FM Satu Sorvali väitteli kulttuurihistoriassa lauantaina 2. joulukuuta 2023 klo 12 tutkimuksella Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Arcanumin Aava-saliin oli kokoontunut 58 kuulijaa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jani Marjanen Helsingin yliopistosta.
Väitöstilaisuus on alkanut. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Sorvalin väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu johdanto-osion lisäksi viidestä vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Näistä ensimmäinen, kuten vastaväittäjä hyvin totesi, on pioneeriluontoinen kuvaus siitä, miten yleisönosastot tulivat suomalaisen sanomalehdistön vakiopalstaksi 1860-luvulta lähtien, ensin ruotsin-, sitten suomenkielisessä lehdistössä. Historiallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2020 julkaistu ”’Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle’ – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä” toimii myös väitöskirjan olennaisena taustana ja lähtökohtana. Tämän jälkeen tutkimus keskittyy 1800-luvun lopussa ilmestyneiden lehtien mielipidekirjoituksiin, joissa lukijat toivat esiin ajatuksiaan, usein ärtyneeseen sävyyn.
Vastaväittäjä Jani Marjanen johdatti keskustelua taitavasti eteenpäin, suomalaisen lehdistön, tunteiden ja tunneilmaisun sekä poliittisen osallistumisen historiaan. Juuri näiden kysymysten pohdintaan väitöskirja osallistuu. Sorvali analysoi yleisönosastokirjoitusten ”ärtyneisyyttä” useista näkökulmista pohtimalla ärtymyksen motiiveja ja merkityksiä, sukupuolen ja luokan vaikutusta sekä lehtien palstoilla käytyjä sanasotia. Kiinnostava on myös kysymys siitä, miten lehdistöstä tuli, nykypäivän termein, ”interaktiivinen media”, jossa sisällöntuotantoon osallistuivat myös lukijat ja joka siten antoi mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen.
Sorvalin tutkimus rakentuu nimenomaan lehdistöaineiston varaan: yleisönosastokirjoitukset ovat väitöskirjan kohde ja keskeinen lähde. Keskustelussa ilmeni hyvin se, että väittelijä oli myös erittäin kattavasti tutkinut, löytyykö toimitusprosessista arkistolähteitä, mutta valitettavasti lähdeaineistoa esimerkiksi julkaisemattomista kirjoituksista on enää vaikea löytää. Väitöstilaisuuden päätteeksi keskusteltiin kirjan kansikuvasta, Ina Roosin vuonna 1898 ottamasta valokuvasta, jossa kirjoittaja on asettunut avaamaan sanaista arkkuaan. Valokuva tarjoaa häivähdyksen siitä, miten olennaisia eivät ole vain sanat, jotka paperille lopulta painettiin, vaan se toimijuus, jonka tuloksena tekstit syntyivät.
Väitöstilaisuus päättyi klo 14 vastaväittäjän loppulausuntoon. Yleisökysymyksiä ei tällä kertaa tullut, ja keskustelu jatkui Arcanumin aulassa kahvikupin äärellä.
Osallistuin viime syksynä työpajaan Cinema as space of encounters before, during and after WWII. Se järjestettiin Kristiansandissa Norjassa 29.-30. syyskuuuta 2022. Loppuvuoteen sijoittunut väitökseni ja pian alkanut postdoc-tutkijuus piti minut kiireisenä, mutta nyt ennätin vihdoin kirjoittaa muutamia huomioitani elokuvakulttuurin ja toisen maailmansodan tutkimuksesta pohjoismaissa.
Kyse oli ensimmäisestä kolme työpajan sarjassa, joka kulkee otsikolla Cinema, War and Citizenship at the Northern Periphery: Cinemas and their audiences in the Nordic countries, 1935–1950. Tavoitteena on perustaa poikkitieteinen verkosto tutkijoista ja esimerkiksi arkisto-, kirjasto- ja museoalan ei-akateemisista asiantuntijoista edistämään ja vahvistamaan pohjoisen elokuvahistorian tutkimusta.
Työpajoja rahoittaa Nordic Research Councils in the Humanities and Social Sciences (NOS-HS), joka tukee tutkijoiden kasvokkaisia kohtaamisia ja kannustaa rajat ylittävään vuorovaikutukseen.
FT Maria Fritsche pohti alkupuheenvuorossaan elokuvateatteria paikkana, jossa tosielämän rintamalinjat miehittäjien ja miehitettyjen välillä oli mahdollista hetkeksi häivyttää.
Työpajaan oli kutsuttu tutkijoita pohjoismaista keskustelemaan siitä, kuinka toinen maailmansota muutti elokuvassa käymisen kokemusta ja elokuvateatterin sosiaalisia merkityksiä. Pohjoinen ymmärrettiin työpajassa laajasti, sillä mukana oli tutkijoita Norjan, Ruotsin, Tanskan, Islannin ja Suomen lisäksi myös Kanadasta ja Saksasta.
Toinen maailmansota näkyi kaikissa Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska ja Norja olivat natsi-Saksan miehittämiä, Islantia miehittivät aluksi brittiläiset ja sitten yhdysvaltalaiset joukot. Suomi soti sekä natsi-Saksan rinnalla että sitä vastaan. Ruotsin asema oli virallisesti liittoutumaton, mutta sota näkyi esimerkiksi suurina pakolaismäärinä naapurimaista.
Elokuvateatteri toimi sekä kulttuuristen ristiriitojen että kohtaamisten paikkana sota-aikana, kun elokuva oli massamediana eri yhteiskuntaluokkien ja sodan eri osapuolten käytössä. Kohtaamisia tapahtui niin valkokankaalla kuin yleisössä.
Keskustelimme muun muassa siitä, miten sota-aika ja miehitys muutti elokuvien katsomistottumuksia. Pohdimme elokuvan roolia sodan eri tavoin kokeneille Pohjoismaissa myös sodanjälkeisten yhteiskuntien rakentamisessa. Kiinnostavia huomioita teimme esimerkiksi siitä, miten eri tavoin kansallismielisyyttä käsiteltiin suomalaisissa tai norjalaisissa elokuvissa.
Keynote- puhujia oli kolme. Professori Daniela Treveri Gennari (Oxford Brookes University) puhui elokuvaesitysten topologisten karttojen kehittämisestä Euroopassa. Millaisin periaattein kaupunkien elokuvateatterit määritellään periferiaan tai keskustaan? Ovatko suurten elokuvateatterien ohjelmistot historiallisesti olleet ajantasaisempia kuin pienten?
FT Mona Pedersen (Anno Museum Kongsvinger, Norway) pohti puheenvuorossaan muistamisen ja muistitiedon käyttöä elokuvanäytösten tutkimisessa. Haastatteluaineistojen avulla voidaan päästä käsiksi sellaisten elokuvissakävijöiden kokemuksiin, jotka ovat aiemmin jääneet katveeseen. Pedersen nosti esiin esimerkiksi nuorten tyttöjen kokemukset.
FT Jessica Whiteheadin (University of Toronto) esitelmä käsitteli erilaisten elokuvanäytösten yhteydessä järjestettyjen yleisökilpailujen merkitystä varainkeruulle toisen maailmansodan aikaisessa Kanadassa. ”Astia-iltana” (dish night) elokuvalipun hinnalla sai kotiin mukaansa astiaston osan. Etukäteen ei ollut tiedossa, oliko illalla luvassa lautasia, tarjoiluastioita vai kuppeja, joten yleisö jonotti tapahtumiin kerätäkseen koko sarjan.
Osallistuin esitelmällä, joka käsitteli rintamaelokuvateatterien toimintaa talvi- ja jatkosodan rintamilla. Keskustelu aihepiiristä oli vilkasta, sillä Suomen sodanaikainen historia todettiin niin kovin erilaiseksi kuin muiden Pohjoismaiden.
***
NOS-HS Workshop: “Cinema audiences and film programming at the Northern periphery, 1930–1950s. Sources, methods, and tools”, Copenhagen 28.–29.9.2023.
Tapasimme samoissa merkeissä jälleen syyskuussa 2023 kun osallistuimme Kööpenhaminassa, Tanskassa pidettyyn Cinema audiences -työpajaan työryhmällä History of Finnish Liminal Audiences. Tällä kertaa mukana elokuvien maailmaan olivat tutustumassa dosentti Kimmo Laine, FT Tommi Römpötti, FT Aymeric Pantet sekä FT Noora Kallioniemi, tämän tekstin kirjoittaja. Kolmiosaisen työpajasarjan toisessa tapaamisessa keskityimme elokuvaesitysten ja elokuvayleisöjen tutkimukseen. Painopiste oli lähteiden ja metodien käytössä.
Kahdessa esitelmässämme tarkastelimme elokuvan jatkosodan aikaisessa Viipurissa ja pohdimme, miten filmiriita ja yhdysvaltalaisen elokuvan kieltäminen Suomen markkinoilta näkyi käytännön esitystoiminnassa. Elokuvan esitystoiminta oli sodan aikana vilkasta, sillä muita viihdykkeitä ei juuri ollut tarjolla. Elokuvan tuotanto oli hankalaa esimerkiksi henkilöstö- ja materiaalipulan vuoksi, mutta valmiiksi saatuja elokuvia kävi katsomassa 10-15% suomalaisista. Kotimainen elokuvatuotanto oli kuitenkin suhteellisen pientä ja tuontielokuvien kysyntä oli suurta läpi sotavuosien. Vuodesta 1923 eteenpäin Hollywood oli dominoinut suomalaisia elokuvamarkkinoita, mutta tämä osoittautui jatkosodan vuosina hankalaksi. Natsi-Saksan vaatimukset yhdysvaltalaisen elokuvan kieltämisestä johtivat niin sanottuun filmiriitaan vuonna 1942. Amerikkalaisen elokuvan esittäminen nousi poliittiseksi kiistaksi poliittisen keskustelun ulkopuolella, kun saksalaismieliset jäsenet irtautuivat Suomen Filmikamarista ja perustivat Suomen Filmiliiton.
Suomi oli menettänyt Viipurin Moskovan rauhansopimuksessa maaliskuussa 1940. Yli 400 000 ihmistä evakuoitiin ja asutettiin muualle Suomeen. Viipuri palautui Suomelle jatkosodan aikana, elokuussa 1941. Kaupunki uudelleenrakennettiin nopeasti ja siitä tuli vilkas varuskuntakaupunki. Kun raideyhteys palautettiin, oli Viipuri myös keskeinen kauttakulkupaikka. Vuonna 1941 Viipurissa oli kahdeksan elokuvateatteria. Tässä tutkitun jakson alussa, toukokuussa 1942 Viipurissa toimi kaksi elokuvateatteria, Palatsi ja Scala. Lokakuun aikana teatterien määrä kaksinkertaistui, kun Kinoportti ja Seppo avasivat ovensa. Tarkastelujakson viides elokuvateatteri avasi ovensa joulukuussa 1942. Elokuvateatterien toiminta oli vilkasta ja hyvin organisoitua huolimatta vallitsevasta sotatilasta. Viipuri näytti elokuvia noin kuukauden viiveellä Tampereen esitysrytmiin, eli ohjelmisto oli vertailukelpoista muihin keskeisiin suomalaiskaupunkeihin. Keskeinen havaintomme on, että amerikkalaista elokuvaa esitettiin Viipurissa filmiriidasta huolimatta myös vuosina 1942–1943. Julkaisemme tarkemmat tulokset myöhemmin tutkimusartikkelin muodossa.
Keynote-puhujia oli workshopissa kolme:
Roel Vande Winkel, KU Leuven CINEMA IN OCCUPIED BELGIUM. Working with databases to gain new insights into cinemas and film screenings in German occupied Belgium (1940–1944).
Prof. Pelle Snickars, Lund University, Doing New Film History—On Computer Vision & Topic Models of Swedish Film Culture in the 1930s.
Thunnis van Oort, Radboud University, Using film programming datasets for writing histories of moviegoing: Data collection, analysis and dissemination.
Apulaisprofessori Roel Vande Winkel esitteli pitkäjänteistä työtään elokuvan esitystoiminnan historian tutkimuksen parissa. Kaksikielisen Belgian elokuvaohjelmistojen painopiste vaihteli toisen maailmansodan aikana sen mukaan, missä osassa maata elokuvaesityksiä järjestettiin. Pohjoisen hollanninkielisessä Flanderissa saksalaiselokuvien esitykset järjestettiin suuremmissa saleissa ja esityskaudet olivat pidempiä kuin etelän ranskankielisessä Valloniassa. Belgialaisen elokuvan esitystoimintaan vuodesta 1896 eteenpäin voi tutustua Cinema Belgica -tietokannassa.
Professori Pelle Snickars Lundin yliopistosta esitteli tietokoneavusteista kuvanlukua ja laskennallisten menetelmien käyttöä käynnissä olevissa tutkimushankkeissaan Welfare State Analytics. Text Mining and Modeling Swedish Politics, Media & Culture, 1945-1989 sekä Modern Times 1936. Molemmat projektit hyödyntävät digitaalisia menetelmiä ja niissä käytetään isoja digitaalisia datasettejä. Ensinmainittu soveltaa tekstinlouhintamalleja (text mining models) ja jälkimmäinen hahmontunnistustekniikoita (pattern recognition) mediahistoriallisiin lähteisiin. Snickars pohti puheenvuorossaan myös sitä, miten tekoäly ja tietokoneoppimisen menetelmät voivat tuottaa uutta tietoa pohjoismaisesta elokuvakulttuurista. Myös tekoälyn käyttö kuvanmuokkauksen välineenä puhutti tietysti audiovisuaalisen kulttuurin tutkijoita. Tietokoneavusteisten menetelmien käyttö herättää ristiriitaisia tunteita, sillä niiden avulla voidaan esimerkiksi luoda uusia kohtauksia vanhoihin elokuviin.
Snickars esitteli tapausta, jossa tubettaja Denis Shiryaev oli tekoälyn avulla luonut uusia kohtauksia Lumièren veljesten elokuviin ja parannellut audiovisuaalista materiaalia opettamalla tekoälyn värittämään, skaalaamaan ja parantelemaan historiallista elokuva-aineistoa.
Tutkijatohtori Thunnis van Oort Radboudin yliopistosta esitteli tutkimustaan digitaalisten menetelmien parissa. Luennon jälkeen kokeilimme hands-on-työpajassa digitaalisia menetelmiä käytännössä. Datasetti oli koottu etukäteen suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja hollantilaisten kaupunkien elokuvaesitysten tiedoista. Suomesta keräsimme elokuvateatterien esitystiedot Oulusta, Tampereelta ja Viipurista. Aikarajaus oli toukokuusta 1942 kesäkuuhun 1943. Aineistoja analysoitiin datankeruun jälkeen taulukoimalla ja tekemällä erilaisia hakuja aineistoon. Vertailemalla suomalaista dataa kansainväliseen, voidaan suomalainen elokuvateatteritoiminta sijoittaa transnationaaliseen kontekstiinsa.
Eräs analyysin menetelmä on professori John Sedgwickin kehittämä popstat-analyysi. Siinä lasketaan sanomalehtien elokuvailmoituksista kerätyn datan perusteella jokaiselle elokuvalle kapasiteettiluku, joka perustuu elokuvan esityskauden pituuksiin (montako päivää) ja elokuvasalien kapasiteettiin (montako istumapaikkaa). Suomessa yhdysvaltalainen elokuva sai suurimman esityskapasiteetin, suomalainen elokuva toiseksi suurimman ja saksalainen elokuva kolmanneksi suurimman. Pohjoismaisessa vertailussa saksalainen elokuva nousi kapasiteetiltaan suurimmaksi, toisena ruotsalainen elokuva ja kolmantena yhdysvaltalainen.
Workshop tarjosi paljon käytännön työkaluja ja taitoja tutkimustyöhön, ja esitellyt analyysimenetelmät antavat mahdollisuuden syventyä elokuvan esitystoiminnan historiaan entistä laajemmin. Näiden tulosten valossa jatkamme tutkimustamme ja odotamme innolla mahdollisuutta julkaista tuloksemme laajemman yleisön saataville tulevaisuudessa.
Lauantaina 26.8.2023 Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen Aava-salissa koettiin ainutlaatuinen väitöstilaisuus, jossa tiede ja taide kohtasivat. Hanna-Reetta Schreckin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Elämäntanssi 1890-1915. Ellen Thesleffin elävä ruumis” tarkastelee tieteidenvälisellä otteella modernin murroksen aikakauden suhdetta ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Tematiikkaa lähestytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen ja elämäkerrallisen aineiston kautta. Schreckin väitöskirjan aineistona ovat olleet paitsi Thesleffin maalaukset, myös luonnoskirjat, valokuvat, kirjeet, muistiinpanot ja muut tekstit, joita tuottelias taiteilija jätti jälkeensä mittavat määrät. Kulttuurihistorian näkökulmasta kyseessä on ainutlaatuinen väitöskirja, jossa taidehistorian ja kulttuurihistorian menetelmät ja lähestymistavat kietoutuvat toisiinsa.
Vastaväittäjän tilaisuudessa oli dosentti, vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen Helsingin yliopistosta. Hänen akateeminen taustansa on vahvasti Turun yliopiston kulttuurihistoriassa, ja keskustelua käytiinkin runsaasti tutkimuksen paikantumisesta kulttuurihistorialle ominaisiin lähestymistapoihin. Erityisen Schreckin väitöskirjasta tekee siihen liittyvä taiteellinen työskentely, jota tutkija on tehnyt vuodesta 2019 taiteellisen Omakuva-työryhmän kanssa. Vuosien mittaan ryhmä on tutkinut Thesleffin elämää ja taidetta liikkeen, äänen, visuaalisuuden ja performanssitaiteen keinoin, ja esittänyt useita versioita produktiosta erilaisissa ympäristöissä. Väitöskirjatutkija ja Ellen Thesleffin elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Schreck on ollut osa produktiota ja sen esityksiä, jolloin taiteellisesta työskentelystä on tullut myös tietoa tuottava metodi väitöskirjatutkimuksen osana. Myös väitöstilaisuuden osana nähtiin kohtauksia Omakuva-näytelmästä Anu Almagron ja Johanna Jauhiaisen esittämänä.
Väitöstilaisuuden keskustelut liikkuivat väitöskirjan teoreettisen kehyksen ja keskeisten käsitteiden syvällisestä luotaamisesta itse visuaalisen aineiston tulkintaan. Tapahtumisen ja representaation käsitteistä sekä ruumiinfenomenologian lähestymistavasta liikuttiin pohtimaan taiteellisen työskentelyn tarjoamia metodisia työkaluja. Keskustelua käytiin myös taidehistoriallisen kuva-analyysin ja kulttuurihistoriallisen kontekstoivan tulkinnan välisestä suhteesta, jota Schreck tutkimuksessaan kehittää hedelmällisesti.
Väitöstilaisuutta seurasi yli seitsemänkymmentä ihmistä, ja tilaisuuden jälkeen Arcanum-rakennuksen aula muuntui hetkeksi teatterisaliksi, jossa Thesleff ruumiillistui yleisölle liikkeen, äänen ja tekstien kautta.
Åbo Akademin kirjaston arkistossa suuressa harmaassa laatikossa säilytetään ainutlaatuista kokoelmaa Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet. Se koostuu pääasiassa 1830-1860-luvuilla painetuista kiertäneiden näytösten julisteista. Kun ensimmäisen kerran avasin laatikon ja poimin siististi taitettujen valkoisten papereiden välistä esiin lähes 200 vuotta vanhoja julisteita, uskalsin tuskin hengittää. Niin helposti repeävältä tuntui vanha ja karhea lumppupaperi, jonka epätasaista pintaa tihrustin tarkkaan arkiston lamppujen valossa. Olin jo aiemmin tutustunut kokoelmaan Hereditas culturalis -projektin sivuilla, mutta vasta alkuperäisiä julisteita käsitellessäni hahmotin todella, miten kirjavasta kokoelmasta oli kysymys.
Suurimmat julisteet ovat puoli metriä korkeita, pienimmät parinkymmenen senttimetrin mittaisia. Silmään pistävät eri kokoiset ja näköiset fontit, vetonaulojen otsikot, koristeelliset kehykset ja muutamat karkeat painokuvat. Toisaalta kokoelman julisteissa on paljon yhteistä. Ne koostuvat pääasiassa tekstistä, joka sisältää usein ohjelmanumeroiden nimiä ja kuvauksia. Karhealle paperille on painettu julisteesta toiseen toistuvia mainoslauseita ja lähes poikkeuksetta tiedot näytöksen ajankohdasta, paikasta ja hinnasta. Arvokkaita painotuotteita kuljetettiin aikanaan kaupungista toiseen ja käytettiin uudestaan, mistä kertovat mustakynällä tehdyt täydennykset, ylivedetyt päivämäärät ja liimatut paperinpalaset.
Kulttuurihistoriallinen tutkimusote muuntaa tämän hajanaisen ja kirjavan joukon papereita mielenkiintoiseksi ja monikerroksiseksi lähdemateriaaliksi. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen julisteiden sisältämää tietoa sekä tieteen ja tekniikan kuvauksia. Osoitan, että tiede, tekniikka ja kiertue-esitykset kietoutuivat yhteen monin tavoin 1800-luvun puolivälin Turussa.
Taikuri Philippen julisteessa on käytetty varsin runsaasti erilaisia fontteja. Kuva: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet, Åbo Akademis Bildsamlingar.
Tutkimissani julisteissa nimetään erilaisia paikkoja Turun kaupunkitilasta. Eniten mainintoja saavat Seurahuone ja teatteritalo, joissa kaupungin ylemmät sosiaaliryhmät seurustelivat ja viettivät aikaa. Toisaalta kokoelman julisteissa mainitaan myös esimerkiksi Hämeentullin tivoli, joka oli työväestön huvielämän paikka. Lippuja näytöksiin myytiin muun muassa turkulaisissa ravintoloissa ja kirjakaupoissa. Kenties itse julisteetkin olivat esillä näissä tiloissa. Kun turkulaiset seurustelivat ravintolan pöytien ääressä tai tekivät tilausta kirjakaupassa, kiinnittivät julisteiden näyttävät fontit ja painokuvat ehkä heidän huomionsa.
Menneisyyden turkulaiset törmäsivät julisteissa kuvauksiin mikroskooppisesta maailmasta, kaukaisista taivaankappaleista, mekaanisista automaateista, kuumailmapallosta sekä junasta. Julisteissa tiede ja tekniikka suhteutettiin usein ihmiseen. Mikroskooppi paljasti ihmissilmälle vesipisaraan kätkeytyneen maailman, automaatit esittivät ihmisiä luonnollisine liikkeineen ja ihmishahmoiset nuket nousivat kuumailmapallon kyydissä kohti korkeuksia. Vertauskuvat tekivät tiedettä ymmärrettäväksi ja korostivat sen ihmeellisyyttä.
Tietznerin veljesten julisteessa katsojan huomion vangitsee kuva, jossa uiskentelee tuntosarvellisia olioita. Kuva: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet, Åbo Akademis Bildsamlingar.
Tiede ja tekniikka nivoutuivat monin tavoin kiertue-esitysten toimintaan 1800-luvun puolivälin Turussa. Niitä kuvattiin julisteissa näytöksen vetonaulana, ja ne saivat merkityksiä esityksen mahdollistaneena välineenä tai myyntiartikkelina. Tiedettä ja tekniikkaa julisteissaan kuvanneet esiintyjät esiintyivät harvoin tieteen tekijöinä. He olivat taiteilijoita, taikureita, mekaanikkoja ja instrumenttien valmistajia ja korjaajia. Turkulaiset kirjakaupat painoivat erilaisia julisteita ja ravintolat myivät lippuja monenlaisiin esityksiin. Seurahuoneen seinien sisällä vietettiin sirkus- ja naamiaishuveja, hämmästeltiin yhtenä päivänä liikkuvia automaatteja ja toisena mikroskooppisen pientä maailmaa kummallisine eliöineen.
Kulttuurihistorian vahvuuksiin kuuluu sen moninaisuus. Huomioin tutkielmassani julisteiden visuaalisuuden, kirjallisuuden sekä materiaalisuuden. Tutkielmani ammentaa eri tutkimusperinteistä kuten tiedon ja tieteen historiasta sekä taikuuden historian tutkimuksesta. Tarkastelen tieteen ja tekniikan yhteyksiä niin 1800-luvun kauhuromanttiseen innostukseen kuin nojatuolimatkailuun. Näin kulttuurihistoriallisen tulkinnan myötä julistekokoelma kertoo monitahoisesti näytöstoiminnasta sekä tieteen ja tekniikan historiasta 1800-luvun puolivälin Turussa.
Aino Jämsän pro gradu -tutkielma Painettua tietoa, mainostettua tiedettä. Julisteet tiedon paikkana sekä tieteen ja tekniikan kuvaajina 1800-luvun puolivälin Turussa on luettavissa täällä.
Tämän vuoden Lukuviikko järjestetään 17.–23.4.2023. Lukuviikkoa on järjestetty eri muodoissa jo vuodesta 1977, ja se on yksi Suomen pitkäikäisimmistä lukutaitokampanjoista. Mutta millä lailla lasten lukemisesta ja lukumotivaation kehittämisestä keskusteltiin 1800-luvun alussa?
Yli 200 vuotta sitten Viipuriin asettunut kirjailija Jaakko Juteini (Jacob Judén) kirjoitti teoksessaan Lyhyt neuwo lapsen opettajalle (1816) miten lasta ei tulisi pakottaa lukemaan opetteluun. Sen sijaan lukemisen opettelu tuli aloittaa vasta, kun lapsi oli valmis siihen. Juteini painotti, että ”ei taito ole lapselle niin hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon”. Juteinilla oli käytännön kokemusta lasten opettamisesta, sillä hän oli toiminut nuorena miehenä kotiopettajana eri puolilla Suomea, ennen kuin asettui Viipuriin. Tuossa kaupungissa hän teki pitkän kirjallisen uran toimiessaan samalla maistraatin sihteerinä. Kuitenkin ajatus lukemisen motivoimisesta oli peräisin käytännön kokemuksen lisäksi myös aikakauden kirjoista ja oppineiden kasvatusta käsitelleistä kansainvälisistä keskusteluista.
Hermann Ernecken öljyvärimaalaus Kinderbildnis. Wikimedia Commons.
Ajatus lukuhalun nostattamisesta ja oppimisen ilon synnyttämisestä toistui usein valistusajan kasvatuskeskusteluissa, vaikka lukumotivaation käsitettä ei tuolloin vielä käytetty. Englantilainen John Locke kirjoitti vaikutusvaltaisessa kirjassaan Some Thoughts Concerning Education (1693) (suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta, 1914), että lasta ei saanut pakottaa lukemiseen. Aikuisen tuli muistaa, että hänen tehtävänään ei niinkään ollut opettaa lapselle sitä, mitä tämän tulisi tietää, kuin kasvattaa lapsessa arvostusta ja rakkautta tietoa kohtaan. Tämän kautta lapsi oppi tuntemaan ja kehittämään myös itseään.
Myös saksalaisella kielialueella vaikuttaneet filantropistit kuten Johann Heinrich Pestalozzi ja Johann Bernhard Basedow korostivat lapsen yksilöllisen kehityksen huomioimista sekä lapsen oman havainnon ja kokemuksen roolia oppimisessa. Basedowin mukaan lukemaan oppimista tulisi edistää vähä vähältä lapsen kehitystä seuraten, ja hän antoi käytännöllisiä esimerkkejä siitä, miten kielen opiskelussa tuli edetä leikinomaisuuden ja havainnollisuuden kautta. Jaakko Juteini, joka oli kuunnellut Henrik Gabriel Porthanin kasvatusoppia käsitteleviä luentoja opiskellessaan Turun Akatemiassa, selvästikin tunsi lukumotivaatiota käsitelleet kansainväliset keskustelut ja käänsi oman aikansa keskeisiä pedagogisia ajatuksia jo varhain suomen kielelle.
Bilder ABC-Bok 1848. Suomen Kansalliskirjasto. Digitaaliset kokoelmat
Valistusajattelijat näkivät opetuskysymyksissä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lukeminen kehitti paitsi järkeä myös moraalia. Eläimistä kertovat kuvat ja tarinat olivat yksi valistusajan kasvattajien esiin nostama keino lasten lukuhalun kasvattamiseksi. Eläin- ja luontoaiheet nivoutuivat myös uudenlaiseen kiinnostukseen luonnon havainnointiin aistien avulla. Kun lastenkirjallisuus alkoi muovautua Euroopassa 1700-luvulla, haluttiin uudistaa antiikin faabeleiden traditiota ja luoda uudenlaisia realistisempia eläintarinoita. Eläinten nähtiin kiinnostavan lapsia ja kuuluvan näiden omaan kokemismaailmaan. Eläinkuvituksia käytettiin 1800-luvun alkupuolella monin tavoin erilaisissa kuvitetuissa aapisissa ja kuvakirjoissa.
Locken tavoin myös Jean-Jaques Rousseau suositteli eläintarinoita lasten lukemistoon, kuitenkin vasta kun lapsi oli valmis ymmärtämään eläintarinoiden moraaliset opetukset. Rousseaun kirja Émile ou de l’éducation (1762) (suom. Emilé eli kasvatuksesta, 1905) vaikutti laajalti kasvatuksesta käytyyn keskusteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Euroopassa. Rousseau tunnetusti suhtautui kriittisesti hyvin nuorten lasten lukemiseen ja nosti esiin yhden ainoan kirjan, jonka hyväksyi lasten lukemistoon ennen 12 ikävuotta. Tämä oli Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).
Robinson Crusoe oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suosittu lastenkirja ympäri Eurooppaa, vaikka se oli alun perin kirjoitettu aikuisille. Kirja ilmestyi kuvitettuna suomennoksena Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet vuonna 1847. Tätä aikaisemmin kirjaa oli luettu Suomen alueella etupäässä ruotsiksi ja saksaksi. Saksalainen pedagogi Joachim Heinrich Campe kirjoitti oman mukaelmansa Robinson Crusoe der Jüngere (1779), jossa kirjaa yhdessä lukevan perheen tarinan muodostama kehyskertomus oli valtavan suosittu. Kirja levisi laajalle saksankielisessä Euroopassa.
Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet (1847). Suomen Kansalliskirjasto
Robinson Crusoen tarinan on katsottu luoneen erityisen Robinsonadien lajityypin lastenkirjallisuuteen. Se innoitti poikakirjallisuudeksi miellettyjä seikkailukertomuksia, joissa samalla opetettiin länsimaiseen maskuliinisuuteen sopivia tunteita ja arvoja, kuten rohkeutta, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkin myös tytöt saattoivat eläytyä autiolle saarelle joutuneen Robinsonin tarinaan jo hyvin varhain.
Kirjahistorioitsija Tuija Laine on osoittanut, miten Ruotsin ajan Suomessa myös tytöt saattoivat lukea Robinson Crusoeta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786–1842) päiväkirjassa kuvataan, miten kirja kiersi hänen perheessään vuonna 1800, kun Munsterjhelmin perheen tyttäret lukivat sitä toisilleen. Myöhemmin Robinson Crusoen tarinaa on tarkasteltu ja uudelleenkirjoitettu myös postkoloniaalisesta näkökulmasta, mistä esimerkiksi Michael Tournierin alun perin ranskaksi vuonna 1967 ilmestynyt romaani Perjantai on hyvä esimerkki.
Lukeva tyttö (Lesendes Mädchen). Eduard Klieberin öljyvärimaalaus vuodelta 1855. Wikimedia Commons
Kirjan kierto Munsterhjelmin tyttärien parissa kertoo siitä, miten lukeminen oli monin tavoin yhteisöllistä 1800-luvun alussa. Yhdessä lukeminen ja kirjojen jakaminen olikin yksi tärkeä tapa suhtautua lukemiseen. Campen versiossa Robinson Crusoen tarinasta yksinäiselle saarelle joutuneen haaksirikkoisen tarinaa luettiin yhdessä perheessä, jonka lasten välihuomiot, vitsit ja pohdiskelut katkaisivat itse päätarinan ja saivat lukijan tuntemaan olevansa osa tätä kodikasta seuruetta, joka luki kirjaa yhdessä, usein ulkosalla luonnon helmassa. Toisaalta myös yksin kirjaan syventyneen lukijan eläytyminen Robinson Crusoen selviytymiseen saarellaan oli osa laajempaa jaettua kirjallista kulttuuria, jossa kirjat muovasivat yhä tärkeämmäksi nousevaa yksiöllisyyden kokemusta.
Saksalainen Rolf Engelsing on esittänyt, että 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtui suuri muutos: sen sijaan, että oltaisiin luettu ääneen yksiä ja samoja kirjoja yhä uudelleen, alettiin lukea yhä enemmän yhä laajempaa määrää erilaisia kirjoja. Paitsi kielen oppimista, lukeminen merkitsi myös sen välittämien ajatusten, tunteiden, moraalisten sääntöjen ja käytösnormien opettelua ja sisäistämistä. Toukokuussa käynnistyvä projektimme ”Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa 1790–1850” tarkasteleekin juuri yksilön ja yhteisön välisiä suhteita 1800-luvun alun lastenkirjallisuudessa. Hanke toteutetaan Turun yliopistossa vuosina 2023–2026 ja sitä tukee Koneen Säätiö.
Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.
Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla.
Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.
Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä.
Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.
Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.
Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.
Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.
Matkalla Pompejiin.
Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa.
Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen.
”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.
Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala
Koronavuoden kestäneen kotoilun taituttua, pääsin vihdoinkin toteuttamaan jo vuodesta 2020 suunnittelemaani arkistomatkaa Det Kongliga Biblioteketin eli Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston kokoelmiin ja arkistoihin. Tanskalaisen kirjailija ja sirkustutkija Anders Enevigin keräämää sirkusarkistoa säilytetään Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston arkistossa. Lisäksi kirjastosta löytyy sanomalehtiarkisto, Mediearkivet, jonka aineistokokonaisuutta on mahdollista tarkastella vain tutkijasalin tietokoneilta ja mikrofilmeiltä paikanpäällä. Väitöskirjassani tutkin unohdettuja naistaikataiteilijoita, jotka kiertelivät Tanskaa, Ruotsia, Suomea, Norjaa ja muita Euroopan maita 1880–1890-luvuilla. Tästä syystä ensimmäinen ulkomainen arkistomatkani suuntautui juuri Kööpenhaminaan etsimään johtolankoja tutkiemieni naisten urapoluista ja elämänvaiheista.
Lentolippujen ja tutkijasalin arkistovaraukset tehtyäni, reilun viikon mittainen arkistomatkani konkretisoitui yllättävän nopeasti heti tammi-helmikuun taitteeseen. Matkamenoa ei haitannut edes kiprakka Itämereltä puhaltava tuuli eikä rähjäinen hotelli, joka sijaitsi rautatieaseman takana, punaisten lyhtyjen katveessa. Sijainniltaan hotelli vinoine käytävineen osoittautui kuitenkin loistavaksi. Rautatieaseman läheisyydessä sijaitsee myös sirkusesiintyjien suosima historiallinen esiintymispaikka Tivoli. Vaikka Tivoli oli talveksi suljettu, pääsin silti ihastelemaan aidan raoista Tivolin kauniita valaistuksia, viihtyisiä asetelmia ja koristeellisia orientaalisia rakennuksia.
Varaamani tutkimusaineistot tuotiin ”Mustaan Timanttiin” eli kuninkaallisen kirjaston moderniin lisäosaan. Kauttaaltaan mustasta lasista tehty ”timantti” koreilee ryhdikkäästi keskustan läpi kulkevan satamakanaalin varrella. Suunnikkaan muotoiseen rakennukseen mahtuu kirjastosalin, tutkijasalin ja korkean aulatilan lisäksi näyttelytiloja, teatteri, käsikirjasto ja kahvila, jossa kulutin kruunuja. Tutkijasalin rekisteröinti osoittautui varsin viralliseksi. Tarvitsin kahteen otteeseen passia, ja minusta otettiin yllätyksellisesti myös kuva. Lopputuloksena sain omalla kauhistuttavalla (mutta tunnistettavalla) kuvallani varustetun kulkuluvan. Tutkijasalissa pöydälleni asetettiin kuvauslupakielto, koska tilaamani materiaali oli kiellettyä. Viereisessä pöydässä kamera raksutteli kuitenkin ahkerasti, jota hiukan kateellisena seurasin. Oman materiaalini kopioiminen manuaalisesti hidasti työtahtiani. Kaikenkaikkiaan vietin viiden aineistolaatikon kanssa kolme työpäivää., ja toiset kolme päivää tutustuin Mediearkivetin aineistoon tutkijasalin koneilta.
Yksi tutkimukseni päähenkilöistä eli wieniläinen hovitaikuri Sidonie Roman (1853-1946) asui aikanaan Kööpenhaminassa yhdessa tanskalaisen miehensä kanssa. Erityisesti Sidonie Romanin kohdalta tutkimukseni edistyi merkittävästi, ja löysin uusia arkistolähteitä ja vinkkejä jatkotutkimukseen. Harmittavaa mutta ei yllättävää, Anders Enevigin kokoama aineisto ei sisältänyt juurikaan tietoa naistaikureista. Olin toiveikkaana odottanut, että erityisesti hänen kokoamastaan Rhodinin-sirkussuvun arkistosta olisi löytynyt runsaasti aineistoa muun muassa taikuri, hiekkamaalari ja sirkuksen omistaja Theresia Rombello-Rhodinista (1840–1908). Theresia Rombello teki pitkän ja vaiherikkaan esiintyjänuran, mikä kuitenkin on jäänyt unohduksiin. Tutkimukseni kontekstoimiseen Enevigin tarkasti keräämä ja arkistoima materiaali kuitenkin auttoi. Paikanpäällä olo helpotti myös taiteilijaverkostojen ja manageriverkostojen ymmärtämistä.
Sunnuntaina tutkijasali oli kiinni, joten suuntasin tutustumisretkelle Kööpenhaminan museoihin ja kuninkaanlinnoihin. Kuvittelin Amalienborg-linnan juhlaviin saleihin tutkimukseni kiertelevät naistaikurit esiintymään. Vuosisadan vaihteen esiintyville taiteilijoille tyypillinen luokkaerojen ylittäminen konkretisoitui juuri Amalienborgin ylellisyyden keskellä, ja jopa hämmensi tutkijaa.
Arkistopäivien päätteeksi minua viihdyttivät kävelykatujen antikvaarit ja kirjakahvilat, joista tein myös hauskoja kirjalöytöjä. Ensimmäinen ulkomaille suuntautuva arkistomatkani oli antoisa, avartava ja uusia johtolankoja kutkutteleva. Sain uuden aineistomateriaalin ja inspiraation lisäksi myös arvokasta kokemusta erilaisten arkistojen käytännöistä.
FM Karoliina Sjö väitteli lumipyryisenä lauantaina 18.2. Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen juuri remontista valmistuneessa Aava-salissa tutkimuksellaan ”Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916-1923”. Sjön väitöskirjan aiheena oli aiemmin tuntemattoman ja tutkimattoman Kirsti Teräsvuoren sadan vuoden takainen päiväkirja-aineisto. Teräsvuoren kymmeniä tuhansia käsittävä, koko elämän mittainen päiväkirja on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon, mistä Sjö sen löysi tutkimuksensa kohteeksi.
Karoliina Sjö lektiossaan
Väitöskirja käsittelee Teräsvuoren nuoruuden tekstejä vuosilta 1916-1923 ja keskittyy tarkastelemaan ennen muuta sitä, miten Teräsvuori päiväkirjaa kirjoittaessaan rakensi kertomusta omasta elämästään. Erityisinä temaattisina tutkimusalueina ovat kirjoittamisen ja päiväkirjan merkityksen tarkastelu, tunteiden ja ihmissuhteiden analyysi nuoren tytön kehityksessä sekä sairauden ja kivun kokemukset päiväkirjatekstissä. Sjön tutkimus tarkastelee aineistoaan ja tutkimusteemojaan laaja-alaisesti elämänkerronnan näkökulmasta, ja erityisen lisän tutkimukseen tuo siihen sisältyvä taiteellinen työskentely. Sjö on luonut Teräsvuoren päiväkirjateksteistä runoja ja spoken word-esityksiä, jotka ovat toimineet menetelmällisinä ja tulkinnallisina tulokulmina kulttuurihistoriallisessa analyysissä.
Arcanumin Aava-sali täyttyi kuulijoista, mukana oli myös Kirsti Teräsvuoren sukulaisia. Keskustelussa Karoliina Sjö, kustos Maarit Leskelä-Kärki, sekä vastaväittäjät Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma.
Väitöksessä oli poikkeuksellisesti kaksi vastaväittäjää johtuen juuri väitöskirjan sijainnista tieteellis-taiteellisen tutkimuksen maastoissa. Kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija, dosentti, akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan sekä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiaan. Kulttuurintutkija, dosentti ja yliopistonlehtori Tuija Saresma on tehnyt omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimusta sekä taidelähtöistä tutkimusta itsekin.
Keskustelusta muotoutuikin äärimmäisen kiinnostava kolmen asiantuntijan dialogi, missä aiheet liikkuivat historiantutkimuksen aineistollisten, menetelmällisten ja eettisten kysymysten ytimessä. Erityisen huomion sai myös taiteellisen työskentelyn osuus, keskustelua käytiin mm. siitä, onko kuvittelu ja eläytyminen validi historiantutkimuksen menetelmä. Vastaväittäjät olivat erityisen kiinnostuneita myös tutkimuksessa esiin nousevasta autoteorian käsitteestä. Väittelijää kiiteltiin erityisesti syvällisen eettisestä tutkimusotteesta sekä hienovaraisesta Kirsti Teräsvuoren tekstien ja elämän analyysistä. Kuten vastaväittäjät luonnehtivat, teoksessa seikkailee kolme Kirstiä: historiallinen Kirsti Teräsvuori, päiväkirjan kirjallinen päähenkilö Kirsti sekä lopulta Karoliina Sjön luoma tulkittu Kirsti, joka saa äänen ennen muuta runoissa.
Väitöskirjan nähtiin luovan uudenlaisia tulkintoja omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimuksen teoriasta, sillä Kirstin autenttinen, historiallinen päiväkirja haastaa monia omaelämäkerrallisuuteen liitettyjä näkemyksiä. Samalla väitöskirja luo analyysiä 1900-luvun alun tytön ja nuoren naisen elämän mahdollisuuksista ja rajoista, sekä tuottaa inhimillisesti koskettavan kuvan Teräsvuoren elämästä. Kirsti Teräsvuoren tuntematon, unohdettu elämä ja päiväkirja-aineisto sekä Sjön siihen kytkemä tutkimusote tuottaa merkittävän feministisen ja tutkimuspoliittisen teon.
Väitöstä seurasi Aava-salissa runsas kahdeksankymmenpäinen yleisö.
”Mikä ihmeen duplettivarasto”, kuului kommentti, kun nuorena opiskelijana kerroin jollekulle tutulle käyneeni siellä. Paikka ei juurikaan mainostanut itseään. Silti monet turkulaiset kirjanystävät, tutkijat ja entiset opiskelijat muistavat vielä Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevaraston (duplettavdelningen). Siellä kävijä saattoi muutamana päivänä viikossa, pari tuntia kerrallaan, tutustua ostoaikeissa suureen määrään vanhaa kirjallisuutta. Tarjolla oli lähinnä ruotsinkielisiä opuksia eri aihepiireistä, mutta myös muilla kielillä. Valikoima oli sisältörikas, ja kirjat oli löytämisen helpottamiseksi luokiteltu väljästi eri aloihin. Hyllyiltä löytyi tutkimuksia, tietokirjoja, romaaneja, runokokoelmia, virsikirjoja, matkakirjallisuutta, elämäkertoja, muistelmia ja joitakin muita lajeja. Niteitä oli monia tuhansia, oikeastaan kymmeniä tuhansia.
Varastosta sai hankkia huokeasti hyväkuntoista kirjallisuutta 1800-luvulta nykypäiviin. Enää tätä tilaisuutta ei ole, sillä kokoelma suljettiin yleisöltä joskus 2000-luvun ensi vuosikymmenellä ja varastoitiin tiettävästi jonnekin Turun ulkopuolelle. Sen nykytila on minulle hämärän peitossa, mutta muistan monet käyntini siellä 1980-luvun ensi vuosista alkaen. Kuvitukseksi olen valinnut muutamia duplettivarastosta tekemiäni hankintoja.
Josef Julius Wecksell, Samlade dikter. Painos 1890-luvulta.
Kirjojen kaksoiskappaleita alkoi kerääntyä Åbo Akademin kirjastoon melkein heti sen perustamisen jälkeen. Kokoelmiin virtasi paljon lahjoituksia, joista kirjasto poimi itselleen arvokkaat ja tarpeelliset kappaleet. Yli jääneitä kaksoiskappaleita kirjasto käytti sitten vaihdossa hankkiessaan uusia niteitä, mutta ennen pitkää niitä ryhdyttiin myymään myös yksityisasiakkaille. Näin kirjasto sai varoja uusien niteiden hankintaan.
Johan Albrecht Ehrenströmin muistelmien ensimmäinen osa kertoo 1700-luvun oloista.
Kaksoiskappalevaraston olemassaolosta kertoivat minulle kulttuurihistorian vanhemmat opiskelijat Erkki Huhtamo ja Simo Örmä. He veivät minut mukanaan tutustumiskäynnille. Varasto sijaitsi Henrikinkadulla, Åbo Akademin yhteydessä toimineen Handelshögskolanin eli Hankenin maanalaisissa tiloissa. Paikka oli Akademin kirjaston omien varastojen välittömässä läheisyydessä. Ensivaikutelma oli hämmentävä: valtavasti kirjoja, miten täältä ikinä löytää mitään. Onneksi tuntemukseni ruotsinkielisestä kirjallisuudesta oli siihen aikaan vielä heikko, muuten olisin voinut kiikuttaa ison osan opiskelurahoistani sinne. Jos muistan oikein, Erkki taisi juuri tuolla käynnillä löytää kuvataiteilija Ellen Thesleffin signeeraaman kirjasen, jonka takakannen sisäpuolella oli symbolistiseen tyyliin piirretty pieni kasvotutkielma. Lieneekö ollut taiteilijan käsialaa, joka tapauksessa kirja lähti Erkin matkaan. En vuosien kuluessa koskaan saanut käsiini mitään noin sensaatiomaista.
Verner von Heidenstamin novellikokoelma Karolinerna 1–2, tekijänsä suosituin proosateos.
Tieto varastosta levisi kaveripiirissäni, ja siellä saattoi joskus törmätä moneenkin tuttuun samalla kertaa. Paikan erikoisuutena oli, ettei myyntihintoja ollut merkitty niteisiin, vaan hinnoittelu tapahtui varastonhoitajan tiskillä, jonka ääressä asiakkaalla oli sitten mahdollisuus ottaa tai jättää valitsemansa opukset. Tutut asiakkaat saivat kirjoja halvemmalla. Koska ryhdyin 1990-luvulla työskentelemään paljon 1800-luvun ruotsinkielisten aihepiirien parissa, löysin varastosta aina välillä sellaistakin tutkimuksiini tarpeellista lähdeaineistoa, johon olisin muuten tullut tuskin tutustuneeksi.
Axel Gabriel Ingeliuksen Det gråa slottet on ensimmäinen suomalainen kauhuromaani. 2. painos 1880-luvulta.
Duplettivarasto muutti vuosituhannen vaihteen tienoilla Hankenista Linnankatu 1:n sisäpihalla sijainneeseen kiinteistöön. Kirjojen ohella siellä kaupattiin litografioita, vanhoja painokuvia ja 1800-luvun sanomalehtien irtonumeroita. Isoja kirjasarjoja oli nostettu hyllykköjen päälle asiakkaille nähtäväksi, näistä muistan ainakin J. V. Snellmanin 12-niteisen kokonaislaitoksen Samlade arbeten (1992–1999). Tuolloin varastokin oli jo siirtynyt nettiaikaan. Kokoelmista oli laadittu laaja sähköinen tietokanta, josta halukkaat saattoivat tehdä ostotilauksia, mutta nämä niteet muodostivat hyllyille sijoitetuista myyntikappaleista erillisen kokonaisuuden, johon ei voinut tutustua paikan päällä.
Nyt kun painetun kirjan tulevaisuus on epävarma ja nuoriso käyttää yhä enemmän sähköisiä välineitä ja alustoja, lienee turha toivoa duplettivaraston kaltaisten myyntikokoelmien paluuta. Habent sua fata libelli, kirjoilla on kohtalonsa.
