Tammikuun alussa, heti joulukauden jälkeen, on kulttuurihistorian oppiaineessa tapana kokoontua yhteiseen seminaariin, jota joulukouluksi kutsutaan. Vuonna 2026 seminaarin teemana oli luovuus. Päivä alkoi paneelikeskustelulla, jonka aiheena oli omaääninen ja -tyylinen kirjoittaminen. Panelisteina toimivat Olli Löytty, Tiina Mahlamäki ja Sari Katajala-Peltomaa, kokeneita kirjoittajia kaikki. Hyvät keskustelut herättävät ajatuksia ja ruokkivat oivalluksia – ja tässähän ollaankin luovuuden äärellä – tai synnyttävät vähintäänkin halun puntaroida myös omia näkemyksiä, jopa julkaista niitä. Niinpä seuraavassa joitain mietteitä luovuuden liepeiltä tutkijan näkökulmasta.
Tutkimuksen tekemisen kovin arkinen luova prosessi on kirjoittaminen. Meidän alallamme tutkimus on konkreettisesti juurikin kirjoittamista. Tämä läpäisee kaikki tutkimuksen tekemisen tasot gradujaan kirjoittavista opiskelijoista dosentteihin ja professoreihin. Yksittäisen tutkijan ja tutkimusprojektin kohdalla kirjoittaminen niin ikään kuuluu tietyn ajatteluprosessin eli tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin artikkeliabstrakteista, projektihakemuksista tai vastaavista kirjallisista aihioista aina toteutuneisiin hankkeisiin ja valmiisiin julkaisuihin asti. Tutkimusongelmat ratkeavat yleensä vasta kirjoittamalla, ei pelkällä pohdinnalla. Kuten vuosikymmeniä sitten opin yhdestä pääsykoekirjoistani (Monta tietä menneisyyteen): historiantutkijalle kirjoittaminen on päättelyn väline. Näin kirjoitti Jorma Kalela, E. H. Carrin ajatuksiin tukeutuen. Saman ajatuksen on taatusti todennut moni muukin, ehkä vivahteikkaammin, mutta Kalelan muotoilu on ytimekkyydessään täyttä asiaa.
Tutkimusprosessi etenee kirjoittamalla, mutta tämä on tietysti vain yksi kirjoittamisen ulottuvuus. Se miten kukin meistä kirjoittaa, on yhtä lailla oleellista. Historiantutkijat eivät yleensä kirjoita geneerisiä tutkimusraportteja vaan tekstejä, joissa kirjoittajan ääni ja tyyli saavat näkyä. Tutkijan on myös hallittava erilaisia kirjoittamisen tyylejä. Esimerkiksi hakemusteksteissä keskeneräinenkin ajatus on kyettävä ilmaisemaan kirjallisesti siten, että ulkopuoliselle lukijalle tuo ajatus näyttäytyy, jos ei nyt valmiina, niin ainakin riittävää potentiaalia sisältävänä. Hakemuksissa on osoitettava oivaltavuutta ja omaperäisyyttä – toisaalta liian villit ideat eivät ehkä ole toteuttamiskelpoisia ainakaan rahoittajan mielestä. Erilaiset hakemustekstit ovatkin yksi (luovan) kirjoittamisen muoto, josta kaikilla tutkijoilla on kokemusta. Jokaisella tutkimustyötä tekevällä lienee myös valikoima hakemuksiksi saakka muotoiltuja tutkimusideoita, jotka eivät ole koskaan edenneet toteutuksen asteelle. Tällaiset unohdetut, hylätyt, ehkä epäonnistumisinakin pidetyt hankeideat sisältävät valtavan määrän potentiaalista luovuutta. Toisaalta monesta rahoittamatta jääneestä hakemuksesta suodattuu yhtä ja toista eteenpäin, myös toteutuksen asteelle yltäviin tutkimuksiin.
Serendipin prinssejä ja tieteellistä taikapölyä
Omaäänistä kirjoittamista käsitelleessä paneelikeskustelussa nostettiin esille sellaisia tärkeitä teemoja kuin kirjoittamisen vapaus, kokeilevuus ja omaperäisyys tai kirjoittamiselle varattava riittävä aika. Kaikki tämä pätee mielestäni ylipäätään tutkimuksen tekoon. Tai luovuuteen. Paneelikeskustelussa sivuttiin myös serendipisyyden teemaa eli onnekkaiksi sattumiksi kutsuttavia oivalluksia, jotka tulevat vastaan etsimättä ja pyytämättä. Sivuhuomiona todettakoon, että Umberto Eco käyttää teoksessaan Serendipities: Language and Lunacy (1998) serendipisyyden käsitettä nähdäkseni toisenlaisessa merkityksessä viitatessaan oivalluksiin, jotka ovat saaneet alkunsa väärinkäsityksistä tai virheellisistä ajatuksista. Termiä serendipity käytti tiettävästi ensimmäisenä 1700-luvun englantilaiskirjailija Horace Walpole, joka nappasi ilmauksen Serendipin prinsseistä kertovasta, alun perin persiankielisestä, sadusta. Prinssit tekivät matkoillaan nokkelia havaintoja asioista, joita eivät olleet lainkaan etsimässä.
Vaikka serendipisyyden eli onnekkuuden hetkiä on vaikea ennakoida tai maanitella esiin, on tämän taikapölyn koostumusta tietysti yritetty selvittää. Onnekkaita sattumia on tutkittu Suomessakin. Työterveyslaitos julkaisi vuonna 2021 Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus -tutkimusraportin, joka pohjautuu Työterveyslaitoksen ja Oulun yliopiston toteuttamaan Yhteensattumuksia-tutkimushankkeeseen. Tässä hankkeessa tunnistettiin onnekkaita sattumia asiantuntijatyöpaikoilla. Tutkimuksen mukaan onnekkaat sattumukset ovat asiantuntijatyötä tekeville varsin tuttu ilmiö. Tavallisimmin näitä yllättäviä sattumuksia tapahtuu omalla työpaikalla kasvokkaisissa kohtaamisissa, kuten kahvihuoneissa (mikä ei kuulosta erityisen yllättävältä). Työntekijöiden oivalluskertoimia nostaakseen työnantajien tulisi kyetä luomaan ”sattumaherkkiä” työympäristöjä.
Arkinen ja melko ilmeinen esimerkki yllättävien oivalluksien mahdollistajista ovat vaikkapa avokirjastot, joissa voi törmätä vahingossa opuksiin, joita ei tiennyt etsivänsä. Tämänkaltaiset satunnaiset löydöt ovat tosin nykyään aiempaa epätodennäköisempiä, avokirjastoja kun on kaiken aikaa yhä vähemmän. Satunnaisia löytöjä voi yrittää etsiä digitaalisista kokoelmista tai kirjastoluetteloista erinäisillä sumeilla tai hämärillä hauilla mutta kokemuksena tällainen ”lehteily” on kovin kaukana fyysisten kirjarivien koluamisesta. Oivallusten suunnitelmallinen esiin loitsuaminen sisältää muutenkin väkinäisyyden vaaran. En tarkoita tällä sitä, että suosittelisin vain istumaan rauhassa lootusasentoon ja odottelemaan inspiraatiota.
Projekteista elantonsa saavalle tutkijalle (ainakin satunnaiset) oivallukset ja erinäiset onnelliset sattumat ovat suorastaan välttämättömiä. Toisaalta pätkäisen projektityön realiteetit myös jäytävät valmiutta odottamattomiin onnen hetkiin, jolloin maailma hetkeksi aukeaa kirkkaana ja tarjoaa hippuja Serendipin prinssien taikapölyä. Usein on tultava toimeen vähemmällä, tavallisilla hetkillä, jotka nekin tuottavat havaintoja, analyysiä, tekstiä mutta harvemmin taikaa.
Zoom ja sattumahorisontin kaventuminen
En ole zoomin suuri ystävä. Syy ei ole yksin zoomin vaan pandemia-ajan, jolloin pikkujoulutkin pidettiin etäyhteydellä. Zoom-pikkujoulut olivat poikkeusajan luova ratkaisu, ja itse asiassa ihan onnistunut sellainen, mutta koronakausi kaikkinensa ankea. Noiden vuosien aikana työskentelin itse kahdessa eri tutkimusprojektissa, joissa zoom-tapaamisista tuli keskeinen työskentelymuoto. Zoom toimi niissä sinänsä oikein hyvin. Projektissa, jossa osa tutkimusryhmästä oli Ruotsista, etäyhteys ensinnäkin mahdollisti säännölliset tapaamiset. Olisimme varmasti ilman pandemiaakin kokoontuneet ruutujemme äärelle tietääksemme, mitä oli tekeillä Uumajassa, Örebrossa, Helsingissä tai Turussa.
Hanke, jota itse samaan aikaan johdin, kärsi pandemiasta ehkä enemmän, koska suurin osa hankkeen toteutuksista piti miettiä uudelleen. Tässä hankkeessa zoomin rinnalla toimivat tutkimusryhmän kävelytapaamiset, joissa ei ollut varsinaista asialistaa mutta joissa keskusteltiin myös tutkimusasioista. Etätapaamisten merkitys oli silti suuri. Hankkeen sisäisten palaverien lisäksi teams-tapaamisissa muotoutui se yhteistyö, joka Turun museokeskuksen (nyk. kaupunginmuseo), Tehdas Teatterin, Turun kaupunginkirjaston ja oman projektimme voimin johti kokeellisen pop up -kirjakaupan avaamiseen Turussa syksyllä 2022. Idea 2020-luvun Turkuun hetkeksi aukeavasta 1800-luvun kirjapuodista oli syntynyt jo hankkeen suunnitteluvaiheessa mutta varsinainen sisältö hahmottui vasta silloin, kun löytyi sopiva joukko toteuttamaan ideaa. Teams oli kuitenkin ensisijaisesti alusta, jolla käytiin keskustelua erilaisista ideoista, ei niinkään varsinainen ideoiden tuottamisen paikka.
Itselläni on siis useita syitä pitää etäyhteyksin toteutettavia suunnittelusessioita täysin onnistuneina. Ja miksi ne eivät onnistuisi, kun vähintään joku on ennakolta valmistautunut, ja tietää miksi sessio on kutsuttu koolle (mikä on yleensäkin suotavaa palavereissa). Mutta se, mitä etäpalaveriin – tai ylipäätään suunniteltuun sessioon – on vaikea tilata, on sattumalta ja pyytämättä tulevat oivallukset. Pandemia-aikana kokeiltiin yhteisiä etäkahvihetkiä. En oikein muista, miten onnistuneita ne olivat (saattaa olla, etten jaksanut osallistua kovin moneen). Suunniteltua spontaanisuutta on tietysti mahdollista itse kunkin harjoituttaa samoin kuin vaikkapa improvisaatiotaitoja tai pomodoro-kirjoitustekniikkaa. Zoom tai jokin muu vastaava sovellus ei kuitenkaan ole kovin ”sattumaherkkä” ympäristö. Pandemia-aikana moni meistä taisi kaivata juuri niitä suunnittelemattomia arkisia kohtaamisia kollegoiden kanssa. Niitä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään uuteen ja yllättävään – mutta joskus voivat johtaakin.
Kaikki on epävarmaa
”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Näin sanoo Tuutikki Taikatalvessa. Tämä voisi olla myös rautaiset hermot omaavan tutkijan motto. Tutkimuksen teko on monin tavoin hyvin epävarmaa puuhaa. Tuo epävarmuus on myös osa tutkimuksenteon viehätystä. Aina ei ole se terävin päivä, jolloin keksii ratkaisun solmussa olevan artikkelin ongelmaan, kirjoittaa toiseen lennokkaat johtopäätökset ja siinä sivussa saa timanttisen idean kollegoille jaettavaksi. Useimpina päivinä kaikki on vain pahasti kesken ja epävarmaa, miten hienoa jälkeä on tulossa. Epävarmuuden sietäminen on tutkijan osa myös tutkimusrahoitusmaailmassa – jatkuvana olotilana se kuitenkin sopii huonosti yhteen omaperäisyyden ja kokeilevuuden kanssa.
Toisinaan tutkijalle saattaa käydä niinkin, että vaikka puitteet ovat kunnossa, inspiroiva ympäristö ja kirjoitusrauha järjestetty, työ ei vain etene. Olin viime elokuussa Tarton Villa Tammekannissa, Turun yliopiston tutkijoiden suosimassa työskentelypaikassa. Tarkoituksena oli kirjoittaa erityisesti yhtä artikkelia, jolla oli selkeä määräaika. Tekstin työstäminen ei vain ottanut sujuakseen. Kokeilin tietysti keinoja, joita olen opettanut monille graduntekijöille: tee välillä jotakin muuta, jätä teksti suosiolla hetkeksi hautumaan. Kävelin ristiin rastiin ympäri kaunista Tarttoa, inspiroiduin monestakin asiasta, kuten kasvitieteellisen puutarhan kukista ja vanhan observatorion 1800-lukulaisesta mega-kaukoputkesta. Mikään tästä ei vain liittynyt siihen, mitä juuri nyt olisi pitänyt tehdä. Lopulta luovutin. Ryhdyin kirjoittamaan ihan toista artikkelia, jolla ei ollut määräaikaa. Kukat ja kaukoputketkin oikeastaan liittyvät nykyiseen tutkimusprojektiini, joten päätin, että saan ihailla niitä. Ja juoda niin monta kardemumma-hunaja-lattea kuin haluan.
Tarinalla ei ole huippukohtaa. Haahuilin Tartossa aikani (en sentään ollut siellä residenssiapurahan saajana!) ja kirjoitin väkisellä vääntäen artikkelin lähetyskuntoon myöhemmin Turussa. Sain kyllä kuulla arvioitsijoilta, että siitä puuttui selkeä teoria sekä tutkimusongelman motivointi. Ne piti sitten kehitellä toisella kirjoituskierroksella, ilman muuta inspiraatiota kuin pakko. Tarinan opetus lienee kuitenkin se, että kokeneempikin tutkija haksahtaa aina välillä luulemaan liikoja omasta kekseliäisyydestään. Joskus asiat eivät loksahtele paikoilleen ainakaan ennen kuin joku ulkopuolinen vääntää rautalangasta oman työn puutteet. Kirjoitusretriitit kannattaa myös suunnitella kutakuinkin realistisesti. Seuraavan kerran menen Tarttoon kirjoittamaan suosiolla tähtitieteilijöistä ja kasvitutkijoista.
Teksti: Heli Rantala
Kirjallisuutta:
Heli Rantala: Tutkijat ja taiteilijat kuvittelemassa historiaa museoalan kanssa. Museo-lehti (7.10.2024), https://museolehti.fi/kentalta/tutkijat-ja-taiteilijat-kuvittelemassa-historiaa-museoalan-kanssa/
Minna Toivanen et al.: Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus uudistumisen lähteinä työpaikoilla. Työterveyslaitos 2021, https://www.julkari.fi/items/94963069-4492-4729-8582-a3b9e0f9942e
Raine Wilén ja Mika Holopainen: ”Älä jätä käyttämättä sattuman tarjoamia mahdollisuuksia” – Serendipisyys tiedonhaun ilmiönä, Informaatiotutkimus 36:2 (2017), https://doi.org/10.23978/inf.65195
