Kategoria: Yleiset (Page 13 of 16)

Espanjalainen historian professori Isabel Burdiel on koordinoinut eurooppalaista biografiatutkijoiden verkostoa viimeiset kolme vuotta. Verkoston saama rahoitus on päättynyt ja viimeinen seminaari järjestettiin Isabelin kotikaupungissa Valenciassa viime kesäkuussa. Mukana oli espanjalaisia, englantilaisia, ranskalaisia tutkijoita sekä pohjoismaisena lisänä yksi tanskalainen sekä allekirjoittanut suomalainen. Toisen espanjalaisen kollegan kautta sain aikoinaan tiedon verkostosta, ja olen saanut kuulua siihen nyt pari vuotta. Se on ollut etuoikeus, sillä läsnä olevat professorit ja tutkijat ovat tarjonneet korkeatasoisen, mutta ennen muuta äärimmäisen rennon ja mukavan ilmapiirin.

Alkukesän lempeä helle ja Valencian viehko vanha kaupunki todella sokkeloisine, eksyttävine kujineen tarjosivat ainutlaatuiset puitteet tapaamiselle. Kävelyt Colegio Mayor Rector Peset’n majapaikasta yliopiston vanhaan rakennukseen loivat flanööraavan ilmapiirin. Ohikulkumatkalla ehdimme mm. ihailla huikeaa barokkikirkkoa sekä kauppahallia katosta roikkuvine ilmakuivattuine kinkkuineen.

Verkoston seminaarien teemat ovat olleet väljiä, ja omaa tutkimusaihetta on näin ollen ollut helppo tuoda esille. Tällä kertaa keskusteltiin otsikon Unforseen lives? : writing biographies beyond the ‘exceptional’ and the ‘normal’ alla mm. Napoleonin elämäkerrasta (Patrice Gueniffeyn tuore teos), irlantilaisten vallankumouksellisten ja muistamisen problematiikasta (Roy Foster) sekä äärettömän kiehtovasta hispanisti Raymond Carria koskevasta elämäkertaprojektista, jota professori Maria Gonzalez oli työstänyt usean vuoden ajan ja juuri julkaissut sen englanninkielisen käännöksen. Oman paperini pidin Maria Wilhelmiina Lindroosia käsittelevästä tutkimushankkeesta, ja etenkin häneen liittyvästä Maria Wiikin maalauksesta, joka saa kysymään, miten muotokuvaa voisi käsitellä ja tulkita biografisessa tutkimuksessa.

Verkosto on tarjonnut kiehtovan näkymän niihin keskusteluihin, joita eri maissa nimenomaan historioitsijoiden piirissä käydään biografisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi Britanniassa biografiakeskustelua käydään useimmiten kirjallisuushistorioitsijoiden kesken, joten verkosto on tarjonnut tärkeän foorumin juuri historiantutkijoille.  Tanskalaisen Birgitte Possingin kanssa olemme usein voineet todeta, kuinka korkeatasoista biografiatutkimusta juuri Pohjoismaissa tehdään. Tarvitaan verkostoja, jotta myös maantieteellisesti ja kielellisesti syrjäisemmän alueen tutkimus voisi nouda tasavertaisena esiin Euroopan suurissa maissa tehtävän tutkimuksen kanssa. Toivommekin, että verkoston jäsen ja tällä hetkellä EUI:ssa Firenzessä toimiva Lucy Riall pystyisi järjestämään lupaamansa jatkotapaamisen omassa yliopistossaan.

Kuten Valencia, sekään ei matkakohteena hassumpi valinta.

Jäin rannalle siitä ikätoverieni joukosta, joka matkasi 80-luvulla M/S Pomeranialla Itämeren halki Puolan Gdanskiin. Tämä seikka jäi noista ajoista vaivaamaan mieltäni, ja päätin korjata asian myöhemmin. Nyt kun Turusta on Gdanskiin vaivaton lentoyhteys, meidän perheemme tekikin kesäkuun lopulla puolisen viikkoa kestäneen visiitin tuohon vanhaan satamakaupunkiin. Ennen toista maailmansotaa se tunnettiin Danzigin vapaakaupunkina.

Vanhan Gdanskin siluettia iltapäiväauringossa.
Kuva: Jukka Sarjala

Vaikka puolimiljoonainen Gdansk ei ole mikään metropoli, sillä on pitkä ja rikas historia. Alueen houkuttelevuutta matkailukohteena kasvattavat vieressä sijaitsevat Sopotin ja Gdynian kaupungit ja niiden pitkät hiekkarannat ja ihanteelliset ulkoilumaastot. No, me emme ehtineet kiertää perusteellisesti, ja matkakohteet taisivat olla voittopuolisesti lapsille soveltuvia (Loopy’s World, eläintarha yms). Aikaa silti löytyi myös vanhassa keskustassa tunnelmoimiseen ja kirkkojen tutkimiseen. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vahvemmin minussa tuntuu halu kierrellä vanhoja hiljaisia kirkkoja, istahtaa kesäkuumuudessa vilpoiselle kirkonpenkille ja antaa katseen vaeltaa kirkkosalin lukuisissa yksityiskohdissa.

Gdanskissa sijaitsee väittämän mukaan maailman suurin tiilikirkko, Mariankirkko. Koostaan huolimatta se ei kuitenkaan hallitse kaupunkikuvaa. Sen katveeseen kätkeytyy pieni ja ulkokuoreltaan viehättävä barokkikirkko, johon ei ole pääsyä – eikä sisäänmeno

Pieni kirkko barokkityyliin.
Kuva: Jukka Sarjala

kuulemma kannattaisikaan, koska siellä ei ole mitään nähtävää. Löysin kuitenkin hyvitystä tähän tappioon. Muiden matkalaisten suunnistaessa Sopotin hiekkarannoille jäin Gdanskiin hankkimaan tuliaisia ja samalla tarkistin, mitä Nikolain kirkolla oli tarjota kävijälleen. Se on ainoa kaupungin kirkoista, joka säästyi toisen maailmansodan aiheuttamalta hävitykseltä. Pommitukset ja tulipalothan tuhosivat noin 90 prosenttia Gdanskin rakennuskannasta. Nikolain kirkko osoittautui kiinnostavan raskaaksi ja synkäksi paikaksi, jota hallitsee alkuperäinen barokkisisustus, mustan ja kullan kyllästämä värimaailma. Ilman sen syvempää taidehistorian asiantuntemusta olen jo pitkään ajatellut, että nuo barokin suosimat värit kuvaavat tyhjästä syntymisen arvoitusta. Musta toimii merkkinä ei-mistään, jota vasten kultaväri symboloi korkeimman kunniaa, koska Jumala luo ihmeellisesti ex nihilo. Olemassaolon ja täyden tyhjyyden välistä kuilua voi tuskin esittää visuaalisesti tuon kouriintuntuvammin.

Ostimme nuorilta opiskelijoilta kiertoajelun kantakaupungissa ja myös vanhalla puolella. Kierroksella tuli nähtyä legendaarinen ja linnoituksen näköinen Gdanskin postitalo, josta käsin sen työntekijät puolustautuivat toistakymmentä tuntia saksalaismiehittäjiä vastaan syyskuussa 1939. Pakollisiin kuvioihin kuului niin ikään kaupungin telakka-alueen portti. Näillä kulmilla syntyi 80-luvun alussa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, nokkamiehenään Lech Walesa. Muistan elävästi, miten kiivasta mielipiteenvaihtoa Puolan tilanne ajoittain herätti turkulaisessa kaveripiirissäni tuona aikana. Oppaanamme toiminut nuori mies korosti nykyisen vapauden ajan ja entisen sosialistisen ajan vastakohtaisuutta.

Taloja Dlugi Targin varrella.
Kuva: Jukka Sarjala

Vanha Gdansk herättää samanlaisen vaikutelman kuin monet Saksan entisöidyt kaupungit: onko täällä sotaa koskaan ollutkaan? Koristeellisia barokkifasadeja, Hansaliiton aikaisia taloja, aina uusia kirkkoja… Toisesta maailmansodasta on kyllä kulunut jo niin paljon aikaa, että sen viimeiset vielä nähtävissä olevat hävityksen jäljet ovat peittymäisillään Berliinissäkin. Tällä hetkellä suomalaiselle matkailijalle huokeassa Gdanskissa voi pohdiskella kaikkea tätä ja piipahtaa aina välillä laadukkaalle cappuccinolle kokoamaan voimia uusia vierailukohteita varten.

Ulkomailla asuessa muutama päivä vuodessa muistuttaa poikkeuksellisen napakasti juhlakulttuurien eroista. Vappu ei kerta kaikkiaan näytä samalta saksalaisella kampuksella kuin Turun yliopistolla ja Vartiovuorenmäellä. Vielä selvemmin poissaolollaan loistaa suomalaisen kesän kohokohta, juhannus.

Juhannus, midsommer, sankthans, jaanipäev ja jonìnės. Juhannus on leimallisesti skandinaavinen ja baltialainen juhla, jota vietetään Johannes Kastajan muistopäivänä (24.6.), sen aattona tai läheisenä viikonloppuna ilman juuri mitään yhteyttä mihinkään kirkolliseen juhlintaan. Nykysaksalaisille, ainakin kavereillemme täällä NordRhein-Westfalenissa, juhannus on mieltä kiehtova ja varsin synkretistinen kuvitelma eksoottisesta pohjoisesta juhlasta järvineen, kokkoineen, kukkaseppeleineen ja -salkoineen. Toisaalta, kun saksalaiset joutuvat itse jatkuvasti vakuuttamaan ulkomaalaisille, että Lederhose, Dirndl ja Maßkrug eivät varsinaisesti ole koko Saksan jakamaa kulttuuriperintöä, niin suotakoon heille suomalaisen mökki-idyllin ja ruotsalaisen juhannussalon sekoittaminen. Sitä paitsi synteesi suomalainenkin juhannus on: kokko on ennen 1900-luvun yhtenäiskulttuuria ollut lähinnä itäinen ja pohjoinen perinne.

Vaikka suuressa osaa Saksaa keskikesän juhla ei tänä päivänä näyttele merkittävää roolia, esimerkiksi tulien polttaminen ei ole ollut mitenkään tuntematon tapa. Nykyään Johannesfeuer palaa jossain määrin Itävallassa, Tirolissa, Baijerissa, Baden-Württenbergissä sekä Keski-Saksan Harzissa. Erityisesti osissa Tirolia Johannes Kastajan tulien paikan on 1800-luvun loppupuolelta lähtien ottanut Herz-Jesu-Feuer, joka syttyy toisena perjantaina Fronleichnamfestin (Corpus Christi) jälkeen.

Perinne on pitkä. Rituaalista tulien polttoa johdetaan mielellään pakanalliselle ajalle, ja viimeistään sydänkeskiajalta lähtien juhannustulista tai muista keskikesän kokoista on runsaasti todisteita eri puolilta Eurooppaa.

Myös omassa tutkimusaineistossani olen törmännyt tällaiseen mainintaan. Stettinissä (nyk. Puolan Szczecin) valdesilaisesta harhaoppisuudesta maaliskusssa 1394 kuulusteltu Aleyd Takken kertoi inkvisiittorille, että hänen suojeluspyhimyksensä oli ”Pyhä Johannes, jonka juhla on kesällä, jolloin ihmisillä on tapana yöiseen aikaan valvoa valojen ja tulien kanssa.” (Apostolum habet sanctum Johannem, cuius festum est in estate, quando homines solent noctis tempore cum luminibus et ignibus vigilare). Selvää juhannuksenviettoa 1300-luvun Pommerissa, eikä kyse ollut mistään kerettiläisten menoista. Osoittamalla tietoa Johannes Kastajan päivän juhlamenoista Aleyd pikemminkin korosti oikeaoppisuuttaan suhteessa valdesilaisuuteen, jossa kaikkea pyhimyskulttia pidettiin turhana tai suorastaan turmiollisena.

Nykysaksalaista juhannusjuhlintaa hillitsee kuitenkin lähihistorian painolasti. Kesäpäivänseisauksen juhla, Sonnenwendfeier, oli nimittäin Kolmannen valtakunnan aikana kansallissosialistinen, erityisesti Hitler Jugendin ja SS:n suosima juhla. Taustalla oli natsi-ideologiaan kuulunut halu etsiä niin sanottuja alkuperäisiä germaanisia juuria, jollaisena myös Sonnenwendfeier nähtiin. Vuodesta 1937 lähtien Berliinin olympiastadionilla vietettiin suurta kesäpäivänseisauksen juhlaa fanfaareineen, kokkoineen ja lauluineen. Ei siis ihme, ettei juhannus enää ole saksalaisia yhdistävä juhla.

Lisätietoa:

”Juhannuskokot syttyvät” Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Maija Länsimäki.

”Jahresfeuer“.  Universität Innsbruck. Institut für Geschichtswissenschaften und Europäische Ethnologie.

”Nationalsozialismus als politische Religion. Die Sonnenwendfeiern im Dritten Reich.“ Landesarchivverwaltung Rheinland-Pfalz.

Inkvisitioprotokollan lainaus:
Kurze, Dietrich, toim. Quellen zur Ketzergeschichte Brandenburgs und Pommerns. Berlin: de Gruyter, 1975, s. 241.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu neljänkymmenen päivän paasto ennen pääsiäistä. Se on muistuma Jeesuksen neljästäkymmenestä päivästä erämaassa, jossa hän paastosi ja kohtasi myös paholaisen. Paasto on siis yhtäältä Jeesuksen vaiheisiin eläytymistä ja toisaalta valmistautumista kristittyjen suurimpaan juhlaan pääsiäiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Tämä valmistautuminen ymmärretään kristillisessä traditiossa myös itsetutkiskelun ja rukouksen aikana. Niukkuuden maailmassa paasto on lisäksi osunut ajankohtaan, jolloin ruokavarat ovat talven jäljiltä olleet jo vähissä, mutta uusi satokausi ei vielä ole alkanut.

Paaston ideaan kuuluu ajatus luopumisesta, yleensä ruuasta ja muusta ruumiillisesta nautinnosta, mutta niiden myötä myös hengellisistä tai henkisistä paheista. Ulkoisen, ruumiillisen kilvoittelun tarkoitus on palvella sisäistä kehitystä ja kasvua. Nykyisin on tyypillistä, niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa, korostaa paaston hengellistä puolta ja sitä, että esimerkiksi liharuuasta kieltäytyminen ei ole tavoite itsessään.

Koska oma tutkimukseni on kohdistunut sydän- ja myöhäiskeskiajan kristillisyyteen, olen saanut tutustua niin kristilliseen askeesin ihanteeseen kuin paaston käytäntöihin keskiajan uskonnollisissa yhteisöissä. Luostarielämään sitoutuneet kieltäytyivät yleensä jo normaalioloissa liharuuasta, joten paaston aikaan pidättäytyminen ruuasta ja muista ruumiin nautinnoista saattoi olla äärimmäistä, sitäkin huolimatta, että kristillinen traditio kehotti kohtuuteen myös paaston ja askeesin suhteen. Mystisten kokemusten pohjaksi paaston aika ja pääsiäinen sopivat erinomaisesti. Nälän heikentämä ruumis eläytyi helpommin Jeesuksen kärsimykseen ja mystisen nautinnon kuvakieleksi valikoitui puhe täyteydestä ja makeudesta.

Kenties tutkimusaihepiiristäni johtuen, en ollut koskaan tuntenut erityistä vetoa paastoa kohtaan. Ensimmäisen kerran ajatus paastoamisesta heräsi, kun luin kaksi vuotta sitten Jaakko Heinimäen puheenvuoron ”Voisiko pahan puhumista välttää”, jossa ehdotettiin, että paaston ajan puhuisi toisista ihmisistä pelkkää hyvää.

Ajatus oli hieno, mutta en tainnut kyetä toteuttamaan tavoitettani, joka oli paastoaloittelijalle vaativa. Tänä vuonna havahduin jo paastonajan alkaessa ajatukseen, että voisin luopua Facebookin käytöstä paaston ajaksi. Minusta tuntui, että ”yhteisöpalvelin” oli aina auki koneellani ja kännykässäni, ja alkoi häiritä keskittymistä niin työhön kuin vapaa-aikaan.

Postitin sivulleni tiedon, että aloittaisin Facebook-paaston ja palaisin pääsiäisen aikaan. Tässä tulin huomaamattani toteuttaneeksi Benedictuksen luostarisäännön ohjetta tehdä paastolupauksestaan julkinen kertomalla se apotille. Minun valvova isoveljeni oli ”kaveripiiri”, joka huomaisi kyllä vihreän pallukkani, jos eksyisin harhateille ja kirjautuisin sisään.

Kristillisessä perinteessä paastoon kuuluu joitakin pehmennyksiä. Esimerkiksi pääsiäispaastossa sunnuntait ovat olleet lepopäiviä, jolloin ruokarajoituksia ei ole tarvinnut noudattaa. Samoin kohteliaisuus isäntiä kohtaan velvoittaa nauttimaan yhteisestä ateriasta, noudatteli se paaston sääntöjä tai ei. Omalla kohdallani tulkitsin nämä lievennykset niin, että saatoin käydä välillä tarkistamassa, olinko saanut henkilökohtaisia viestejä. En kuitenkaan saanut jäädä selaamaan sivuja.

Kaltaisellani kulttuurikristityllä ei paaston suhteen ollut suurempia hengellisiä tavoitteita. Silti paastoaminen herätti ajatuksia ja jopa yhteydentunnetta kristilliseen perinteeseen.
Kristittyjä askeetteja koettelivat paholainen nuorten naisten ja miesten hahmoissa sekä mielikuvat iloisista juhlista ja täysistä ruoka-astioista. Facebook-paastoajaa koetteli Mark Zuckerberg, kun yhteisöpalvelin alkoi lähetellä sähköpostiin viestejä, joissa kehotettiin tarkastamaan tilin tilanne ja kerrottiin, miten aktiivisia ystävät olivat verkossa olleet.
Matti Apusen kirjoitus päivähoidosta ja vanhemmista, jotka viettivät allasbileitä etelässä, kun lapset ovat hoidossa, sai miettimään, että mitenhän tätä kommentoidaan Facebookissa. Toisaalta tyydytys siitä, että ei antautunut Zuckerbergin houkutuksille ja mielenrauha, kun ei ajautunut lukemaan jankkaavia keskusteluja subjektiivisesta päivähoidosta, motivoivat jatkamaan. Vanha kristillinen totuus, jonka mukaan työ on paras keino pitää halut kurissa, osoittautui todeksi. Yllättäen Facebook-paasto laajeni myös päivittäisten kofeiiniannosten kohtuullistamiseksi.

Mitä Facebook-paasto sitten opetti? Ainakin paaston dynamiikka tuli tutuksi. Alku oli helppo ja vaivaton, lähes hilpeä. Arkipäiväistymisen myötä repsahtamisen riski kasvoi: ”Ehkä voisi ihan nopeasti vilkaista, jos siellä on jotain henkilökohtaisia viestejä”. Paaston kääntyessä loppua kohden taas herää kysymys, miten säilyttää kohtuullisuus tulevassa arjessa. Jo Johannes Cassianus (n. 360-435) totesi: ”On helpompi löytää ihmisiä, jotka kieltäytyvät kaikesta vähänkin ravitsevasta ruoasta kuin niitä, jotka nauttivat kohtuullisesti kaikkea heille tarjottua.”

Vaikka Facebookin ylikäyttö on varsinainen ensimmäisen maailman ongelma ja siitä paastoaminen ei kenties johdata syvällisiin tuloksiin ja lähimmäisenrakkauteen, oli paasto mielekäs prosessi. Kenties kaikkein yllättävin tulos itselleni oli, että aloin aiempaa selvemmin ymmärtää ulkoisen rajoitteen ja kieltäymyksen merkitystä. Vaikka Facebook-paasto oli ennemmin mielen kuin ruumiin hallintaa, konkreettisuus, joka liittyi fyysiseen tekoon – en kirjaudu sivustolle, helpotti valinnan hetkellä. Samalla heräsi vahva usko siihen, että ulkoisilla teoilla ja rajoitteilla on voimistavaa ja positiivista vaikutusta. Kieltäymys tietynlaisesta ruuasta ja ruumiin nautinnosta on kristillisessä, mutta myös monessa muussa, uskonnollisessa perinteessä ollut avain mielen muutokseen ja hengelliseen kasvuun. Se tuskin on sattumaa. Ruumiillisilla teoilla on vahva yhteys siihen, miten ajattelemme ja ymmärämme itsemme sekä mahdollisuutemme.

Facebook-paaston aikaan osui myös Helsingin Sanomien (24.3.2013) kirjoitus citynunna Elisabethistä eli lääkintöneuvos Liisa Toppilasta. Kyseisessä jutussa siteerattiin metropoliitta Ambrosiuksen sanoja, jotka puolustivat munkkien ja nunnien asumista samassa yhteisössä: ”Siveellistä puhtautta uhkaa varmasti paljon enemmän esimerkiksi virtuaalinen viihdeteollisuus. Tältä vaaralta eivät korkeimmatkaan luostarin muurit ihmistä suojaa.”

Vaikka Ambrosiuksen ajatus ei ollutkaan siinä, että nunnat ja munkit luopuisivat selibaatista, herätti lausahdus mielleyhtymän: voisiko nykypäivän läntisessä hyvinvointivaltiossa askeesia olla kieltäytyminen tietoverkoista? Se olisi samanlainen hyvin radikaali teko kuin vapaaehtoinen selibaatti ja perheestä luopuminen oli varhaiskristillisyydessä ja keskiajalla. Meille muille jäisi kohtuullisuuden vaatimus ja ajoittainen paasto yltäkylläisyyden äärellä.

Meri Heinonen

Kirjallisuutta: Maiju Lehmijoki-Gardner: Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka. Kirjapaja 2009.

Kuvakaappaus tammikuussa 2013 uutisoidusta jättiläiskalmarihavainnosta. Lähde: Discovery Channel.

Viime tammikuussa eri tiedostusvälineet uutisoivat laajasti jättiläiskalmarihavainnosta, joka tapahtui lähellä Chici-jiman saarta pohjoisella Tyynellä valtamerellä. Havainto herätti huomiota erityisesti sen ainutlaatuisuuden vuoksi, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jättiläiskalmari pystyttiin kuvaamaan luonnollisessa elinympäristössään. Tutkimussukellusvene miehistöineen seurasi tätä noin kolme metriä pitkää (kahdeksan metriä, jos kaksi pitkää pyyntilonkeroa olisivat olleet vielä yksilöllä tallella) jättiläiskalmaria aina 900 metrin syvyyteen saakka, kunnes se katosi meren uumeniin. Sukellusveneessä mukana ollut japanilainen eläintieteilijä, Tsunemi Kubodera, oli onnistunut kuvaamaan historian ensimmäisen videokuvan jättiläiskalmarista jo vuonna 2006, mutta vain veneestään käsin, kun eläinyksilöä oli nostettu koukulla veden pintaan. Nämä uusimmat havainnot jättiläiskalmarista osoittavat, miten vähän tästä eläinlajista loppuen lopuksi tiedetään. Jättiläiskalmaria on usein pidettykin yhtenä viimeisistä suurista mysteereistä, joita meri vielä pitää sisällään.

Nyt kun jättiläiskalmari on jälleen ajankohtainen viime tammikuun uutisoinnin jälkeen, on paikallaan kertoa hieman eläinlajin värikkäästä historiasta ja siitä, miten se hyväksyttiin osaksi tunnettua eläinkuntaa. Vaikka jättiläiskalmari on syvänmeren eläinlaji, siihen on silti mahdollista törmätä meren pinnalla tai rannikoilla. Tämä johtuu ammoniumkloridin suuresta määrästä jättiläiskalmarin elimistössä. Ammoniumkloridi on vettä kevyempää ainetta, ja tästä syystä uupuneet, kuolemaa tekevät tai jo kuolleet jättiläiskalmariyksilöt nousevat pinnalle lopettaessaan liikkumisen. Tosin jättiläiskalmareiden ruumiit eivät säily kauaa veden pinnan yläpuolella, sillä ne hajoavat nopeasti ja samalla ne myös altistuvat erilaisille haaskansyöjille. Tämän vuoksi kohtaamiset eläinlajin kanssa ovatkin olleet harvinaisia.

Vanhimpina pidetyt maininnat mahdollisista suurikokoisiin kalmareihin liittyvistä havainnoista löytyvät Aristoteleen ja Plinius vanhemman teoksista. Aristoteles mainitsi teoksessaan Historia Animalium (noin 350 eaa.) kaksi kalmarilajia, suuren ja harvinaisen lajin nimeltään teuthos ja pienemmän ja huomattavasti yleisemmän lajin teuthis. Plinius vanhempi taas kirjoitti teoksessaan Naturalis Historia (noin 79 jaa.) jonkinlaisesta mustekalaa sekä kalmaria muistuttavasta olennosta, joka olisi noussut Espanjan Atlantin puoleisella rannikolla maihin varastelemaan suolattua kalaa. Otus oli kiivennyt jopa aidan yli käyttäen apunaan lähistöllä kasvaneita puita. Se saatiin Pliniuksen tekstin mukaan kiinni koirien haistettua siitä lähtevän tuoksun, ja atraimia apunaan käyttäen paikalliset onnistuivat lopulta päihittämään tämän isokokoisen meren asukin. Kuten arvata saattaa, tämän viekkaan merenelävän toimintatavat eivät vastaa yhdenkään tunnetun eläinlajin käyttäytymistä. Eläinkuvauksen uskotaan pohjautuvan suullisen perinteen ylläpitämään tarinaan, jonka Plinius kirjoitti ylös kuulemiensa kertomusten pohjalta. Tarinan alkuperästä on herännyt keskustelua koskien erityisesti sitä, että mikä eläinlaji on inspiroinut kertomusta. Yleensä tämän olennon esikuvaksi on luokiteltu mustekala, mutta on olemassa myös teorioita, että kertomus olisi saanut alkunsa kohtaamisesta rannalle ajautuneen jättiläiskalmarin kanssa. Tätä näkemystä on perusteltu muun muassa sillä, että Plinius esittelee teoksessaan olennon yksityiskohtia, ja mainitsee, että tällä oli kaksi muita lonkeroita pidempää lonkeroa. Tätä ominaisuutta ei ole juuri muilla pääjalkaisilla (pääjalkaiset ovat eläimiä joiden pää on suorassa yhteydessä lonkeroihin) kuin kalmareilla, ja kokonsa puolesta vain jättiläiskalmari voidaan rinnastaa Pliniuksen eläinkuvaukseen.

Vaikka Pliniuksen ”merieläin” onkin kuin suoraan hassun hauskasta tieteisromaanista, melkein yhtä uskomattomalta kuulostaa jättiläiskalmarihavainto, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä dokumentoituna kohtaamisena eläinlajin kanssa. Juutinraumasta, Kööpenhaminan ja Malmön välistä, löydettiin vuonna 1545 ennestään tuntemattoman merenelävän ruho, joka muistutti aikalaislähteiden mukaan kovasti munkkia. Ranskalainen luonnontieteilijä Guillaume Rondelet kuvaili ”Merimunkkia” teoksessaan Libri de piscibus marinis (1554) näin:

[Merimunkilla] katsottiin olevan ihmismäisiä piirteitä, mutta se näytti huomattavasti ”rosoisemmalta”. Sen pää oli ajeltu ja sileäpintainen. Olkapäät oli peitetty viitalla, jossa saattoi myös olla huppu. Sillä oli kaksi pitkää evää käsien tilalla ja sen alaosa päättyi leveään pyrstöön. Keskiosa oli huomattavasti leveämpi ja se oli muodoltaan kuin haarniska.

Rondeletin lisäksi myös kaksi muuta luonnontieteilijää kirjoitti merimunkista 1500-luvun puolivälissä. Ranskalainen Pierre Belon mainitsi merimunkin kirjassaan De Aquatilibus (1553) ja sveitsiläinen Gonrad Gesner neliosaisen teoksensa Historiae Animalium neljännessä osassa De piscium et aquatilium animantium natura (1558). Tanskasta löytyneen merimunkin alkuperä pysyi mysteerinä aina 1800-luvun puoleenväliin saakka, kunnes tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup nosti asian esille luennollaan, jonka hän piti luonnonhistoriallisen yhdistyksen sunnuntaitapaamisessa Kööpenhaminassa vuonna 1854. Tällä luennolla hän vertaili yksityiskohtaisesti merimunkkia pääjalkaisiin päätyen loppuratkaisuun: ”Sømunken er for det første – En Blæksprutte.”  Hän siis totesi merimunkin pääjalkaiseksi.

Japetus Steenstrup havainnollisti kalmarin ja merimunkin yhtäläisyyksiä myös visuaalisin keinoin. Lähde: Steenstrup, J. J. S.: Om den i Kong Christian IIIs tid i Øresundet fanget Havmund (Sømunken kaldet). Teoksessa Dansk Maanedsskrift 1. Risbenhavn, 1855. s. 83.

Tanskasta löydetty merimunkki ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, sillä japanilaisessa kansanperinteessä tunnetaan myyttinen henkiolento nimeltään Umibōzu, joka asuu myös meressä. Sillä kerrotaan olevan iso pyöreä pää, joka muistuttaa buddhalaismunkin päätä. Merimunkin tavoin Umibōzun myytin uskotaan saaneen alkunsa jättiläiskalmarihavainnoista. Jättiläiskalmarin uskotaan olleen inspiraationa myös monelle muulle mereen liittyvälle mytologiselle olennolle, kuten esimerkiksi Norjan kansantaruston Krakenille tai antiikin tarinoista tutulle Scyllalle.

Merimunkin löytymisen jälkeen seuraavat dokumentoidut merkinnät mahdollisista jättiläiskalmarihavainnoista tehtiin vasta 1600-luvulla. Islantilaisessa historiateoksessa Annalar Biørns a Skardsa II (1775) on maininta Pohjois-Islannissa tapahtuneesta jättiläiskalmarihavainnosta vuodelta 1639. Tämän lisäksi Irlannissa löydettiin rannalle ajautunut jättiläiskalmari vuonna 1673, josta sikäläinen luonnontieteilijä A. G. Moore kirjoitti sittemmin julkaisuun nimeltä Annual Magazine of Natural History vuonna 1875. Havaintoja tehtiin 1700-luvulla vain muutamia enemmän kuin edellisellä vuosisadalla. Huomion arvoista on kuitenkin se, että nyt havaintoja alettiin tehdä myös merellä. 1700-luvun loppupuolelta onkin löydettävissä jo muutamia merimiesten päiväkirjoja, joissa on merkintöjä jättiläiskalmareista.

1800-luvun alkupuolella erityisesti valaanpyytäjät alkoivat tehdä havaintoja jättiläiskalmareista, sillä kalmarit muodostavat suuren osan kaskelottien ruokavaliosta. Raa’an pyyntitoimituksen aikana kaskelotit usein oksentelivat syömäänsä ravintoa, ja tässä yhteydessä valaanpyytäjät näkivät paljonkin kalmareiden ruumin osia. Näiden joukossa oli myös niin suuria kalmarin jäänteitä, että ne eivät voineet kuulua millekään tunnetulle eläinlajille. Näistä havainnoista kirjoitettiin jonkin verran erilaisissa matkakertomuksissa ja valaanpyyntiä käsittelevissä yleisteoksissa 1800-luvun alkupuolella, mutta useimmat tuon ajan luonnontieteilijöistä eivät pitäneet merimiesten kertomuksia tarpeeksi luetettavina. Luonnontieteilijöiden käsitys merestä oli 1800-luvun alkupuolella vielä hyvin toisenlainen kuin merimiehillä. Tästä kertoo esimerkiksi meritutkimuksen pioneerin Edward Forbesin syvyysteoria 1840-luvulta, jonka mukaan yli 550 metrin syvyydessä ei voinut olla elämää. Forbesin teoria alkoi kuitenkin menettää uskottavuuttaan jo 1800-luvun loppupuoliskolla, kun merten syvyyksistä alettiin löytää yhä useampia ennestään tuntemattomia lajeja.

Tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup, joka luennoi myös merimunkista, oli lopulta se tiedemies, joka todisti jättiläiskalmarin olemassaolon. Hän oli saanut joulukuussa 1853 käsiinsä ainoan hajoamattoman osan, eli papukaijan nokkaa muistuttavan pureskeluluun, jättiläiskalmariyksilön ruumiista, joka oli huuhtoutunut Jyllanin pohjoisrannikolle Tanskassa. Tämä suukappale oli konkreettinen todiste jättiläiskalmarin olemassaolosta, ja sen löytymisen myötä luonnontieteilijöillä ei ollut enää varaa vähätellä jättiläiskalmarista kerrottuja tarinoita. Merimunkkia koskevalla luennollaan Steenstrup tahtoikin osoittaa miten vanhat myytit saattoivat juontaa juurensa oikeista eläinhavainnoista.  

Jättiläiskalmari sai lopullisesti paikkansa osana tunnettua eläinkuntaa, kun ranskalaisen höyrylaiva Alectonin miehistö havaitsi jättiläiskalmariyksilön Madeiran ja Teneriffan saarien välisellä merialueella Atlantin valtamerellä marraskuussa 1861. Kyseinen yksilö löytyi kellumasta meren pinnalta vielä elossa. Laiva ohjattiin jättiläiskalmarin vierelle ja eläin yritettiin nostaa laivan kannelle, mutta sen ympärille heitetty köydensilmukka kuitenkin katkaisi yksilön kahtia. Jäljelle jäänyt ”pyrstöosa” ja tapahtuman pohjalta laadittu raportti vietiin Teneriffalle Ranskan konsulaattiin, ja sieltä raportti lähetettiin Ranskan tiedeakatemiaan. Tämä tapaus oli mullistava jättiläiskalmarin olemassaoloa koskevan tiedon kannalta, sillä nyt asiasta uutisoitiin myös lehdissä, ja tapaus sai kansainvälistä huomiota. Tämän jälkeen jättiläiskalmaria verhonnut mystinen peite nousi sen verran, että yhä useampi luonnontieteilijä alkoi hyväksyä eläinlajin olemassaolon ja sen parissa ryhdyttiin nyt tekemään tieteellistä tutkimustyötä. Kuten viime tammikuussa uutisoidusta havainnosta voimme päätellä, niin jättiläiskalmarin parissa tehtävä tutkimus etenee koko ajan. Meillä on silti vielä paljon opittavaa, sillä me tiedämme vielä tänäkin päivänä vain hyvin vähän tästä eläinlajista.

Taiteilijan näkemys Alectonista ja jättiläiskalmarista. Lähde: Lee, Henry: Sea Monsters Unmasked. William Cloves and Sons, London 1883. s. 39.

Tähän mennessä lähinnä biologit ovat tutkineen jättiläiskalmaria ja sen historiaan on perehdytty lyhyesti muun muassa erilaisten luonnontieteellisten artikkelien johdannoissa. Tietokirjoja eläinlajista on kirjoitettu muutamia, joista ehdottomasti laajin ja paras on meribiologi ja kuvittaja Richard Ellisin teos The Search for the Giant Squid (1998). Vaikka jättiläiskalmari on profiloitunut hyvin vahvasti luonnontieteiden tutkimuskohteeksi, tämä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta tutkia eläinlajia myös humanistisissa tieteissä: teen itse tällä hetkellä aiheesta väitöskirjaa kulttuurihistorian oppiaineessa. Väitöskirjassani tutkin jättiläiskalmareiden herättämiä tunteita ja reaktioita vuosien 1785–1914 välisenä aikana, ja sitä miten näiden tunteiden kautta ilmeni ihmisten suhtautuminen merten syvyyksiä kohtaan.

– Otto Latva

Call for papers for EUPOP 2013, the PCA Europe annual conference, University of Turku, July 31 – August 2, 2013.

Deadline: Friday, March 29th, 2013

Popular Cultural Association Finland (PCA-Finland) ja International Institute of Popular Culture (IIPC) järjestävät Turussa heinä-elokuun taitteessa kansainvälisen populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssin otsikolla EUPOP 2013. Vahvistetut keynote-puhujat ovat professori Russell Reising (Department of English Language and Literature, University of Toledo, Ohio) ja professori Erkki Huhtamo (Design Media Arts, UCLA). Reising on muun muassa amerikkalaisen kirjallisuuden ja 1960-luvun vastakulttuurin sekä japanilaisen populaarikulttuurin tutkija. Kulttuurihistoriasta Turussa väitellyt Huhtamo on puolestaan määritellyt tutkimusnäkökulmaansa media-arkeologiaksi. Hän on keskittynyt erityisesti liikkuvan kuvan varhaismuotojen tutkimukseen.

Popular Culture Associationin (PCA) perustajat ovat professorit Ray Browne (1922–2009), Bowling Green State University, ja Russell Nye (1913–1993), Michigan State University. PCA:n verkkosivulla olevan historiikin mukaan perustamisen taustana oli huoli siitä, että ajan American Studies Association (perustettu 1951) ja sen piirissä tehty kulttuurintutkimus olivat marginalisoineet populaari- ja materiaalisen kulttuurin tutkimuksen. PCA:n ensimmäinen tapaaminen järjestettiin State University of Michiganissa vuonna 1971. Vuonna 1979 PCA ja niin ikään Brownen perustama American Culture Association (ACA) sopivat yhteistyöstä, ja tästä alkoi edelleen jatkuva perinne parittomina vuosina järjestettävistä konferensseista ympäri maailmaa. Vuonna 2009 konferenssin pitopaikaksi valikoitui populaarikulttuurin tutkimuksellaan meritoitunut Turku. Heinäkuussa järjestetyn konferenssin yhteydessä turkulaiset esittivät vierailijoille myös ajatuksen suomalaisen jaoston perustamisesta.

PCA-Finland perustettiin Kari Kallioniemen (Kulttuurihistoria, Turun yliopisto) ja Max Ryynäsen (School of Art and Media, Aalto-yliopisto) johdolla. Suunnitteluvaiheen jälkeen toiminta on konkretisoitunut, sillä PCA-Finland on järjestänyt Seili Summer School -tapahtuman vuosina 2011 ja 2012, johon on osallistunut populaarikulttuurin tutkijoita niin Suomesta kuin muualtakin maailmasta. On ollut mielenkiintoista kuunnella eri tutkimustraditioista tulevien tutkijoiden alustuksia ja samalla havaita, miten paljon samoja peruskysymyksiä populaarikulttuurin tutkijoilla on. Tämä ei ole siinä mielessä yllätys, että jo populaarikulttuurin käsitteen määrittely on itsessään debatin kohteena. Tutkijakontaktien ohella kansainvälisiin vieraisiin on tehnyt vaikutuksen Seilin ja ylipäätään Turun saariston luonto. Tänä vuonna Summer School jää väliin EUPOP-konferenssin takia.

Turun kongressi on niin ikään yhdysvaltojen kattojärjestön alaisen EPCA:n (European Popular Culture Association) toinen EUPOP-konferenssi. Ensimmäinen järjestettiin viime kesänä Lontoossa, puheenjohtajanaan Pamela Church Gibson (London University of Arts / College of Fashion). Suomalaisittain varsin hulppealla paikalla aivan Oxford Circuksen vieressä pidetyssä EPCA:n avauskonferenssissa oli vahva suomalaisedustus. Kulttuurihistorian oppiaineesta osallistujia olivat Kari Kallioniemi, Kimi Kärki, Heta Mulari ja Rami Mähkä, jotka kaikki esittivät paperin. Kaksi ensin mainittua olivat paikalla myös PCA-Finlandin edustajina sopimassa Turun konferenssin yhteistyökuvioista.

PCA:n perinteen mukaisesti konferenssilla ei ole varsinaista teemaa, vaan kaikki populaarikulttuurin tutkimusta koskevat aiheet ovat tervetulleita. Esimerkiksi PCA:n kesän 2009 cfp:ssä asia ilmaistiin näin: “Proposals on all popular culture topics and subjects from any time period and any place(s) welcomed.” Näin on myös Turun konferenssin tapauksessa. Hyväksytyistä papereista muodostetaan sitten toimivia streameja ja sessioita. Esimerkiksi oma paperini oli viime kesän Lontoon konferenssissa sessiossa, jonka nimi oli ytimekkäästi ”Monty Python”! Sisältö myös vastasi otsikkoa, sillä kaikki session kolme paperia todellakin käsittelivät brittiläis-amerikkalaista komediaryhmää, ja mielestäni herkullisen erilaisista näkökulmista.

Oma konferenssini alkoi viime kesänä erittäin mukavasti huolimatta siitä, että aamuherätys oli ollut tarpeettoman aikainen. Perillä olin juuri asettunut istumaan tubessa matkalla Heathrow’lta Lontoon keskustaan, kun silmäkulmassa näytti vilahtavan jotain tutunoloista: sehän oli EUPOP 2012 -logo, konferenssiohjelman kannessa. Oli mahdotonta olla sanomatta mitään, sillä todennäköisyys törmätä toiseen osallistujaan, edes lentokentällä konferenssin avajaispäivänä, on suurkaupungissa epäilemättä aika pieni – ehkä yhtä pieni kuin se usein tällaisissa yhteyksissä mainittu maailma. Vastapäätä istunut henkilö osoittautui taidehistorian professori Joy Sperlingiksi (Denison University, Ohio), PCA:n kattojärjestön presidentiksi, ja vajaan tunnin mittainen matka lyheni huomattavasti mielenkiintoisten keskustelunaiheiden parissa.

Kuten edellä totesin, populaarikulttuurin tutkimuksella on sekä vankka perinne että asema Turun yliopistossa. Tästä esimerkkeinä ovat juuri mainitut PCA-Finland sekä erityisesti monitieteinen, laajalti kansallisesti ja kansainvälisesti verkottunut populaarikulttuurin tutkimuskeskus IIPC. Populaarikulttuurin tutkimus on mainittu painopistealueena myös yliopiston strategiassa. Voidaankin todeta, että Matti ja Teppo, Down by the Laituri ja Ruisrock ovat kaikessa merkittävyydessään vain tunnetuin osa Turkua popkulttuurikaupunkina.

Tervetuloa Turkuun populaarikulttuurin tutkimuksen sekä vanhojen ja uusien tuttavuuksien pariin!

EUPOP 2013: http://eupop2013.wordpress.com/
PCA / ACA: http://pcaaca.org/
IIPC: http://iipc.utu.fi/