Elokuisena viikonloppuna pohjoismaiset naishistorioitsijat kokoontuivat kymmenennen kerran yhteen. DEN 10. NORDISKE KJØNNSHISTORIKERKONFERANSENin  isäntämaana oli Norja, Bergenin yliopisto ja sikäläinen järjestäjäkaksikko Inger Elisabet Haavet ja Dunja Blazevic. Bergenin hulppeat maisemat ja meitä suosinut sää sekä ylelliset ruuat konferenssihotellin yhteydessä loivat tilaisuuteen kymmenvuotisjuhlan tuntua, mutta tietynlaista retrospektiivisyyttä sisältyi koko konferenssiin.

Tuttuun tapaan mukana oli useita jo lähes ikonisiksi vakiintuneita historioitsijoita kuten Ida Blom, Gro Hageman tai Maria Sjöberg, jotka muistan nähneeni jo ensimmäisessä Nordisk Kvinnohistorikermötessä, johon itse osallistuin, Göteborgissa 2002. Konferenssia leimasikin dialogi eri sukupolvien välillä kahdeksankymppisistä pioneereista, viisikymppisten aktiivipolveen ja kolme-nelikymppisten jo pitkään mukana olleeseen, mutta silti tässä kontekstissa nuorelta tuntuvaan polveen.

Konferenssin teemoina olivat tänä vuonna biologinen käänne, historiografia sekä monikulttuurisuus. Sukupuolen ja biologian välistä suhdetta avasi omasta näkökulmastaan norjalainen kasvitieteilijä Inger Nordahl erinomaisessa luennossaan. Lähtökohtana oli huomio siitä, miten ”väärin” biologiaa käytetään sosiobiologisessa ja evoluutiobiologisessa keskustelussa. Vahva biologismin aalto tuottaa osin hyvin samanlaisia tulkintoja kuin sadan vuoden takaiset keskustelut. Keskustelussa ja kirjallisuustieteilijä Kari Jegerstedtin kommentaarissa tuotiin esiin tarve tuoreisiin biologian ja sukupuolen välistä suhdetta analysoiviin tulkintoihin, ja huomautettiin kuinka painopiste kenties siirtyykin biologisen sukupuolen kulttuuriseen analyysiin.

Sekä avauspäivänä että seuraavana käytettiin paljon aikaa pohjoismaisen sukupuolihistoriantutkimuksen menneisyyden reflektointiin ja nykytilan analyysiin. Kirsti Niskasen kokoama ryhmä ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia tutkijoita on juuri julkaissut laajan erikoisnumeron “Genushistoriens utmaningar” Scandiassa (open access joulukuussa), jossa keskustellaan hyvin samankaltaisista teemoista, joita suomalaiset kollegat peräänkuuluttivat keväällä 2011 Naistutkimus-lehdessä julkaistussa puheenvuorossa  “Ajatuksia historiasta sukupuolentutkimuksen kentällä”. Scandiassa Ann-Catrin Östman Åbo Akademista tuo hyvin esille suomalaista keskustelua, joka liian usein jää syrjään pohjoismaisissa yhteyksissä yksinkertaisesti kielimuurin takia. Usein tuntuu, että Suomessa saatetaan olla tietyissä teoreettisissa kysymyksissä jo pidemmällä, mutta se ei tule esiin, jos ja kun keskustelua käydään kansallisesti suomen kielellä. Tämä on ongelma, jonka kanssa suomalaistutkijat joutuvat aina painiskelemaan, myös pohjoismaisissa yhteyksissä.

Konferenssin historiografia-teema keskittyi elämäkertatutkimukseen, kun toisen pääluennon piti tanskalainen Birgitte Possing elämäkertatutkimuksen haasteista. Teemaa jatkettiin laajassa elämäkertatutkimukseen liittyvässä sessiossa, jossa käsiteltiin mm. tavallisten naisten biografioita, lastensuojeluasiakirjoihin liittyvää elämäkertadokumentaatiota, ensimmäisen norjalaisen naisbiologin elämäkertaa ja ruotsalaisen naiskommunistin tuntematonta elämäntarinaa. Biografinen tutkimus elää vahvaa käännettä pohjoismaisessa kontekstissa ja yhteistyötä jatketaan mm. kirjaprojektilla.

Sukupolvien dialogin huipensi sunnuntaiaamun paneeli, jota veti norjalainen Gro Hageman. Osallistujina oli niinikään norjalainen, keskeisesti niin pohjoismaisessa kuin kansainvälisessä naishistorian kentässä toiminut 84-vuotias Ida Blom, saksalainen Karen Hausen sekä englantilainen Leonore Davidoff. Taustalla oli kuva heistä kaikista osallistumassa taloushistorian konferenssiin 1980-luvulla! He muistelivat naishistorian vakiintumista omissa maissaan esimerkiksi konferenssien ja omien tieteellisten julkaisujen muodossa sekä naishistorioitsijoiden kollektiivista panosta alan kehittymiseen. Tässä paneelissa myös kiteytyi muutos, mikä nyt 2000-luvulla on konkretisoitunut: 80-luvun sukupolvelle kyse on nimenomaan naishistoriasta, mutta nyt puhumme sukupuolihistoriasta. Tämä on heijastunut myös konferenssin nimeen vuosikymmenten saatossa. Kaikki, ja ehkä varsinkin Davidoff toivat esiin huolensa sukupuolihistorian haipumisesta taka-alalle esimerkiksi kouluopetuksessa ja opiskelijoiden kiinnostuksessa – Suomen perspektiivistä tilanne on ehkä toinen, sen verran suosittua sukupuolihistoriallinen ote opiskelijoidenkin keskuudessa on. Tosin integroitumista on tapahtunut aivan uudella tavalla, eikä moni sukupuolisensitiivistä tutkimusta tekevä välttämättä edes halua mieltää itseään sukupuolihistorioitsijaksi tai osallistua tällaisiin konferensseihin. Silti 1960-luvulta lähtien toimineen sukupolven aktiivisuus sai toivomaan näiden konferenssien jatkumista ja sitä, että myös nuoret tutkijat ja jatko-opiskelijat voisivat kokea foorumin omakseen. Seuraava konferenssi järjestetään Kööpenhaminassa 2015 ja haasteena on tuoda konferenssi lähelle kaikkia juuri nyt sukupuolihistoriaa tekeviä tutkijoita.

Pohjoismaisiin konferensseihin liittyy aina perinteinen illanvietto, jossa kansallinen ohjelma valtaa estradin. Tällä kertaa esimerkiksi norjalaiset juhlistivat ensi vuonna satavuotista äänioikeutta historiallisella spektaakkelilla; suomalaiset ja kaksi Viron edustajaa pääsivät tekemään kielipolitiikkaa opettamalla haasteellisia käsitteitä pohjoismaisille kollegoilleen – islantilaisella intonaatiolla lausuttu “elämäkerrallinen käänne” tai “metsästäjäkeräilijäyhteiskunta” saavuttivat suurta ihastusta, mutta ruotsalaiset taisivat viedä potin kotiin Maria Sjöbergin antaumuksellisella lausunnalla.