Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.
Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla.
Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.
Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä.
Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.
Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.
Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa.
Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen.
”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.
Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala
Vastaa