Ensimmäinen eurooppalaista sirkushistoriaa käsittelevä konferenssi 28.2.—2.3.2025 alkoi sirkushistoriallisella kävelykierroksella Lambethin ja Waterloon kaupunkipiireissä Lontoossa. Historiallisesti merkittävä auringon paiste sai lähes kaikki konferenssin 70 osallistujaa liikkeelle. Sirkustaiteen perustajien eli Philip ja Patty Astleyn taitoratsastusta sisältäviä näytöksiä nähtiin Thames-joen eteläpartaille rakennetuissa amfiteattereissa jo vuodesta 1768. Kuninkaallisen amfiteatterin läsnäolosta muistuttaa nykyään Zippo Circuksen lahjoittama muistolaatta puiston reunamalla.

Idea eurooppalaiseen sirkushistoriantutkimukseen suuntautuneesta konferenssista juontaa juurensa kahden vuoden takaiseen British Music Hall Societyn järjestämään konferenssiin, jonne pääsin puhumaan väitöskirjatutkimukseni naistaikataiteilijoista 1800-luvun loppupuolella. Kanssani samoja kiinnostuksen kohteita jakaneiden Charlie Hollandin (British Music Hall Society) ja Erik Åbergin (Tukholman taideyliopisto) visioimme, että sirkushistoria tarvitsisi oman konferenssin.

Idea kehittyi melko nopeasti sanoista teoksi. Charlien Hollandin, Erik Åbergin ja minun lisäkseni järjestelytoimikuntaan tuli mukaan myös Haarm van der Laan (Codarts Rotterdam). Konferenssin teemaksi ja esitelmäkutsun aiheeksi valitsimme sirkushistorian ja sirkuslajien alkutaipaleet eli vuodesta 1760 vuoteen 1860 asti (The Early Evolution of European Circus and its Disciplines, c1760s – 1860s). Huolimatta eurooppalaisesta näkökulmasta ja ikään kuin muistutuksena sirkuksen ylirajaisesta luonteesta, abstrakteja saapui Australiasta ja Pohjois-Amerikasta saakka. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen sirkushistorian konferenssi kiinnosti tutkijoita, museoalan edustajia, sirkusesiintyjiä ja alan harrastajia 16 eri maasta.

Ensimmäisen päivän monipuoliseen ohjelmaamme kuului myös tutustuminen Lambethin kaupunkipiirin arkistoon, minne oli koottu näyttely englantilaisen sirkushistorian alkujuurista. Sirkushistoria konkretisoitui arkistossa myös materiaalisten objektien läsnäololla. Jongleeri Paul Cinquevallin (1859–1918) hopeinen tykinkuula ja Mongadors -sirkusryhmän käsinpunotut jongleerauskeilat koreilivat arvokkaasti lasivitriineissä, vaikka niitä aikanaan heiteltiin ja pudoteltiin päivittäin. Tutustuimme myös National Center of Circus Arts -insituutioon, Sheffieldin National Fairground and Circus Arts -arkiston esittelyyn ja katsoimme teatteriesityksen Philip Astleyn elämästä.

Esitelmät ja paneelikeskustelut pidettiin lauantaina ja sunnuntaina Cinema Museumin tunnelmallisissa tiloissa. Keynote-puheen pitäjäksi valikoitui professori Vanessa Toulmin (University of Sheffield). Touliminin artikkeli sirkuksen ensimmäisestä daamista eli rouva Patty Astleystä oli ilmestyessään merkittävä avaus sirkushistoriantutkimuksen sukupuolihistorialliseen näkökulmaan. Professori Vanessa Toulmin avasikin konferenssin loistavalla puheellaan, missä esiteltiin Patty Astleyn vaarallinen ohjelmanumero hevosen selässä ja mehiläispesää hallitsevana kuningattarena. Toulmin kävi läpi myös niitä haasteita, joita tutkija kohtaa nimenomaan naisten historiaa tutkiessaan miesvaltaisella alalla.

Omasta mielestäni kiinnostavimmat luennot tulivat kuitenkin yllätyksellisesti Unkarista. Professori Kornélia Deres (ELTE Eötvös Loránd University) kertoi tutkimuksestaan naisten omistamista kiertelevistä eläinnäyttelyistä 1800-luvulla. Niin ikään professori Katalin Tellerin (ELTE Eötvös Loránd University) esitelmä sirkuspantomiimeista oli näkökulmaa avartava. Sirkuspantomiimit olivat osa lähes jokaista sirkusnäytöstä 1800-luvulla niin Euroopassa kuin Amerikassakin.
Oma esitelmäni käsitteli italialaisen sirkusryhmä Pazzianin vierailua Turussa vuonna 1835. Ryhmän tähtiesiintyjä, neiti Carolina Pazziani kutsui yläluokkaisen turkulaisyleisön omaan hyväntekeväisyysnäytäntöönsä Turun teatteriin, missä hän tanssi nuoralla ja jopa söi nuoran päälle katetun pöydän äärellä. Keskustelua herätti muun muassa Carolina Pazzianin kansalaisuus, tai lähinnä seikka oliko hän todellakin alkuperäinen italialainen vai esimerkiksi ranskalais-italialainen.

Konferenssipäivien päätteeksi The Ship -nimisessä pubissa nautittiin viiniä, olutta ja pitsaa iloisissa tunnelmissa sirkushistoriallisten keskustelujen sävyttäminä. Seuraavaa konferenssiakin ehdittiin jo suunnittelemaan vuodelle 2027. Yllättävästi jopa kolme instituutioita Tanskasta, Italiasta ja Alakomaista kertoi kiinnostuksestaan järjestää sirkushistoriallisia konferensseja. Todennäköisesti tapaammekin kahden vuoden päästä Tanskan sirkusmuseossa (Cirkusmuseet, Hvidovre), ja sen jälkeen Veronassa (2029) ja Rotterdamissa (2031).

Lisätietoja: https://circusconference.org/
Teksti: Pauliina Räsänen (FM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto, Koneen säätiö)

Philip ja Patty Astleyn kuninkaallisen amfiteatterin muistolaatta. Kuva: Pauliina Räsänen

Raitiotiet ja raitiovaunut, olivatpa ne sitten historiaa, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ovat olemassaolonsa aikana herättäneet kaupunkilaisissa suuria tunteita kaikissa niissä kaupungeissa, joihin niitä on suunniteltu ja rakennettu. Kaupunkiliikenteessä on kyse inventoinneista ja infrastruktuureista, joita suunnitellaan ja joista puhutaan usein teknokraattisessa hengessä. Ja kuitenkin usein se, mitä on vaikea laskea ja ennakoida eli se, kuinka kaupunkilaiset raitioteihin suhtautuvat ja miten he ottavat ne omakseen, vaikuttaa niiden käyttöön ja tulevaisuuteen mitä suurimmassa määrin. Kaupunkiliikenteen järjestäminen on yksi tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kaupunkien suuria kysymyksiä, ja siksi onkin syytä pohtia myös sen kulttuurisia ja historiallisia jälkiä.

Raitiovaunut ovat kaupunkien rakkaita lapsia, joilla on monta lempinimeä. Tallinnassa niitä on kutsuttu muun muassa banaaneiksi ja krokotiileiksi. Sporat, ratikat, raitsikat, banaanit ja krokotiilit elävät jälkinä maisemassa, kielessä ja kaupunkikulttuurissa. Moniin kaupunkeihin, joista raitiovaunuverkostoja on purettu tai vaunuja vaihdettu uudempiin, on jäänyt aineellisia ja aineettomia muistoja. Turussa ei ole raitiovaunuille tai liikenteelle omistettua museota, mutta raitsikan muisto elää vahvasti visuaalisessa muistissa ja kaupunkipolitiikassa.

Nykyään Tallinnan raitiovaunuja on nimetty Viron historian henkilöiden mukaan. Kadriorgin puistoon kulkeva Ernst on saanut nimensä Ernst Jaaksonilta (1905−1998), joka työskenteli Viron Yhdysaltain konsulaatissa neuvostomiehityksen aikana. KUVA: Silja Laine.

Vuonna 2019 alkaneessa Euroopan Unionin HERA-verkoston rahoittamassa, kansainvälisessä PUTSPACE-hankkeessamme tarkastelimme julkista liikennettä  − ja erityisesti raitioliikennettä − eurooppalaisissa kaupungeissa. Olimme kiinnostuneita kaupunkilaisten kokemuksista, ja paneuduimme niin suunnittelun oikeudenmukaisuuteen kuin julkisen liikenteen affektiivisiin, aistimellisiin ja historiallisiin puoliin. Kaikessa kaupunkitutkimuksessa kulkeva vahva säie on kysymys siitä, kenelle kaupunki kuuluu ja kenen ehdoilla sitä rakennetaan ja muistetaan. Tämä kysymys kuuluu oleellisesti myös raitioverkoston historiaan.

Tutkimuskohteiksi PUTSPACESSA valikoitui paitsi linja-autoja, metroja ja raitiovaunuja myös tarinoita, muistoja ja tunteita. Eurooppalaisissa kaupungeissa ja eurooppalaisessa mielikuvituksessa raitioteillä ja raitiovaunuilla on erityinen paikkansa. Itse päädyin pohtimaan turkulaista raitsikkaa visuaalisuuden ja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Näkökulmaani perustelin sillä, että turkulaisia raitioteitä on valokuvattu poikkeuksellisen paljon, ja valokuvia on käytetty paitsi muisteluun myös poliittiseen vakuuttamiseen siitä, että Turku on eurooppalainen kaupunki, johon raitiovaunut kuuluvat.

Hankkeemme, englanninkieliseltä nimeltään Public Transport as Public Space in European Cities: Narrating, Experiencing, Contesting, oli hyvin monitieteinen. Maantieteilijät ja sosiologit toivat mukaan teoreettista, yhteiskunnallista kritiikkiä ja globaalia otetta, kirjallisuustieteilijät kerronnan analyysiä, taitelijat visuaalista ja kokoavaa osaamista. Olin ryhmän ainoa historioitsija, ja tehtäväkseni jäi usein sekä menneisyydestä ja sen läsnäolosta muistuttaminen että menneisyyden kompleksisuudesta kertominen. Minulta kysyttiin usein historioitsijan näkemystä, mutta en aina osannut vastata, sillä eiväthän historioitsijatkaan ole yksimielisiä siitä, mikä menneisyydessä on tärkeää. Julkisen liikenteen historiaa voi tutkia talouden, infrastruktuurin, kaupunkisuunnittelun politiikan näkökulmista, kuten on usein tehty, mutta kulttuurihistorioitsijana minua kiinnosti pohtia julkista liikennettä osana kaupunkikulttuuria ja kaupungin kulttuurista muistia.

Kysymys siitä, millä tavoin kaupunkilaiset muistelevat purettuja raitioteitä, ei olekaan pelkästään turkulainen tai paikallinen. Turun raitsikan viimeiset raiteet purettiin vuonna 1972, samoihin aikoihin kuin raitioteitä purettiin muuallakin. Raitioverkostoaan purkava Turku oli osa globaalia ilmiötä, jossa raideliikennettä purettiin moottoriliikenteen tieltä. Maailmassa on parhaimmillaan ollut yli tuhat kaupunkia, jossa on ollut raitiotie, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä enää kolmisen sataa. Turkua ei kuitenkaan yhdistä eurooppalaisiin kaupunkeihin vain purkamisen historia. Myös vahva historiatietoisuus ja muistamisen kulttuuri ovat eurooppalaisille kaupungeille ominaisia piirteitä.

Turkulainen raitsikka on osoittanut kulttuurisen elinvoimaisuutensa, sillä huolimatta siitä, että purkamisesta on jo yli 52 vuotta, sen muisto elää vahvasti nykypäivässä aina kansalaiskeskusteluista matkamuistoihin ja postikortteihin. Muistot ovat Turussa hyvin affektiivisia, minkä takia niillä on kulttuurista voimaa. 1980-luvulta alkaen maailmalla on puhuttu raitiotierenessanssista, jonka myötä raitioliikenne on kokenut uudenlaisen arvonnousun, ja raitioteitä on alettu rakentaa uudelleen sekä sellaisiin kaupunkeihin, jossa niitä ei aiemmin ollut, että sellaisiin, joista niitä on purettu. Juuri uudelleenrakentamisen prosesseissa kulttuurisella muistilla on tärkeä merkitys – ja siksi sitä on tärkeä tutkia.  

Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta uuden raitiolinjan suunnittelu Turussa on kuitenkin saattanut kärsiäkin historian taakasta silloin, kun muistamisen sävy on kääntynyt nostalgiseksi, sillä nostalgiaa voi olla vaikea kääntää tulevaisuuspuheeksi. Turkulainen raitsikkahistoria ei silti ole pelkkää nostalgiaa, sillä raitioliikenteeseen ja sen loppumiseen kytkeytyy myös kaupunkiaktivismin sekä poliittisen keskustelun ja debatin historiaa. Raitiotieverkoston purkaminen ajoittuu 1970-luvulle, samoihin aikoihin, jolloin rakennussuojelu ja ympäristöliike vahvistuivat niin Turussa kuin muualla Euroopassa, ja jolloin kansalaiskeskustelu kaupunkitilasta sai aiempaa poliittisemman sävyn.

Aleksandra Ianchenko ja Silja Laine. Taustalla väitöstutkimukseen kuuluvia töitä, jotka olivat esillä väitöstilaisuudessa. Kuva: Saara Mildeberg.

Haastattelimme tutkimushankkeessa raitiotieharrastajia, keräilijöitä, entusiasteja ja aktivisteja Görlitzissä, Tallinnassa, Brysselissä, Kööpenhaminassa ja Luxemburgissa. Opimme, että raitioteiden ympärille ja niiden innoittamana on syntynyt paitsi politiikkaa ja aktivismia myös taidetta, kirjallisuutta ja elokuvia. Journal of Transport History -lehdelle toimittamassamme erikoisnumerossa Tram Closures Narrated, Experienced and Contested pohdimme yhdessä Adam Borchin ja Jason Finchin kanssa raitioverkostojen sulkemista ja niiden muistamista kirjallisuudessa, elokuvissa ja valokuvissa (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00225266241263468).

PUTSPACEN jäseniltä on syntynyt monenlaisia tieteellisiä ja taiteellisia tuotoksia aina viime aikoihin asti. Onnistuneissa tutkimushankkeissa mukana olleet tietävät, että yhteistyö kantaa, julkaisuja tehdään ja ideoita syntyy vielä kauan sen jälkeen, kun hanke on virallisesti päättynyt. Viimeksi oli syytä juhlaan vuoden 2024 lopussa, kun Aleksandra Ianchenko puolusti taiteellista ja humanistista tutkimusta yhdistelevää väitöskirjaansa Estranging Trams − Atmospheres of Trams in Art Tallinnan yliopistossa (https://www.etera.ee/zoom/203137/view?page=11&p=separate&tool=info&view=0,0,2079,2953). Väitöskirjassa pohdittiin taiteen ja tutkimuksen keinoin, mikä on se ”tram factor”, joka tekee raitiovaunun tunnelmasta ja matkustuskokemuksesta niin ainutlaatuisen.

Maailmalla kiertää myös PUTSPACE-hankkeen tutkimuksen pohjalta tehty julkisen liikenteen historiasta kertova Rabbits and Rail -näyttely, joka oli ensin esillä Brysselissä (Les Halles Saint-Géry), sitten Viron liikennemuseossa Varbusessa, Padovan yliopiston maantieteen museossa sekä Münchenin Deutsches Museumissa. (Näyttelystä tehtiin myös monikielinen verkkoversio: https://putspace.eu/rabbits-and-rails/)

Rabbits and Rails -näyttely Brysselin Les Halles Saint-Géryssa. Kuva: Aleksandra Ianchenko.

Tutkimuksen ja julkaisujen myötä aloimme ymmärtää, kuinka vähän kaupunkiliikenteen kulttuurihistoriaa on tutkittu, ja kuinka tärkeää on tarkastella infrastruktuureja kulttuurisesta näkökulmasta. PUTSPACE-hankkeessa pääsimme alkuun, mutta työ jatkuu ja työsarkaa riittää.

Kirjoitan tätä Donald Trumpin toisen presidentinkauden toisena päivänä. Yalen yliopistossa vaikuttava historioitsija Timothy Snyder on useaan otteeseen – mukaan lukien kirjoissaan On Tyranny (2017) ja Road to Unfreedom (2018) todennut Yhdysvaltojen liukuneen kohti fasismia Trumpin ensimmäisen kauden aikana. Nyt toisen kautensa myötä Trumpilla on ennennäkemätön ote niin republikaanisesta puolueesta kuin Yhdysvalloista kansakuntana. Tämä heijastuu vääjäämättä myös Eurooppaan, jossa uusoikeistolaiset liikkeet ja puolueet testaavat jatkuvasti demokratian rajoja. Autoritaarinen vallankäyttö on taas huudossa länsimaissa.

Suomessa fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina muutenkin ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2025). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on ollut keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen. Historiakulttuurisessa mielessä aineistomme ylettyvät aina Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan ja kansallisvaltiomme rakennuspalikoihin.

Suomessa affektiivisuuden, ruumiillistettujen tunteiden, avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Tutkimushankkeemme analysoi tätä vyyhteä esimerkiksi tarkastelemalla aiheeseen liittyviä lehtiaineistoja, elokuvia, musiikkia, sarjakuvia ja dokumentteja. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin.

Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti. Olemmekin projektin aikana pyrkineet aidosti monitieteiseen analyysiin ja tutkijoiden käsitteelliseen vuorovaikutukseen, ennen muuta yhteisillä artikkeleilla, toimitustöillä ja tapahtumilla. Tutkimusryhmämme on tarkastellut muun muassa suomalaisen natsismin esoteriaa, eksploitaatiota populaarimusiikissa, kansallissosialistista black metal -musiikkia, antropologi Yrjö von Grönhagenin yhteistyötä ja perinnekeruuta kansallissosialistisen Ahnenerbe-järjestön kanssa, äärioikeistoon liittyviä dokumentteja sekä säveltäjä Yrjö Kilpisen yhteistyötä kansallissosialistien kanssa.    

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.   Työpajoissamme tutkimusmateriaalit ja niiden tulkinta ovat generoineet taiteellisten esityksien sisältöjä. Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen onkin projektissa tapahtunut osin esitystaiteen keinoin.

Teatteriohjaaja Fiikka Forsman, pukusuunnittelija Jaana Kurttila, valosuunnittelija Eero Erkamo ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta ovat hankkeen kuluessa tehneet sisällöllistä ja paikoin haastavaa yhteistyötä tutkiakseen taiteen keinoin fasismin affektiivisuutta. Yhdessä tuottaja Anja Lapin, viiden näyttelijän, Turun Syntetisaattoriseuran Oopperaorkesterin ja hankkeen tutkijoiden kanssa tuotettiin yleisöä osallistava esityssarja He sanoivat: rajat kiinni. Nimellä viitattiin alun perin oikeistolaiseen retoriikkaan Syyrian pakolaiskriisin yhteydessä, mutta siitä tuli Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen suljettua itärajansa entistäkin ajankohtaisempi.

Itse kokeileva esityssarja toteutettiin yhteistyössä turkulaisen Tehdas Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja turkulaisen Aboagora. Between Arts and Sciences -symposiumin kanssa. Esityksissä muutettiin nämä esiintymistilat kriittisiksi ja affektiivisesti haastaviksi suomalaisen fasismin kohtaamispaikoiksi.

Tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin paitsi popularisoi projektin tutkimusteemoja, myös asetti ne uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa myös yleisö pääsi mukaan purkamaan ja prosessoimaan affektiivisia kokemuksiaan.   

Tällä hetkellä esityssarjan pohjalta työstetään pitempää teatteriesitystä, joka saanee ensi-iltansa joko 2025 tai 2026. Tervetuloa kun aika koittaa!

Lisälukemista

Tampereen Työväen Teatterilla toteutetun osuuden myötä toteutui myös taustoittava artikkeli Helsingin Sanomiin: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009728533.html

Projektin tieteellisestä puolesta voi lukea lisää esimerkiksi toimittamastamme Kulttuurintutkimus-lehden teemanumerosta 1/2024 ”Fasismin ja populismin lumo”, jota kävimme nyt tammikuussa 2025 esittelemässä myös Helsingin Tieteiden yössä. Artikkelit ovat luettavissa ilmaiseksi verkossa: https://journal.fi/kulttuurintutkimus/issue/view/11030

Kirjoittaja: dosentti Kimi Kärki (kulttuurihistoria, Turun yliopisto & kulttuurinen musiikintutkimus, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)

Lokakuussa 2024 minulla on ilo osallistua Roomassa järjestettyyn kansainväliseen konferenssiin Cinema between Imagination and Reality in the Fascist Era. Tämä konferenssi oli osa laajempaa Film Europe: European Cinema between Imagination and Reality -tutkimusverkostoa, joka keskittyy eurooppalaisen elokuvan historiaan fasistisen aikakauden (1933−1945) aikana. Tapahtuma tarjosi 16 maasta tulevalle ja monitieteiselle tutkijajoukolle tilaisuuden keskustella elokuvatutkimuksen teemasta, joka on jälleen herättänyt kiinnostusta. Viimeksi aihe oli esillä 2010-luvun taitteessa, jolloin yhteistyön tuloksena julkaistiin kokoomateos Cinema and the Swastika: The International Expansion of Third Reich Cinema (Roel Vande Winkel ja David Welch, London: Palgrave Macmillan UK, 2011). Fasistisen aikakauden elokuvakulttuurin tutkimus on nyt siirtynyt neljänteen aaltoon, jonka myötä käsitys fasistisen elokuvateollisuuden maailmanlaajuisista vaikutuksista laajenee, kun mukaan tulee uusia lähdeaineistoja ja näkökulmia. Suomalainen tutkimus puuttui aiemmasta teoksesta vielä kokonaan, mutta nyt myös me saamme olla mukana.

Konferenssin ja koko tutkimusyhteistyön keskeisenä kohteena on Internationale Filmkammer (IFK) joka perustettiin vuonna 1935 eurooppalaisen elokuvateollisuuden neuvonantavaksi elimeksi. IFK pyrki vahvistamaan eurooppalaista elokuvatuotantoa ja luomaan koko maanosan kattavan tuotanto- ja jakelukoneiston, jonka avulla voitaisiin vastustaa Yhdysvaltojen valta-asemaa elokuvamarkkinoilla. Vuonna 1941 IFK:sta tuli entistä selvemmin natsi-Saksan ja Italian hallitsema kulttuurisen hegemonian väline, jonka tavoitteena oli vakiinnuttaa fasistien vaikutusvalta eurooppalaisessa elokuvateollisuudessa ja välittää kulttuurin keinoin niiden ideologisia viestejä. Suomessa jako amerikkalais- ja saksalaismieliseen elokuvaväkeen näkyi jatkosodan aikana filmiriidan muodossa. Meillä kiista koski sitä, pitäisikö alalla aktiivisesti pyrkiä estämään yhdysvaltalaiselokuvan esittämistä ja tukea sen sijaan saksalaiselokuvaa.

Konferenssi pyrki syventämään ymmärrystä IFK:n roolista eurooppalaisen elokuvan historiassa, ja monissa puheenvuoroissa pohdittiin saksalaisen elokuvan hegemonian vaikutusta käsityksiin ”eurooppalaisesta” elokuvasta, sen sisällöistä sekä tuotanto- ja jakelukulttuureista. Kun IFK pyrki vaikuttamaan elokuvien tuotantoon, levitykseen ja esittämiseen – ottamaan siis haltuunsa koko elokuvan tuotantokoneiston – on sitä tarkasteltava monitieteisesti, yhdistämällä elokuvatutkimuksen, sosiologian, poliittisen- ja taloushistorian näkökulmia, tietysti kulttuurihistoriaa unohtamatta!

Benjamin Martinin (Uppsalan yliopisto) keynote-puheenvuoro Revisiting the International Film Chamber: Nazi-Fascist ”Film Europe” in Global History käsitteli natsielokuvakulttuurin historiaa globaalina, verkostojen ja kulkeutumisten historiana. Hän käsitteli IFK-organisaation roolia osana laajempaa natsi-Saksan ja fasistisen Italian pyrkimystä kulttuurisen hegemonian saavuttamiseen. Martin painotti IFK:n monitasoista vaikutusta elokuvien tuotantoon, levitykseen ja poliittiseen käyttöön eri maissa, ja kuinka nämä toimet kytkeytyivät laajempiin kulttuurisiin ja poliittisiin projekteihin fasistisen ajan Euroopassa.

Amerikkalaisen elokuvan maailmanlaajuinen dominanssi oli taloudellinen ongelma monille Euroopan elokuvamaille, mutta sillä oli kulttuurisia ilmenemismuotoja ja seurauksia. IFK:n historia pakottaa siksi meidät tutkimaan elokuvan historiaa ylirajaisena, ylikansallisena ilmiönä ja purkaa siten kansallisia elokuvahistorioita. Natsi-Saksan ideologinen ote elokuvatuotantoon korosti amerikkalaisuuden sijaan eurooppalaisuutta, vaikka näennäisesti edusti ”koko maailmaa”. Kiinnostava olikin Martinin esittämä ajatus siitä, että natsien elokuvakulttuuria voi tarkastella monikulttuurisuuden projektina, sillä monimuotoisuuden esittäminen elokuvatuotannon rakenteissa ja elokuvien sisällöissä oli väline imperiumien toimintaan. Käytännössä ajatusta toteutettiin siten, että saksalaiset sallivat paikalliset tuotantorakenteet ja kansalliset tarinat, sillä saksalaisen elokuvan ajateltiin aina ylittävän paikallistuotannot laadullaan ja taiteellisella kunnianhimollaan.

Konferenssin aihekirjo oli laaja ja kahden päivän aikana esityksissä käsiteltiin muun muassa transnationaalisia yhteistyöverkostoja, sensuuria ja valtion ohjausta, propagandan roolia elokuvassa sekä jakelu- ja esitysverkostojen poliittista roolia. Huomion saivat myös kansallisten elokuvakulttuurien keskinäiset vuorovaikutukset, teknologiset innovaatiot sekä tähtikulttuurin merkitys. Puheenvuoroissa sivuttiin myös elokuvan materiaalisia ulottuvuuksia, kun keskusteltiin elokuvasta filmikopioiden historiana tai raakafilmin saatavuudesta ja sen poliittisesta merkityksestä sota-aikana. Ylikansallisen ja ylirajaisen elokuvakulttuurin tutkimuksessa korostui yhteistyö ja halu laajentaa ymmärrystä eurooppalaisen elokuvan roolista sodan ja fasismin kontekstissa.