osaajia ja heti alusta lähtien tutkimusaineiston käsittelyyn ehdotettiin ohjaamattoman koneoppimisen menetelmiä, kuten edellä mainittuja transformers-malleja. Vaikka minulla on takana vuoden verran tietotekniikan opintoja esimerkiksi Python-ohjelmoinnissa, digitaalisen kielentutkimuksen opinnoissa ja tekoälyn perusteissa, oli selvää, että esimerkiksi tekoälymallien arkkitehtuurin suunnittelussa oma osaamiseni ei olisi paljolti hyödyksi.
Valmistauduin itse tapaamiseen lukemalla ryhmänvetäjien suosittelemaa kirjallisuutta siitä, miten monella eri tavalla termi demokratia voidaan määritellä. Pyrin myös tutustumaan digitaalisten ihmistieteiden kirjallisuuteen, etenkin Jo Guldin The dangerious art of text mining oli omasta mielestäni erittäin hyödyllistä luettavaa. Koska politiikka ei ole ollut itselleni läheinen aihe opintojeni aikana, käytin myös paljon aikaa tutkiakseni poliittisen retoriikan merkityksiä.
Ryhmämme ideoi etätapaamisessa ennen hackathonia ja ensimmäisinä varsinaisina kontaktipäivinä tutkimuskysymyksiksi ”miten demokratiaa käytetään argumenttina” ja ”miten puhujan ominaispiirteet (esim. sukupuoli ja ikä) vaikuttavat puheiden tunteisiin”. Käytännössä tämä tarkoitti kahden luokittelevan tekoälymallin harjoittamista: Argumenttiluokittelija käyttäisi käsin annotoituja datasetistä tekstilouhittuja lauseita, joiden hakemiseen hyödynnettiin Clarinin NoSketch-engine korpustyökalua[3]. Tunnemalli taas olisi ohjaamattoman koneoppimisen projekti.
Jakauduimme kahteen työryhmään tutkimuskysymysten toteuttamiseen vaadittavien taitojen perusteella. Toinen suunnitteli tunnemallia ja toinen työsti argumenttiluokittelijaa. Tunnemalli sisälsi monimutkaisen teknisen toteutuksen laajan kielimallin valmistelussa ja itse harjoitusdatakorpuksen esikäsittelyssä, joten koin koko projektin kannalta hyödyllisemmäksi argumenttien parissa työskentelyn. Valitsimme kolme pääasiallista parlamenttiaineistoa: Ukrainan, Ison-Britannian ja Slovenian. Ehdotin aluksi Suomea mukaan, mutta käyttämämme ParlaMint-datasetin Suomen aineisto hylättiin suppean kokonsa takia. Suurin osa hackathonin ensimmäisistä päivistä kului siis annotointitehtävissä, ja omalla kohdallani Deep Translate -sivustoon tutustuessa Slovenian parlamenttiaineistoa selvittäessä.
Teimme annotointityötä pareissa käymällä läpi lauseita, joissa demokratia-sanan oikealla ja vasemmalla puolella oli sata kirjainta. Pääsin tekemään yhteistyötä tutkijatohtori, historioitsija Marko Miloševitsin kanssa. Tämä työskentely tuntui musertavan vaikealta, Marko joutui äidinkielenään Sloveniaa puhuvana selittämään minulle useita kohtia ja kestämään hidasta pakerrustani. Tästä huolimatta opin mielestäni todella paljon annotointityöskentelystä. Lopullinen luokittelutarkkuutemme oli yllättävän tarkka, noin 70 prosenttia myös vertailtaessa kaikkien ryhmässä työskennelleiden tarkkuutta keskenään. Annotointityö kesti lähes viikon verran ja oli hyvin intensiivistä koko ryhmällemme. Omalla kohdallani käytin myös vapaa-aikaani Slovenian lähihistorian opiskeluun, sillä etenkin ”vipuvarsi”-luokan kohdalla maan poliittisen kulttuurin ymmärtäminen helpotti luokittelua.
Malliksemme valikoitui XLM-R[4], jonka kyky hyödyntää useita eri kieliä oli juuri sopiva luokittelutehtäväämme. Harjoitimme omien annotointien, sekä niiden avulla GPT:n avustuksella tuotettujen esimerkkilauseiden avulla mallin tunnistamaan korpuksesta edellä mainittuja demokratiaan liittyvien lauseiden luokituksia. Malli oppikin tunnistamaan yllättävän hyvin eri luokkia, ja suuremmalla harjoitusdatasetillä olisi ollut mahdollista saavuttaa huomattavasti parempia tuloksia, sillä se ehti käydä harjoitusvaiheessa kaiken datan jatkuvasti paranevalla tarkkuudella:
X- akselilla siis ”askeleet”, läpikäyty data ja y- akselilla oppimisen laatu, eli mitä pienempi arvo, sitä paremmin malli on oppinut tunnistamaan luokitukset
Pystyimme siis käyttämään malliamme eri demokratiadiskurssien luokitteluun. Tulosten tultua aloimme käytännössä analysoimaan, mitä erilaiset luokittelut tarkoittivat. Olimme suunnitelleet myös toisen tunteita luokittelevan mallin, josta jouduttiin kuitenkin luopumaan alhaisen oppimisasteen takia ja tutkimusdatan käsittely tehtiin kokonaan argumenttiluokittelua hyödyntäen. Koska aikaa oli vähän, päädyimme tarkastelemaan dataamme lähinnä ”etäältä”, eli esimerkiksi aihemallinnuksella (”Topic modeling”) ja miten luokitukset jakautuivat aikavälillä. Tämä tarkoitti omalla kohdallani syvään päätyyn hyppäämistä, eli paneutumista luokiteltujen csv-tiedostojen visualisointiin.
Torstain päätteeksi vaihdoimme sijaintimme yliopiston taukohuoneeseen viimeistelläksemme posterimme. Olen varma, että kaikki verenkierto kasvoistani loppui hetkeksi kokonaan, kun dosentti Jani Marjanen käski minut tuottamaan edellä mainitun pinotun kaavion ”steamgraphin” ajallisesta datastamme. Sain apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä ja sain tehtyä useita alakirjastoja hyödyntävän koodinpätkän, jossa x-akseli kuvastaa kulunutta aikaa, ja y-akselilla näkyy ”pinottuna” eri argumenttiluokitusten esiintyminen.
Esimerkkinä Ukrainan parlamentin argumenttiluokituksien jakautuminen steamgraph- kaaviona
Sain onneksi apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä tehtävän toteutukseen. Datan järjestäminen ajallisesti onnistui minulta vielä kohtalaisesti, mutta visualisointi ei olisi ollut mahdollista ilman opastusta.
Ensimmäisen rivin funktion tekemiseen sain apua Tuukka Puonnilta, syvät kiitokseni!
Voin siis lämpimästi suositella hackathonia digitaalisista ihmistieteistä kiinnostuneille opiskelijoille, sillä käytännön tutkimustyö eri menetelmien parissa selkeytti ainakin omalla kohdalla ajatuksen siitä, millaista tietoa humanisti voi saada irti esimerkiksi edellä mainitusta datasetin muodossa olevasta aineistosta, minkälaisia taitoja tähän prosessiin tarvitaan ja miten humanisti voi parhaiten ottaa osaa useita eri tieteenaloja yhdistäviin projekteihin. Annotointi on mielestäni tästä hyvä esimerkki: Henkilökohtaisesti koen, että luokittelutyön edistyminen johtui kokonaisvaltaisesta kehityksestä koko tutkimusprosessin aikana. Annotoinnin oppiminen oli kokonaisuus, joka edellytti luokkien määritelmien jatkuvaa tarkentamista, kommunikointia eri annotaattorien välillä ja aikaa ”virittäytyä” eri maiden parlamenttien retoriikkaan ja kulttuureihin. Vaikka käytimme Ukrainan ja Slovenian parlamenttien lauseiden kääntämiseen Deep Translate –sivustoa, kävimme keskustelua myös ryhmämme sisällä käännösten tarkkuudesta ja kulttuurisesta kontekstista, jolloin äidinkielenään ukrainaa ja sloveniaa puhuvat Artur Voit-Antal ja Marko olivat todella tärkeässä roolissa.
Toinen todella tärkeä oppi liittyy ohjelmointitaitoihin. Ajatellen nyt jälkeenpäin, miten käytin suuren osan viime lukuvuodesta digitaalisen kielentutkimuksen opintoihin, joiden parissa pääsin ”vierailemaan” myös tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälyn perusteiden parissa, voin todeta, että kyseiset opinnot antoivat melko hyvät valmiudet hackathoniin, mutta niiden lisäksi syventyminen datatieteisiin olisi voinut olla hyödyksi. Kun pohdin ohjelmointitaitoja vaativia tehtäviäni hackathonin aikana, on kuitenkin painotettava, että tuotin lopulta määrällisesti hyvin vähän koodia. Lopulta visualisoinnit eivät vaatineet juurikaan ohjelmoinnin perusteiden taitoja, vaan tiettyjä apukirjastoja (esim. Pandas ja Matplotlib) ja datarakenteiden (esim. csv ja tsv) tuntemista. Käsittääkseni tämän kaltainen osaaminen historian ja tietojenkäsittelytieteiden rajamailla on yleensä hoidettu yhteistyössä eri tutkimusalojen välillä sen sijaan, että yksittäinen asiantuntija toteuttaisi kaiken aineiston keruusta koodin tuottamiseen ja tulosten analyysiin visualisointeineen. Vaikka yliopistojen tarjoamat ohjelmointikurssit on mielestäni laadukkaita ja hyödyllisiä taustaopinnoista riippumatta, kattavan monialaisuuden saavuttaminen digitaalisena ihmistieteilijänä on ainakin omien kokemuksien perusteella parhaiten saavutettavissa käytännön tutkimusprosessin, esimerkiksi hackathonin kaltaisten mahdollisuuksien aikana.
Pohdin myös, millainen kokonaisuus tietokoneavusteisuudesta kiinnostuneelle ihmistieteiden opiskelijalle olisi mahdollisimman sujuvasti omaksuttavissa ja tarpeeksi käytännönläheinen. Ohjelmoinnin perusteet johdattavat hyvin tietojenkäsittelytieteiden perusteisiin, mutta omissa toiveissani datatieteistä olisi myös saatavilla samankaltainen toteutus, kuten Tilastotieteen peruskurssi soveltajille, jossa käytäisiin läpi esimerkiksi korpustyyppisten aineistojen tilastollista mallintamista ja analyysia käytännön esimerkkien, kuten vaikka Pythonin Pandas -kirjaston avulla. Turun yliopiston digitaalisen historian työpajakurssi johdattaa käytännönläheisesti Galen digitaalisessa ympäristössä[5] eri analyysien, esimerkiksi aihemallinnuksen ja sentimenttianalyysin periaatteisiin helppokäyttöisillä työkaluilla. Edellä mainittu oma toivekurssini olisikin jatkoa työpajalle, mutta painotus olisi käytännön ohjelmoinnissa, eikä niinkään aputyökalujen käytössä. Työkalujen rajat tulevat vastaan etenkin useita eri kieliä sisältävien datasettien kohdalla, sillä suuri osa valmiista ohjelmista on suunniteltu englanninkielistä dataa varten ja omien kokemuksien perusteella tällaisten sovelluksien muokkaaminen esimerkiksi kielen osalta on usein hyvin työläs ja monimutkainen prosessi. Lisäksi ohjelmien toiminnan selittäminen akateemisen tutkimuksen avoimuuden ja luotettavuuden kohdalla saattaa olla hyvin ongelmallista tilanteessa, jossa tietokoneavusteisen työkalun algoritmia ei pysty selittämään, tai algoritmia ei ole edes mahdollista saada esille joko koodina tai dokumenttina.
Esimerkki Galen sentimenttianalyysin koodista, jonka toiminta on mielestäni melko hyvin dokumentoitu.
Ajatellen realistisesti historianopiskelijan opintotaipaletta yliopistolla ja huomioiden tietokoneavusteisten menetelmien runsauden en usko, että esimerkiksi kulttuurihistorian opiskelijalle on mahdollista räätälöidä kurssia, joka antaisi kaiken kattavat työkalut menneisyyden tutkimiseen tietokoneavusteisesti. Aiheesta kiinnostuneille paras tapa lienee lopulta haastaa itsensä tietotekniikan opinnoilla ja kokeilla mahdollisuuksien mukaan käytännön tutkimusprosessissa, mihin oma osaaminen vie. Tähän Hackathon oli mielestäni erinomainen tilaisuus: vaikka moni asia mitä ajattelin tekeväni ei toteutunut käytännössä ja osaamisen puolesta jouduin välillä nostamaan kädet ilmaan, lopputulema antoi runsaasti uusia taitoja sekä tulevia opintoja että maisteritutkinnon jälkeistä aikaa ajatellen.
Lopulta reitti historianopiskelijasta digitaaliseksi ihmistieteilijäksi on parhaiten kartoitettu oman kiinnostuksen mukaan. Hackathon osoitti, että näennäisen vähäiset taidot tietyllä osa-alueella eivät tarkoita automaattisesti olematonta roolia tutkimuksen kokonaisuuden kannalta. Samoin vertaisoppiminen yhdessä esimerkiksi datatieteen parissa rutiininomaisesti työskentelevien opiskelijoiden kanssa johti ainakin omalla kohdalla ripeään kehittymiseen edellä mainittujen visualisointien kanssa. Digitaalisten ihmistieteiden hallinta ja hyödyntäminen tarkoittaa kuitenkin pitkäjänteisyyttä esimerkiksi ohjelmoinnin perusasioiden hallinnassa, mikä ainakin itselle edustaa suurinta hyppyä tuntemattomaan, hyvin kauas lähes kaikista kandivaiheessa opituista taidoista. Kuitenkin tällainen loikka on mielestäni hyödyllinen sekä akateemisen osaamisen, että mahdollisten tulevien työelämätaitojen kannalta.
Johan Wahlsten on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana digitaalisten ihmistieteiden hackathonin loppuraporttia kesällä 2024.
[4] Conneau, Alexis, et al. ”Unsupervised cross-lingual representation learning at scale.” arXiv preprint arXiv:1911.02116 (2019). Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
