Gdansk sydämessäni

Jäin rannalle siitä ikätoverieni joukosta, joka matkasi 80-luvulla M/S Pomeranialla Itämeren halki Puolan Gdanskiin. Tämä seikka jäi noista ajoista vaivaamaan mieltäni, ja päätin korjata asian myöhemmin. Nyt kun Turusta on Gdanskiin vaivaton lentoyhteys, meidän perheemme tekikin kesäkuun lopulla puolisen viikkoa kestäneen visiitin tuohon vanhaan satamakaupunkiin. Ennen toista maailmansotaa se tunnettiin Danzigin vapaakaupunkina.

Vanhan Gdanskin siluettia iltapäiväauringossa.
Kuva: Jukka Sarjala

Vaikka puolimiljoonainen Gdansk ei ole mikään metropoli, sillä on pitkä ja rikas historia. Alueen houkuttelevuutta matkailukohteena kasvattavat vieressä sijaitsevat Sopotin ja Gdynian kaupungit ja niiden pitkät hiekkarannat ja ihanteelliset ulkoilumaastot. No, me emme ehtineet kiertää perusteellisesti, ja matkakohteet taisivat olla voittopuolisesti lapsille soveltuvia (Loopy’s World, eläintarha yms). Aikaa silti löytyi myös vanhassa keskustassa tunnelmoimiseen ja kirkkojen tutkimiseen. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vahvemmin minussa tuntuu halu kierrellä vanhoja hiljaisia kirkkoja, istahtaa kesäkuumuudessa vilpoiselle kirkonpenkille ja antaa katseen vaeltaa kirkkosalin lukuisissa yksityiskohdissa.

Gdanskissa sijaitsee väittämän mukaan maailman suurin tiilikirkko, Mariankirkko. Koostaan huolimatta se ei kuitenkaan hallitse kaupunkikuvaa. Sen katveeseen kätkeytyy pieni ja ulkokuoreltaan viehättävä barokkikirkko, johon ei ole pääsyä – eikä sisäänmeno

Pieni kirkko barokkityyliin.
Kuva: Jukka Sarjala

kuulemma kannattaisikaan, koska siellä ei ole mitään nähtävää. Löysin kuitenkin hyvitystä tähän tappioon. Muiden matkalaisten suunnistaessa Sopotin hiekkarannoille jäin Gdanskiin hankkimaan tuliaisia ja samalla tarkistin, mitä Nikolain kirkolla oli tarjota kävijälleen. Se on ainoa kaupungin kirkoista, joka säästyi toisen maailmansodan aiheuttamalta hävitykseltä. Pommitukset ja tulipalothan tuhosivat noin 90 prosenttia Gdanskin rakennuskannasta. Nikolain kirkko osoittautui kiinnostavan raskaaksi ja synkäksi paikaksi, jota hallitsee alkuperäinen barokkisisustus, mustan ja kullan kyllästämä värimaailma. Ilman sen syvempää taidehistorian asiantuntemusta olen jo pitkään ajatellut, että nuo barokin suosimat värit kuvaavat tyhjästä syntymisen arvoitusta. Musta toimii merkkinä ei-mistään, jota vasten kultaväri symboloi korkeimman kunniaa, koska Jumala luo ihmeellisesti ex nihilo. Olemassaolon ja täyden tyhjyyden välistä kuilua voi tuskin esittää visuaalisesti tuon kouriintuntuvammin.

Ostimme nuorilta opiskelijoilta kiertoajelun kantakaupungissa ja myös vanhalla puolella. Kierroksella tuli nähtyä legendaarinen ja linnoituksen näköinen Gdanskin postitalo, josta käsin sen työntekijät puolustautuivat toistakymmentä tuntia saksalaismiehittäjiä vastaan syyskuussa 1939. Pakollisiin kuvioihin kuului niin ikään kaupungin telakka-alueen portti. Näillä kulmilla syntyi 80-luvun alussa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, nokkamiehenään Lech Walesa. Muistan elävästi, miten kiivasta mielipiteenvaihtoa Puolan tilanne ajoittain herätti turkulaisessa kaveripiirissäni tuona aikana. Oppaanamme toiminut nuori mies korosti nykyisen vapauden ajan ja entisen sosialistisen ajan vastakohtaisuutta.

Taloja Dlugi Targin varrella.
Kuva: Jukka Sarjala

Vanha Gdansk herättää samanlaisen vaikutelman kuin monet Saksan entisöidyt kaupungit: onko täällä sotaa koskaan ollutkaan? Koristeellisia barokkifasadeja, Hansaliiton aikaisia taloja, aina uusia kirkkoja… Toisesta maailmansodasta on kyllä kulunut jo niin paljon aikaa, että sen viimeiset vielä nähtävissä olevat hävityksen jäljet ovat peittymäisillään Berliinissäkin. Tällä hetkellä suomalaiselle matkailijalle huokeassa Gdanskissa voi pohdiskella kaikkea tätä ja piipahtaa aina välillä laadukkaalle cappuccinolle kokoamaan voimia uusia vierailukohteita varten.