Teksti: Laura Suurhasko ja Viivi Keinonen
(Kirjoitus on Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2020 -kurssilta)

Projektimme alkuperäisenä tarkoituksena oli nauhoittaa podcast-muotoinen haastattelu Kalle Hammin Seilin saarelle sijoittuvan, tiedettä ja taidetta yhdistelevän Uusi Pangaia -ääniteoksen tiimoilta. Olimme päässeet pitkälle niin sisällön kuin teknisenkin puolen osalta, kun tilanne koronan vuoksi muuttui ja haastattelua ei enää ollutkaan mahdollista toteuttaa kasvotusten. Saimme kuitenkin Kalle Hammilta vastaukset kysymyksiimme sähköpostitse, joten saatoimme koota tekstiksi suunnittelemamme podcastin. Ehkäpä jonain päivänä pääsemme vielä jatkamaan projektin parissa!

UUSI PANGAIA (luonnos podcastiksi)

Band of Weeds – I’m a sentient being, 2017

“Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius Turun saaristossa sijaitsevasta Seilin saaresta. Legendan mukaan Seiliin soudettiin arkkulaudat mukana, sillä saarelta ei ollut paluuta. Aina 1600-luvulta lähtien saarella toimi leprasairaala, jonne lähetettiin parantumattomasti sairaat ihmiset ja vielä vuoteen 1962 Seilin mielisairaala, jonne mieleltään sairaat eristettiin vankilamaisiin olosuhteisiin. Nykyään voisi sanoa, että toivo on taas palannut Seiliin, sillä mielisairaalan lopetettua toimintansa saari siirtyi Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön, joka tekee monipuolista tutkimustyötä ilmastonmuutokseen sekä ihmisen ja muiden lajien väliseen vuorovaikutukseen liittyen.

Yksi Seilissä tapahtuvista projekteista yhdistää kiehtovasti taiteen ja tieteellisen tutkimuksen. Sen tuloksena tullaan Seilissä vuonna 2022 esittämään Uusi Pangaia -ääniteos, joka tutkii Seilin saaren kasvien levittäytymistä ja vetäytymistä. Projektin takana on Kalle Hamm, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija, joka vuonna 2015 perusti yhtyeen nimeltä Band of Weeds. Ihmisjäsenten lisäksi bändiin on kuulunut myös kolme rikkakasvia: pujo, pelto-ohdake ja hevonhierakka. Alun perin ainoastaan käsitteellinen eli fiktiivinen bändi on sittemmin sekä levyttänyt että keikkaillut yhteistyössä eri kasvilajien kanssa. Äänet nauhoitetaan metodilla, joka kääntää kasvien kommunikaation eli niiden elektromagneettisen kentän muutokset ihmiskorvin kuultavaksi ääneksi. Band of Weeds kyseenalaistaa erityisesti antroposeenista eli ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa kasvit nähdään mykkinä ja merkityksettöminä, vaikka todellisuudessa niiden merkitys planeettamme elinkelpoisuudelle on korvaamaton.

Myös Uusi Pangaia -teosta varten taiteilijat kehittävät Hyytiälän metsäaseman tutkijoiden kanssa tieteellisiä menetelmiä, joiden avulla tallennetusta kasvien tuottamasta äänimaisemasta teos tulee koostumaan. Mukaan valitaan Seilin saarelta kasveja, jotka kertovat muun muassa ilmaston lämpenemisen, maan kohoamisen sekä ihmisen toimien vaikutuksesta saareen. Haastattelimme Kalle Hammia projektiin liittyen.

Uusi Pangaia on monivuotinen projekti, joka perustuu hitaille prosesseille. Mitä tällainen työskentely mahdollistaa?

“Ajasta on tullut tänä päivänä eräänlaista luksusta, tai tarkemmin: sellaisesta ajasta, jonka voi käyttää haluamaansa tarkoitukseen. Hitaus ja pitkäkestoisuus mahdollistavat sivupoluilla samoilemisen sekä tekemisen kautta löytämisen. Nykyään monet hankkeiden rahoittajat vaativat jo rahoituksen hakuvaiheessa etukäteen määriteltyä lopputulosta ja vaikuttavuutta. Tällaiset lähtömäärittelyt eivät anna samalla tavalla tilaa luovuudelle kuin hitaat, avoimet prosessit. Hitaus ei ole sama asia kuin tehottomuus. Se on laatuaikaa aineiston kuuntelemiselle ja siitä syntyneiden ajatusten pohdiskelulle.”

Olet todennut, että ihmiskeskeisessä maailmankuvassa kasvit nähdään korkeintaan elämän taustana, maisemana. Todellisuudessa kasvit ovat kuitenkin elämälle välttämättömiä. Mikä sai sinut alun perin kiinnostumaan kasveista ja niille äänen antamisesta?

“Muistan lapsuudestani erityisesti yhden kesäretken.
 Olin tuolloin noin 11-vuotias. Kävelin pellon reunaa pitkin 
ja katselin niityllä kukkivia kasveja. Kiinnitin huomiota tiettyyn koiranputkeen ja pysähdyin; aivan kuin se olisi tunnustellut minua. Välillemme syntyi yhteys. Samalla tapahtui jonkinasteinen sulautuminen. Minä tiesin, miltä koiranputkesta tuntuu olla olemassa ja hän tiesi minusta.”

Miten työskentely kasvien kanssa poikkeaa perinteisemmistä menetelmistä tuottaa tietoa?

“Tähän kysymykseen saa varmaan hyvin erilaisen vastauksen, jos asiaa kysyy esim. kasvitutkijalta, tai niin kuin tässä tapauksessa taiteilijalta. En itse asiassa ole varma tuotanko edes varsinaisesti uutta tietoa, vaan enemmänkin rinnastan jo olemassa olevaa. Taiteen tehtävähän ei varsinaisesti ole uuden tiedon tuottaminen, vaan kiinnostavien kysymysten esittäminen. Omalla tavallaan taiteen kautta saa kyllä tietoa, mutta se on luonteeltaan hyvinkin erilaista kuin tieteellisesti todistettu tieto, eikä tuottamallani tiedolla ole, eikä tarvitse olla, mitään tieteellistä arvoa. Työskentelyni tuloksen ei välttämättä synny uutta tietoa kasveista, vaan enemminkin pohdintoja ihmisen kasvisuhteesta. Kysymys on uusien näkökulmien pohtimisesta ja omalle intuitiolle herkistymisestä. Olen verrannut itseäni mökin mummoon, joka juttelee pelargonilleen. Minulla on käytössä vaan laajempi apparatus.”

Projekti tapahtuu tieteen ja taiteen rajapinnoilla ja pelkän lopputuloksen korostumisen sijaan itse prosessilla on keskeinen sija. Voitko avata hieman taiteellista työskentelytapaasi?

“Työskentelyäni on kuvailtu informaatioveistämiseksi. Rinnastan ja sommittelen informaatiota aiheesta, jota käsittelen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut muutamasta tietystä aihealueesta ja kerännyt niihin liittyvää ”arkistoa” tai datapankkia. Kun minulta pyydetään teos johonkin näyttelyyn tai vastaavaan, alan usein ensimmäisenä käydä läpi ”arkistoani” ja sitä, miten voisin hyödyntää sitä. Teoksillani ei välttämättä ole mitään tiettyä fiksattua materiaalista muotoa, kuten esim. pronssipatsaalla, vaan sama teos eri paikoissa esitettynä voi näyttää formaalisesti hyvinkin erilaiselta. Kysymys ei ole niinkään fyysisestä tai materiaalisesta esineestä, vaan konseptista, jonka ydin on immateriaalinen. Joskus on myös itsekin vaikea erottaa, missä yksi teos loppuu ja toinen alkaa. Välillä tuntuu, että teen vain yhtä alati jatkuvaa ja muuntuvaa teosta.“

Uusi Pangaia sijoittuu Seilin saarelle. Onko juuri Seilillä erityinen merkitys projektin kannalta?

“Seilillä ei ollut mitään erityistä merkitystä, kun aloin suunnittelemaan projektia. Yksi pitkäaikaisista kiinnostuksen kohteistani on ollut kasvien leviäminen, miten se on vaikuttanut ihmisen elämään ja miten ihminen on suhtautunut eri kasvien leviämiseen. Pohjanlahti on maankohoamisen takia äärimmäisen kiinnostavaa aluetta, koska siellä syntyy uutta maata koko ajan. Tämä tarkoittaa myös uusia kasvupaikkoja kasveille. Saarien selvärajaisuus ja niiden omanlainen lajistonsa auttavat näkemään esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien välisen vuorovaikutuksen uudella tavalla. Kun Uuden Pangaian lopullinen toteutuspaikka valikoitui Seilin saareksi, aloin sen jälkeen pohtia, mitä sellaista erityistä Seilin saarella olisi, jota voisi hyödyntää teoksessa. Ja löytyihän sitä; pitkä ja monivaiheinen historia hylkeenpyyntisaaresta luonnonsuojelualueeksi, jolla kasvaa kiinnostava lajisto, ja josta löytyy pitkäaikaista seurantadataa. Viime vuosina Seilin matkailijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa, joka antaa kokonaisuuteen oman mielenkiintoisen lisänsä.”

Miten näet taiteellisen työskentelysi olevan kytköksissä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun?

“Se on eräänlainen taiteellinen kommenttini ilmastonmuutokseen. En ota siinä varsinaisesti kantaa siihen, mitä asialle pitäisi tehdä (kaikkihan sen tietää jo), vaan todennan sitä, miten se näkyy ja tuntuu. Maanviljely, ilmastonmuutos ja vieraslajit ovat tällä hetkellä suurimmat uhat luonnon monimuotoisuudelle. Uusi Pangaia tarkastelee näiden kytköksiä ja vaikutussuhteita Seilin saarella kasvavien indikaattorilajien kautta omalla taiteellisella tavallaan. Prosessi on aloitettu, lopputulemat on nähtävissä ja kuultavissa sitten 2022.”

Band of Weeds – The Vegetative Soul, 2016

Uusi Pangaia -teoksen ytimessä ovat kasvit aktiivisina toimijoina. Tämä haastaa länsimaista ajattelurakennetta, jossa ihminen nähdään muihin lajeihin verrattuna hierarkkisesti ylimmällä tasolla. Keskeistä siinä ovat myös pitkäaikaiset avoimet prosessit, mikä mahdollistaa uusia tapoja tuottaa tietoa.

Kenelle annamme äänen, kertoo tietenkin siitä, ketä kuuntelemme ja arvostamme. Se on suorassa yhteydessä tiedon tuottamiseen liittyvään vallankäyttöön ja siitä luopumiseen. Ilmastonmuutokseen liittyvän keskustelun puitteissa on olennaista, että pyrimme purkamaan ihmiskeskeistä maailmankuvaamme ja opimme kuuntelemaan myös toisia lajeja aiempaa herkemmin.

LÄHTEITÄ:

http://www.beelsebub.org/hamm-kamanger-band-of-weeds

https://www.luontoon.fi/seili/historia

http://koneensaatio.fi/apurahat

Teksti ja valokuvaus: Annastiina Mäkilä

Totuttuun tapaan marraskuun viimeisenä perjantaina kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuorossaan 27. Litzen-luennon. Turku oli valmistautunut luentoon muuntamalla mustan ja sateisen kaupungin kimmeltävän jäiseksi lumimaisemaksi. Oppiaineen omat ihmiset, arvoisat kutsuvieraat sekä aina yhtä tervetulleet luennosta muutoin vain kiinnostuneet kerääntyivät Medisiinan Osmo Järvi -saliin.

Luennon alusti akatemiaprofessori Hannu Salmi lausumalla muutaman sanan legendaarisesta ensimmäisestä oppiaineen professorista Veikko Litzenistä sekä pohtimalla, kuinka tiede ja taide eivät kilpaile toistensa kanssa, vaan ovat kumpaisetkin välttämättömiä.

Kiintoisan ja mukaansatempaavan luennon piti Johanna Venho, joka on kirjoittanut niin runoja, lastenkirjoja kuin proosaakin. Meille hän kertoi Finlandia-ehdokkaana olleen Sylvi Kekkosesta kertovan teoksen syntyprosessista. Luento tallennettiin ja sen voi käydä katsomassa osoitteessa:

https://echo360.org.uk/section/c9bc6e5f-2370-461f-a42a-bf627c2dd894/home

Luentoa oli kovin mielenkiintoista kuunnella kulttuurihistorian tutkijan näkökulmasta ja vieläpä sellaisen, joka on todella huono kuluttamaan kaunokirjallisuutta. Venho oli tehnyt perusteellista taustatyötä teostansa varten ja tutustunut sekä jo aiempaan Sylvi Kekkosta käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen että viettänyt paljon aikaa Urho Kekkosen arkistossa, jossa sijaitsee myös Sylvi Kekkosen tuottamaa ja häntä koskevaa aineistoa, kuten almanakkoja, päiväkirjoja ja lehtileikkeitä.

Venho kuvaili elävästi, miten hän rakensi romaaninsa maailman faktojen ympärille. Venho kokee, että historiallinen romaani voi täyttää aukkoja, joita lähdetieto ei suoraan kerro. Todellisen henkilön sisäiseen elämään samaistuminen ja sen kuvaaminen vaikutti luennon perusteella kiehtovalta matkalta.

Menneisyyden ihmisten kohtaaminen taiteessa ja tieteessä on osittain hyvin erilaista ja toisaalta kovin samanlaista. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat usein kiinnostuneita mitä lähteiden takaa löytyy. Oikeastaan harvoin mikään humanistinen tutkimus käyttää lähteitä sellaisenaan, vaan tutkimus on nimenomaan tulkintaa – joskin vakaasti perusteltua ja mahdollisimman läpinäkyväksi tehtyä sellaista.

Venho puhui, kuinka hän haluaa tuoda esiin hahmojensa kaikki puolet – synkätkin. Taiteellisessa tulkinnassa oleellista on toki faktojen oikeellisuus, mutta lukijan luottamusta haetaan muun muassa tunnetason totuudellisuudella. Venho kertoikin, että oli saanut maalaamastaan Sylvi Kekkosen verbaalisesta muotokuvasta hyväksyvää palautetta, jossa Kekkosen tunteneet tunnistivat hänet myös teoksesta. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat kiinnostuneita ihmisyyden kaikista puolista, mutta lukijan luottamuksen saamisen välineet taitavat olla oleellisin ero tieteen ja taiteen välillä. Myös me tutkijat olemme hyvinkin kiinnostuneita menneisyyden ihmisten ajatusmaailmoista, tunne-elämästä, sosiaalisista suhteista, kokemuksista, käytöskoodeista ja pelon aiheista.

Hyvän taiteellisen elämäkerran ja onnistuneen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ero taitaakin olla, että siinä missä onnistunut elämäkerta antaa lukijansa eläytyä hahmoihin ja tunnistaa kuvattujen ihmisten puhetapoja ja käytöstä, niin tutkimusteos puolestaan maalaa kuvan maailmasta, joka osittaisesta tuttuudestaan huolimatta on hieman outo, vähän vieras, jotenkin vaikeasti hahmotettava.

Kyse onkin siitä, että taide kuvaa lopulta nykyisyyttä ja tuttuutta. Se auttaa käyttäjäänsä käsittelemään omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Faktat voivat olla samat niin taiteessa kuin tieteessäkin, mutta taiteessa pilareiden välit täytetään tuttuudella, tieteessä vieraudella. Ja tämä ehkä onkin juuri sitä, mistä Salmi puhui – kummatkin ovat välttämättömiä, joskin toisistaan eroavia.

Eurooppalaisten mediatutkijoiden ECREA-järjestön alaosastona toimii aktiivinen radiotutkijoiden jaosto, joka järjesti Sienassa 18–21.9.2019 kuudennen konferenssinsa. Siinä missä kattojärjestö ECREAn kokoontumiset ovat mitoiltaan valtavia, radiotutkijoiden kohtaamiset ovat pienimuotoisia ja kotoisia. Kuitenkin Sienaan saapui tavallista suurempi määrä äänimediasta kiinnostuneita. Paikalla oli 170 osallistujaa, joiden esitelmäaiheet oli valittu arviointikierroksen kautta.

Suuri osallistujien määrä ilahdutti järjestäjiä, mutta poikkeuksellisen laaja kiinnostus juuri Sienassa järjestettävää konferenssia kohtaan ei liene lopulta ollut organisaattoreille suuren suuri yllätys. Historiallisen kaupungin ainutlaatuinen kauneus oli epäilemättä paikalle tulleiden yliopistoihmisten tiedossa. Keskiaikaisen keskustan kupeessa kokoontuneet tutkijat pystyivät halutessaan vaikkapa pujahtamaan kaupungin kapeilla keskiaikaisilla kujilla kiitävien skoottereiden ja Fiatien sekaan.

Konferenssi järjestettiin Palazzo Centrale Del Complesso San Niccolossa, jossa on vuoteen 1999 saakka sijainnut psykiatrinen sairaala. Nyt rakennuksessa toimii useita Sienan yliopiston yksikköjä. Jo talon kolmannen kerroksen ikkunasta saattoi ihailla toscanalaisia lehtoja ja horisontissa siintäviä viiniviljelmiä.

Entisen sairaalan tiloissa on sekä humanistien että luonnontieteilijöiden yksikköjä. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssin teemana oli radio sosiaalisena mediana. Järjestäjien kutsun mukaan väline on yhteisöllinen ja eri kuuntelijaryhmien tarpeita tunnistava mediumi, jolla on yhä merkitystä. Peitellyn provokatiivisesti teemoittelu vihjaili, että ääniradio olisi televisiota ja lehdistöä paremmin onnistunut vastustamaan tuotteistumista ja säilyttämään erilaisia yhteisöjä palvelevan luonteensa. Toki kaikkien on pakko myöntää, että maailmalta löytyy radioita mainosrahoitteisista formaattiviestimistä aina pieniin kansalaisradioihin. Siksi tapahtuman kutsukirje haastoi osallistujia pohtimaan, mitä tarkoittaa puhua radiosta sosiaalisena mediana.

Ajatusta radion sosiaalisuudesta järjestäjät hakivat filosofi ja teknologiakriitikko Ivan Illichin hyödyntämää ”leppoisuuden” tai ”rentouden” (conviviality) käsitteellä, jonka hän on esitellyt teoksessaan Tools for Conviviality (1973). Itseasiassa käsite tuntuu hieman hankalasti suomeksi ilmaistavalta, varsinkin minulle, jolle alkuperäinen teos ei ole tuttu. Kuitenkin Illichiä tulkitsevien viestintätutkijoiden mukaan mediateknologioiden pitäisi tarjota kullekin merkitykselliseksi koettua viestintää ja näin reitti osallisuuteen. Useat esitelmöitsijät olivat tarttuneet konkreettisesti Illichin käsitteistöön ja paikansivat vähemmistöjen yhteisöradioista vahvoja sosiaalisia sidoksia ja luovuutta ylläpitäviä merkityksiä. Näin syntyy joviaalisuutta ja leppoisuutta.

Muutamat yhteisöllistä mediaa esitelleet tutkimushavainnot olivat yllättäviä. Professori Nico Carpentier esitteli projektia, jossa tutkijat paikansivat Kyprokselta itseään piilottelevan radiokanavan. Se ei halunnut tulla löydetyksi.  Paradoksaalisesti toimiva media ei ollut laiton asema vaan yhteisöviestin, jolle riitti oma toimintaympäristö, eivätkä tekijät kaivanneet yhtään enempää julkisuutta toiminnalleen.

Lukuisten todistusten mukaan ääniradio on elinvoimainen mediumi, oli se sitten vapaina aalloilla etenevää lähetystä tai nettiteitse välitettyä ohjelmatarjontaa. Toki sen tulevaisuudelle voi nähdä myös uhkia. Euroopan yleisradioliiton (EBU) markkinointitutkimuspalvelun johtaja David Fernandez Quijada oli yksi konferenssin pääpuhujista. Esityksensä aluksi hän vakuutti 56 yleisradioliiton jäsenmaan ja 116 mediaorganisaation painoarvolla, miten luotettavia uutisoijia eurooppalaiset yleisradioyhtiöt ovat.

Mutta näilläkin mahtiviestimillä on huolensa, sillä palvelujen käyttäjät ovat vääjäämättä keski-ikäistyneet, ja kehitys jatkuu. EBUn asiantuntijan diagnoosi oli ilmeinen. Yleisradioyhtiöissä on ikävinoutuma. Silmäys mediankäyttäjien ajasta kilpailevien uusien media-alustojen henkilöstöön antaa David Fernandez Quijadan mukaan osviittaa. Facebookin, Amazonin ja Applen työntekijöiden keski-ikä on 30 vuotta. Julkisen palvelun yleisradioyhtiöissä keski-ikäiset työntekijät tuntevat ikätovereidensa tarpeet kuin omat taskunsa. Heille he ohjelmia tekevätkin. Nuoret digijättien palkkaamat osaajat ymmärtävät ikäisiään ja nuoria keski-ikäisiä paremmin. EBU-johtajan mukaan julkisen palvelun medialle ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia entistä paremmin tunnistamaan ja ymmärtämään nousevien polvien tarpeita.

EBUn asiantuntijan David Fernandez Quijadan mietteet kiinnostivat monia vielä virallisten kysymysten jälkeen. Kuva: Elisa Bacco, konferenssiavustaja, Sienan yliopisto.

Silti julkisen palvelun mediayhtiöiden ongelmat vaikuttivat Toscanan taivaan alla varsin pieniltä, vaikka ne varmasti tulevaisuudessa muuttuvat entistä kiperämmäksi viestintäpolitiikaksi, jos palvelujen käyttäjämäärät marginalisoituvat. Kriittinen raja tulee vastaan, jos nuoresta ikäpolvesta ei löydy julkisen palvelun kuluttajia.

Entisen sairaalarakennuksen seminaaritiloissa monet esitelmöijät kertoivat, miten vapaaehtoisten kansalaisaktiivien vetämät yhteisöradiot olivat arjessaan ratkaisseet ohjelmapoliittiset haasteet. Ne yksinkertaisesti antoivat ihmisten tehdä ohjelmaa pienelle kuulijakunnalle oman lähiympäristönsä ongelmista. Kun radioaseman aallon kantama on muutama kymmenen kilometriä, tarpeiden tunnistaminen saattaa olla helpompaa kuin kansallisia yleisöjä palvelevilla yleisradioilla.  Ne ovat suuria toimijoita, jotka tuottavat sisältöjään täysin toisenlaisessa mediaympäristössä kuin, mihin ne ovat aikanaan syntyneet.

Ehkäpä muutamat julkisen palvelun medioita edustaneet osallistujat saivat vinkkejä vaikkapa rentouden ja yhteisöllisyyden ylläpitoon marginaaliviestimistä kertoneista alustuksista.

Teksti ja kuvat: Karoliina Sjö ja Marika Ahonen

Metodifestivaalit juhlistivat 10-vuotista taivaltaan Tampereella elokuun lopulla 27.8.–29.8.2019. Aihe kiinnosti, sillä mukaan oli ilmoittautunut 550 tutkijaa yli tiederajojen. Tapahtuma tarjosi yhteensä 35 menetelmiin keskittyvää sessiota metodologisen osaamisen kehittämiseen. Pääpuhujien aiheet vaihtelivat globaalin maailman haasteista tekoälyyn ja laadullisen tutkimuksen merkitykseen. Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutaman mieleen jääneen teeman metodifestivaalien annista suhteutettuna omiin väitöstutkimuksiimme ja samalla pohdimme metodien suhdetta kulttuurihistorialliseen tutkimukseen ylipäätään.

Kulttuurihistorialle ominaista on, että se keskustelee monien eri tieteenalojen kanssa ja dialogia käydään näin ollen myös eri metodien kanssa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus voidaan käsittää prosessina, jossa tulkitsemme ja ymmärrämme menneisyyttä lähteiden avulla. Tulkinta ja ymmärrys edellyttävät kysymistä, ja kysyminen puolestaan edellyttää näkökulmaa, joka on aina teoreettinen. On hyvä huomioida, että mikään yksittäinen käsite tai teoria ei kuitenkaan ole vielä itsessään menetelmä, eikä mikään menetelmä puolestaan kerro itsessään mitään merkityksellistä tutkimuskohteestaan. Menetelmät eivät siis tarjoa tutkijalle mitään valmista näkökulmaa. Esimerkiksi lähteiden laatu, saatavuus ja rakenne vaikuttavat tutkijan menetelmällisiin ja teoreettisiin valintoihin.

Metodifestivaali sai meidät kummatkin pohtimaan ja kertaamaan metodien perusolemusta ja sitä, millaisia menetelmällisiä kysymyksiä meidän omiin töihimme liittyy. Tutkimuksellisesti perustavanlaatuisia kysymyksiä siis, mutta sellaisia, joita varmasti jokaisen tutkijan on hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään ja kertaamaan. Menetelmien valinta ja noudattaminen sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla on keskeinen osa tutkimusprosessia, ja omat menetelmälliset ratkaisut ja valinnat on pystyttävä perustelemaan. Samalla on hyvä pitää mielessä, että metodit ovat osa tutkimusta itseään ja harvoin käytettävissä puhdasoppisessa muodossaan. Omat menetelmävalinnat ja niiden soveltaminen riippuvat siitä, mitä tutkii eli millaisten tutkimusongelmien ja -kysymysten parissa työskentelee. Tutkijalla on näin valta ja vastuu tutkimuskysymyksien asettamisessa: sama tutkija voi kysyä samalta aineistolta hyvin erilaisia kysymyksiä eri aikoina muuttuvien painotuksien ja mahdollisuuksien myötä. Sama pätee menetelmiin; ne kehittyvät ja mahdollistavat uusia tapoja lähestyä ja käsittää vanhaa aineistoa.

Analyysiohjelmistot tutkijan apuna
Menetelmien kehittymisen osalta erilaiset digitaaliset aineistot ovat avanneet uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää digitaalisia ja tietokoneavusteisia menetelmiä historiantutkimuksessa. Metodifestivaalien sessio tietokoneavusteisen laadullisen tutkimuksen analyysiohjelmistoista osui molemmille meille hyvään saumaan, sillä olimme pohtineet väitöskirjan aineistojen hallintaan ja järjestämiseen liittyviä mahdollisuuksia. Toisella meistä lähdeaineisto koostuu hyvin erilaisista osioista ja toisella taas lähdeaineisto on hyvin laaja, joten sopivasta ohjelmistosta voisi saada merkittävää apua omaan tutkimukseen. Kyseisessä sessiossa käsiteltiin NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmia, joista edellistä ajattelimme ainakin aluksi lähteä testaamaan – vaikka ohjelman toimivuus onkin herättänyt eriäviä mielipiteitä esimerkiksi historioitsijoiden keskuudessa. Puhujat korostivat, kuinka tärkein mahdollisuus analyysiohjelmissa on se, että tiedon etsimisen sijaan aikaa vapautuu tärkeimmälle: ajattelulle. Puhujat myös painottivat tutkijan omaa roolia ja merkitystä tutkimuksen onnistumisessa: ohjelmat toimivat vain työkaluina aineiston järjestämiseen, sillä tutkija on se, joka tekee kysymykset ja tulkinnan.

Laadullisen aineiston analyysiohjelmistot -sessiossa NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmistoja käyttäneet tutkijat kuvasivat analyysiohjelmistojen käyttöä.

Tutkijaposition merkitys
Edellä mainittu tutkijaposition korostaminen nousi esiin myös monissa muissa sessioissa: tutkijan vastuu ja valta on tehdä tulkinnat ja kysymykset, joihin metodologia tarjoaa välineet lähestyä. Tämä sai meidät pohtimaan myös omaa tutkijapositiotamme suhteessa tutkimukseen. Me kummatkin lähestymme tutkimuksiamme ja niille asetettuja tutkimuskysymyksiä pääsääntöisesti yksilön tuottaman materiaalin avulla. Vaikka kyse on näin ollen yhden henkilön tuottamista aineistoista, eivät tutkimuksemme keskity pelkästään yksilön kokemuksiin, vaan olennaista on intiimin tutkimuksen suhde laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja merkityksiin. Näin suhteutamme tutkimuksessamme yksilön laajempaan kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin.

Tulkitsemme ja ymmärrämme yksilöä tällöin suhteessa ympäristöön, ja olennaista on myös tutkijan ja tutkittavan välinen vuorovaikutus. Tärkeää on siis oman tutkijaposition jatkuva reflektointi ja sen tiedostaminen, että tekemämme perustellut, tieteen sääntöjä noudattavat tulkinnat ja valitsemamme näkökulmat ovat vain eräitä versioita tapahtumien kulusta ja niiden seurauksista. Tulkintojen paikkansapitävyyden ja oikeutusten pohtiminen on oleellista, ja tutkijaa sitoo myös oikeudelliset lähtökohdat, joista on tärkeää olla tietoinen jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa.

Laadullisen tutkimuksen tärkeydestä
Laadullisen tutkimuksen tärkeyttä ja mahdollisuuksia metodifestivaaleilla painotti professori Jennifer Mason keynote-luennollaan ”Insight or evidence? Why we need the investigative energy of qualitative approaches”. Kulttuurihistoriassa kyse on ollut perinteisesti laadullisesta tutkimuksesta, mutta myös määrälliset menetelmät ovat toimineet moninaisesti tutkimuksen tukena. Laskennallisiin menetelmiin pohjautuvaa tutkimusta on tehty viime aikoina erityisesti digitaalisten menetelmien avulla, jota uusin Ennen ja Nyt -lehden teemanumero (2/2019) ”Digitaalinen historiantutkimus” monin tavoin valaisee. Myös Mason puhui eri menetelmiä yhdistelevän tutkimuksen puolesta, mutta hän oli huolissaan laadulliseen tutkimukseen aika ajoin kohdistuvasta perusteettomasta kritiikistä kotimaassaan Englannissa. Ilmiö on tuttu myös Suomessa, kuten viimeisin arvosteluiden ryöppy Helsingin Sanomissa julkaistuun, professori Anu Kantolan ja akatemiatutkijan Hanna Kuuselan tutkimukseen “Mitä rikkaat todella ajattelevat” osoittaa.

Professori Jennifer Masonin keynote-luento.

Masonin mukaan vain laadullisen tutkimuksen avulla on mahdollista tavoittaa aidosti oivaltavaa tietoa moniselitteisestä maailmasta ja hän painotti myös luovuuden merkitystä laadullisen tutkimuksen tekemisessä. Esimerkiksi kirjoittamisen ja esittämisen tyyleillä tutkimuksessa on myös merkittävä rooli monimutkaisen maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä. Kaiken kaikkiaan laadullinen tutkimus voi Masonin mukaan käsittää kattavan valikoiman eri metodeja, aineistotyyppejä, näkökulmia ja ulottuvuuksia. Ominaista laadulliselle tutkimukselle on juuri jatkuva aktiivinen reflektointi, jonka avulla voidaan päästä oleellisten ja vaikeiden kysymysten äärelle.

Lopuksi: Tampereen hurma
Jättipä festivaali aikaa myös Tampereen muihin nähtävyyksiin tutustumiseen: Rauhaniemen uintipaikkaan, Tuomiokirkkoon ja Muumimuseoon. Tampere on maailman saunapääkaupunki, joten yleisiä saunoja ja uintipaikkoja kaupungissa riittää. Tällä kertaa ilmat olivat sen verran kuumat, että hikeä ei tarvinnut erikseen saunan lauteilta käydä hakemassa. Rauhanniemi tarjosi kuitenkin kauniit puitteet pulahtaa virkistävään Näsijärveen.

Näsijärvi

Tuomiokirkkoon meitä houkuttelivat erityisesti Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin kirkkoa kaunistavat taideteokset. Muumimuseo kietoi meidät hetkeksi maailmaan, josta oli jopa haikeaa irrottautua. Museossa ihastuttivat etenkin Tove Janssonin piirrokset ja maalaukset sekä Tuulikki Pietilän huikeita yksityiskohtia sisältävät muumikuvaelmat. Tampere tarjosi meille parastaan, ja festivaaleilta saimme paljon ajateltavaa ja ideoita omiin töihimme liittyen. Tämä oli hyvä tapa aloittaa syksy, joka tulee olemaan työntäyteinen.

Tampereen tuomiokirkko

Kirjoittajat tekevät väitöskirjatutkimusta kulttuurihistoriaan.

*

Kirjallisuutta:

Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. SKS, Helsinki 2001.

Historian kirjoittamisesta. Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen. Turun yliopisto, Turku 2005.

Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä. k&h, Turun yliopisto, Turku 2013.

Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Toim. Kimmo Elo. THY, Turku 2016.

Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toim. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora. Gaudeamus, Helsinki 2018.

Teksti: Miira Vuoksenranta

International Society for Cultural History eli ISCH kutsui jälleen kulttuurihistorioitsijoita eri puolilta maailmaa vaihtamaan ajatuksia vuotuiseen konferenssiinsa, joka järjestettiin tällä kertaa 26-29.6.2019. Tänä vuonna konferenssin isännöinnistä vastasi Tallinnan yliopisto ja sen teema oli globaali kulttuurihistoria. Suomalaisittain ihanteellinen sijainti sai oppiaineemme mutta myös yleisemmin maamme kulttuurihistorioitsijoihin vipinää: paikalle saapui muhkeasti yli 50 suomalaista. Tämä oli varteenotettava prosentti koko kävijämäärästä, joka oli sekin huomattava: yhteensä yli 200 henkilöä. Suomalaisten innokas aktiivisuus verrattuna virolaisten tutkijoiden vaatimattomaan määrään huomioitiin myös Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professorin Marek Tammin lausumissa tervetuliaissanoissa yleisön huvitukseksi.

Konferenssin painettu ohjelmakirja oli liki 180-sivuinen järkäle. Kuva: Paavo Oinonen

Myös itse päätin saapua paikalle nuuhkimaan ilmapiiriä, vaikka en väitöskirjaprojektini vähäisen iän ja yleisen hämmennyksen vuoksi ollutkaan ehtinyt konferenssiin abstraktia lähettää. Koska konferenssi tosiaan oli Tallinnassa helpon laivamatkan päässä, en tahtonut jättää väliin tilaisuutta kokea kansainvälinen konferenssi, mutta pienemmillä paineilla. Kiinnostavaa oli nähdä omin silmin tutkijoita, jotka olivat olleet siihen mennessä ainoastaan nimiä paperilla.

Koska sessioita oli samaan aikaan käynnissä 8 kappaletta ja esitelmien aiheet olivat monenkirjavia, ei ohjelmasta luonnollisesti löytynyt paljoakaan omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää kuunneltavaa. Siksi päätin osallistua sessioihin oman kiinnostuksen ja fiiliksen johdattamana. Lisäksi pyrin välttelemään sessioita, joissa oli paljon suomalaisten ja varsinkin turkulaisten esitelmiä. Tämä oli helpompaa kuin olisi voinut kuvitella, koska yllättävän usein kotimaamme tutkijoiden esitelmät tulivat kylki kyljessä. Se oli kuitenkin ymmärrettävää suomalaisten lukumäärän huomioon ottaen. Key note -puhujien lisäksi sain kuulla muun muassa noituudesta, urbaanista tilasta, varhaismodernista globaalista historioista, luovasta kirjoittamisesta kulttuurihistoriassa sekä kirjallisista käytänteistä 1600- ja 1700-lukujen Euroopassa. Mukavaa oli valinnanvapaus: koska kaikkea ei voinut nähdä, kaikkea ei myöskään ollut pakko nähdä.

Koska viivyin Tallinnassa koko konferenssin ajan, oli tarjolla runsaasti aikaa tutustua Tallinnan nähtävyyksiin. Muiden jatko-opiskelijoiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Vabamu-museossa, KGB:n tutkintavankilassa pahamaineisella Pagari-kadulla ja Viru-hotellin salaisen yläkerroksen KGB-museossa. Lisäksi uskaltauduimme kävelylle aurinkoiseen Vanhakaupunkiin turistipaljouden joukkoon.

Miehitysten ja vapauden museo Vabamuun saapuessaan kävijä saa käyttöönsä kuulokkeet, joiden avulla hän voi kuunnella e-opastuksen näyttelyissä kiertäessään. Museon teemoja ovat miehitykset, vastarinta, uudelleenitsenäistyminen ja vapaus. Opastuksen keskiössä ovat miehittäjien sijasta tavallisten virolaisten tarinat. Opastuksen sisältö oli mielestäni kiinnostava ja onnistunut, mutta ikävä kyllä teknologia ei aina toiminut toivotulla tavalla. Opastus vaihtui sitä mukaa, kun liikuimme museossa, mutta aina se ei toiminut kunnolla, mikäli sattui seisahtamaan väärään paikkaan. Vabamu-museon lipuilla sai lisämaksua vastaan vierailla myös Vanhakaupungissa sijaitsevissa KGB:n vankiselleissä. Ne rakennettiin Pagari-kadulla sijaitsevan talon kellariin 1940-luvulla Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja vihollisia varten. Näissä pidätysselleissä syytettyjä kuulusteltiin ja kidutettiin ennen, kun heidät lähetettiin tuomioistuimeen. Vierailu vankiselleissä ei kestänyt kauan, mutta ne jättivät konkreettisuudessaan meihin vahvan vaikutuksen. Kesäisen aurinkoiselle kadulle astuessa ristiriita klaustrofobisen synkkään kellarivankilaan ei voinut olla korostuneempi.

Aivan viime tingassa saimme idean käydä vielä Viru-hotellissa sijaitsevassa KGB-museossa, jonne pääsee ainoastaan opastettuna ennakkovarauksella. Vierailimme siellä juuri ennen kotimatkalle lähtöä, mikä tarkoitti aikaista herätystä juhlimisesta uuvahtaneille. Jatko-opiskelijatoverini sanoin: ”Olen hereillä ja lähdössä museoon, mutta miksi?” Käynti oli kuitenkin tuskan arvoista. Opas oli selvästi vanha konkari, joka johdatti meidät kuivaa huumoria viljellen sekä Viru-hotellin että sen ylimmässä, salaisessa kerroksessa toimineen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun historiaan. Kierrokselta jäi päällimmäiseksi mieleen tarina mummoista, jotka palkattiin Neuvostoaikaan istumaan joka kerroksessa ja raportoimaan hotellivieraiden liikkeet. Lisäksi mieleen jäi salaisessa kerroksessa sijaitseva radiokeskukseen johtava paksu ovi, jossa luki sekä venäjäksi että viroksi: ”Täällä ei ole mitään”. Hotellissa ammoin työskennellyt sähköasentaja oli saanut hälytyksen sähköviasta ja oli rientänyt tälle olemattomalle ovelle. Sen takana oli ollut odottamassa agentti pistooli sojossa.

Viru-hotellin korkeuksissa sijaitsevan KGB-museon tarkkailulaitteistoja, joiden avulla neuvostoviranomaisia kiinnostaneita hotellivieraita kuunneltiin. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssimatkalta jäi käteen paljon hyviä muistoja. Oleellinen osa sen onnistumisella oli yleinen rento tunnelma sekä jatko-opiskelijoiden yhteisöllisyys. Illallisia ja yöelämää oli niin paljon kuin sielu sieti (tai ei sietänyt). Lisäksi majapaikkamme oli erityisen hieno: sen järjestäjät tekivät meille tosiaan suuren palveluksen. Kämpät sijaitsivat aivan Vanhankaupungin kupeessa, kasvisravintoloiden, design-liikkeiden ja hipsteribaarien ympäröimänä suoran ratikkayhteyden päässä yliopistolta. Muiden esitelmiä katsellessa itselle muodostui suurempi varmuus tulevaisuuden konferensseja varten. Vaikka esitelmien pitäminen tuskin tulee ikinä olemaan helppoa, on niistä minunkin mahdollista suoriutua kunnialla.

Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.

Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.

Littoisten kärhämästä huolimatta juhannus sujui pääosin rauhallisesti, ja perinteitä vaalien kokoonnuttiin aattoiltana kokon äärelle. Vuoden 1918 muistot ja edellisen suven ristiriitaiset tunnelmat olivat silti käsinkoskeltavat, ja myös juhannuksen vietossa näkyi kansakunnan kahtiajako. Juhannuksen ristiriitaisuutta kuvasi jo Eino Leino sisällissodan jäljitunnelmissa kirjoittamassaan runossaan ”Juhannus 1918”. Se alkaa kauniina luonnonkuvana, jossa juhannus merkitsee kesän paluuta, jatkumoa:

Kaikki palas: Suomen linnut,

Suomen kesä, kukkaset,

taas kuin ennen kirkkahina

kisaa järven lainehet.

Onnellisen, utuisen kuvan rinnalle asettuvat muistot ankarasta taistelusta:

Tulee kesä, tulee talvi,

eipä hetket autuaat

jolloin käsi kättä vasten

unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla:

kadotin nyt kallihin

uskon kansaan, isänmaahan,

jota raukka rakastin.

Juhannuksen keskelläkään ei ollut mahdollista heittäytyä unohdukseen tai liittyä juhlaan:

Siks ei elon juhlat mulla,

vaikka juhlii juhannus,

syän ei syttä valkeampi.

Mistä silloin pelastus?

Juhannuksena 1919 tunnelmat olivat yhä samankaltaiset, vaikka vuosi oli ehtinyt kulua. Suven juhlaan liittyi kuitenkin utooppinen toive paremmasta. Voisivatko yhteiset perinteet auttaa ylittämään sen kuilun, joka yhteisöä erotti? Voisiko kesän runsaus ja anteliaisuus kääntää katseen tulevaan, menneen sijasta?

”Kesänjuhla nostaa ihmisen kuin maasta”, kirjoitti Riihimäen Sanomat juhannuksen kynnyksellä 21. kesäkuuta. ”Arkitouhujen, huolien, riitaisuuksien ja lukemattomien ihmisheikkouksien taakka musertaisi ihmisen, ellei juhannus saapuisi nostattajana ja rohkaisijana. Vieköön tämä suven suuri juhla kansamme pirstoutuneet osat lähemmäksi.”

Turkulainen Uusi Aura julkaisi 22. kesäkuuta Ester Talvion runon ”Juhannus 1919”, joka tuntuu nimensä puolesta kuin viittaukselta Leinon edellisenä vuonna kuvaamaan tilanteeseen. Viisisäkeistöisen runon alku tiivistää toiveen tyyneydestä: kesä voisi huuhtoa pois murheelliset muistot.

Tyynny kaipaus!

Katse, käänny kauneutta

näkemään ja tuntemaan!

Onhan onnen runsautta

synnyinmaamme tulvillaan.

Tantereemme, verin tahratut

suvi uus’ on suloin huuhdellut.

Käänny, mieli murehista pois

kuin ei kauhun vuotta ollut ois!

Teksti: Juuso Rekola

Kansainvälisyys on nykyisin yksi tiedeyhteisön kulmakivistä lähes kaikkialla maailmassa, kun ylirajaiseen yhteistyöhön kannustetaan yhä enemmän ja siihen löytyy enenevissä määrin resursseja. Kulttuurihistorian oppiaineeseen saatiin vuonna 2019 kansainvälinen vierailija Itä-Euroopasta, kun Oleksandr Okhrimenko Kiovan kansallisesta yliopistosta vieraili Suomessa 3.–7. kesäkuuta. Okhrimenko on keskiajan tutkija; hän on väitellyt ja julkaissut kirjan sydänkeskiajan Englannin kaupunkien arjesta, ja nykyisin hän tutkii länsieurooppalaisia käsikirjoituksia. Toisen vuoden apulaisprofessorina (Assistant Professor) hän pitää myös useita kursseja keskiaikaisesta elämästä ja alkuperäislähteiden käytöstä.

Okhrimenkon Suomen-matka järjestyi Erasmus+ -ohjelman kautta. Erasmus+ on eurooppalaisille korkeakouluille suunnattu vaihto-ohjelma, joka toteuttaa kansainvälistä yhteistyötä opiskelija-, opettaja- ja henkilökuntavaihtojen sekä erilaisten hankkeiden kautta. Ohjelman kautta myös moni turkulainen historioitsija on ollut tutkijavaihdossa, viikon mittaisista pikavisiiteistä aina pitempiin matkoihin.

Keskustelu tutkijavieraan kanssa oli hyvin antoisaa, rentoa ja tasapainoista. Vaikka kaikkiin etukäteen valmisteltuihin kysymyksiin ei välttämättä tullut suoria vastauksia, sivupoluille lähtemällä ja avointen kysymysten kautta oli mahdollista saada paljon mielenkiintoista tietoa siitä, millaista historiantutkimus Ukrainassa oikeastaan on.

Miten ja miksi päädyit historioitsijaksi ja keskiajan tutkijaksi?
Yliopistoon siirtyessäni päätin aluksi ryhtyä arkeologiksi tai filologiksi, sillä koulussa historia tuntui lähes liian helpolta aineelta. Kun saavuin yliopistoon 17-vuotiaana, päätin kuitenkin viime hetkellä valita historian, sillä se tuntui luontevimmalta. Ukrainassa ensimmäinen opintovuosi kuluu lähinnä ympärilleen katsellessa, minkä jälkeen yleensä valitaan, mihin erikoistua. Päätin erikoistua keskiajan tutkimukseen, koska pidin erityisesti latinan opiskelusta ja minua kiehtoi ajatus siitä, että pääsisin käsittelemään alkuperäisiä, latinankielisiä käsikirjoituksia. Kun löysin vielä aiheen, joka kiinnosti, suunnitelmilleni näytettiin vihreää valoa.

Tutkin arkielämää sydänkeskiajalla aina väitöskirjaani asti. Vaikka luulin tämän tutkimusalueen olevan helppoa, se ei lopulta ollut niin. Verrattuna esimerkiksi poliittiseen historiaan arkielämän tutkimukseen voi ja pitää sisällyttää hyvin laaja-alaisesti aineistoa, sillä relevanttia tietoa voi löytää miltei kaikenlaisista lähteistä. Arkielämän tutkimus vaatii myös laajojen aikavälien ja kokonaisuuksien hahmottamista, joten lähteideni määrä kasvoi ja kasvoi. Päädyin tutkimaan vain noin kahdensadan vuoden mittaista sydänkeskiaikaa, mikä lopulta osoittautui mielekkääksi: alueellisesti rajatun aineiston tutkimus paljasti yllättäviäkin muutoksia tuolla aikavälillä, vaikka näkökulmaani voisi kuvata mikrohistorialliseksi.

Miten opintosi sujuivat, ja millaista nykyinen tutkimuksesi on luonteeltaan?
Haasteellista on, että Ukrainassa ei ole saatavilla merkittävää määrää lähteitä keskiajan Länsi-Euroopasta. Miten voi tehdä tieteellistä työtä aiheesta, josta ei voi löytää mitään? Jossain vaiheessa kuitenkin paljastui, että Ukrainan kansalliskirjastossa säilytetään verrattain pientä, mutta merkittävää kokoelmaa keskiaikaisia käsikirjoituksia lännestä. Näitä käsikirjoituksia ei ollut juuri hyödynnetty, joten tutkimukseni osuu hyvään saumaan. Myös moderni teknologia on mahdollistanut sen, että ei ole pakko tutkia vain oman maansa historiaa. Eri alueiden tutkimus onkin avartanut näkökulmaani merkittävästi.

Okhrimenkon uusi, ukrainankielinen teos arkielämästä 1000–1200-lukujen Englannissa.

Mainitsitkin jo lähteiden saatavuuden, mutta monia varmasti kiinnostaa tietää yleisesti, millaista on olla ukrainalainen historioitsija tai tiedeyhteisön jäsen?
Ukrainassa rahoitus ei ole kovin pitkälle kehittynyttä. Suurimman osan rahoituksesta saamme yliopistolta, jossa olemme kuitenkin töissä ensisijaisesti opettajina. Annamme opiskelijoille valmiudet käyttää alkuperäislähteitä. Aikaa, tilaa ja rahaa oman tutkimuksen tekemiseen ei ole niin paljoa kuin mitä haluaisi, joten Erasmuksen kaltaiset avustukset tulevat tarpeeseen. Varsinaisten historiantutkijoiden piiri Ukrainassa on melko pieni; vuosittain yliopistoon otetaan sisään 50–70 opiskelijaa, joista yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki päätyvät myöhemmin yliopiston ulkopuoliseen ammattiin, erityisesti museoihin tai opetustehtäviin.

Historiantutkimukselle on kuitenkin tilaa. Nykyisin Ukrainassa ollaan kiinnostuneita erityisesti sosiaalihistoriasta, niin keskiajan tutkijoiden keskuudessa kuin myös monella muulla alalla. Neuvostoaikana keskiajan tutkijoidenkin oli työskenneltävä valtionideologian hyväksi, ja heidän tehtävänsä oli löytää menneisyydestä esimerkkejä, joilla voitiin perustella Neuvostoliton yhtenäisyyttä. Ukrainan itsenäistyttyä poliittiset aiheet ovat antaneet tilaa sosiaalisille kysymyksille, kuten arkielämälle.

Mikä sai sinut tulemaan Suomeen?
Noin kaksi vuotta sitten vierailin ensimmäisen kerran Turussa, Centre for the Study of Christian Cultures -tutkimuskeskuksen järjestämässä konferenssissa. Konferenssi käsitteli uskonnon historiaa sekä kristillistä kulttuuria, ja vierailun perusteella Suomessa tehtiin mielenkiintoista ja korkeatasoista tutkimusta. Turun ja Kiovan yliopistojen välillä on yhteistyötä, joten kun minulle tarjottiin mahdollisuutta käydä uudestaan Suomessa, suostuin.

Olen kiitollinen Marika Räsäselle siitä, että hän esitteli minulle ei vain Turkua, vaan myös Helsinkiä ja Tamperetta. Sain tutustua moniin suomalaisiin historioitsijoihin. Huomasin, että keskiajan tutkijoiden verkosto on samanlainen kuin Ukrainassa; piirit ovat pienet, joten tunnemme yhtenäisyyttä enemmän keskenämme kuin muiden kollegojen kanssa. Yhteistyö on tietysti tärkeää kaikilla tasoilla, jotta voimme ylittää ne jakolinjat, jotka jakavat tutkijoita kahtia, ja jotta voimme tuottaa parempia tutkimustuloksia.

Millaista suomalainen tutkimus on ukrainalaiseen tutkimukseen verrattuna?
Huomattavaa on, että suomalaisilla keskiajan tutkijoilla on paljon kokemusta ulkomailta, ja tutkimus on usein luonteeltaan hyvin kansainvälistä. Ukrainassa näin ei vielä ole, mihin vaikuttaa tietysti se, että vanhempi sukupolvi ei esimerkiksi hallitse englannin kieltä hyvin. Mahdollisuus viikon tutkijavaihtojen kaltaisiin reissuihin helpottui vasta viitisen vuotta sitten, kun tutkijat eivät enää tarvitse lyhyitä matkoja varten passin lisäksi muita matkustusasiakirjoja. Suomessa tutkijoilla on myös enemmän aikaa tutkimustyöhön. Ukrainassa työtehtävät ovat yleensä pitkäkestoisempia, kun taas täällä tutkijat siirtyvät aktiivisesti oppituolista ja tutkimusprojektista toiseen.

Oleksandr Okhrimenko ja Marika Räsänen Aikalassa. Okhrimenko esittäytyi perjantaina laitoksen väelle ja esitteli oman yliopistonsa tutkimusta.

Voitaisiinko Suomesta ottaa Ukrainassa mallia, ja jos, millä tavalla?
Kyllä. Erityisesti rahoitusjärjestelmää tulisi mielestäni kehittää, jotta historioitsijat voisivat tuottaa enemmän tutkimusta. Yliopiston ajatellaan kuitenkin olevan ennen kaikkea opiskelijoita varten, mikä on toki ymmärrettävää. Järjestelmää toki kehitetään koko ajan, ja näkisin, että muutaman vuoden kuluttua rahoitus ja sen myötä tutkimuksen tekeminen kasvavat ja helpottuvat. Keskiajan tutkimus on silti hyvin spesifi ala, joten on oltava luova, jos haluaa vakuuttaa potentiaaliset rahoittajat oman tutkimuksensa merkityksestä.

Digitaaliset menetelmät tulevat vaikuttamaan alan kehitykseen ja käsityksiin, mutta ihmislähtöistä tutkimusta tullaan yhä tarvitsemaan, sillä vanhat lähteet ovat usein monimutkaisempia kuin miltä ne näyttävät. Tietokone ei osaa vielä hahmottaa eroavaisuuksia tai lukea rivien välistä. On kriittistä osata tavoittaa tekstien syvempiä merkityksiä – sanojen perusmerkitykset voivat olla muuttumattomia, mutta niillä on eri aikoina ja eri paikoissa hyvin moninaisia merkityksiä. Koneista on toki hyötyä, mutta myös ihmisten välistä yhteistyötä tarvitaan. Jo keskustellessa kollegojen kanssa kahvikupin ääressä voi usein hahmottaa asioita uudella tavalla.

Humanistisista tieteistä keskustellessa nousee usein esille sen relevanssi ja merkitys nyky-yhteiskunnassa. Keskiajan tutkimus on tietysti suurimmassa osassa maailmaa melko pieni ala, mutta miten humanistiset tieteet voivat ja miten niitä arvostetaan Ukrainassa?
Hyvä kysymys. Ukrainassa priorisoidaan ja tuetaan ensisijaisesti niin sanottuja oikeita tieteitä, eli luonnontieteitä. Niihin kannustetaan hakemaan, ja niistä valmistuu todennäköisemmin rahakkaaseen ammattiin. Humanististen tieteiden merkitystä ei kyseenalaisteta, mutta käytännössä niitä ei tueta. Ukrainassa kukin saa tehdä sitä, mitä haluaa, mutta moni tuntee joskus toisin, jos hyväkään tutkimus ei saa tukea.

Olemme laitoksellamme kuitenkin todenneet, että suremisen sijasta meidän on syytä ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Yritämme selittää ymmärrettävästi laajoille yleisöille, mitä teemme ja miksi toimintamme on tärkeää ja hyödyllistä. Pari vuotta sitten aloitimme julkisten luentojen pitämisen, ja nykyisin meille jopa maksetaan siitä, eli ihmiset ovat selkeästi kiinnostuneita keskiajasta. Keskiaikahan näkyy kaikkialla elämässämme, vaikkemme sitä itse tajuaisi, niin modernissa lääketieteessä, taikauskoissa kuin vaikkapa Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa.

Ilmiö kuulostaa hyvin yleismaailmalliselta: nykyisin humanisteilta edellytetään, että he perustelevat oman työnsä merkityksellisyyttä myös muille.
Näin juuri, asia on sama missä tahansa. Ukrainassa on tietysti omat käsityksensä siitä, miten tiedettä tulisi tehdä. Usein humanistien odotetaan saavan valmiiksi neljä artikkelia vuodessa, vaikka se on yhteistyönäkin merkittävä urakka, johon luonnontieteilijöillä on ehkä paremmat valmiudet. Tiedemiesten odotetaan myös integroituvan ja tekevän yhteistyötä lännen suuntaan, mikä sekään ei aina ole paras vaihtoehto. Jos työskentelee ukrainalaisten lähteiden kanssa aiheista, jotka selkeästi kiinnostavat lähinnä ukrainalaisia, on loogisempaa kirjoittaa artikkeleita ukrainaksi kuin englanniksi.

Mitä kaikkea olet ehtinyt Suomen-vierailusi aikana tehdä?
Olen vieraillut esimerkiksi erilaisissa museoissa ja workshopeissa. Maanantaina esimerkiksi osallistuin Helsingissä pidettyyn Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren kirjoittaman The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas -kirjan julkistustilaisuuteen. Tilaisuudessa oli paikalla paljon tutkijoita, joihin pääsin tutustumaan, joten pääsin jo heti matkani aluksi hyvin sisään suomalaiseen yliopistomaailmaan. Paikalla oli sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi keskiajan tutkimukseen ja joiden tekstejä olen itse sattunut lukemaan. Samana päivänä kävin myös Helsingin Kansalliskirjastossa tutustumassa paikalliseen käsikirjoitusten ja fragmenttien valikoimaan. Marika Räsäsen suunnittelema viikko-ohjelma oli tiivis, mutta mielenkiintoinen.

Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren uusi teos julkistettiin 3.6.2019.

Näkisitkö kokemustesi perusteella, että suomalaiset ja ukrainalaiset tutkijat voisivat tehdä jatkossa yhteistyötä?
Ehdottomasti. Mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin on runsaasti, sillä Suomi ja Ukraina ovat kumpikin tavallaan Itä- ja Länsi-Euroopan solmukohdissa. Ukrainassa on vielä keskiaikaisia alkuperäislähteitä, joita ei ole vielä juuri tutkittu, sillä Ukrainassa tutkijapooli on rajattu.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
”Lomaviikon” jälkeen valmistaudun järjestelemään yliopistossa pidettäviä tenttejä. Heinäkuun alussa esitelmöin Leedsissä pidettävässä International Medieval Conferencessa, ja syksyllä on tarkoitus järjestää useampiakin seminaareja.

Millainen käsitys sinulle jäi Suomesta? Luuletko palaavasi takaisin?
Suomi on tehnyt minuun henkilökohtaisesti suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys, mutta myös ammattimaisuus olivat positiivisia asioita. Olen kiitollinen kaikesta, ja palaan toki, sillä suomalainen tutkimus houkuttelee edelleen. Nautin olostani täällä hyvin paljon, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka pitkään aurinko on kesäiltaisin ylhäällä – asia, joita Ukrainassa harvoin saa todistaa täysin samalla tavalla.