Marjo Kaartisen professoriluento Turun yliopistossa 30.9.2015
Kokoelmassaan Totuudenkynnys vuodelta 1978 (suom. Caj Westerberg) ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer kirjoittaa:
Luin lasisia kirjoja mutta näin vain muun:
tahrat, jotka tunkivat esiin tapeteista.
Elävät kuolleet
halusivat muotokuvansa maalatuksi!
Tranströmerin säkeet ovat minulle merkitykselliset, jopa niin, että luin ne tässä samassa salissa kaksi viikkoa sitten peruskurssin opiskelijoille. Ne kertovat pakosta, jolla menneisyys tunkee tutkijan mieleen, siitä, kuinka menneisyys pakottaa tarttumaan itsestään kiinni, setvimään sen kummallisia kudoksia, raottamaan sitä peittäviä paksuja uutimia. Tämä on useimmiten miellyttävä välttämättömyys.
Nämä tapeteista esiin tunkevat elävät kuolleet haastavat kulttuurihistorioitsijan. Tähän haasteeseen vastaaminen on yksi kulttuurihistorian välttämättömyys. Katson, että tämä vuoksi kulttuurihistoria on eettinen valinta, että kulttuurihistoria oppialana edustaa historiassa erityistä, eettistä painopistettä. Näin on etenkin siksi, että kulttuurihistoria on asettanut tarkastelunsa kohteeksi ihmisenä olemisen tavat. Me tutkimme sitä, mitä ihmisyys tarkoittaa, mitä ihmisyys tuottaa, mitkä ovat sen rajat – ja tietysti tutkimme rajanylityksiä. On välttämättömyys tarttua rohkeasti rajoille: epäinhimillisyyteen, tuskaan ja kärsimykseen myös ja tarkastella niidenkin merkityksiä. Meillä on oikeus mutta mielestäni myös velvollisuus osoittaa oikea ja väärä, jos kerran tunnemme, miten nämä on määritelty.
Kulttuurihistorian luonteeseen kuuluu jatkuva itsensä haastaminen. Välttämättömyys: On yhä uudelleen haastettava ajattelemisen ja kirjoittamisen tavat.
Ranskalainen feministi-filosofi Michèle Le Doeuff jo vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan L’Etude et le rouet ehdotti filosofiaan uudenlaista kirjoittamisen tapaa, muistikirjakirjoittamista. Tämä kirjoittamisen tapa rohkenee tehdä läpinäkyviksi myös tutkijan hajanaiset ajatukset ja edetä mutkitellen ja kääntyillen – sanoisin: pyörteittäin. Le Doeuff kokee kirjoittamisen vaikeaksi. Tähän yksi syy on menneisyyden ja nykyisyyden välinen epäjatkumo. Sen me kaikki haluamme haastaa. Epäjatkumo on olemassa, mutta meillä on reittejä sen ylittämiseen. Le Doeuff haluaa, että hänen lukijansa hyväksyvät hänen epävarmuutensa ja etenkin hänen metodinsa rationaalisuuden heikkouden. Hän kirjoittaa, että ei-tietäminen on väistämätöntä ja että asiat voi jättää myös puolitiehen. Voimme luopua symmetriaa rakentavista tekoikkunoista julkisivuissamme ja päätyä ei-hegemoniseen analyysiin. Tällaista kirjoittamista kutsuisin pyörteiseksi.
Jotta voimme kirjoittaa pyörteisesti, on haastettava aika. Meidän kulttuurissamme, länsimaisessa kulttuurissa aika on mahtava voima, olihan antiikin Kreikan Kronos titaani. Aika on meidän suurin uhkamme, sillä juuri se lopulta meidät tuhoaa, myös muiston. Tätä pitää uhmata, johonkin pisteeseen saakka.
Tähän uhmaamisen antaa vinkin Mihail Šiškin, joka on venäläisen nykykirjallisuuden kärkiä. Hänen romaaninsa Sinun kirjeesi, joka Vappu Orlovin suomentamana ilmestyi 2012, on teos, joka sopii jokaisen kulttuurihistoriasta kiinnostuneen luettavaksi, niin kiintoisaa kyytiä saa siinä aikakäsityksemme, ajatuksemme muistista ja muistamisesta. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja hyväksyisimme ajan pyörteet myös kirjoittamiseemme?
Šiškinin romaani on luennassani teos nimenomaan ajan pyörteistä. Se heittää kaltaiseni lineaarisesti lukevan ja ajattelevan hätäännyksen veneeseen, ilman airoja.
Sinun kirjeesi -romaanin päähenkilöt Alexandra ja Vladimir ovat rakastavaisia ja kirjoittavat kirjeitä, mutta mitä ihmettä – toisilleen kirjoittavat, mutta Vladimir sotii hirvittävän verisessä boksarikapinassa ja Aleksandra elää aivan toisessa ajassa, jossain kaupungissa? He eivät elä lainkaan samaan aikaan, mutta kirjeet kirjoittuvat. Lopulta onkin aivan sama, kenelle kirjoittavat, keneltä kirjeitä saavat ja missä ajassa. Koska aika on pyörre tai pyörteiden virta tai ehkä pyörteiden suvanto, yksi elämä on vain yksi elämä, josta ei hetken päästä enää kuulla mitään. Tämä on historioitsijoiden ikuinen murhe: katoaminen, vaikeneminen.
Tai ehkä tämän vaikenemisen voi haastaa! Vihjaahan Šiškin kuitenkin, että muistaminen on sukupolvien virrassa itsessään, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää – ja pidemmän päälle kirjailijat tuovat nuo kadotetut vielä kerran henkiin. Ja tietenkin me historioitsijat, kun oikein onnistumme. Ei ole vähäpätöinen ajatus, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää. Sillä ajatuksella on eettinen ulottuvuutensa.
Vladimirin hirvittävien mutta lyhyiden ja hänen henkensä vievien sotapäivien kärsimysten ja Aleksandran pitkän elämän mittaisen arjen korostunut erimaailmaisuus muistuttaa kuitenkin ennen kaikkea lohdusta: aikojen ylitse emme ole yksin, eikä kuolemaa tarvitse pelätä. Vai onko lohtu siinä, että näilläkään ei ole merkitystä? Onko tämä kulttuurihistorian välttämätön lohtu, että eläkäämme hetkessä? Vai onko lohtu se, että voimme sittenkin elää vähän myös toisen elämää?
Jollain tavalla, näin Šiškiniä luen, myös arjen arkipäiväisyys, sen nimenomainen vähäpätöisyys on suurta. Jään miettimään, mikä merkitys on sillä, että nämä kaksi, Aleksandra ja Vladimir, joille molemmille muistaminen on päähänpinttymä, kuten meille historioitsijoillekin, olemmehan muistamisen ammattilaisia, ripustautuvat kirjeidensä muodossa olemattomaan ja näin väistämättömästi – muistamattomuuteen? Ainakin se on muistutus siitä, että muistamisemme on kuitenkin vain kimaltava väike veden pinnalla, mutta silti illuusio, johon parhaimmillaan kiteytyvät menneisyyden surut ja ilot, tuskat ja riemut, koko ihmisyyden ydin.
Minulle Sinun kirjeesi kulminoitui tähän Aleksandran pohdintaan isänsä kuolinpäivästä: ”isä kuoli kesäkuun alussa, viidentenä päivänä, ja nyt se on hänen kuolinpäivänsä. Mutta se viides päivä oli siis jo aikaisemminkin hänen kuolinpäivänsä, oli aina ollut. Oli ollut päivä, muttei kuolemaa. En vain muista, mitä viime vuonna sinä päivänä oli. Samaa mitä aina: siemenet, olut, nainen ikkunassa pesemässä puitteita.”
Jos aika olisi näin kuin Šiškin mielestäni ehdottaa, pyörre, ja kirjoittamisemme niin kuin Michèle Le Doeuff ehdottaa, muistikirjassa pyörteistä, on kulttuurihistorioitsijan työ hurja pyörre.
* * *
Nämä pyörteet kohtaa arkistossa, kirjastossa, lähteisiin upotessaan. Tai kuolinpesän huutokaupassa. Vaikka vain sellaisessa, jossa jäämistö on laatikoitu ja kuljetettu huutokauppahuoneen saliin. Liikuttavia, vanhuksen vielä avaamattomissa laatikoissa lepääviä kodinkoneita – muistamattomuuden vuoksi hankittu useita samanlaisia -loputtomia kynttilänjalkoja ja koriste-esineitä täynnä unohtuneita rakkaita muistoja, vanhoja lehtiä. Tai: etenkin ajan pyörteet kohtaa sellaisessa huutokaupassa, jossa jäämistö myydään paikan päällä, vainajan kotona, sellaisessa, jonka edesmennyttä etkä ympäristöä etkä naapureita tunne?
Miten pieneltä silloin, huutokaupan näytön ensihetkinä, tuntuukaan ihmisen menneisyys, eletty elämä, miten katoavalta oma elämä, miten pieniltä jäljet, joita jätämme: pölyttyneitä kirjoja, rakkaudella ostettuja, siististi luettuja mutta joita kukaan ei enää tahdo, laatikollinen kirjeitä tuntemattomilta, loputon määrä ruostuneita keittiötarpeita, mattopinoja, vanhainkotivuosina pölyn alle hautautuneita pöytälamppuja. Miten murheellista, ja silti: ajan pyörteet täällä kuitenkin. Tunnistan kahvipannun muodon lapsuudestani, pannun omistajan, Annelin, hänen nimensä kuulen pian, Annelin maailma kohtaa oman maailmani tai minun äitini maailman koska he molemmat olivat samat kahvipannut joko saaneet tai ostaneet. Sama maku ja sama värinpilkahdus keittiön pöydässä.
Miten konkreettisesti toisen ihmisen menneisyys onkaan läsnä, kun yhtäkkiä puolivahingossa omistan ison laatikollisen Annelin pöytäliinoja, rakkaudella merkattuja, huolellisesti mankeloituja, vuosienkin kaapissa seisomisen jälkeen suoraan huutokauppalaatikosta minun pöydälleni käypiä. Näin minun historiani äkisti liittyy Anneliin, hyvin arkisella, mutta intiimillä tavalla.
Näin meidän kaikkien historiat liittyvät toisiinsa, menneiden, meidän ja tulevien ihmisten. Me olemme olemassa toisillemme. Tätä sanon yhdeksi välttämättömyydeksi. Siitä seuraa eettisesti merkittävä vaatimus lähimmäisenrakkaudesta. Tässä pyörteisessä maailmanliikkeessä tämän päivän syyrialainen pakolainen on meitä jokaista vähintään yhtä lähellä kuin Anneli.
On sanottu, että maailman kaikki ihmiset ovat vain viiden tai kuuden ihmisen päässä. Tämän teorian esitti unkarilainen kirjailija Frigyes Karinthy kauan ennen sosiaalisen median syntyä, jo vuonna 1929. Vaikka teoria ei tietenkään ole täysin pitävä, se kuitenkin erilaisissa testeissä on osoittautunut varsin oikeansuuntaiseksi, sillä me olemme kaikki samaa ja yhtä.
Silti elämme hetkiä, joita minun sukupolveni ei ole osannut painajaisissaankaan pelätä. Olemme kasvaneet ydinsodan pelossa, toistuvien taloudellisten lasku- ja nousukausien pyörteissä, television tietoiskujen, tupakka-, huume ja alkoholivalistuksen suloisina loistovuosina, jolloin oli kirkasta, mikä oli hyvää ja mikä oli pahaa. Elin maailmassa, jossa saatoin liki unohtaa, että isäni oli pakolainen, äitini sotaorpo.
Ja nyt: vihaa lähimmäisiä kohtaan kaikkialla, suunnatonta tyhjää, ymmärtämätöntä, sanalla sanoen typerää vihaa. Elämme sellaisen tyhmyyden pyörteissä, että tekee mieli yhtyä musikaalin sanoihin:
Seis maailma tahdon ulos!
Mutta emme saa paeta. On kulttuurihistorian välttämättömyys, että tämä pahan pyörre, jossa elämme, on kohdattava myös meidän tieteemme keinoin. Sanoisin, että juuri meidän on kohdattava tämä pyörre, sillä me tiedämme, mitä 1930-luvusta seurasi ja pelottavasti elämme nyt aikoja, jotka muistuttavat tuota vuosikymmentä. Me tiedämme, mistä rotuajattelu juontaa juurensa. Me tiedämme, että vihapuhe on yhtä vanhaa kuin ihminen. On kirjoitettava nämä pyörteet auki, naputettava näppäimistöt puhki, puhuttava, huudettava ääni käheäksi!
Onneksemme historiantutkimus on aina ollut poliittista siinä missä se on ollut poeettistakin. Me voimme ottaa kantaa: meidän täytyy ottaa kantaa. Meillä on velvollisuus toteuttaa tämä kulttuurihistorian välttämättömyys.
Teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu Edward Said haastaa meidät. Hänen mielestään mikään ei ole moitittavampaa kuin sellaiset intellektuellin ajattelutavat, jotka saavat tämän väistämään kannanottoja. Said halveksii niitä, jotka eivät ota kantaa pelätessään näyttävänsä poliittiselta ja menettävänsä maineensa, ja vielä pahempaa, eivät ota kantaa pelätessään menettävänsä kutsut kissanristiäisiin ja komiteoihin, menettävänsä mahdollisuutensa kunnianosoituksiin.
Sanoisinkin, että onhan meidän merkityksemme oltava enemmän kuin me itse.
Ja myös: Kulttuurihistorioitsijan velvollisuus ja kulttuurihistorian välttämättömyys näin kauheina aikoina: olla pelkäämättä; tai paremminkin pelätä, mutta olla antamatta pelon halvaannuttaa.
* * *
Totuudenkynnys-kokoelmassaan Tomas Tranströmer toistuvasti kohtaa toisia, unen ja valveen ja hulluuden risteyskohdassa, totuudenkynnyksellä. Hän kuin haastaa kulttuurihistorioitsijan:
Minä yövyin unissakävijöiden motellissa.
Täällä monet kasvot ovat epätoivoiset
toiset silottuneet
pyhiinvaellettuaan unohduksen halki.
Ne hengittävät katoavat kamppailevat tulevat takaisin
ne katsovat ohitseni
ne kaikki haluavat oikeudenmukaisuuden ikonin eteen.
Toisinaan, mutta harvoin,
joku meistä todella näkee toisen:
hetkeksi ihminen tulee näkyviin
kuin valokuvassa mutta selvemmin,
ja taustalla näkyy jotakin
hänen varjoaan suurempaa.
Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä.
Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori.
Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori.
Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta.
Se on epäselvä, mutta valtaisa.
Hän kasvaa esiin siitä, se hänestä.
Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.
* * *
Tämän labyrintin me kuljemme toisen kanssa. Tämä on kulttuurihistorian tärkein välttämättömyys: nähdä toinen.