Kategoria: Yleiset (Page 14 of 16)

Jo jonkin aikaa olemme jälleen kerran eläneet periodia, jota kutsutaan usein joulunajaksi tai joulun odotukseksi. Ajanjakson katsotaan päättyvän viimeistään loppiaisena, jolloin monien taloyhtiöiden pihalle, siihen roska-astioiden viereen, ilmestyy joukko neulasensa luonnon kiertokululle luovuttaneita kuusia. Muutamien oksissa saattaa vielä olla takertuneena hopeanvärisiä koristenauhoja, jotka muistuttavat puiden juuri päättyneestä käyttötarkoituksesta.

Mutta milloin tämä ajanjakso on alkanut? Tapahtuiko se tänä vuonna marraskuun 17. päivä klo 12–17, jolloin Suomen (kiistaton!) joulukaupunki Turku avasi joulukatunsa? Viitteitä tulevasta oli toki jo nähty ja kuultu varsinkin mainoksissa eri medioissa. Todellisuudessa joulunodotus alkaa tietenkin yksilöllisesti, itse kunkin tietoisuudessa, sitä ennen jossain alitajunnan tasoilla. Näin käy myös niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät voi koko juhlaa erilaisine ilmiöineen sietää. Vuoden viimeisiä viikkoja leimaa stressiä aiheuttava joulun juhlaan valmistautuminen, mutta suurin osa ajasta ja energiasta kuluu kuitenkin edelleen arkisissa toimissa.

Lieneekin niin, että emme stressaa joulusta sinänsä. Vuoden lähestyessä loppuaan joutuu väistämättä tarkistelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Mitkä tavoitteet toteutuivat, mitkä jäivät toteutumatta? Kalenteri täyttyy kiihtyvällä tahdilla merkinnöistä seuraavan vuoden osalle, aiemmin tehdyt suunnitelmat ja aikataulut muuttuvat. Vielä on paljon tehtävää tänäkin vuonna, ennen kuin pääsee joulun viettoon. Tässä asetelmassa joulu onkin mainio syntipukki: aivan kuin kiirettä ja hössötystä ei riittäisi ilman sitä. Krääsää, kaupallisuutta, kertakäyttökulttuuria; kauppojen muzakia ja aistit täyttävää mainosten tulvaa. Mutta miten joulunaika eroaa tässä suhteessa arjestamme? Entä milloin meillä ei sitten ole kiire?

Joulunaika tuntuu usein syklisen ajanhahmottamisen ääriesimerkiltä. Vuosi toisensa jälkeen sitä tekee itselleen (ironialla höystetyn) lupauksen siitä, että ensi vuonna ei ole samassa tilanteessa kuin nyt. Tavoite on itsestään selvä, käyttää aikansa tehokkaammin, niin työssä kuin työn ulkopuolella, mutta toki ilman tehokkuus-sanan negatiivisia konnotaatioita. Lupaus tulee katkeransuloisena mieleen silloin, kun toivoisi vielä paria päivää lisää vaikkapa artikkelin tai konferenssipaperin viimeistelyyn. Arjen ajan riittämättömyys tuntuu kumuloituvan, kun sähköpostiin saapuu viestejä tehtävistä, jotka olisi syytä hoitaa vielä ennen joulua. Joulu on deadlineista armottomin.

On ironista, mutta samalla täysin loogista, että rauhalliseksi läheisten yhdessäoloksi miellettävä joulunvietto on varmasti monessa kodissa tarkimmin aikataulutettuja tapahtumia, erityisesti jouluaaton osalta. Miten jouluaaton, siis juhlan, rutiinit eroavat arjen rutiineista, miksi kiire on tavalla tai toisella läsnä molemmissa? Yhtenä esimerkkinä joulun rutinoidusta kiireestä on Turun joulurauhan julistuksen liikenne, jossa valitettavan monella meistä tuntuu olevan johtoajatuksena – kelistä riippumatta – olla paikalla viime tingassa ja lähteä ensimmäisenä, säästää aikaa. Seurauksena on tungos, josta on paikoin joulurauha ja -mieli kaukana. Kiireen kyllä ymmärtää täysin, mistä saisikaan lisää aikaa joulunviettoon, rauhoittumiseen?

Antiteesinä vuosittain pääpiirteissään toistuvalle joulunajalle on, syklisyyden tapaan toki kaikessa suhteellisuudessaan, ajan ahdistava lineaarisuus. Nykyhetkeämme leimaa epävarmuus, jota yhteiskunnan ja erityisesti työelämän paikoin rajutkin rakenteelliset muutokset aiheuttavat. Juuri tällöin läheisten kanssa vietetty rauhallisuuden juhla tulee kuin tilauksesta, tai ainakin pitäisi tulla. Yksi toivoo löytävänsä pukinkontista uudet sukset, toinen hyvän kirjan. Kolmannelle riittää yksinkertaisesti hyvä seura jouluna, neljännelle tieto työsuhteen jatkumisesta ainakin vielä toistaiseksi. Mikä tälle kaikelle on yhteistä? Varsinaissuomalaisen kylpylähotellin joulunalusmainos maakuntalehden kannessa tarjoaa vinkin: ”anna lahjaksi aikaa”. Näinhän se on: toivomme lahjaksi aikaa, arkeen ja juhlaan.

Yksi enemmän tai vähemmän kansallisiin juhliin liittyvä lähimenneisyyden ilmiö olivat viimeistään 2000-luvun alusta alkaen usein humoristiset tekstiviestit, joita läheteltiin tuttavapiirin sisällä ja joskus, vahingossa, sen ulkopuolellekin. Näiden tekstiviestien alkuperä oli tuntematon. Optimisti uskoi, että viestin tekstin oli taiteillut sen hänelle lähettäneen sukulaisen kaverin kaveri, tai jotain sinne päin. Pessimistin mielestä tuo oli mahdollista vain, mikäli kyseinen kumminkaima työskenteli puhelinoperaattorin palveluksessa. Sittemmin kyseinen tekstiviestikulttuurin ilmiö on (onneksi) pitkälti kadonnut. Syynä lienee se, että kiertokirjeeksi miellettävä materiaali on siirtynyt sosiaalisen median immateriaaliseen tulvaan. Joulupöydän keskustelu ei ehkä keskeydykään matkapuhelimen viesti-ilmoitukseen.

Sinänsä media itsessään ei edelleenkään (onneksi) sanele viestin sisältöä ja sen vastaanottoa. Läsnäoloakin on monenlaista. Monelle mieluisin tapa viettää joulua on yhteydenpito tärkeisiin ihmisiin tietokoneen tai kännykän avulla.  Eivätkä ne kiertotekstiviestitkään pelkkää turhuutta olleet, vaikka tuntuivatkin laiskalta tavalta muistaa toista. Muistan seuraavan jouluaiheisen värssyn, jonka tekijä on minulle tuntematon, enkä enää muista, milloin ja mitä kautta olen sen vastaanottanut. Tekstin uskon muistavani kyllä sanatarkasti, ehkä osittain kliseisenkin loppusoinnun ansiosta. Mielestäni se muistuttaa kuitenkin siitä mistä joulussa, kokipa sen uskonnollisena tai maallisena juhlana, on lopulta kysymys. ”Arjen pikku tähtiä jos antaa pitkin vuotta, ei joulutaivaan kirkkain tähti loista silloin suotta.” Tärkeää sanomaa jäsentää aika.

Rauhallista ja ajantäytteistä joulua kaikille!

Tänään 29. marraskuuta kulttuurihistorian dosentti, kirjallisuuden, sukupuolen ja moderniteetin tutkija Ritva Hapuli täyttää 60 vuotta. Suurta päivää juhlittiin jo maanantaina Sirkkalan kampuksella Ritvalle omistetulla onnitteluseminaarilla Tutkimisen lumo. Seminaarissa puhuivat Ritvan itsensä lisäksi kollegat vuosien varrelta ja sali täyttyi Ritvan ystävistä ja tutkijatovereista yliopistosta, kirjastosta ja muista hänelle tärkeistä verkostoista.

Iltaseminaarin avasi kulttuurihistorian professori Hannu Salmi, joka sijoitti Ritvan kulttuurihistorian historiaan oppiaineelle keskeisten tutkimusalojen kehittäjänä sekä merkittävänä opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaajana. Sekä Ritvan väitöskirja Nykyajan sininen kukka (1995) Olavi Paavolaisesta ja modernin ilmiöistä että hänen naisten matkakirjallisuutta käsittelevä tutkimuksensa Ulkomailla (2003) ovat kuluneet useiden kulttuurihistorian opiskelijasukupolvien käsissä tenttikirjoina ja pääsykoekirjoina. Ritvan panos oli keskeinen 2000-luvun taitteessa hänen vetäessä Moderni ja sukupuoli -tutkimusryhmää ja sittemmin kirjoittamisen kulttuurihistoriaa muotoillutta Akatemian tutkimusprojektia oppiaineessa.

Ritvaa naisten ja sukupuolen tutkijana sijoitti historiaan professori Tiina Kinnunen puheenvuorossaan Naishistorian säikeitä 1800-luvulta 2000-luvulle: muistamisen velvoite ja feministinen traditio. Kinnunen luotasi naishistorian kirjoituksen historiaa 1800-luvun puolivälin Fredrika Runebergista naisliikkeen aktiiviin Alexandra Gripenbergiin sekä elämäkertakirjailija Tyyni Tuulioon, jonka matkakirjatuotantoa ja pakinakirjoittamista Ritvakin on tutkinut. Katsomalla naishistorian kirjoituksen historiaa akateemista historiankirjoitusta laveammalla katseella esiin nousee hämmästyttävänkin laaja ja moninainen historiankirjoitus, johon myös Ritvan tuotanto voidaan asettaa 1990-luvun ja 2000-luvun alun sukupuolentutkimuksen kriittisessä kontekstissa.

Tiina Kinnusen puheenvuoroa seurasi filosofian tohtori Kaisa Vehkalahden puheenvuoro ”Ja musteessa pari pisaraa ystävyyttä”: Ritva Hapuli kulttuurihistorioitsijana, jossa Ritvan tutkijanura asetettiin kulttuurihistorian kontekstiin erityisesti ohjattavan ja nuoremman kollegan näkökulmasta. Ritvan huikean monipuolinen ja tuottelias tutkijuus on avannut niin modernin mieheyden historiaa, seksuaalisuuden historiaa, moderniteetin sukupuolittuneisuutta, vampyyrinaisen kuvastoja, matkustamisen ja koti-ikävän historiaa kuin esimerkiksi erilaisten kirjallisten lajien tulkintojen metodeja. Lämminhenkinen puheenvuoro toi esiin Ritvan erityisen kyvyn toimia erilaisissa verkostoissa, luoda siteitä ja suhteita ihmisiin ja antaa aikaa ystävyydelle.

Huipennuksena saimme kuulla itse juhlien sankaria, kun Ritva valotti meille uusinta tutkimuskohdettaan otsikolla Piinaava aihe. Tarttuminen naissotakirjeenvaihtajien teksteihin on vienyt tutkijansa uudenlaisten tutkimuskysymysten ääreen koskien muun muassa kirjoittamisen velvoitetta, eettistä haastavuutta ja ihmisyyden perusolemusta. Ritva avasi meille laajaa lukeneisuuttaan niin varhaisemmista kuin nykyajan kirjoittajista, jotka ovat halunneet olla todistajina sotien keskellä. Ritvan hienovarainen, samalla kriittinen ja myötäelävä ote tuottaa aivan uudenlaisen näkökulman aiheeseen, jota ei juuri ole tutkittu. Me kuulijat tulimme vakuuttuneiksi, että tästä aiheesta Ritva varmasti kirjoittaa uuden teoksensa.

Ritvan puheen jälkeen saimme vielä tuulahduksen Tuuliota, kun Ritvan kirjastokollega Merja Marjamäki luki Tuulion pakinan marraskuusta, jolloin ”ei tapahdu mitään hauskaa ja jännittävää”. Tämän Tuulion huomion pystyimme sentään osoittamaan vääräksi – meidän marraskuinen iltamme oli jo tähän asti ollut jännittävä ja hauska. Lisää oli vielä tulossa.

Seminaarin toinen, itse sankarilta salassa pidetty osuus liittyi seminaarin päätökseen eli Ritvan onnittelukirjan julkistamiseen. Oli selvää, että Ritvalle, kirjojen todelliselle rakastajalle ja tuntijalle, tehdään kirja ja tämän saimme pidettyä salaisuutena juhlapäivään asti. Pohtiessamme onnittelukirjan teemaa, esiin nousi yksi piirre, joka mielestämme kuvaa Ritvaa ja hänen elämäntyötään paremmin kuin mikään muu: ystävyys. Ritva on ollut monille meistä korvaamaton ystävä ja tuki, ymmärtäväinen kollega, joka on aina ollut valmis auttamaan ja jonka pyyteetön ystävyys kantaa ja lämmittää. Ystävyys ja yhteisöllisyys ovat kulkeneet Ritvan mukana kaikilla niillä monilla kentillä ja yhteisöissä, joissa hän on vuosien aika toiminut. Ystävyyden juonne löytyy myös monista Ritvan tutkimuskohteista kuten matkustavien ja kirjoittavien naisten elämästä.

Ystävyyden tematiikkaa avasivat ensin puheenvuoroillaan professori H. K. Riikonen, joka loistavalla retorisella tyylillään kertoi ystävyyden etymologisista juurista eri kielissä. Kirjallisuustieteilijä, dosentti Päivi Kosonen avasi ystävyyden merkitystä sydänkeskiaikaisen aineiston ja kahden ystävän, Aberlardin ja Heloisen suhteen kautta pohtimalla Abelardin kirjoittaman omaelämäkerran merkityksiä kirjoittajalleen. Molemmilla puhujilla on myös omakohtainen side Ritvaan, jonka he toivat esiin puheidensa lopuksi.

Näiden yllätyspuheenvuorojen jälkeen pystyimme vielä yllättämään sankarin kirjan julkistamisella. Vuosi sitten joulukuussa liikkeelle laitettu Ritvan ystäväkirja (k&h-kustannus) oli koonnut runsaan 30 hengen kirjoittajajoukon Ritvan ystäviä: työtovereita, tutkijakollegoita, oppilaita ja sukulaissieluja vuosien varrelta. Ystäväkirjan tekstit ovat persoonallisia puheenvuoroja, esseitä, runoja ja muistoja, jotka käsittelevät ystävyyttä tunteena tai historiallisena ilmiönä; ystävyyttä teksteissä ja historiallisissa aineistoissa; ystävyyden rajoja ja rajoja rikkovaa ystävyyttä sekä ystävyyttä työ- ja tutkimusmaailmassa, ohjaussuhteissa tai kollegiaalisuutena akateemisessa maailmassa. Tekstit kuvastavat hyvin sitä, mikä Ritvalle on tärkeää: kirjallisuus, poliittisuus, henkilökohtaisuus. Kirja on myös tutkimuksellisesti äärettömän kiintoisa avatessaan uusia juonteita ystävyyden historian tutkimukseen niin käsitteellisesti kuin erilaisten kiinnostavien aineistojen kautta. Kirjan tekstit ja kuvat avaavat hämmästyttävän rikkaan prisman Ritvan elämästä ja tutkijuudesta, ihmisistä hänen ympärillään sekä erilaisista tutkimuskysymyksistä. Kirjaa painettiin vain pieni määrä, mutta se saavuttaa pian laajemman lukijajoukon verkkoversiona.

Onnea vielä, Ritva – toivomme monia intensiivisiä vuosia tutkimuksen lumon äärellä ja uusia kirjoja luettavaksi, sekä tärkeitä hetkiä ystävyydelle!

Elokuisena viikonloppuna pohjoismaiset naishistorioitsijat kokoontuivat kymmenennen kerran yhteen. DEN 10. NORDISKE KJØNNSHISTORIKERKONFERANSENin  isäntämaana oli Norja, Bergenin yliopisto ja sikäläinen järjestäjäkaksikko Inger Elisabet Haavet ja Dunja Blazevic. Bergenin hulppeat maisemat ja meitä suosinut sää sekä ylelliset ruuat konferenssihotellin yhteydessä loivat tilaisuuteen kymmenvuotisjuhlan tuntua, mutta tietynlaista retrospektiivisyyttä sisältyi koko konferenssiin.

Tuttuun tapaan mukana oli useita jo lähes ikonisiksi vakiintuneita historioitsijoita kuten Ida Blom, Gro Hageman tai Maria Sjöberg, jotka muistan nähneeni jo ensimmäisessä Nordisk Kvinnohistorikermötessä, johon itse osallistuin, Göteborgissa 2002. Konferenssia leimasikin dialogi eri sukupolvien välillä kahdeksankymppisistä pioneereista, viisikymppisten aktiivipolveen ja kolme-nelikymppisten jo pitkään mukana olleeseen, mutta silti tässä kontekstissa nuorelta tuntuvaan polveen.

Konferenssin teemoina olivat tänä vuonna biologinen käänne, historiografia sekä monikulttuurisuus. Sukupuolen ja biologian välistä suhdetta avasi omasta näkökulmastaan norjalainen kasvitieteilijä Inger Nordahl erinomaisessa luennossaan. Lähtökohtana oli huomio siitä, miten ”väärin” biologiaa käytetään sosiobiologisessa ja evoluutiobiologisessa keskustelussa. Vahva biologismin aalto tuottaa osin hyvin samanlaisia tulkintoja kuin sadan vuoden takaiset keskustelut. Keskustelussa ja kirjallisuustieteilijä Kari Jegerstedtin kommentaarissa tuotiin esiin tarve tuoreisiin biologian ja sukupuolen välistä suhdetta analysoiviin tulkintoihin, ja huomautettiin kuinka painopiste kenties siirtyykin biologisen sukupuolen kulttuuriseen analyysiin.

Sekä avauspäivänä että seuraavana käytettiin paljon aikaa pohjoismaisen sukupuolihistoriantutkimuksen menneisyyden reflektointiin ja nykytilan analyysiin. Kirsti Niskasen kokoama ryhmä ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia tutkijoita on juuri julkaissut laajan erikoisnumeron ”Genushistoriens utmaningar” Scandiassa (open access joulukuussa), jossa keskustellaan hyvin samankaltaisista teemoista, joita suomalaiset kollegat peräänkuuluttivat keväällä 2011 Naistutkimus-lehdessä julkaistussa puheenvuorossa  ”Ajatuksia historiasta sukupuolentutkimuksen kentällä”. Scandiassa Ann-Catrin Östman Åbo Akademista tuo hyvin esille suomalaista keskustelua, joka liian usein jää syrjään pohjoismaisissa yhteyksissä yksinkertaisesti kielimuurin takia. Usein tuntuu, että Suomessa saatetaan olla tietyissä teoreettisissa kysymyksissä jo pidemmällä, mutta se ei tule esiin, jos ja kun keskustelua käydään kansallisesti suomen kielellä. Tämä on ongelma, jonka kanssa suomalaistutkijat joutuvat aina painiskelemaan, myös pohjoismaisissa yhteyksissä.

Konferenssin historiografia-teema keskittyi elämäkertatutkimukseen, kun toisen pääluennon piti tanskalainen Birgitte Possing elämäkertatutkimuksen haasteista. Teemaa jatkettiin laajassa elämäkertatutkimukseen liittyvässä sessiossa, jossa käsiteltiin mm. tavallisten naisten biografioita, lastensuojeluasiakirjoihin liittyvää elämäkertadokumentaatiota, ensimmäisen norjalaisen naisbiologin elämäkertaa ja ruotsalaisen naiskommunistin tuntematonta elämäntarinaa. Biografinen tutkimus elää vahvaa käännettä pohjoismaisessa kontekstissa ja yhteistyötä jatketaan mm. kirjaprojektilla.

Sukupolvien dialogin huipensi sunnuntaiaamun paneeli, jota veti norjalainen Gro Hageman. Osallistujina oli niinikään norjalainen, keskeisesti niin pohjoismaisessa kuin kansainvälisessä naishistorian kentässä toiminut 84-vuotias Ida Blom, saksalainen Karen Hausen sekä englantilainen Leonore Davidoff. Taustalla oli kuva heistä kaikista osallistumassa taloushistorian konferenssiin 1980-luvulla! He muistelivat naishistorian vakiintumista omissa maissaan esimerkiksi konferenssien ja omien tieteellisten julkaisujen muodossa sekä naishistorioitsijoiden kollektiivista panosta alan kehittymiseen. Tässä paneelissa myös kiteytyi muutos, mikä nyt 2000-luvulla on konkretisoitunut: 80-luvun sukupolvelle kyse on nimenomaan naishistoriasta, mutta nyt puhumme sukupuolihistoriasta. Tämä on heijastunut myös konferenssin nimeen vuosikymmenten saatossa. Kaikki, ja ehkä varsinkin Davidoff toivat esiin huolensa sukupuolihistorian haipumisesta taka-alalle esimerkiksi kouluopetuksessa ja opiskelijoiden kiinnostuksessa – Suomen perspektiivistä tilanne on ehkä toinen, sen verran suosittua sukupuolihistoriallinen ote opiskelijoidenkin keskuudessa on. Tosin integroitumista on tapahtunut aivan uudella tavalla, eikä moni sukupuolisensitiivistä tutkimusta tekevä välttämättä edes halua mieltää itseään sukupuolihistorioitsijaksi tai osallistua tällaisiin konferensseihin. Silti 1960-luvulta lähtien toimineen sukupolven aktiivisuus sai toivomaan näiden konferenssien jatkumista ja sitä, että myös nuoret tutkijat ja jatko-opiskelijat voisivat kokea foorumin omakseen. Seuraava konferenssi järjestetään Kööpenhaminassa 2015 ja haasteena on tuoda konferenssi lähelle kaikkia juuri nyt sukupuolihistoriaa tekeviä tutkijoita.

Pohjoismaisiin konferensseihin liittyy aina perinteinen illanvietto, jossa kansallinen ohjelma valtaa estradin. Tällä kertaa esimerkiksi norjalaiset juhlistivat ensi vuonna satavuotista äänioikeutta historiallisella spektaakkelilla; suomalaiset ja kaksi Viron edustajaa pääsivät tekemään kielipolitiikkaa opettamalla haasteellisia käsitteitä pohjoismaisille kollegoilleen – islantilaisella intonaatiolla lausuttu ”elämäkerrallinen käänne” tai ”metsästäjäkeräilijäyhteiskunta” saavuttivat suurta ihastusta, mutta ruotsalaiset taisivat viedä potin kotiin Maria Sjöbergin antaumuksellisella lausunnalla.

Kulttuurihistoriasta valmistunut Teemu Immonen väitteli filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa 12.5.2012. Immosen väitöskirja Building the Cassinese Monastic Identity – A Reconstruction of the Fresco Program of the Desiderian Basilica (1071) tarkastelee 1000-luvun merkittävimpiin luostareihin kuuluneen benediktiiniläisen Montecassinon munkkien tapaa ymmärtää maailmansa ja luoda identiteettinsä. Tämän hankkeen ikään kuin sivutuotteena syntyi Immosen väitöskirjan radikaali ja huikean innovatiivinen osa, jossa hän rekonstruoi montecassinolaisuutta, benediktiiniläisyyttä ja erakkolaisuutta ymmärtämällä 1300-luvulla maanjäristyksessä tuhoutuneen luostarin basilikan pääsalin fresko-ohjelman. Immosen tutkimustulokset ovat vallankumouksellisia, sillä hän osoittaa varsin aukottomasti perustelut sille, miksi tietyt lähteet kertovat nimenomaan basilikan kuvaohjelmasta eivätkä esimerkiksi atriumin kuvaohjelmasta.

Immosen tutkimus tulee herättämään epäilemättä suurta kiinnostusta ja varmasti vastaväitteitäkin maailmalla. Vastaväittäjänä toiminut maailmankuulu Princetonissa nykyjään toimiva professori Patrick Geary korosti tätä väittelijälle vielä karonkassakin. Geary oli muutenkin erittäin tyytyväinen Immosen tutkimukseen ja tämän perinpohjaiseen asiantuntemukseen, joka kävi ilmi hienosti myös väitössalissa. Sali muuten oli Helsingin yliopiston upea mutta istujalle tavattoman epämukava historiallinen Arppeanum, joka uusrenessanssia henkivänä sopi erinomaisesti väitöspaikaksi luostarilaitosta tarkastelevaan väitöskirjaan.

Immosen julkaisu tulee ilmestymään pian TUCEMEMSin julkaisusarjassa.

Onnea väitelleelle!

Pääsiäinen ja sen tuoma pitkä vapaa viikonloppu rytmittävät itse kunkin kevättä, työntekoa ja opiskelua. Omassa päivittäisessä elämässäni se on pääsiäisen lähestyminen on tuntunut tänä vuonna hyvin poikkeuksellisella tavalla. Työmatkani on nimittäin viimeisen puolentoista viikon ajan kulkenut Pietarinkirkon editse. Olen voinut seurata niin oliivipuiden pystytystä palmusunnuntaita varten kuin turistien määrän jatkuvaa kasvua pääsiäisviikon mittaan. Espanjan kieltä on alkanut kuulla jopa amerikanenglantia useammin pyhiinvaeltajaryhmien ja muiden pääsiäisturistien saapuessa katolisen maailman napaan. Eilen tuhkakeskiviikkona kulkua itse Pietarinkirkon aukion läpi oli rajoitettu, ja tutkijatkin joutuvat torstaista tiistaihin jättämään Vatikaanin kirjaston ja arkiston rauhaan, kun paavin valtio omistautuu pääsiäisen viettoon.

Omistautuu, vaan ei hiljenny, sillä Roomassa hiljainen viikko on sitä vain nimeltään. Täytyy myöntää, että sekulaarissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa kasvaneen silmissä katolisen kirkon juhlahumu on kaikin kuviteltavissa tavoin ylenpalttista. Jos Suomessa välillä joku yrittääkin huolestuneena herättää keskustelua juhlapyhien kristillisen sanoman hukkumisesta markkinahumun ja -voimien alle, niin kotimainen kaupallisuus on varsin vaatimatonta ikuiseen kaupunkiin verrattuna.  Vaikka kristinuskon syntyvaiheen legendan mukaan rahanlainaajat ja kauppiaat joskus karkotettiin temppelistä, niin kovin kauaksi he eivät paenneet. Heti kirkkojen portinpielessä kauppa käy, ja Colosseum ja krusifiksi mahtuvat samalle tiskille.

Pääsiäishumua olen toistaiseksi seurannut tutkimuksen ohessa, tosin kiirastorstaista alkaen on tarkoitus jättää työt sivuun muutamaksi päiväksi ja keskittyä ihmettelemään paikallista juhlapyhien viettoa. Saavuin Roomaan ja Suomen Rooman instituuttiin Villa Lanteen maaliskuun viimeisellä viikolla Villa Lanten ystävät ry:n stipendin turvin. Käynnissä on yli kuukauden tutkimusperiodi, jonka aikana kerään ja kartoitan lähdeaineistoa ja kirjallisuutta 1300-luvun lopun kerettiläisyyden inkvisitiota ja maallikkouskonnollisuuden kontrollia käsittelevään väitöskirjaani. Tätä kirjoittaessa työn alla on Biblioteca Apostolica Vaticanan Palatinum-kokoelmaan kuuluva 1400-luvun käsikirjoitus, johon on kopioitu 1390-luvun saksalaisten inkvisiittoreiden kirjoittamia, käyttämiä tai muokkaamia tekstejä.

Vatikaanin kirjastossa on omat ongelmansa, kuten ajoittain tylyhkö henkilökunta, mutta ei käy kieltäminen, etteivätkö sekä sen kokoelmat että tunnelma kuitenkin ole omaa luokkaansa: viereisellä lukupaikalla ei ole abiturienttia valmistautumassa pääsykokeisiin, vaan fransiskaaniveli kääntämässä arabiankielistä käsikirjoitusta. Kirjaston eksklusiivinen luonne vain korostuu turistilaumojen parveillessa Vatikaanin sisäänkäynnillä. Siinä, missä turistin tie katkeaa, kirjastokortti saa sveitsiläiskaartilaisen vetämään kättä lippaan ja toivottamaan hyvää huomenta.

Lopuksi vielä ad fontes, eli vinkkejä, miten harjoittaa hereettistä turmellusta pääsiäisen pyhinä. Myöhäiskeskiaikaiset inkvisiittorit olivat nimittäin vakuuttuneita, että myös pääsiäistä kerettiläiset viettivät omillä vääristyneillä tavoillaan: 

Item, joillakin heistä on tapana jakaa pääsiäisenä toisilleen ehtoollista tällaisella tavalla. Joku [maallikko] heistä hankkii happamattoman leivän [ehtoollisella] ja asettaa sen sitten erään pienen kepin päälle, viiniä ja vettä lusikkaan, siunaa nämä samalla ja jakaa ehtoollista itselleen ja muille. Kun tämä on tehty, hän heittää sekä lusikan että kepin tuleen palamaan. (Anonyymi kirjoitus valdesilaisten virheistä, 1400-luku, Vat. Pal. Lat. 677, fol.49v, kirjoittajan suomennos)

Hyvää pääsiäistä, Buona Pasqua, Bona Pascha!

Reima Välimäki
Tohtorikoulutettava