Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.
Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.
Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.
Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.
Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.
Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.
Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.
Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.
Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!
Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.
Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.
Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.
Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!
