Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen väitös koettiin heti tammikuussa, kun Janne Palkisto väitteli lauantaina 15.1. tutkimuksellaan ”Säveltäjä Bernhard Crusellin ammatillinen toimina ja vuorovaikutus Ruotsissa 1795-1833”, vastaväittäjänään professori Markus Mantere Taideyliopiston Sibelius Akatemiasta. Väitös koettiin jälleen poikkeusoloissa, kun vain reilu viikko ennen tilaisuutta pandemia kiristi taas otettaan ja erilaiset rajoitukset mahdollistivat vain pienen osallistujamäärän.
Alkufanfaari Crusellin sävelin, kappaleena Marssi B-duuri. Soittajat vasemmalta: Asko Heiskanen, Jussi Virolainen, Csilla Firon, Mikko Raasakka. Kuva: Marjo Kaartinen
Poikkeusoloista huolimatta päivästä tuli hieno ja jo itsessään poikkeuksellinen, sillä väitöstilaisuus alkoi juhlafanfaarilla, jonka soitti neljä väittelijän musiikillista klarinetistikollegaa. Ensimmäistä kertaa kulttuurihistorian väitöksessä kustos ja väittelijä saivat laskeutua saliin musiikin säestyksellä, ja tunnelma oli kohottava! Poikkeuksellista oli myös osallistujien määrä – salissa olleiden noin kahdenkymmenen osallistujan lisäksi zoom-yhteyden päässä väitöstä seurasi herkeämättä noin 105 osallistujaa koko väitöksen ajan. Väitöstutkimus kiinnosti paitsi kulttuurihistorioitsijoita, myös laajaa joukkoa musiikintutkijoita ja muusikoita.
Vastaväittäjä Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuva: Marjo Kaartinen
Tekniikka toimi moitteetttomasti, ja etäyhteyden päässä oleva vastaväittäjä ja salissa oleva väittelijä pääsivät sulavaan ja vuorovaikutteiseen keskusteluun. Mantere kävi läpi huolellisesti ja asiantuntevasti tutkimuksen perusteita aineistosta, metodologiasta ja tutkimusteemoista lähtien. Erityistä painoarvoa keskustelussa sai tutkimuksen elämäkerrallinen lähestymistapa, joka keskittyi ennen muuta Crusellin ammatilliseen toimintaa. Toiveena esitettiin, että Crusellin persoonaa ja elämän yksityistä puolta enemmän valottava elämäkerta ilmestyisi väittelijältä tulevaisuudessa.
Kuva: Susanna Välimäki
Palkiston väitöstutkimus on hyvä esimerkki musiikintutkimusta ja kulttuurihistoriaa yhdistelevästä otteesta. Se nostaa esiin Crusellin merkittävän aseman suomalaisen musiikin historiassa, vastaväittäjä korosti loppulausunnossaan myös Crusellin kautta avautuvaa kansallisen ja kosmopoliittisen välisen suhteen syvempää tarkastelua jatkossa. Vastaväittäjä Markus Mantereen sanoin Crusell on laajentanut ja syventänyt sitä merkitystä, mikä klarinetille konserttisoittimena historiallisesti on muodostunut.
Yliopisto-opettaja, dosentti Paavo Oinonen muistelee tässä kirjoituksessa kulttuurihistorian oppiaineen 1980-lukua. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa toteutui yliopistoja puhuttanut tutkinnonuudistus. Turun yliopiston humanistinen tiedekunta oli siirtynyt elokuussa 1980 uuteen tutkintojärjestelmään, ja syyslukukauden aloitti ensimmäinen niin kutsuttu putkitutkintosukupolvi. Kuuluin toiseen saapumiserään, ja solahdin syksyllä 1981 putkeen taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman valintakokeen kautta.
Seuraavassa palaan lyhyesti tutkinnonuudistukseen. Enemmän kuitenkin pohdin, mitä taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian liitto tuoreelle opiskelijalle merkitsi. Olihan tämä luvattu kombinaatio johdattanut minut Pohjois-Karjalasta Varsinais-Suomeen saakka.
Kampuksella ei voinut olla ymmärtämättä, että elimme keskellä käännettä. Humanistisen tiedekunnan opinnot oli nyt järjestetty koulutusohjelmiksi. Saimme vanhemmilta opiskelijoilta kuulla, miten olimme koekaniineja määrämittaisten opintojen muotissa. Entiset latinan kielellä nimetyt arvosanakokonaisuudet olivat muuttuneet opintoviikoin laskettaviksi suoritteiksi. Opintoviikko vastasi 40 tunnin työpanosta. Arvosanakokonaisuuksien nimet vaihtuivat perus-, aine- ja syventäviksi opinnoiksi, vaikka entiset termit elivätkin yhä puheissa. Opintoputkeen kuului myös yleisopintoja sekä tietenkin sivuaineita.
Tutkinnonuudistuksen takia humanistinen tiedekunta neuvoi useilla opinto-oppailla. Uuden tutkinnon mukaan syksyllä 1980 aloittaneet saivat tietonsa koulutusohjelmittain ilmestyneistä oppaista, eivät tiedekunnan yhteisestä.
Tämä kaikki vaikutti luonnolliselta, kun emme muuta olleet kokeneet. Ehkäpä samalta tuntui neljännesvuosisata myöhemmin opintopistein yliopistotaivaltaan aloittaneista, kun opintoviikkoja siirrettiin historiaan.
Osaltani kaikki alkoi, kun yliopistojen valintaoppaassa oli silmiini sattunut Turun yliopiston erikoiselta tuntunut hakukohde, jossa voisi opiskella kulttuurihistoriaa ja taiteentutkimusta. Olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja historiasta – tässä järjestyksessä. Kouluhistoria oli kyllä kiehtonut, mutta valtiokeskeisyys oli ajoittain puuduttanut. Kulttuurihistoria lupasi taiteista kiinnostuneelle muuta pelkällä nimellään.
Tämän vahvisti valintakoekirja. Ulkoasultaan vaatimaton Taide aikansa kuvastajana oli Kari Immosen toimittama, noin 150-sivuinen Historian perintö -laitossarjan julkaisu. Kirja oli syksyllä 1979 pidetyn seminaarin puheenvuorojen kokonaisuus. Immosen esipuhe oli otsikoitu ”[h]istoria ei ole taidetta, mutta…”
Mutta-sanan jälkeiset kolme pistettä lupasivat kiintoisia asiayhteyksiä. Veikko Litzen pohti, miten taideteokset tulee ymmärtää osana laajempia merkitysverkostoja. Hän vakuutti, että taiteen tuotteet kelpasivat historian tutkijalle lähteeksi ja tutkimuskohteeksi siinä missä mikä muu tahansa. Kirsti Simonsuuri, Irmeli Niemi ja Markku Envall punoivat kirjallisuuden aikasidoksia kukin tavoillaan. Kuvataide ja musiikki saivat osuutensa Aimo Reitalan ja Jouko Tolosen teksteissä. Eniten silmiäni avasi Valtion elokuvatarkastamon johtajan Jerker A. Eriksonin artikkeli, joka vakuutti, että sepitteellinen elokuva voi olla mitä kiintoisin aikansa kuvastaja.
Opus raotti reittiä maailmaan, jossa myös alemmat taiteet otettiin vakavasti. Monet neljänkymmenen vuoden takaisten tekstien havainnot saattavat nyt tuntua itsestään selviltä, mutta sanoma kaikui tuolloin toisin. Yhdistelmä historiaa ja taiteiden tutkimusta ei ollut tavallista. Valintakoekirjan epäilemättä piti innostaa tulevia opiskelijoita hakemaan koulutusohjelmaan, jossa kulttuurihistorian ja taiteiden yhteys oli tärkeä. Sen se kohdallani teki.
On hyvä tähdentää, ettei kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelma toki ollut ainoa polku kulttuurihistorian pääaineopiskelijaksi. Se lienee ollut kakkosreitti. Pääväylä oli historian koulutusohjelman valintakoe, jonka kautta sisään tullut saattoi ottaa pääaineekseen kulttuurihistorian, Suomen historian tai yleisen historian.
Kesällä 2018 historia-aineiden kahdeksankymmentäluvun kotipesä Juslenia sai väistyä uuden Aurumin tieltä. Kuva: Paavo Oinonen.
Uuden tutkintojärjestelmän myötä muodostetussa kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelmassa oli mahdollista valita pääaine neljästä seuraavasta: kulttuurihistoria, kotimainen kirjallisuus, yleinen kirjallisuustiede ja musiikkitiede. Päädyin tekemään perustutkintoni yleiseen kirjallisuustieteeseen ja kulttuurihistoriasta tuli pitkä sivuaine. Myöhemmin etenin syventäviin opintoihin saakka. Kulttuurihistoriasta tuli virallisesti pääaineeni vasta jatko-opinnoissa.
Opetussuunnitelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa useaan kertaan. Mittava uudistus on ollut nykyinen historian tutkinto-ohjelma, jossa pääaineopinnot alkavat vasta syventävien vaiheessa.
Taiteiden tutkimuksen ja kulttuurihistorian yhteys on ajan myötä muuttunut. Tarkoitan, ettei se ei ole niin itsestään selvän ohjaava kuin se oli koulutusohjelmassa, jossa perustutkintoa tein. Luonnollista on, että oppiaine ja koko tutkimusympäristö on toisenlainen. Kuitenkin kytkös taiteisiin on yhä olemassa, ja se näkyy oppiaineen piirissä jatkuneena kiinnostuksena sekä niin sanottuihin alempiin kuin ylempiin luovuuden muotoihin. Itselleni se merkitsee kulttuurihistorian oppiaineen syvärakenteeseen kuuluvaa mahdollisuutta.
Vuonna 2022 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täyttää 50 vuotta. Kulttuurihistoriallinen näkökulma on ollut Suomessa vahvaa 1800-luvulta lähtien. Turun yliopistossa keskusteltiin jo perustamisensa jälkeen sivistyshistorian professuurista, mutta suunnitelma kariutui. Toden teolla uuden alan syntyminen alkoi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Suomeen oli perustettu perinteisen Suomen historia – yleinen historia -jaon rinnalle näkökulmahistorioita, poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian oppiaineet. Kulttuurihistoria näytti historian kartalta puuttuvan, ja se haluttiin vakiinnuttaa Turun yliopistoon. Lopulta hanke toteutui, ja oppiaine aloitti toimintansa vuonna 1972. Paljon innostusta oli ilmassa, mistä kertoo sekin, että jo heti ensimmäisenä syksynä järjestettiin Lauri Huovisen johdolla kurssin Roomassa ja Firenzessä.
John Howard Appleton, Display of Fireworks on the Seine, Paris (1884), Wikimedia Commons.
Kun lukuvuoden 1972–1973 opinto-opas ilmestyi, tarjolla olivat sekä approbatur- että cum laude -opinnot. Oppaan mukaan kulttuurihistoriaan kuului ”länsimaiden korkeakulttuurin (mukaanluettuna sen itämaiset juuret, Bysantti ja muu Itä-Eurooppa) kehitys antiikista nykypäiviin”. Tavoitteena oli ”totuttaa opiskelija näkemään kulttuurin eri alojen väliset yhteydet ja siten luomaan kokonaiskäsityksen eri aikakausien kulttuureista”.
Tästä alkoi kehitys, joka on jatkanut, muuntanut ja rikastanut noita tavoitteita viiden vuosikymmenen aikana. Alku oli hidasta, niin kuin aina uusia aloja perustettaessa. Ensimmäinen pro gradu -tutkielma näki päivänvalon vuonna 1979 ja ensimmäinen väitöskirja vuonna 1988. Tällä hetkellä kulttuurihistorian maistereita on valmistunut runsaat 700 ja tohtoreita 72. Pikkuruisesta yksiköstä on kasvanut kymmenien tutkijoiden työyhteisö. Tuhannet opiskelijat ovat olleet seuranamme niin kampuksella kuin avoimessa yliopistossa.
Vuonna 2022 muistelemme kulttuurihistorian oppiaineen menneitä vuosikymmeniä niin täällä blogissa kuin Youtubessa julkaistavissa videoissa. Keskustelemme myös siitä, mitä kulttuurihistoriassa tapahtuu tänään sekä opetuksen että tutkimuksen saralla. Syksyllä 2022 järjestämme studia generalia -sarjan Turun linnassa yhteistyössä Turun museokeskuksen kanssa. Julkaisemme myös juhlakirjan. Kun oppiaine on nyt tukevasti keski-ikäinen, kirjan aiheena on – tietenkin – keski-iän kulttuurihistoria. Vuosi huipentuu juhliin 25. marraskuuta 2022.
Toivotamme sinut lämpimästi mukaan viettämään juhlavuotta 2022!
Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.
Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.
Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.
Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.
Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.
Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.
Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.
Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.
Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!
Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.
Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.
Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.
Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!
FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Maija Mäkikallin väitös on käynnistynyt ja lektio alkanut. Kuva: Marjo Kaartinen.
Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.
Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.
David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö, 133 henkeä, seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.
David Cunningham aloittamassa keskustelua. Oikealla väittelijä Niko Heikkilä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Teksti: Hilla Murto ja Michelangelo Chiodo (pohjautuu Historian kirjoittaminen -kurssityöhön syksyllä 2020)
Matkustaminen on ollut osa ihmisten elämää aina metsästäjä-keräilijä -yhteisöistä lähtien. Keskiajan pyhiinvaellukset ja myöhempi modernin ajan Grand Tour -liike loivat pohjaa nykyajan turismille. Miten eurooppalainen turismi on kehittynyt 1700-luvun yläluokan kulttuurimatkailusta sen nykyiseen muotoonsa, miten matkustamisesta on tullut koko kansan huvia ja kuinka Grand Tour matkakohteet ovat onnistuneet säilyttämään suosiotaan vielä vuoteen 2021 asti?
William Beckfordin (1760–1844), englantilaissyntyisen yläluokan edustajan Grand Tourin aikana kirjoittamista kirjeistä luotu kokoelma Dreams, Waking Thoughts, and Incidents by William Beckford kertoo, millaista matkustaminen oli 1700-luvulla, ennen rautateitä, lentokoneita tai linja-autoja. Beckfordin matkan määränpää Italia on monelle nykymatkaajalle tuttu, sillä vielä vuonna 2019 noin 60 miljoonaa turistia vieraili Italiassa vuosittain. Italian suositut kaupungit Rooma, Milano ja Venetsia kuuluvat lähes vuosittain Euroopassa eniten vierailtujen kaupunkien listoille. Beckfordin kirjeistä käy ilmi, että hänen Grand Tourinsa päämääränä oli nimenomaan Italia. Koko muu matka tuntuu vain pakolliselta siirtymältä Euroopan läpi, Beckfordin suorastaan ihannoimaan Italiaan. Blogikirjoituksessamme keskitymme Italiassa matkustamisen tarkasteluun, koska koimme Beckfordin Italian niemimaalla matkustamisen muistuttavan omia kokemuksiamme moderneina turisteina nykypäivän Italiassa.
Elämysmatkailua
Huomasimme, kuinka modernille turistille tutulla tavalla Beckford matkustaa Italiassa – aivan kuin hän olisi “elämysmatkalla”. Beckfordille oli erityisen tärkeää päästä vierailemaan renessanssifilosofi Francesco Petrarcan syntymäkodin luona, käydä Veronan amfiteatterilla, Rooman Colosseumilla ja vasta esiin kaivetuilla Pompeijin raunioilla. Vieraillessaan edellä mainitunlaisilla historiallisilla kohteilla, Beckford kertoi kokeneensa yhteenkuuluvuuden tunnetta paikalla vuosisatoja sitten eläneisiin ihmisiin.
Olemme molemmat vierailleet Roomassa useita kertoja, ja Beckfordin matkan aikana kokemat tuntemukset resonoivat omien kokemustemme kanssa. Mielestämme Rooma tarjoaa nykymatkaajalle uniikin kokemuksen tuntea itsensä osaksi antiikin kukoistuskautta. Löysimme Beckfordin kirjeestä samoja tuntemuksia, ja hän kuvaileekin Rooman kaupunkia erittäin eksplisiittisesti. Kirjeitä lukiessamme saimme kuvan Beckfordin pyrkimyksestä kuljettaa lukijaa mukanaan Rooman kapeilla kujilla. Vaikka kirjeen vastaanottajan identiteetti ei tule ilmi, on selvää, että tarkoituksena on luoda lukijalle kuva Roomasta ilman, että tämän tarvitsee käydä edes paikan päällä.
Italia tarjoaa matkailijalle mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, ja astella kaupungin kaduille historialliseen ulottuvuuteen. Ennen COVID-19 pandemiaa Rooma houkutteli yhdeksän miljoonaa kansainvälistä turistia vuosittain, joten matkakohteena se on erittäin suosittu. Samat nähtävyydet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet ihmisiä eri puolilta maailmaa “ikuiseen kaupunkiin”. Meistä oli kiehtovaa huomata, miten Beckfordin kirjeisiin liitetyt hänen piirtämänsä kuvat Roomasta olivat kaikki paikoista, jotka ovat meitäkin vuosisatojen jälkeen houkutelleet räpsimään turistikuvia.
Hillan ottama kuva Forum Romanumilta marraskuussa 2019
Italian ja erityisesti Rooman maisemaa koristavat lukemattomat historialliset nähtävyydet, jotka muistuttavat menneisyyden ihmisistä ja historian jatkuvasta läsnäolosta. Yllä olevan kuvan alareunassa näkyvän Forum Romanumin lisäksi oikeassa yläkulmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella valmistunut Victor Emmanuel II -monumentti. Kuvanottopaikasta oikealle katsottaessa huomaa Mussolinin 1920-luvulla rakennuttaman Rooman keskustaa halkovan alati ruuhkautuvan monikaistainen autotien. Kuva ja sen ympäristö ovat hyvä esimerkki osoittamaan, miten tuhansia vuosia vanhat rauniot sulautuvat yhteen modernimman arkkitehtuurin kanssa, luoden yhteyden menneen ja nykyisen välille.
Monet Italian nähtävyyksistä on mahdollista kokea ilman suuremman historiallisen kontekstin tuntemusta. Rooman kuvankauniit kadut, maailmalla tunnettu ruokakulttuuri ja miellyttävät sääolot tarjoavat jokaiselle jotakin, mikä mahdollistaa Italian pysyvyyden turismin keskuksena. Rooma lupaa jokaiselle matkaajalle pieniä nautinnon hetkiä, esimerkiksi kuuman auringon alla vietetyn shoppailupäivän jälkeen voi pistäytyä gelateriaan hakemaan tötteröllisen ihanaa artesaanijäätelöä.
Matkustaminen murroksessa
Matkustaminen on viimeisten vuosisatojen kuluessa helpottunut, ja nykypäivänä matkustamisesta on tullut arkista koko kansan huvia. Ennen vuonna 2020 alkanutta COVID-19-pandemiaa kymmenet miljoonat turistit kiersivät maailmaa päivittäin. Vaikka mahdollisuus matkustaa on viimeisen puolentoista vuoden aikana ollut murroksessa, eivät pandemian aikaiset muutokset matkailussa ole olleet ensimmäisiä. Vuonna 2020 ja 2021 miljoonat ihmiset ovat joutuneet rajoittamaan ja muutamaan matkasuunnitelmiaan. Tilanne ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen matkustamisen historiassa, ja Beckford joutui laittamaan matkantekonsa – tosin vain hetkellisesti – tauolle kulkutautiepidemian takia. Kun hän viimein pääsi jatkamaan matkaansa, hän kuvailee Roomaan saapumistaan seuraavasti: Tuntui, että Rooma pakeni alati edestämme, niin malttamaton olin, kunnes viimein huomasimme rykelmän kukkuloita, joiden hupuilla oli vihreitä niittyjä tiheikköjen ympäröiminä ja orjanlaakereiden varjostamina. Siellä täällä näimme antiikin tyyliin rakennettuja valkoisia taloja, avoimilla portiikeilla, joita sävyttivät hennot iltaauringon säteet. […] Nyt alkoivat paljastua kukkuloiden yli Tiber-joen laakso kupoleineen ja torneineen, ja Pietarinkirkko nousi Vatikaanin loistokkaiden kattojen ylle. Joka askel, jonka otimme määränpäätämme kohti, paljasti upeata maisemaa yhä enemmän, kunnes viimein hiipien kukkuloiden lomasta koko Rooma aukeni silmiemme edessä.
Beckfordin ensimmäiset kirjeet on lähetetty kesäkuussa 1780, kun taas viimeisestä etapista Napolista kirjeet on postitettu tammikuussa 1781. Näin ollen matkustaminen Lontoosta Napoliin vei Beckfordilta kahdeksan kuukautta. Junaliikenteen syntyessä 1800-luvulla matkaaminen olisi toki saanut jo erilaisen ilmeen, mutta vielä 1700-luvulla vaihtoehdot olivat kovin vähäisiä. Beckfordin matka 1700-luvun loppupuolella Englannista Italiaan oli täynnä haasteita, jotka ovat nykymatkaajalle hyvin kaukaisia. Beckford onnistui pitkälti seuraamaan Reinin jokea, jolloin matka taittui veneellä. Koko matkaa ei kuitenkaan Euroopan läpi pystynyt kulkemaan jokia pitkin, joten Beckford joutui turvautumaan hevosella ratsastamiseen tai jopa omiin jalkoihinsa.
Vaikka Euroopan rajat, infrastruktuuri ja matkustajat ovat Grand Tourin ajoista muuttuneet merkittävästi, William Beckfordin matkaa verrattaessa moderniin turismiin löytyy monia yhtäläisyyksiä. Matkakohteet ovat pysyneet pitkälti samoina, vaikka uusia kohteita on noussut vanhojen rinnalle. Matkustaminen on Beckfordin ajoista helpottunut, sillä nykypäivänä globaalista pandemiasta huolimatta matka Lontoosta Napoliin vie kahdeksan kuukauden sijaan vain muutamia tunteja. Huolimatta siitä, että vuodesta 2020 asti jyllännyt pandemia on asettanut rajoja matkustamiselle, on matkustamisen trendi menossa selkeästi helpompaan, turvallisempaan ja edullisempaan suuntaan.
