Erikoissuunnittelija Totti Tuhkanen antoi ystävällisesti luvan julkaista uudelleen tämän artikkelin Avoimesti-lehdestä 2/1996. Suuri kiitos!
Abbey Road Today
He tulevat pareittain, nyt jo kevyesti harmaantuvat 60-luvun nuoret, ja kuvauttavat itsensä pyhäkön edustalla: tässä talossa toimivassa EMIn studiossa Beatlesit äänittivät heidän elämänsä laulut.
Myös naapuritalossa on studio, mutta se on kuvataiteilijan käytössä. Talon portaille on istahtanut ryhmä suomalaisia kulttuurihistorian etäopiskelijoita keskustelemaan yksityisen ja kollektiivisen identiteetin rakennetekijöistä mediakulttuurin aikakaudella. Kysymyksen on virittänyt populaarikulttuurin oppikirja Porvariskodista maailmankylään. Ja tietysti nostalginen ikävä Beatlesien aikaan. Kurssinjohtaja Totti on poikennut Turusta kylään ja tuonut myös ensi syksyn oppimateriaalit mukanaan. Edeltävät kolme tuntia on jo istuttu ryhmää tutoroivan Marjatta Bellin kirjastossa tutkimassa naisen ja perheen historian ja elämäkertatutkimuksen lähteitä ja metodologisia kysymyksiä.
Ammattitaitoa ja kriittisiä näkökulmia
Opiskelun motiivit ovat monet: Anna valmistui 90-luvun vaihteessa Helsingin taideteollisesta korkeakoulusta, jäi työttömäksi ja tuli Lontooseen opiskellakseen lisää. Nyt hänellä on perhe ja puolentoista tunnin työmatka. Tämän ajan hän syventyy aamuin illoin kulttuurihistorian oppikirjoihin.
Ulla puolestaan toteaa olleensa Suomessa ”putkiopiskelun” uhri: pari-kolme vuotta kaksi-kolme tenttiä joka viikko, nopea kaupallisen alan tutkinto eikä mitään mielikuvaa opintojen merkityksestä. Sitten naimisiin englantilaisen miehen kanssa, uusi kotimaa ja kaksi lasta kotona hoidettavana. ”Nyt olen huomannut, mitä oikea yliopisto-opiskelu olisi voinut olla. Syventyvä keskustelu ja esseiden kirjoittaminen luovat omaa tietoa.” Myös opintoryhmän sosiaalinen merkitys on ollut Ullalle tärkeä: ”Tämä tuo mahdollisuuden pieneen itsenäisyyteen, aikuisen ihmisen elämään.”
1960-luvulta Lontoossa asunut Sisko korostaa opiskelun merkitsevän hänelle kamppailua kielellisen kompetenssin kehittämiseksi. ”Suomen kieli muuttuu nopeasti. Oppimateriaaleissa on käsitteitä ja ilmaisuja, joiden merkitystä joutuu miettimään oikein urakalla.”
Ja Helena, jonka toimeliaisuuden ansiota koko kulttuurihistorian opintoryhmän syntyminen Suomen Kirkon Killan piiriin on, etsii jäsentyneempää näkökulmaa eurooppalaiseen kulttuuriin. Nyt hän puuhaa heidän 14 opiskelijan ryhmälle opintomatkaa ensin Wieniin ja sitten Firenzeen, missä myös toimii Turun yliopiston kulttuurihistorian etäopintoryhmä paikallisen Suomi-seuran organisoimana.
Maassa maan tavalla
Lontoossa ja Firenzessä opiskellaan kulttuurihistoriaa periaatteessa samoin aineistoin kuin Suomen opistoryhmissäkin. Kukin opiskelija on saanut 15 oppikirjaa tai opiskeluopasta ja niihin liittyvät oheisaineistot. Ympäröivän kulttuuritradition vaatimukset ovat kuitenkin heijastuneet opiskelun sisältöön: kulttuurihistoria on tyypillisesti näkökulmatiede, ja kunkin opintojakson sisällä keskitytään tiettyyn valittuun teemaan. Brittiläinen ja italialainen ajattelu ei tällaista ongelmakeskeisyyttä oikein sulata. Se on mielletty ”kapeudeksi” tai sitten on koettu, että oma historiallinen tietämys ei kanna näkökulmiin erikoistumista.
Tukiaineistoksi onkin haluttu koota mittavia kansainvälisiä kirjapaketteja kunkin aikakauden ja aihepiirin yleisestä tematiikasta. Näkökulman sijaan on rakennettu näköalapaikka. Tutoreilla tämä on teettänyt paljon tiedonhankintatyötä ja opiskelijat ovat suorittaneet paljon laajemman urakan kuin 15 opintoviikon perusopinnot sinänsä edellyttäisivät. Mutta samalla tämä itseohjautuva kulttuurihistorian arvosanan tavoittelu on saanut suuremman merkityksen: kahdessa kulttuurissa eläville ulkosuomalaisille on opiskelusta tullut aktiivinen tapa rakentaa omaa identiteettiään.
Kirjoittanut: Totti Tuhkanen
Vastaa