Avainsana: gradut

KH50: Kulttuurihistorialliset ystäväni, Martin Guerre ja Sherlock Holmes

Kulttuurihistorian yliopisto-opettajana Lapin yliopistossa toimiva väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä kirjoituksessa yhteisestä kulttuurihistorian taipaleestaan Martin Guerren ja Sherlock Holmesin kanssa.

Kuva: Elina Karvo

Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä, tohtori John Watson, istuivat tutuilla tuoleillaan Baker Streetin asunnon takkatulen äärellä. Holmes poltti tapansa mukaan piippua, kun Watson oli syventyneenä kirjaan.

“Kuulehan, Watson,” Holmes sanoi.

“Niin, Holmes?”

“Olet lukenut tuota kirjaa hyvin intensiivisesti jo useita päiviä. Eikä se ole edes erityisen paksu opus.”

“Ei tämä suinkaan hitaudesta johdu, Holmes hyvä, vaan tarinasta.”

Watson antoi kirjan Holmesille.

“Martin Guerren paluu. Ranskalaista filosofiaa, kenties?”

“Ei suinkaan, Holmes. Mikrohistoriaa. Tämän luulisi kiinnostavan myös sinua, onhan tässä oikeustapaus keskiössä.”

Holmes antoi kirjan takaisin Watsonille ja asettautui oikein mukavasti tuoliinsa.

“Kerro toki lisää.”

“Kyseessä on tarina Martin Guerre -nimisestä miehestä, joka jättää perheensä ja katoaa kotikylästään. Myöhemmin mies palaa vaimonsa Bertranden luokse, mutta kyseessä ei olekaan oikea Martin Guerre, vaan huijari Arnaud du Tilh. Vaimo kuitenkin hyväksyy vale-Martinin ja jatkaa aviollista eloa hänen kanssaan, ja koko kylä ja oikean Martinin sukulaiset hyväksyvät huijarin myös. Sitten vale-Martin alkaa vaatia hänelle kuuluvaa perintöä ja oikean Martinin sukulaiset nostavat oikeusjutun vale-Martinia vastaan. Oikeudenkäynnin aikana saapuu paikalle viimein myös oikea Martin Guerre, yli 10 vuoden poissaolon jälkeen, ja vale-Martin tuomitaan lopulta kuolemaan.”

Holmes imeskeli piippua mietteissään ja Watson huomasi ystävänsä kiinnostuksen heränneen.

“Milloin tämä kaikki tapahtui?”

“1500-luvulla maalaiskylässä Ranskassa. Mieti, Holmes! Kyse on aivan tavallisesta talonpojasta, jonka elämää tämän kirjan kirjoittaja, Natalie Zemon Davies, on avannut mm. oikeudenkäynnistä kirjoitettujen kuvausten kautta.”

“Ja vaimo toki tunsi tämän palanneen Martinin huijariksi?”

“No, todennäköisesti. Mutta Bertrandella ja Martinilla oli ollut avioliitossaan karikkoja, ja vale-Martinin kanssa Bertrand saattoi saada asioita, jotka eivät aiemmin olleet mahdollisia. Kuten kunnollisen keskustelukumppanin.”

Holmes oli hetken hiljaa.

”Mutta miksi tämän tarinan pitäisi ketään kiinnostaa? Kieltämättä identiteettivarkaus-aspekti tarjoaa kiinnostavaa oikeudellista pohdintaa, mutta olemmehan me näitä tapauksia kohdanneet itsekin.”

“Tiedäthän, Holmes, kuinka aina sanot, että epätavalliset asiat paljastavat tutkimustemme kannalta olennaisia seikkoja, kuten kuinka koira ei haukkunut silloin kuin Hopeatähti-hevonen varastettiin?” (toim. huom. The Adventure of the Silver Blaze, ilm. 1892)

“Niin…?”

“No, Natalie Zemon Davisin mielestä Martin Guerren tapaus on hyvä kuvaus talonpoikien ajatusmaailmasta, ja koska kyseessä on epätavallinen tapaus, se paljastaa myös sellaisia motiiveja ja seikkoja, jotka muuten hukkuisivat arkipäiväisyyksiin. Mitä sinä sitten tiedät ranskalaisten 1500-luvun maalaistalonpoikien ajatusmaailmasta?”

Holmes sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja ojentautui ottamaan kirjan Watsonilta.

“No, luetaanpa sitten.”


Aloitin oman kulttuurihistorian taipaleeni syksyllä 2006 avoimen yliopiston opintojen kautta. Saman vuoden keväällä olin tutustunut ensimmäistä kertaa Sherlock Holmesin seikkailuihin. Maailman ainoa konsultoiva yksityisetsivä ja kulttuurihistoria hitsautuivat saumattomasti yhteen, ja ovat kulkeneet tiiviisti mukana siitä lähtien. Opintojen alkuvaiheessa luin Martin Guerren paluun, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Se innosti entisestään syventymään kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kiehtovaan maailmaan. Näiden 16 vuoden aikana Holmes ja Guerre ovat olleet kulttuurihistorialliset ystäväni, jotka ovat ajaneet minua eteenpäin opinnoissani ja tutkimuksissani.

Yhdysvaltalais-kanadalaisen historioitsija Natalie Zemon Davisin tutkimus erikoisesta tapahtumasta ranskalaisessa 1500-luvun maalaisyhteisössä on tarina kolmesta tavallisesta ihmisestä suuressa maailmassa. Se on myös kertomus ranskalaisten talonpoikien arjesta ja mentaliteetista, tulkinta tapahtumasta, jossa kuljetaan faktan ja fiktion rajoilla. Davis avaa hyvin tutkimuksensa haasteita: miten tutkia menneisyyden ihmisiä, jotka eivät ole jättäneet itsestään kirjallisia lähteitä? Davis tarttuu Martin Guerren erikoiseen tarinaan pian tapahtumien jälkeen kirjoitettujen kuvausten myötä ja nostaa esiin hyvin arkipäiväisiäkin asioita niin Guerren perheen kuin kyläyhteisön elämästä. Oikeudenkäyntiaineistot harvoin kuvaa elämän huippuhetkiä, mutta ne kertovat aikansa ja yhteisönsä arvoista ja moraaleista, ja Davis toteaa, kuinka “joskus voi jokin erikoislaatuinen kiistakysymys paljastaa sellaisia motiiveja ja arvoja, jotka hukkuisivat jokapäiväisen elämän vilskeeseen.” (Davis 2001, 17.)

Lisäksi tarinan elokuvallinen kytkös kiinnosti kaltaistani elokuvatutkijaa: Davis oli asiantuntijana mukana 80-luvulla tehdyn elokuvan Le Retour de Martin Guerre (1982) tuotannossa, ja onhan tarinassa jo lähtökohtaisesti hyvin jännittävät elokuvallisen draaman ainekset.

Palatessani taas tauon jälkeen Davisin tutkimuksen pariin, oli ilo huomata, kuinka ajankohtainen se edelleen teemoissaan on. Davis kysyy suomenkielisen laitoksen jälkisanoissa: ”Eikö nykyihminenkin ole harjoittanut kaikenlaista itsensä muokkaamista pyrkiessään selviytymään maailmassa? Eikö nykyihminenkin pidä naamioita kätkeäkseen uskomuksensa niiltä, jotka saattaisivat vahingoittaa häntä, jos hän sanoisi mitä hän todella ajattelee?” (Davis 2001, 153) Kysymykset identiteetistä, niin yksilöiden kuin yhteisöjen näkökulmasta, ovat keskeinen osa yhteiskuntaamme ja nousevat usein laajempaan keskusteluun esimerkiksi mediassa. Puhumattakaan identiteettivarkauksista, joista meitä varoitellaan ja joilta meitä opetetaan suojautumaan. Mutta kuinka suojautua identiteettivarkaudelta 1500-luvun maalaiskylässä? Kuinka puolustaa omaa identiteettiä, kun joku toinen voi uskottavasti, jopa uskottavammin, omia sen? Davisin tutkimus Martin Guerren tarinasta on kiehtova ja ajaton juuri identiteettikysymyksiin liittyvissä pohdinnoissaan.

Martin Guerren tarina antaa hyvää pohjaa pohdinnalle: jos joku vie henkilöllisyyteni, kuka minä silloin olen? Olenko enää oma itseni? Menetänkö menneisyyteni, identiteettini, elämäni? – – Identiteetti ja sen luominen on koko elämän kestävä prosessi. Kun joku toinen esiintyy sinun nimelläsi, sinun henkilöllisyydelläsi, sinun identiteetilläsi, ”varastaen” sinulta menneisyytesi ja muistisi, se kolhii ihmisen itsetuntoa. Olenko todella niin persoonaton, että joku toinen voi huoletta esiintyä minuna eivätkä ihmiset huomaa eroa? (Lainaus vuonna 2007 kirjoittamastani perusopintojen tehtävästä)

Mitä yhteistä Martin Guerrella on sitten Sherlock Holmesin kanssa? Sherlock Holmes vie ajatukset hyvin toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, savuiseen ja sumuiseen viktoriaanisen ajan Lontooseen. Fiktiivisten seikkailujen kautta avautuu näkymä fin de siècle -ajan englantilaiseen yhteiskuntaan, mm. sen moraalikäsityksiin ja teolliseen kehitykseen. Sherlock Holmesin osalta ei myöskään tarvitse murehtia lähteiden niukkuudesta kuten Martin Guerren tarinan suhteen: aineistoa löytyy alkuperäisistä tarinoista aina elokuviin, TV-sarjoihin, pastissikirjallisuuteen, sarjakuviin, peleihin, radiokuunnelmiin, fanituotoksiin, lehdistöaineistoon… Lapin lapsena kuvaan tätä aineistoa usein loputtomaksi jängäksi, jossa tarpoessa pulpahtaa esiin aina jotain uutta.

Sherlock Holmesin tarina ei siis ole tutkijalle yhtä tulkinnanvarainen kuin Martin Guerren, mutta yhtä lailla Holmesin kanssa liikutaan faktan ja fiktion välillä. Sherlock Holmes on fiktiivinen hahmo, tämä on selvää. Hän on kuitenkin myös malliesimerkki kulttuuri-ilmiöstä, joka elää alkuperäisen kontekstinsa ulkopuolella, iskostuneena kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen muistiin. Hänen nimensä tuntevat nekin, jotka eivät yhtään tarinaa Holmesin seikkailuista ole lukeneet. Jo silloin, kun Sir Arthur Conan Doyle vielä kirjoitti tarinoitaan Holmesin ja Watsonin seikkailuista, olivat hahmot alkaneet elää omaa elämäänsä myös näiden tarinoiden ulkopuolella. Lehdistössä levisivät paitsi Doylen tarinat, myös pastissit, kaskut ja uutiset Holmesin edesottamuksista. Hahmo nähtiin jo 1890-luvun viimeisinä vuosina teatterilavoilla – ja kun elävät kuvat kasvattivat suosiotaan, oli Holmes mainiota sisältöä myös niihin. Viktoriaanisen Lontoon kaduilta noussut Holmes on esiintynyt niin Ranskassa, Saksassa, Tanskassa, Neuvostoliitossa ja Venäjällä kuin Japanissa ja Intiassa. Hahmon ajaton suosio perustuu nimenomaisesti ajattomuuteen: Holmes nähdään eksentrisistä piirteistään ja tunnetuista paheistaan huolimatta pahaa vastaan taistelevana sankarihahmona, jonka vaiheet niin Doylen kirjoittamissa tarinoissa kuin myöhemmissä tulkinnoissa ovat luoneet hänelle kulttuurimyytin asemaa.


Holmes sulki kirjan ja katseli kohti takkatulta.

”No, Holmes. Mitä ajattelet?”

”Luulen, Watson, että tarvitsen savipiippuni tähän. Tämä vaatinee kaksi piipullista.”

Holmes nousi ja haki takan päältä savipiippunsa – sen, jota käytti ollessaan mietteliäällä tuulella. Hän istuutui tuoliinsa, otti mukavan asennon ja alkoi polttaa. Watson myhäili tyytyväisyyttään tietäen, että hänen ystävänsä oli jäänyt koukkuun tarinaan ja pohti nyt kaikkia mahdollisia totuuksia Martin Guerren tarinassa.

Teksti: Elina Karvo


Kirjallisuus:

Davis, Natalie Zemon: Martin Guerren paluu. Gaudeamus, 2001.

Karvo, Elina Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984‒1994. Turun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro gradu -tutkielma. 2013.

KH50: Kesäharjoittelijan mietteitä kulttuurihistorian vanhimmasta pro gradusta

Ensimmäinen kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma on Merja Isotalon vuonna 1979 kirjoitettu ”Suomen kouluissa käytetyt yleisen historian oppikirjat 1649–1843”. Aihe yllätti, sillä se sopisi yhtä hyvin Suomen historian kuin yleisen historiankin tutkielman aiheeksi.

Isotalo esittelee johdannossa tehtävikseen luoda pohja yleisen historian oppikirjojen sisällönanalyyttiselle tutkimuksille ja löytää kullekin ajanjaksolle ”tyypillinen yleisen historian oppikirja”. Loppukatsauksessa hän kirjoittaa:

”Suomen kouluissa käytettyjen yleisen historian oppikirjojen muuttuminen on ollut hidasta eikä kaikkien ominaisuuksien osalta samanaikaista. [- -] Koululait näyttävät usein olleen ajastaan jäljessä jo voimaan tullessaan ja niiden onkin usein todettu vain vahvistaneen jo olemassaolleen tilanteen. Niiden avulla yritettiin kyllä saada radikaalempiakin uudistuksia aikaan, mutta ne kariutuivat milloin papiston, milloin muiden hallitsevien vastustamiseen.”[1]

Kulttuurihistorian ensimmäinen pro gradu on kompakti kokonaisuus ja sen tulokset on esitelty selkeästi. Vaikka tutkielma ei ole hirvittävän vanha, näkyy siinä ulkoisesti ajan jälkiä. Sivut ovat paksut ja kellastuneet. Se on kirjoitettu aikansa tapaan kirjoituskoneella, joka on jättänyt jotkut kirjaimet hieman haaleammiksi kuin toiset. Tutkielmaa on alleviivattu lyijykynällä ja siihen on piirretty huuto- ja kysymysmerkkejä, kenties gradun tarkastajan toimesta, mikä on mielestäni erikoista valmiissa työssä. Näistä seikoista huolimatta tutkielman sisältö on laadukas ja kiinnostava.

Kirjoittanut Anu Kellokangas


[1] Isotalo 1979, 125.

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2015

ranke”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.

utamaroAasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.

Pohjoinen ulottuvuus näkyi vuoden 2015 tutkimuksissa vahvasti. Islantilaisia saagoja käytettiin lähdeaineistona niin graduissa (Jukka Salonen) kuin väitöskirjoissakin (Kirsi Kanerva), ja molemmissa korostui tunteiden historian näkökulma. Pohjois-Suomeen liittyviä analyyseja valmistui niin ikään useita: Tiina Harjumaan tutkielma Petsamosta Varejoelle käsitteli usein unohdettua pestamolaisten asutustoimintaa sen jälkeen, kun menetetyn alueen asukkaat siirtyivät uusiin koteihinsa. Niina Siivikon Kaikuja Saamenmaalta puolestaan tarkasteli saamelaiskysymyksen käsittelyä suomalaismedioissa vuonna 1971. Pohjoista aineistoa hyödynsi myös Rauni Rekosen tutkimus Hautajaismuistot ja menneisyyssuhde, vaikkakin tutkimus kattoi koko maan. Sen aineistona oli vuonna 2007 järjestetty valtakunnallinen kirjoituskeruu suomalaisten hautajaiskokemuksista. Rekosen tutkielma avaa kiinnostavan filosofisen näkökulman arkielämän taitekohtaan: millaisia muistin paikkoja hautajaiset ovat olleet ja miten me niiden kautta jäsennämme paitsi tunteitamme myös omaa ajallisuuttamme.

Pro gradu -tutkielmien aiheiden moninaisuutta on vaikeaa kiteyttää lyhyesti. Nostan tässä esiin vain muutamia esimerkkejä. Eero Perunka käsitteli paljon kohua herättäneitä umts-kauppoja, joissa Saksa vuonna 2000 hankki 50 miljardia euroa huutokauppaamalla taajuuksiaan. Sonera, ja samalla sen pääomistaja Suomen valtio, oli yksi kärsijöistä. Perunka tutkii huutokaupan kautta suomalaisten teknologiasuhdetta, sen historiaa ja usein fantastisia tulevaisuuden odotuksia. Mikrohistoriassa puhutaan usein poikkeuksellisen tyypillisyydestä: epätyypillisen tapahtuman tai tilanteen kautta voidaan nähdä sellaista, jota aikalaiset pitivät itsestään selvänä. Umts-huutokauppa oli tällainen epätyypillinen tapahtuma, josta avautuu näkökulma tyypilliseen.

Aino_AcktéMikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.

Hrafnkels-saga-e1440883042568

Vuonna 2015 kulttuurihistoriassa valmistui neljä väitöskirjaa. Kirsi Kanervan artikkeliväitöskirja Porous Bodies, Porous Minds: Emotions and the Supernatural in the Islendigasogur (ca. 1200–1400) pohti tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Varhaisissa tunneteorioissa sellaiset käsitteet kuin emootio, affekti ja passio viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Heta Mularin monografia New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films 1995–2006 analysoi ruotsalaista tyttöelokuvaa, joka osallistui ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä. Tytöstä tuli 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun muutoksen symboli. Asko Nivalan väitöskirjan Beyond Germany Fragmented. The Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s Early Romantic Philosophy of History päähenkilö oli saksalaisen romantiikan keskeinen teoreetikko Friedrich Schlegel (1772–1829), jonka ajattelusta Nivala jäljitti aiemmin pitkälti käsittelemättä jääneitä kulttuurihistoriallisia juonteita. Teoksen ytimessä on Schlegelin kulta-aikakäsityksen uudelleentulkinta. Vuoden neljäs väitös oli Leena Rossin artikkeliväitöskirja Yksilö ja ympäristö. Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa, joka tutki ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.

(Teksti on aiemmin julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2016.)

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2011

Kulttuurihistoriassa valmistui vuonna 2011 28 pro gradu -tutkielmaa ja kaksi väitöskirjaa. Graduissa saavutettiin merkittävä virstanpylväs siinä mielessä, että joulukuussa hyväksytty Emilia Haaviston tutkimus ”Minä kun katoan” – 1800-luvun lopulla Niuvanniemen mielisairaalan sisäänkirjattujen naispotilaiden eletty ja koettu sairaus ja sairaalassaolo oli oppiaineen 500. pro gradu -tutkielma. Ensimmäinen työ valmistui vuonna 1979, 32 vuotta sitten. Haaviston työn ytimessä on kokemuksellisuus: kohteena on se, miten Niuvanniemen mielisairaalaan 1800-luvulla tulleet potilaat kokivat sekä sairastamisen että sairaalassa olemisen. Teema on haastava mutta erittäin kiinnostava. Kokemuksellisuudella oli vahva asema gradukirjallisuudessa laajemminkin. Tästä voi esimerkkinä mainita Arja Ryhäsen ja Anu Salmelan tutkimukset, jotka molemmat käsittelivät suhtautumista itsemurhaan. Kokemuksellisuuden, ja elämän laitapuolen, näkökulma oli myös Anna-Maria Ollilan tutkielmassa Paremman elämän toivossa. Yhteiskunnallinen suhtautuminen kaupunkien irtolaisnaisiin 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomessa.

Maantieteellisesti tutkimuskohteet ulottuivat laajalle, Suomen lisäksi Ruotsiin, Viroon, Espanjaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin, Lähi-itään, jopa Uuteen Seelantiin. Kulttuurien kohtaamisen tematiikkaa käsittelivät sekä Reetta Niemen tutkimus James Cookin ja Uuden Seelannin maorien kohtaamisesta 1769–1770 ja Jenni Kaskimäen analyysi Gertrude Bellin (1868–1926) Lähi-itää kuvaavista matkakirjoista.

Temaattisesti aiheiden kirjo oli niin ikään lavea. Tutkimuksissa pohdittiin muun muassa koulutuksen ja oppikirjojen historiaa, maratonjuoksun vaiheita 1990-luvulta 2000-luvulle, New Yorkin maailmannäyttelyn Suomi-kuvaa, liikenneturvallisuutta, joogan tuloa Suomeen – ja suhtautumista eläimiin. Viimeksi mainitusta teemasta voi nostaa esiin Henriikka Heikinheimon tutkimuksen eläinlääkintälottien suhteesta hevosiin toisen maailmansodan aikana ja Heta Lähdesmäen ajankohtaisen tutkimuksen Hallittu ja hallitsematon susi. Valta ihmisen ja suden välisessä suhteessa poronhoitoalueen ulkopuolisessa Suomessa 1990-luvun lopulla. Myös magia ja alkemia olivat vahvasti esillä vuoden 2011 töissä. Maria Heinonen käsitteli oppineiden magiaa Suomessa 1640–1670-luvuilla ja Essi Liukkonen Thomas Nortonin teosta The Ordinal of Alchemy (1477).

Media-aiheita käsiteltiin erityisen runsaasti. Tarkastelun kohteina olivat Turku-aiheiset elokuvat, matkakirjallisuus, pilalehdet, tosi-tv-sarjat, aikakauslehdet ja valokuvat. Henna Haavisto analysoi modernin naisen elämäntyyliä Aitta-lehdessä 1927–1930. Juho Korhonen puolestaan tutki Espanjan sisällissodan legendaarista valokuvaajaa Robert Capaa ja samalla fotojournalismin historiaa. Myös henkilöhistoriallisia tutkimuksia tehtiin. Tästä voi esimerkkinä mainita Sami Liuhdon tutkielman Kalervo Palsasta ja Tuuli Vatulan pioneerityön näyttelijä-teatteriohjaaja Aino Mattilasta. Sivumääräisesti laajin työ oli Hanna Katajamaan tutkimus Suomen sillalla. Viro ja virolaiset Ylioppilaslehden kirjoituksissa vuosina 1917–1939.

Väitöskirjoja tarkastettiin vuonna 2011 kaksi. Silja Laineen tutkimus Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat (k&h, 2011) oli inspiroiva luotaus siihen mielikuvitukseen, joka itsenäisessä Suomessa kohdistui korkeisiin rakennuksiin. Pilvenpiirtäjää ei Helsinkiin noussut, mutta aiheesta käytiin laajaa julkista keskustelua, joka kertoo paljon siitä, miten aikalaiset hahmottivat kaupunkitilaa ja sen merkityksiä. Elina Larsson puolestaan tutki väitöskirjassaan Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899) ruotsalaista kotia siinä mielessä kuin se hahmottui taiteilija Carl Larssonin kotikuvauksissa. Larssonin teemat ja painotukset ovat vaikuttaneet merkittävästi 1900-luvun käsityksiin kodin merkityksestä.

(julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2012)

Tarkempi luettelo pro gradu -tutkielmista löytyy oppiaineen kotisivulta. Esittely vuoden 2010 opinäytteistä löytyy täältä.

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2010

Kulttuurihistoriassa valmistui vuonna 2010 30 maisterivaiheen opinnäytettä: niistä 28 oli pääaineen pro gradu -tutkielmia, kaksi sivuaineen tutkielmaa. Opinnäytteiden ajallinen skaala oli laaja kuten aina ennenkin. Tutkimukset ulottuivat antiikin Rooman historiankirjoituksesta 1990-luvun tietoyhteiskuntakeskusteluun. Myös maantieteellinen kirjo oli lavea: moni työ käsitteli Suomea, mutta graduissa pureuduttiin myös Ruotsin, Norjan, Venäjän, Iso-Britannian, Saksan ja Espanjan historiaan.

Vuoden 2010 tutkimukset olivat niin monimuotoisia ja kekseliäitä, että niitä on vaikea summata kokonaisuuksiksi. Persoonallisista lähestymistavoista voi mainita esimerkkinä Anna-Elina Matilaisen tutkimuksen Kohtalona kapinoida, jonka päähenkilönä on venäläinen aatelisnainen ja osan elämästään upseerina viettänyt Nadezda Andreevna Durova (1783–1866). Matilaisen työ käsitteli Durovan itseymmärrystä ja käsitystä elämänsä kulusta ainutlaatuisen lähdeaineiston avulla. Menneisyyden omintakeisiin persoonallisuuksiin kuului myös Pekka Pitkälän tutkielman päähenkilö Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946), jonka huikeat näkemykset suomen kielestä ja suomalaisten historiasta ovat kummastuttaneet paitsi aikalaisia myös myöhempiä polvia. Wettenhovi-Aspa oli tunnettu muun muassa muinaisten egyptiläisten ja suomalaisten yhteyksiä korostavista pohdinnoistaan. Pro gradu -tutkielmissa käsiteltiin toki myös kaukaisemman menneisyyden hahmoja. Näistä voisi mainita 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltaja Egerian, jonka taustasta ja alkuperästä on säilynyt vain vähän tietoa. Egerian kertomus matkasta Pyhälle maalle on tärkeä varhaiskeskiaikainen lähde, ja sen kautta Taija Humalajoki rakensi pyhiinvaeltajan muotokuvaa.

Erityisen vahvasti vuonna 2010 tutkittiin representaatioita, niitä tapoja, joilla menneisyyden foorumeilla rakennettiin kuvaa joko oman aikansa ilmiöistä tai menneisyydestä. Anna Möttölä tutki sitä, miten brittiläiset elämäkertaelokuvat ja tv-sarjat 1960- ja 1970-luvuilla kuvasivat naisia vallankäyttäjinä. Kohteina olivat Anna Boleyn, Elisabeth I ja Maria Stuart, mutta samalla tutkimus paljasti kiinnostavan vuoropuhelun, jossa artikuloitiin kuningashuoneen herättämiä aikalaistuntoja. Tiina Suutala puolestaan analysoi Lotta Svärd -järjestön kuvaa vuosituhannen vaihteen suomalaisissa fiktioelokuvissa ja nosti esiin sen selkeän muutoksen, joka sota-ajan audiovisuaalisessa kuvauksessa on tapahtunut. Representaatioteemoista voi esimerkkinä mainita myös Raija Säkkisen tutkielman, jossa piirretään kuvaa 1800-luvun andalusialaisesta maantierosvosta, bandolerosta. Aikakauden anglosaksisessa matkakirjallisuudessa maantierosvon Cervantes-vaikutteinen, romantisoitu kuva sai lähes myyttiset mittasuhteet.

Silmiinpistävää vuoden 2010 tutkielmissa oli muistin ja kokemuksen käsitteiden keskeisyys. Anne Tanskanen käsitteli lasten ja nuorten kokemuksia Tampereen piirityksestä vuonna 1918 ja pohjasi tarkastelunsa sekä muistitietoaineistoon että kouluaineiden kaltaisiin aikalaislähteisiin. Eletyn ja koetun tilan problematiikka nousi esiin useissa kaupunkihistoriallisissa töissä. Tiina Aitchison tutki Helsingin Katajanokkaan liittyviä mielikuvia 1800-luvulla, jolloin esiteollisen ajan ränsistynyt asuinalue muuttui vähitellen nostalgian kohteeksi. Modernimpaa kaupunkikokemusta analysoi puolestaan Juho Haavisto pro gradu -tutkielmassaan ”90-luvun alussa koko Turku oli käytössä” – Rullalautailukulttuuri Turussa 1987–1995. Haastatteluaineiston lisäksi Haavisto käytti lähdeaineistonaan harrastelehtiä, kaunokirjallisuutta ja videoita, joita rullalautailijat tekivät omasta toiminnastaan. Kiinnostava kaupunkikokemuksen analyysi oli niin ikään Milla Lindströmin tutkimus Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla (1987), joka toimi kaupunkitilan hahmottajana, muovaajana ja muistajana kylmän sodan päättymisen kynnyksellä.

Tässä lyhyessä esittelyssä olisi voinut nostaa esiin jokaisen valmistuneen opinnäytteen, sillä niin tärkeitä ja kiinnostavia teemoja niissä tutkittiin. Esimerkiksi Timo Harju haastoi arvioimaan Emmanuel Levinasin eettisen ajattelun historiallisuutta tavalla, joka ansaitsisi pidemmän pohdiskelun. Samaa voi sanoa Mikko Sillanpään tutkimuksesta, jossa eriteltiin Ciceron käsityksiä puhetaidon voimasta. Mutta toivottavasti tämä lyhyt johdatus herättää innostuksen tarttua kulttuurihistorian opinnäytteisiin, joita voi lainata oppiaineen toimistosta!

Väitöskirjoja ei kulttuurihistoriassa vuonna 2010 valmistunut, mutta moni tutkimus oli viimeistelyvaiheessa. Esitarkastuksessa olivat sekä Silja Laineen että Elina Larssonin työt, mutta väitöstilaisuudet ovat tulossa vasta keväällä 2011. Tervetuloa kuuntelemaan!

Tarkempi luettelo valmistuneista opinnäytteistä löytyy oppiaineen kotisivulta.