Yliopisto-opettaja, dosentti Paavo Oinonen muistelee tässä kirjoituksessa kulttuurihistorian oppiaineen 1980-lukua. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa toteutui yliopistoja puhuttanut tutkinnonuudistus. Turun yliopiston humanistinen tiedekunta oli siirtynyt elokuussa 1980 uuteen tutkintojärjestelmään, ja syyslukukauden aloitti ensimmäinen niin kutsuttu putkitutkintosukupolvi. Kuuluin toiseen saapumiserään, ja solahdin syksyllä 1981 putkeen taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman valintakokeen kautta.
Seuraavassa palaan lyhyesti tutkinnonuudistukseen. Enemmän kuitenkin pohdin, mitä taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian liitto tuoreelle opiskelijalle merkitsi. Olihan tämä luvattu kombinaatio johdattanut minut Pohjois-Karjalasta Varsinais-Suomeen saakka.
Kampuksella ei voinut olla ymmärtämättä, että elimme keskellä käännettä. Humanistisen tiedekunnan opinnot oli nyt järjestetty koulutusohjelmiksi. Saimme vanhemmilta opiskelijoilta kuulla, miten olimme koekaniineja määrämittaisten opintojen muotissa. Entiset latinan kielellä nimetyt arvosanakokonaisuudet olivat muuttuneet opintoviikoin laskettaviksi suoritteiksi. Opintoviikko vastasi 40 tunnin työpanosta. Arvosanakokonaisuuksien nimet vaihtuivat perus-, aine- ja syventäviksi opinnoiksi, vaikka entiset termit elivätkin yhä puheissa. Opintoputkeen kuului myös yleisopintoja sekä tietenkin sivuaineita.
Tämä kaikki vaikutti luonnolliselta, kun emme muuta olleet kokeneet. Ehkäpä samalta tuntui neljännesvuosisata myöhemmin opintopistein yliopistotaivaltaan aloittaneista, kun opintoviikkoja siirrettiin historiaan.
Osaltani kaikki alkoi, kun yliopistojen valintaoppaassa oli silmiini sattunut Turun yliopiston erikoiselta tuntunut hakukohde, jossa voisi opiskella kulttuurihistoriaa ja taiteentutkimusta. Olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja historiasta – tässä järjestyksessä. Kouluhistoria oli kyllä kiehtonut, mutta valtiokeskeisyys oli ajoittain puuduttanut. Kulttuurihistoria lupasi taiteista kiinnostuneelle muuta pelkällä nimellään.
Tämän vahvisti valintakoekirja. Ulkoasultaan vaatimaton Taide aikansa kuvastajana oli Kari Immosen toimittama, noin 150-sivuinen Historian perintö -laitossarjan julkaisu. Kirja oli syksyllä 1979 pidetyn seminaarin puheenvuorojen kokonaisuus. Immosen esipuhe oli otsikoitu ”[h]istoria ei ole taidetta, mutta…”
Mutta-sanan jälkeiset kolme pistettä lupasivat kiintoisia asiayhteyksiä. Veikko Litzen pohti, miten taideteokset tulee ymmärtää osana laajempia merkitysverkostoja. Hän vakuutti, että taiteen tuotteet kelpasivat historian tutkijalle lähteeksi ja tutkimuskohteeksi siinä missä mikä muu tahansa. Kirsti Simonsuuri, Irmeli Niemi ja Markku Envall punoivat kirjallisuuden aikasidoksia kukin tavoillaan. Kuvataide ja musiikki saivat osuutensa Aimo Reitalan ja Jouko Tolosen teksteissä. Eniten silmiäni avasi Valtion elokuvatarkastamon johtajan Jerker A. Eriksonin artikkeli, joka vakuutti, että sepitteellinen elokuva voi olla mitä kiintoisin aikansa kuvastaja.
Opus raotti reittiä maailmaan, jossa myös alemmat taiteet otettiin vakavasti. Monet neljänkymmenen vuoden takaisten tekstien havainnot saattavat nyt tuntua itsestään selviltä, mutta sanoma kaikui tuolloin toisin. Yhdistelmä historiaa ja taiteiden tutkimusta ei ollut tavallista. Valintakoekirjan epäilemättä piti innostaa tulevia opiskelijoita hakemaan koulutusohjelmaan, jossa kulttuurihistorian ja taiteiden yhteys oli tärkeä. Sen se kohdallani teki.
On hyvä tähdentää, ettei kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelma toki ollut ainoa polku kulttuurihistorian pääaineopiskelijaksi. Se lienee ollut kakkosreitti. Pääväylä oli historian koulutusohjelman valintakoe, jonka kautta sisään tullut saattoi ottaa pääaineekseen kulttuurihistorian, Suomen historian tai yleisen historian.
Uuden tutkintojärjestelmän myötä muodostetussa kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelmassa oli mahdollista valita pääaine neljästä seuraavasta: kulttuurihistoria, kotimainen kirjallisuus, yleinen kirjallisuustiede ja musiikkitiede. Päädyin tekemään perustutkintoni yleiseen kirjallisuustieteeseen ja kulttuurihistoriasta tuli pitkä sivuaine. Myöhemmin etenin syventäviin opintoihin saakka. Kulttuurihistoriasta tuli virallisesti pääaineeni vasta jatko-opinnoissa.
Opetussuunnitelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa useaan kertaan. Mittava uudistus on ollut nykyinen historian tutkinto-ohjelma, jossa pääaineopinnot alkavat vasta syventävien vaiheessa.
Taiteiden tutkimuksen ja kulttuurihistorian yhteys on ajan myötä muuttunut. Tarkoitan, ettei se ei ole niin itsestään selvän ohjaava kuin se oli koulutusohjelmassa, jossa perustutkintoa tein. Luonnollista on, että oppiaine ja koko tutkimusympäristö on toisenlainen. Kuitenkin kytkös taiteisiin on yhä olemassa, ja se näkyy oppiaineen piirissä jatkuneena kiinnostuksena sekä niin sanottuihin alempiin kuin ylempiin luovuuden muotoihin. Itselleni se merkitsee kulttuurihistorian oppiaineen syvärakenteeseen kuuluvaa mahdollisuutta.
Teksti: Paavo Oinonen
