Kategoria: Yleiset (Page 13 of 17)

Helmshoren tehtaan sisäpiha ja kukkulalle rakennettu tehtaan piippu.

Luoteis-Englannin Lancashire ja Manchesterin alue olivat 1700-luvun jälkipuolelta lähtien Englannin ja maailman puuvillateollisuuden keskusaluetta. 1800-luvulla jopa 85% maailman puuvillasta jalostettiin tuotteiksi tällä alueella. Tehtaita oli kaupunkien lisäksi vähän joka niemessä ja notkelmassa. Vierailin jokin aika sitten kolmessa hyvin erilaisessa museossa, jotka valaisivat tämän puuvilla-alueen historiaa.

Harris Museum

Harris Museum Prestonin kaupungissa on näyttelyiltään pieni, mutta kokoelmiltaan vaikuttava museo, jossa on näyttelyt Prestonin kaupungin historiasta,keramiikka- ja kuvataiteesta sekä vaihtuva näyttely tekstiilialan historiasta. Paikallismuseolle sopivaan tapaan museon kaupunkihistorian näyttelyssä korostetaan Prestonin merkitystä alueen ja Englannin historiassa. Näyttely kertoo esimerkiksi, että Prestonista on löydetty Euroopan suurin viikinkien hopea-aarre, siellä käytiin Englannin sisällissodan suurin taistelu, Preston North Endin jalkapallojoukkue toi 1880-luvulla Skotlannista ensimmäiset ammattijalkapalloilijat Englantiin ja maailmansotien aikana vapaaehtoiset tarjoilivat 12 miljoonaa kuppia teetä aseman läpi kulkeneille sotilaille. Suuren huomion saa luonnollisesti Preston Guild, joka on ainoa Englannissa katkeamattomana jatkunut kiltajuhla. Kuninkaan 1300-luvulla myöntämää kaupungin kilta-oikeutta juhlistettiin joka 20. vuosi, kun killan jäsenyyksiä vahvistettiin. Kauppa ja käsityö vapautuivat jo 1700-luvun lopulla, mutta Preston jatkoi juhlan perinnettä. Seuraava festivaali järjestetään vuonna 2032.

Prestonin merkitys Lancashiren ja Englannin puuvillateollisuudelle nousi luonnollisesti myös esiin näyttelyssä. Preston olikin merkittävä kaupunki. Siellä sijaitsi yksi Englannin tärkeimmistä puuvillatehtaista: Horrockses. Ensimmäinen Horrocks-suvun puuvillatehdas aloitti Prestonissa vuonna 1791 ja 1800-luvun puoleenväliin mennessä 80 % Prestonin asukkaista sai elantonsa puuvillasta.

Horrocksien tehdas Prestonissa. Malli tehtiin vuonna 1913 kuninkaallista vierailua varten .
Kuva: The Discover Preston gallery, image courtesy of the Harris Museum & Art Gallery, Preston.

Puuvillan alamäki kuitenkin alkoi jo näihin aikoihin ja uusia tehtaita rakennettiin yhä harvemmin. Horrockses vastasi puuvillan jalostamisen jatkuviin haasteisiin lanseeraamalla vuonna 1946 Horrockses Fashion -linjanja sen puuvillamekkoja halusivat ostaa kaikki, kuningatarta myöten. Puuvillateollisuuden alamäkeä ei kuitenkaan voinut estää ja Prestonissakin tehtaita purettiin 1950-luvulta lähtien kiihtyvää vauhtia. Jälkipolville muistoksi on jätetty pystyyn vain muutama tehdasrakennus.

Horrockses Fashionin 1950-luvun puvut ovat nykyään suosittuja vintage-harrastajien parissa

Kiinnostavinta Harris-museossa ovat kuitenkin vaihtuvat näyttelyt. Tällä kertaa kävijä sai tietoa siitä, millaisia tekstiilikokoelmia museossa on, miten niitä huolletaan ja varastoidaan ja kuka niitä tutkii. Museossa on kattavasti sekä erilaisia kankaita että myös vaatteita ja muita käsityötuotteita.Toivottavasti tieni johtaa museoon myöhemminkin, sillä syksyllä 2015 alkava näyttely käsittelee naisten muotia 1870-luvulta 1920-luvulle ja suunnitteilla on näyttely lancashireläisistä työvaatteista, joita museo oli juuri saanut testamenttilahjoituksena.

Helmshore Mills Textile Museum

Usea lancashireläinen tehdas on päätynyt museoksi. Yksi näistä on Helmshoren pieni tehdas keskellä vaikuttavaa läntisten Penniinien nummien aluetta. Tehdasmuseo sijaitsee pienen puron varrella ja sen kupeessa on pieni kylä. Tehtaaseen yleisöä houkutellaan näytöksillä, joissa tehtaan koneita käynnistetään, jotta yleisö näkee, miten puuvillamassasta tehtiin puuvillalankaa. Näytös oli kiinnostava, vaikka koneita käynnistettiinkin vain yksi kerrallaan. Saimme nähdä ja ennen kaikkea kuulla, mitä tehtaissa 1800-luvulla, vaikka työläisten elämää lyhentänyttä puuvillapölyä emme joutuneet kokemaan.

Ensimmäinen karstauskoneista käynnissä.

Museossa oli konenäytöksen lisäksi myös paljon muuta nähtävää. Kehruusalin lisäksi näimme tehdasta pyörittäneen suuren vesirattaan, läheiselle kukkulalle rakennetun tehtaan savupiipun sekä alakerran Devil’s Holen, jossa tehtaan saama tiivis puuvillalumppu käsiteltiin kevyeksi hahtuvaksi, jota sitten saattoi yläkerran salissa ryhtyä käsittelemään. Devil’s Hole oli nimensä arvoinen: siellä työskentelevän miehen odotettu elinikä oli 27 vuotta. Kaikkialla puuvillateollisuudessa työläisiä vaivasi keuhkotauti, jonka kuluessa henkilö käytännössä vähä vähältä tukehtui puuvillaan. Devil’s Holessa opimme myös tulipalon vaaroista. Puuvilla oli erittäin tulenarkaa ja etenkin lumppupuuvillaan oli saattanut jäädä metallin paloja, jotka jouduttuaan puuvillaa karstaavien telojen väliin sytyttivät kipinöidessään helposti koko tehtaan. Sprinklerisammuttimet saapuivatkin Lancashiren tehtaisiin jo 1880-luvun alusta lähtien

Tulipalon vaaroista varotettiin julisteilla.

Tehtaan omien tilojen ja niiden historian lisäksi Helmshoren museossa oli näyttely, jossa käytiin läpi puuvillateollisuuden historiaa sitä edeltäneestä villan kotiteollisuusajasta lähtien. Näyttely oli muista kahdesta museosta poiketen historioitsijaa miellyttäen kronologisesti helposti seurattava. Kokemuksen kruunasi kylän kahvila, jossa saattoi nauttia perinteisesti teetä ja paahdettua teacake-leivonnaista.

Manchester Museum of Science and Industry

Viimeisenä kohteenani oli Manchesterin suuri tieteen ja teollisuuden museo, jonka aulassa lyötiin tulijan käteen värikoodattu kartta, jonka avulla oli tarkoitus suunnistaa neljässä eri rakennuksessa oleviin kohteisiin. Löysin suhteellisen helposti puuvillanäyttelyyn, jossa oli alkamassa juuri opastus. Siellä käytiin läpi samat koneet kuin Helmshoressakin ja myös samat koneet laitettiin hetkeksi päälle. Opas kertoi kuitenkin tarpeeksi erilaista taustatietoa niin, että opastus ei ollut turhaa toistoa. Sekä Manchesterissa että Helmshoressa oppaat korostivat tehdasolojen ankeutta ja muistivat kertoa erityisesti lasten roolista tehtaiden vaarallisissa työtehtävissä. Tukahduttavan puuvillapölyn, vaarallisten hihnojen ja lenkkien, tulipalovaaran ja pitkien työpäivien korostuessa museoiden opastuksessa, Helmshoren museokaupasta ostamani kirjanen kertoi myös positiivisista seikoista: siitä kuinka tehtaiden naiset pukeutuivat jokapäiväiseen työmatkaansakin tyylitietoisesti olkihattuihin ja puukenkiin ja kuinka sunnuntait ja lomat toivat ihmisten elämään uusia harrastuksia kuten rullaluistelua, jalkapalloa ja krikettiä.

Kokonaisuudessaan Manchesterin museon puuvillaosasto oli pettymys. Siitä ei saanut kuvaa siitä, millainen alueen tai kaupungin puuvilla- tai muun teollisuuden kehitys oli ollut tai millaisia osatekijöitä siihen kuului. Näyttelyosastoon oli siroteltu tietoa, esineistöä ja kuvastoa puuvillateollisuuteen liittyvistä asioista kuten satamakonttoreista, puuvillan värjäyksestä ja arkkitehtonisesti näyttävistä varastorakennuksista, mutta kokonaiskuvan luominen oli mahdotonta kronologisen tai muunkaan loogisen kerronnan puuttuessa.

Muutenkin museon luoma kuva teollisuuden historiasta oli hajanainen. Osittain oli kyse museon koosta; kaikkea ei varmasti ollut edes tarkoitus omaksua yhdellä käyntikerralla. Kuitenkin kun vasta puolentoista tunnin kuluttua saapumisesta sai kuvan siitä, missä mikin näyttely oli, mitä sen oli tarkoitus kuvata ja mistä sen alkuun pääsi, turhautuminen valtasi alaa. Päädyin esimerkiksi Manchesterin historiaa läpi käyvään näyttelyyn kesken 1800-luvun saapuessani yhteen näyttelyrakennukseen sen pääovesta. Vasta toisessa huoneessa hahmotin, että kyseisessä näyttelyssä oli kyse Manchesterin historiasta; näyttelyn nimi kartassa ei ollut paljastanut minulle näyttelyn luonnetta.

Ehkä kun seuraavan kerran päädyn Manchesteriin, voin perehtyä paremmin Manchester-näyttelyyn sekä kaasun ja sähkön tarinoihin, joilla oli omat osastonsa. Lisäksi museossa oli näyttely viemärien historiasta sekä konehalli, johon olisin kaivannut hieman enemmän teollisuuden historian tarinan kontekstia. Nyt hallissa tuli lähinnä nautittua koneöljyn ja raudan tuoksuista, jotka kyllä sinänsä loivat hyvän pisteen Luoteis-Englannin teollisuuden historian tarkastelulleni.

Kirjoittaminen on historioitsijan arvokkain työväline ja ammattitaito. Historia-aineissa onkin aina haluttu opettaa hyvää kirjoittamista. Aiemmin tämä tapahtui esseeseminaareissa, mutta jo pitkään kulttuurihistorian aineopinnoissa on ollut kirjoittamiseen keskittynyt kurssi. Siellä on harjoiteltu paitsi tieteellisen kirjoittamisen saloja, myös avattu erilaisia populaarin kirjoittamisen muotoja. Täksi kevääksi kurssia uudistettiin.  Halusimme keskittyä ennen muuta yleisempään tiedeviestintään ja tutkimuksen popularisointiin sekä tarjota uusia opiskelumuotoja lisäämällä omaehtoista työskentelyä yhdessä toistensa kanssa. Siten myös opiskelijoiden ammatilliset valmiudet voisivat kasvaa.

Helmikuun ajan aineopintojen alkuvaiheen opiskelijat kuuntelivat asiantuntijoiden luentoja tietokirjoittamisesta, tutkijahaastattelusta, tiedeviestinnästä, verkkokirjoittamisesta ja audiodokumenttien tekemisestä. Sen jälkeen on ollut oman työnteon aika! Opiskelijat jakaantuivat kolmeen työpajaan ja valitsivat keskuudestaan ryhmän vetäjän. Kurssin vastuuopettaja on jatkuvasti yhteydessä opiskelijoiden kanssa ja on tarpeen mukaan läsnä työpajakokoontumisissa. Moodle tarjoaa hyvin foorumin käydä ideoista ja aluilla olevista töistä keskustelua.

Uutta kurssissa on siis itsenäinen työpajatyöskentely, jossa opiskelijat saavat hyvin omaehtoisesti valita miten ja koska tapaavat ja miten työnsä rytmittävät. Heillä on vapautta ja vastuuta, ja se tuntuu toimivan hyvin!

Uutta on myös kurssin temaattisuus. Jokainen työpaja tekee erilaisia töitään (haastatteluita, tiedeartikkeleita, blogeja, kirja-arvioita, radio-ohjelmia) valmiiden teemojen mukaan. Ensimmäinen työpaja keskittyy Outoon Eurooppaan, ajallisesti 1500-1700-luvuilla tapahtuneeseen kulttuuriseen vaihtoon ja ennen muuta Euroopan ulkopuolisten näkemyksiin Euroopasta ja eurooppalaisista. Toinen työpaja tarttuu ajankohtaiseen Ensimmäisen maailmansodan historiaan kulttuurihistorian näkökulmasta. Kolmannen ryhmän teemana on 1930-luvun Suomi, teema, joka näkyy kulttuurihistorian opetuksessa tänä vuonna muutenkin esimerkiksi Espanjan sisällissotaa käsittelevässä huhtikuisessa seminaarissa ja syksyn laajassa Studia Generalia –sarjassa yhteistyössä Kaupunginkirjaston kanssa.

Tärkeää on, että kaikki opiskelijoiden työt julkaistaan. Tulette näkemään näitä töitä kevään mittaan täällä kulttuurihistorian blogissa – muita julkaisupaikkoja ovat esimerkiksi oppiaineen kotisivut, Agricola-historiaverkko, Kritiikki-lehti ja mahdolliset muut foorumit, joita vielä keksimme. Kaikki huipentuu seminaariin, missä työpajat esittelevät tuloksiaan. Se tarjoaa mahdollisuuden palautekeskusteluun kurssista ja sen kehittämisestä tulevaisuudessa.

Tervetuloa seuraamaan kulttuurihistorian kirjoittajia!

Kuva Heta Lähdesmäki

Vierailin syyskuun lopulla isäni kanssa upeassa Białowieżan metsässä. Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitseva, 150 000 hehtaarin metsä on viimeinen iso saareke vanhaa aarniometsää, joka muinoin peitti Euroopan alankoja. Metsät väistyivät vähitellen maanviljelyksen ja teollisuuden tieltä ja eurooppalainen maisema muuttui.

Białowieżan aarniometsä on keskiajalta lähtien ollut kuninkaiden ja tsaarien omistuksessa. Uuden ajan alusta lähtien metsästystä on alueella aika ajoin rajoitettu euroopanbiisoni- eli visenttikantojen suojelemiseksi. Osa metsästä on nykyäänkin suojeltua: alueella toimii kansallispuisto – tai oikeastaan kaksi, Puolassa Białowieski Park Narodowy ja Valko-Venäjällä Belovezhskaya Pushcha National Park – ja metsä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä biosfäärialueisiin.

Poliittisista syistä Puolan puoleisessa kansallispuistossa on helpompi vierailla. Puiston tiukasti suojeltuun osaan pääseminen ei vaatinut viisumia, mutta oli mahdollista vain luonto-oppaan seurassa. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, sillä metsän vieressä sijaitsevassa Białowieżan kylässä toimii useita oppaita.

Tästä portista pääsi oppaan seurassa kansallispuiston tiukasti suojeltuun osaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Metsä houkuttelee varsinkin lintuharrastajia, mutta moni vierailija haluaa nähdä visenttejä. Meillä ei runsaan kolmen tunnin kävelyn aikana ollut onni nähdä yhtään biisonia, vaikka Puolan puoleisessa kansallispuistossa asustaa kolmisen sataa yksilöä. Aiemmin laajalti Euroopan tasankoja asuttanut laji hävitettiin luonnosta viime vuosisadan alkupuolella, mutta tarhattujen yksilöiden avulla visentit oli mahdollista palauttaa entisille elinalueilleen.

Białowieżan aarniometsä oli ensisilmäyksellä koskemattoman näköinen paikka. Todellisuudessa ihminen on jättänyt sinne monenlaisia jälkiä. Lähimenneisyydestä kertoi puiston portin luona oleva ratakiskon pätkä. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset rakensivat metsään satoja kilometrejä rautatietä paikallisen teollisuuden voimistamiseksi. Toisen maailmansodan aikana metsä toimi puolalaisten ja venäläisten partisaanien piilopaikkana Natsi-Saksan hyökätessä Puolaan. Saksalaisten organisoimista joukkoteloituksista muistuttivat kävelyllämme näkemämme muutamat haudat. Rauhanomaisesta ja arkisesta toiminnasta viestivät merkit entisaikoina harjoitetusta hunajan keräämisestä.

Aarniometsä on siis monella tapaa ollut myös ihmisen paikka. Nykyään metsän suurimpana uhkana pidetään hakkuita, mikä myös kertoo ihmisen läsnäolosta. Ja olimmehan mekin siellä, luontomatkailijoina. Puolalaisessa metsässä käy vuosittain parhaimmillaan noin 150 000 matkailijaa. Runsaasta vierailijoiden määrästä kertoi se, että Białowieżan kylän raitilla lähes joka toinen asuintalo tarjosi majoitusta.

Kuva Heta Lähdesmäki

Lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluva Białowieżan metsä on suomalaisiin pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsiin verrattuna toisenlainen. Suomessa vastaavaan tunnelmaan olen päässyt Ruissalon tammilehdoissa ja Multiharjun aarniometsässä. Siltikin Białowiezan metsä oli itselle lajistollisesti ja iällisesti jotain ennennäkemätöntä. Aivan ihmeellinen paikka! Siellä kasvoi meille tuttujen koivujen, mäntyjen ja kuusien lisäksi kirjo monenlaisia lehtipuita: tammia, vaahteroita, leppiä, haapoja, tuomia, jalavia, pähkinäpensaita, lehmuksia, poppeleita ja pyökkejä.

Lajirunsauden lisäksi vaikuttavaa oli puuston ikärakenne: toisin kuin nykyajan talousmetsissä vanhojen puiden osuus on huomattava ja puusto on kaiken ikäistä. Sykähdyttäviä olivat eritoten ikivanhat tammet. Osalle iäkkäistä tammista on annettu nimi ja myönnetty kansallisen muistomerkin status. Suurimpien tammien ympärysmitta yltää yli seitsemään metriin ja ikä reilusti yli neljään sataan vuoteen. Kuolevien ja kuolleiden puiden runsaus oli myös silmiinpistävää.

Vaikkei ollutkaan puiston kookkaimpia tammia, oli tämä yksilö mahdoton mahduttaa valokuvaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Elämää – ja kuolemaa – täynnä olevan aarniometsän näkeminen oli todella hieno kokemus. Se muistutti siitä, että maailma on täynnä lukemattomia päällekkäisiä reviirejä ja elinalueita. Jokaisella olennolla voi olla oma paikkansa, mutta se usein on samalla myös jonkun toisen paikka.

Kuva Jaakko Lähdesmäki

Vierailu sai miettimään myös elämän päättymistä. Vanha tammi saattaa tehdä kuolemaa satakin vuotta ja sen lahoaminen voi kestää vuosikymmeniä. Kuolema näyttäytyikin Białowieżan metsässä prosessina, eikä niinkään elämän päättymisenä: kyseinen puuyksilö toki kuolee, mutta elämä jatkuu, sillä lahoava puu on lukemattomien hyönteisten ja hajottajien elinympäristöä.

En ole ainoa, johon aarniometsät ovat tehneet sykähdyttävän vaikutuksen. Ikivanhat metsät ovat inspiroineet monia ihmisiä eri aikoina. Antiikin roomalaiset kirjoittivat Germanian laajoista ja pelottavista metsistä. Myös nykykirjallisuutta edustava, vuonna 1984 julkaistu Robert Holdstockin romaani Alkumetsä esittää ikimetsän uhkaavana. Lyhyt vierailu aarniometsässä ei ollut itselle pelottava kokemus, mutta herätti kyllä voimakkaita tunteita. Sitä tuntee itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ikivanhojen puiden ympäröimänä. Entisaikojen metsämaisemasta muistuttava metsä tuntuu itseriittoiselta – ja ihminen siellä jotenkin tarpeettomalta.

Espanjalainen historian professori Isabel Burdiel on koordinoinut eurooppalaista biografiatutkijoiden verkostoa viimeiset kolme vuotta. Verkoston saama rahoitus on päättynyt ja viimeinen seminaari järjestettiin Isabelin kotikaupungissa Valenciassa viime kesäkuussa. Mukana oli espanjalaisia, englantilaisia, ranskalaisia tutkijoita sekä pohjoismaisena lisänä yksi tanskalainen sekä allekirjoittanut suomalainen. Toisen espanjalaisen kollegan kautta sain aikoinaan tiedon verkostosta, ja olen saanut kuulua siihen nyt pari vuotta. Se on ollut etuoikeus, sillä läsnä olevat professorit ja tutkijat ovat tarjonneet korkeatasoisen, mutta ennen muuta äärimmäisen rennon ja mukavan ilmapiirin.

Alkukesän lempeä helle ja Valencian viehko vanha kaupunki todella sokkeloisine, eksyttävine kujineen tarjosivat ainutlaatuiset puitteet tapaamiselle. Kävelyt Colegio Mayor Rector Peset’n majapaikasta yliopiston vanhaan rakennukseen loivat flanööraavan ilmapiirin. Ohikulkumatkalla ehdimme mm. ihailla huikeaa barokkikirkkoa sekä kauppahallia katosta roikkuvine ilmakuivattuine kinkkuineen.

Verkoston seminaarien teemat ovat olleet väljiä, ja omaa tutkimusaihetta on näin ollen ollut helppo tuoda esille. Tällä kertaa keskusteltiin otsikon Unforseen lives? : writing biographies beyond the ‘exceptional’ and the ‘normal’ alla mm. Napoleonin elämäkerrasta (Patrice Gueniffeyn tuore teos), irlantilaisten vallankumouksellisten ja muistamisen problematiikasta (Roy Foster) sekä äärettömän kiehtovasta hispanisti Raymond Carria koskevasta elämäkertaprojektista, jota professori Maria Gonzalez oli työstänyt usean vuoden ajan ja juuri julkaissut sen englanninkielisen käännöksen. Oman paperini pidin Maria Wilhelmiina Lindroosia käsittelevästä tutkimushankkeesta, ja etenkin häneen liittyvästä Maria Wiikin maalauksesta, joka saa kysymään, miten muotokuvaa voisi käsitellä ja tulkita biografisessa tutkimuksessa.

Verkosto on tarjonnut kiehtovan näkymän niihin keskusteluihin, joita eri maissa nimenomaan historioitsijoiden piirissä käydään biografisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi Britanniassa biografiakeskustelua käydään useimmiten kirjallisuushistorioitsijoiden kesken, joten verkosto on tarjonnut tärkeän foorumin juuri historiantutkijoille.  Tanskalaisen Birgitte Possingin kanssa olemme usein voineet todeta, kuinka korkeatasoista biografiatutkimusta juuri Pohjoismaissa tehdään. Tarvitaan verkostoja, jotta myös maantieteellisesti ja kielellisesti syrjäisemmän alueen tutkimus voisi nouda tasavertaisena esiin Euroopan suurissa maissa tehtävän tutkimuksen kanssa. Toivommekin, että verkoston jäsen ja tällä hetkellä EUI:ssa Firenzessä toimiva Lucy Riall pystyisi järjestämään lupaamansa jatkotapaamisen omassa yliopistossaan.

Kuten Valencia, sekään ei matkakohteena hassumpi valinta.

Jäin rannalle siitä ikätoverieni joukosta, joka matkasi 80-luvulla M/S Pomeranialla Itämeren halki Puolan Gdanskiin. Tämä seikka jäi noista ajoista vaivaamaan mieltäni, ja päätin korjata asian myöhemmin. Nyt kun Turusta on Gdanskiin vaivaton lentoyhteys, meidän perheemme tekikin kesäkuun lopulla puolisen viikkoa kestäneen visiitin tuohon vanhaan satamakaupunkiin. Ennen toista maailmansotaa se tunnettiin Danzigin vapaakaupunkina.

Vanhan Gdanskin siluettia iltapäiväauringossa.
Kuva: Jukka Sarjala

Vaikka puolimiljoonainen Gdansk ei ole mikään metropoli, sillä on pitkä ja rikas historia. Alueen houkuttelevuutta matkailukohteena kasvattavat vieressä sijaitsevat Sopotin ja Gdynian kaupungit ja niiden pitkät hiekkarannat ja ihanteelliset ulkoilumaastot. No, me emme ehtineet kiertää perusteellisesti, ja matkakohteet taisivat olla voittopuolisesti lapsille soveltuvia (Loopy’s World, eläintarha yms). Aikaa silti löytyi myös vanhassa keskustassa tunnelmoimiseen ja kirkkojen tutkimiseen. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vahvemmin minussa tuntuu halu kierrellä vanhoja hiljaisia kirkkoja, istahtaa kesäkuumuudessa vilpoiselle kirkonpenkille ja antaa katseen vaeltaa kirkkosalin lukuisissa yksityiskohdissa.

Gdanskissa sijaitsee väittämän mukaan maailman suurin tiilikirkko, Mariankirkko. Koostaan huolimatta se ei kuitenkaan hallitse kaupunkikuvaa. Sen katveeseen kätkeytyy pieni ja ulkokuoreltaan viehättävä barokkikirkko, johon ei ole pääsyä – eikä sisäänmeno

Pieni kirkko barokkityyliin.
Kuva: Jukka Sarjala

kuulemma kannattaisikaan, koska siellä ei ole mitään nähtävää. Löysin kuitenkin hyvitystä tähän tappioon. Muiden matkalaisten suunnistaessa Sopotin hiekkarannoille jäin Gdanskiin hankkimaan tuliaisia ja samalla tarkistin, mitä Nikolain kirkolla oli tarjota kävijälleen. Se on ainoa kaupungin kirkoista, joka säästyi toisen maailmansodan aiheuttamalta hävitykseltä. Pommitukset ja tulipalothan tuhosivat noin 90 prosenttia Gdanskin rakennuskannasta. Nikolain kirkko osoittautui kiinnostavan raskaaksi ja synkäksi paikaksi, jota hallitsee alkuperäinen barokkisisustus, mustan ja kullan kyllästämä värimaailma. Ilman sen syvempää taidehistorian asiantuntemusta olen jo pitkään ajatellut, että nuo barokin suosimat värit kuvaavat tyhjästä syntymisen arvoitusta. Musta toimii merkkinä ei-mistään, jota vasten kultaväri symboloi korkeimman kunniaa, koska Jumala luo ihmeellisesti ex nihilo. Olemassaolon ja täyden tyhjyyden välistä kuilua voi tuskin esittää visuaalisesti tuon kouriintuntuvammin.

Ostimme nuorilta opiskelijoilta kiertoajelun kantakaupungissa ja myös vanhalla puolella. Kierroksella tuli nähtyä legendaarinen ja linnoituksen näköinen Gdanskin postitalo, josta käsin sen työntekijät puolustautuivat toistakymmentä tuntia saksalaismiehittäjiä vastaan syyskuussa 1939. Pakollisiin kuvioihin kuului niin ikään kaupungin telakka-alueen portti. Näillä kulmilla syntyi 80-luvun alussa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, nokkamiehenään Lech Walesa. Muistan elävästi, miten kiivasta mielipiteenvaihtoa Puolan tilanne ajoittain herätti turkulaisessa kaveripiirissäni tuona aikana. Oppaanamme toiminut nuori mies korosti nykyisen vapauden ajan ja entisen sosialistisen ajan vastakohtaisuutta.

Taloja Dlugi Targin varrella.
Kuva: Jukka Sarjala

Vanha Gdansk herättää samanlaisen vaikutelman kuin monet Saksan entisöidyt kaupungit: onko täällä sotaa koskaan ollutkaan? Koristeellisia barokkifasadeja, Hansaliiton aikaisia taloja, aina uusia kirkkoja… Toisesta maailmansodasta on kyllä kulunut jo niin paljon aikaa, että sen viimeiset vielä nähtävissä olevat hävityksen jäljet ovat peittymäisillään Berliinissäkin. Tällä hetkellä suomalaiselle matkailijalle huokeassa Gdanskissa voi pohdiskella kaikkea tätä ja piipahtaa aina välillä laadukkaalle cappuccinolle kokoamaan voimia uusia vierailukohteita varten.