Heinäkuun 21. päivä 1969 yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Apollo 11 -aluksesta ihmiskunnan suuren harppauksen kuunpinnalle. Ensimmäisen kuukävelyn 50. juhlavuoden kunniaksi Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjestää Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa -seminaarin perjantaina 12.4.2019.
Apollo 11 palasi maahan 24. heinäkuuta 1969. Astronautit viettivät tämän jälkeen kolme viikkoa karanteenissa mahdollisten kuusta saatujen taudinaiheuttajien vuoksi. Kuva: NASA:n arkisto, kuvanumero 6901203.
Seminaarissa kuullaan vuonna 1969 lähetetyn Yleisradion Kuustudio-lähetyksen juontaneen uutispäällikkö Ralf Fribergin ja lähetyksen päätuottajana toimineen Yrjö Länsipuron haastattelu. He kertovat, millaista oli olla osana suoraa lähetystä, jossa todistettiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisen avaruuskilvan päättymistä Yhdysvaltojen voitoksi.
– Ehkä kaiken stressin jälkeen päällimmäiseksi jäi mieleen helpotus siitä, että lähetys onnistui. Epävarmuustekijöitä oli paljon, normaalistikin sen aikaisella tekniikalla, saati sitten kun signaali tuli kuusta, Länsipuro muistelee.
Veteraanitoimittajien haastattelun lisäksi päivä koostuu historiantutkijoiden esitelmistä, joissa käsitellään avaruustematiikan merkitystä ja ilmentymistä tieteessä, politiikassa ja kulttuurissa. Esitelmissä kuullaan muun muassa marssilaisista 1950-luvun tieteiselokuvissa, kosmonauteista 1960-luvun neuvostoarjen sankareina ja Ronald Reaganin suhteesta Tähtien sotaan.
Kulttuurihistoriallista näkökulmaa täydentää astrobiologi Harry Lehdon puheenvuoro maapallon ulkopuolisen elämän etsimisestä.
Seminaarissa on mahdollisuus tutustua myös Tuorlan observatorion muistitietohankkeessa touko-lokakuussa 2018 dokumentoituun esineistöön (toteutus Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto ja kansatieteen oppiaine) ja Kaarinan lukion oppilaiden avaruusteemaiseen kuvakoosteeseen sekä kuulla Kaarinan lukion oppilaiden musiikkiesitys.
Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikkaa ja kulttuurihistoriaa on osa kulttuurihistorian oppiaineen vuodesta 2014 järjestämien seminaarien sarjaa, jossa tartutaan aina johonkin historian ajankohtaiseen teemaan. Tilaisuus järjestetään perjantaina 12.4.2019 klo 10.15–16.00 Sirkkalan kasarmilla (Kaivokatu 12, Turku), Janus-salissa.
Digihumanismi ja digihistoria sen yhtenä erityisenä alana kasvattaa koko ajan suosiotaan. Suomessakin siihen keskittyviä tutkijoita on jo varsin runsaasti, ja osa heistä kokoontui perjantaina 30. marraskuuta 2018 Turun yliopistossa Digital History in Finland: What is happening in the field? -seminaarin merkeissä. Järjestyksessään kolmas digitaalisen historiantutkimuksen kotimainen seminaari koostui 10 minuutin mittaisista esitelmistä, joissa tutkijat ja tutkijaryhmät esittelivät viime aikaisia tutkimustuloksiaan sekä alussa olevia projekteja. Seminaarin järjestäjinä olivat Suomen Historiallisen Seuran digitaalisen historian työryhmä, syksyllä perustettu Turku Group for Digital History (https://digitalhistory.fi/) sekä Koneen Säätiön rahoittama From Roadmap to Roadshow -hanke.
Risto Turunen kertoo käsikirjoitettujen sanomalehtien digitaalisesta analyysista.
Esitysten aiheet liikkuivat nykypäivän verkkokeskusteluissa viljeltävästä keskiajan pseudohistoriasta Karjalan evakkojen sijoittumiseen ja saamelaisten kulttuuriperinnön digitaaliseen saatavuuteen. Kirjakulttuuria selvitettiin muutamassa esityksessä kirjastojen metatietokantojen kautta. Useampia esityksiä yhdisti myös historiallisten sanomalehtiaineistojen käyttö. Näkökulmina nousivat esiin muun muassa sanomalehtien materiaalinen muutos, sanomalehtitekstien pitkän aikavälin uudelleenkäyttö sekä lehtitekstien ja niissä käytettyjen käsitteiden ylirajainen kierto.
Sanomalehdet ovatkin varmasti yksi käytetyimmistä digitaalisen historian aineistokokonaisuuksista. Tekijänoikeudellisten kysymysten vuoksi sanomalehtiaineistojen saatavuus kuitenkin vaihtelee maakohtaisesti ja myös digitoinnin laadussa on eroja. Suomessa Kansalliskirjasto tarjoaa avoimesti käyttöön digitaalisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pienpainatteita vuoteen 1929 asti. Lisäksi tällä hetkellä on vuoden 2019 loppuun kestävä pilottivaihe, jossa kotimaisten yliopistojen tutkijoilla on mahdollisuus käyttää myös uudempia aineistoja kirjautumalla palveluun haka-tunnuksillaan.
Varsinaisten tutkimusprojektien lisäksi päivä sisälsi kahden digitaalisen verkkopalvelun esittelyn. Maria Niku kertoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avaamasta Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -kokoelmasta (http://lonnrot.finlit.fi/omeka/), joka sisältää kaikki Lönnrotin kirjoittamat noin 2500 kirjettä. Kirjeistä on palvelussa julkaistu korkealaatuiset digitaaliset kuvat sekä transkriptiot. Lisäksi niissä esiintyviä henkilöitä, sanoja ja käsitteitä sekä kirjeiden konteksteja selvennetään kommentaariteksteissä.
Tänä syksynä avattu Biografiasampo (http://www.biografiasampo.fi) tarjoaa puolestaan mahdollisuuden tehdä henkilö- ja ryhmähakuja keskeisistä suomalaisista henkilöistä sekä muodostaa näiden tulosten pohjalta esimerkiksi verkostokaavioita. Papisto on esimerkki historiallisesta ryhmästä, joka on palvelussa mukana pappismatrikkelien kautta. Muiden henkilöiden osalta palvelun tarjoamat tulokset kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, mitä historiantutkijat ovat aineistoon kuuluvista henkilöistä Kansallisbiografia-teksteissään julkaisseet, Kirsi Keravuori Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta muistutti.
Keravuoren huomio ei koske ainoastaan Biografiasampoa vaan myös metatietoaineistojen kohdalla tietojen keruussa tehtävät valinnat vaikuttavat tuloksiin. Seminaarin esityksissä muistutettiin muutenkin siitä, että aineiston laatu on tietokoneavusteisen tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä, mistä johtuen sen valmistelu tietokoneajoa varten on aikaa vievää.
Aloittelevalle digihistoriantutkijalle seminaaripäivä tarjosi hyvän kattauksen erilaisia tutkimusmenetelmiä ja lähestymistapoja. Osa teknisemmästä puheesta ei välttämättä sellaisenaan auennut vaan vaatii sulattelua, mutta se kertoo myös digitaalisiin menetelmiin liittyvästä yhteistyön tarpeesta. Humanistin ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, jos yhteistyökumppaniksi löytyy teknisen puolen osaava henkilö. Projektiesittelyt myös osoittivat, että kehitettyjä menetelmiä ja lähestymistapoja lainataan projektista toiseen. Ilahduttavasti projekteissa tuotetut tietokannatkin ovat pääsääntöisesti avoimessa käytössä, mikä tarjoaa myös muille tutkijoille mahdollisuuden hyödyntää vaivalla koottuja aineistoja.
Professori Tim Hitchcock luennoi täydelle Janus-salille.
Päivän päätteeksi seminaarin osanottajat saattoivat jatkaa digitaalisen humanismin pohdintoja osallistumalla kulttuurihistorian oppiaineen vuotuiselle Litzen-luennolle. Tänä vuonna esitelmöitsijänä oli professori Tim Hitchcock Sussexin yliopistosta, joka puhui otsikolla ”Microscopes and Macroscopes: Computer Assisted Close Reading of Historical Texts”. Hitchcockin puhe lähti mielenkiintoisella tavalla liikkeelle siitä, miten kirjasto ja (myös arkisto) instituutiona on vaikuttanut tapoihimme tehdä tutkimusta. Nykyisellään puolestaan digitaaliset menetelmät ohjaavat osaltaan tutkimustyötä. Hitchcock kuitenkin kannusti tutkijoita pohtimaan, miten saamme tietokoneet vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joista me olemme itse kiinnostuneita. Jokaiseen tutkimukseen on löydettävissä digiavusteinen metodi, mutta ensimmäisenä tarvitaan kiinnostava tutkimuskysymys. Hitchcockin esitys palauttikin tietokoneavusteisen tutkimuksen historiantutkijoiden perimmäisten kysymysten äärelle.
Partal Torre de las Damas sijaitsee Alhambran puutarha-alueella.
Kollegan vinkatessa Andalusiaan suuntaavasta opintomatkasta syksyllä 2017, en olisi heti arvannut, että marraskuussa 2018 pääsisin todellakin monien vuosien jälkeen kuljeksimaan vanhan vaihtokaupunkini Granadan kaduilla, eksymään jälleen Sevillan labyrintinomaisessa keskustassa ja näkemään Córdoban moskeijan uudestaan. Matkan järjestäjänä toimi NNJCI (Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity and Islam in the First Millenium) ja sen tarkoituksena oli keskittyä Andalusian monikulttuuriseen keskiaikaiseen menneisyyteen. Aihe kiinnosti, ja olin Espanjassa asuessani suorittanut joitain kursseja teemaan liittyen. Samalla kuitenkin pohdin, kuinka hyvin matkan teema asettuu oman tutkimukseni kehykseen, sillä väitöskirjassani tutkin keskiajan sijaan Espanjan lähihistoriaa ja populaarimusiikkia. Ajattelin kuitenkin, että laajempi perspektiivi Espanjan historiaan ja kulttuuriin toimisi varmasti hyvänä tukena myös omalle tutkimukselleni ja ensi sijassa mietin, että voisin keskittyä erityisesti sukupuolen ja musiikin teemoihin seminaarissa.
Matkalle osallistui 14 tutkijaa eri taustoista aina uskontotieteen, teologian, taidehistorian sekä kulttuurihistorian piiristä Norjasta ja Suomesta. Viikon aikana vierailimme useissa eri kohteissa Córdobassa, Sevillassa ja Granadassa. Retkelle valmistauduttiin järjestäjien kokoaman oheislukemiston avulla ja päälähdeteoksena toimi Olivia Remie Constablen toimittama kokoelma Medieval Iberia. Readings from Christian, Muslim, and Jewish sources. Myyttinen Andalusia, conviviencia ja menneisyyden muistaminen sekä sen käyttö olivat opintomatkan kantavia teemoja. Näihin aiheisiin kytkeytyen teimme viikon aikana ryhmätöitä, jotka huipentuvat kunkin ryhmän esityksiin ja yhteisiin keskusteluihin retken viimeisenä päivänä.
Tarina al-Andalusiasta
Iberian niemimaan keskiajan tutkimisen ja muistamisen yhteydessä ei voi olla törmäämättä conviviencia-käsitteeseen, joka viittaa muslimien, kristittyjen ja juutalaisten verrattain harmoniseen yhteiseloon al-Andalusiassa. Historioitsija Kenneth Baxter Wolf juontaa käsitteen ensiesiintymisen kulttuurihistorioitsija Américo Castron tutkielmaan Espanjan historiallisesta identiteetistä vuodelta 1948, mutta toki idea harmonisesta yhteiselosta on tätä vanhempi. Erityisesti 1800-luvulla romantiikan edustajat – ehkä tunnetuimpana amerikkalainen Washington Irving – löysivät Alhambran lomassa myyttisen al-Andalusian uudelleen ja piirsivät sen moniin taiteen, musiikin ja kirjallisuuden kuvastoihin.
Puerta de San Esteban, La Mezquita.
Andalusian keskiajan historia ja sen käyttö nykypäivänä on yhä monella tapaa sidoksissa tähän myyttiseen kuvaan al-Andalusiasta paitsi alueen turismissa, myös monien historiallisten paikkojen käytön mahdollisuuksissa. Andalusian keskiaika on näin ollen myös tärkeä tutkimuskohde nykyajan globaalissa maailmassa identiteetin ja politiikan kysymyksiä pohtiessa. Minkälaisena tämä keskiaika siis näyttäytyi conviviencia-käsite mielessä ja mitä jäi käteen eri kohteissa vierailuista, teemojen parissa työskentelystä ja kokonaisuudessaan matkasta omaa tutkimusta tai ylipäätään historiantutkimusta ajatellen? Tietysti aivan liian paljon tähän blogitekstiin purettavaksi, joten moniulotteisemmat pohdinnat saavat muotonsa toivottavasti joskus tulevaisuudessa. Nostan tässä tekstissä esiin muutaman matkan varrella mukaan tarttuneen huomion al-Andalusian menneisyyden tutkimukseen liittyen, jotka kytkeytyvät ajallisuuden ja aistien näkökulmiin historiantutkimuksessa.
Sisällä moskeija-katedraali La Mezquitassa.
Matkamme kaari Córdobasta Sevillan kautta Granadaan oli hyvin osuva kronologisessa mielessä, sillä lähdimme liikkeelle kaupungista, jossa maurivalta alkoi ja päätimme sen tuon vallan viimeiseen linnakkeeseen Granadaan. Córdoban vierailun kohokohta oli vanhassakaupungissa sijaitseva moskeija-katedraali La Mezquita. Tämä monumentaalinen suorakulmainen rakennus kätkee sisäänsä monien eri kulttuurien kaikuja, sillä ennen maureja alueella sijaitsi roomalainen temppeli ja tämän jälkeen länsigootit rakensivat paikalle kristillisen basilikan. Kun Córdobasta tuli vuonna 711 arabien pääkaupunki, vähitellen uusi moskeija sai muotonsa. Reconquistan eli takaisinvaltauksen myötä moskeija taas muutetiin kristilliseksi kirkoksi ensin pienin muutoksin ja lopulta konkreettisemmin, kun valtava katedraali sijoitettiin keskelle moskeijan rukoussalia.
Sevillan katedraali sisältä.
Vierailimme myös Sevillan katedraalissa, joka on maailman suurin goottilainen kirkko. Sen paikalla sijainnut almohadien rakentama moskeija purettiin lähes kokonaan 1400-luvulla, kun katedraalia alettiin rakentaa. Ainoastaan moskeijan minareetti La Giralda säästettiin, joka tosin toimii nykyisen katedraalin kellotornina. Granadassa vierailimme niin ikään keskustan katedraalissa, jonka paikalla aikaisemmin sijainneesta moskeijasta ei näy enää jälkeäkään. Katedraalia kuvastaa sen kiinnittyminen vahvaan katoliseen traditioon ja monella tapaa hierarkkiseen ja väkivaltaiseen kärsimyskuvastoon. Tämä kuvamaailma jatkui myös viimeisessä kohteessamme katolisten kuninkaiden haudalla Capilla Realin kappelissa, jossa lepäävät Ferdinandin ja Isabellan ruumiit.
Näkymä Sevillan kaupunkiin La Giraldasta.
Silmiinpistävää olikin, että Córdobassa moskeija oli vielä muutoksista huolimatta suurimmalta osin entisellään, Sevillan katedraalissa maurien ajasta oli jätetty jäljelle minareetti (tosin kirkonkelloon verhoutuneena), kun taas Granadan katedraalissa kaikki merkit moskeijasta oli hävitetty. Ferdinandille ja Isabellalle oli tärkeää alleviivata rooliaan reconquistan viimeistelijöinä, mikä näkyy katolilaisuuden ja kuningasvallan korostuksena esimerkiksi katedraalissa ja heidän hautapaikassaan Granadassa. Tätä viimeistä valloitusta seuranneena aikana niin muslimit kuin juutalaiset ensin pakkokäännytettiin kristinuskoon ja lopulta karkotettiin pois maasta, mitä voidaan pitää vastakohtana aikaisemmalle al-Andalusialle, jossa pääosin kukin uskontokunta sai yksityisesti harjoittaa omaa uskoaan, kunhan pysyi kuuliaisena hallitsijalle ja maksoi tälle myös veronsa. Mutta oliko yhteiselo eli conviviencia niin rauhanomaista ja sallivaa kuin tarina myyttisestä al-Andalusiasta antaa ymmärtää?
Muinaisen mauripalatsin Medina az-Zaharan raunioilla, joista on kaivettu esiin arviolta 10 %.
Tätä tarinaa on mahdollista tutkia tarkemmin esimerkiksi lukemalla Constablen kirjasta löytyvää Umarin sopimusta (eng. ”The Pact of Umar”), eli sääntökokoelmaa, joka määritteli toimijuuden muotoja ei-muslimeille keskiaikaisessa islamilaisessa maailmassa. Me luimme matkalla andalusialaisen juristin al-Turtūshīn (k.1126) laatimaa versiota sopimuksesta. Siinä määrätään muun muassa tarjoamaan istuinpaikka muslimille tämän vaatiessa sitä, kielletään muun uskonnon harjoittaminen julkisesti, sekä pyydetään pukeutumaan vyöhön erilaisuuden tunnistamiseksi. Nykylukijan silmissä tällaisista säännöistä saattaa tulla mieleen lähinnä Rosa Parksin bussitapaus Yhdysvaltain rotuerottelun kehyksissä tai esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid, eikä siis harmoninen paratiisi, jossa kaikki elivät onnellisesti yhdessä. Niinpä pohdimme conviviencian tilalle termiä tolerance kuvaamaan vähemmän romantisoiden toisten sietämistä, jotta verrattain rauhallinen yhteiselo ihmisten välillä oli mahdollista. Toisaalta suhteuttaessa al-Andalusiaa sitä edeltävään länsigoottien hallinnoimaan aikaan ja varsinkin sen jälkeiseen reconquistaan ja inkvisitioon, tai vielä alueen myöhäisempiin väkivaltaisuuksiin Espanjan sisällissotineen ja Francon aikaan, voi tarina verrattain rauhanomaisesta yhteiselosta keskiajalla resonoida näitä väkivaltaisuuksia vasten ymmärrettävällä tavalla. Myös Américo Castron tutkielmassa convivenciasta ei voi olla huomioimatta sen kontekstia: hän kirjoitti sen ollessaan maanpaossa Francon Espanjasta.
Matkan lopuksi – lähteiden äärellä
Entäpä aluksi ajattelemani tutkimusteemat matkalle sukupuolesta ja musiikista? Kuten tutkimuksen teossa usein käy, alkuajatus voikin muotoutua joksikin ihan muuksi, kun lähteitä alkaa purkaa syvemmin. Vierailumme palatseissa ja kirkoissa jätti ”tavallisen kansanosan” elämän ymmärtämisen etäiseksi ja samalla sukupuolen teemaa oli hankala täysin tavoittaa. Varsinaisen musiikin kohdalla taas huomioni kohdistuikin rakennusten ja tilojen äänimaailmaan.
Leijonakaivo Alhambrassa. Leijonat symboloivat eläinradan kahtatoista aurinkoa, kahtatoista kuukautta. Vesialtaan reunasta löytää runoilija Ibn Zamrakin ylistysäkeitä puutarhan kauneudelle.
Äänen historian tutkiminen, joka kytkeytyy aistien historiaan, on läsnä myös omassa tutkimuksessani. Monet vierailemamme paikat avautuivat meille ensi silmäyksellä visuaalisina tiloina taiteineen, mutta lähemmin tarkasteltuna ne kuulostivat hyvin erilaisilta riippuen rakennusten tavasta kutsua ihminen sisään. Maurilaisten palatsien sokkeloissa hiljaisuutta säestää veden ääni. Erityisen kiehtovia olivat puutarhat ja niiden lähteet, joiden äänimaailma merkitsi aikanaan eräänlaista lepo- ja mietiskelypaikkaa palatsien sisäpihojen uumenissa. Andalusialaisten puutarhojen historia ulottuu maurilaisaikaan, mutta alkuperäisessä muodossa niitä on jäljellä harvakseltaan. Sevillan kuninkaallisten palatsirakennuksien Alcázares Realesin puutarhoissa saikin ihmetellä monia historiallisia kerroksia aina renessanssipuutarhoista goottilaiseen portaaliin. Granadan Alhambrassa sen sijaan maurilaiset puutarhat on mahdollista löytää vielä kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan, mikä kutsuu vierailijan pysähtymään ja kuuntelemaan lähteiden monia ääniä. Tästä aiheesta – veden äänimaailmasta puutarhoissa ja ylipäätään äänen tavasta kertoa historiallisesta maailmasta – olisi tämän(kin) aihealueen ja ajanjakson piirissä mielenkiintoista tehdätutkimusta enemmän.
Sisäänkäynti Alcázares Realesiin tapahtuu Puerta del Léonin portista, joka antaa tulijalle jo viitteitä palatsista vallan ja ylhäisön paikkana.
*********************************
Sisällä Alcázares Realesissa.
Andalusian historia avautui tutkimusmatkalla moniulotteisesti, ja hyvien järjestelyiden sekä mukavan porukan ansiosta matka oli kaikin tavoin onnistunut. Kaikkien mielestä oli hienoa, että tutkijoita oli mukana erilaisista lähtökohdista, mikä teki keskustelusta avartavaa ja kiinnostavaa. Näin ollen omakin taustani kulttuurihistorian ja lähihistorian piiristä ei ollut ongelma vaan päinvastoin; monista oli virkistävää kuulla esityksessäni esimerkiksi Federico García Lorcasta, tästä keskiaikaa romantisoineesta granadalaisesta runoilijasta, ja pohtia aistien moninaista historiaa pelkän näkemisen sijaan al-Andalusian kohdalla. Toisaalta itsestäni oli mielenkiintoista kuulla tulkintoja kohteista ja menneisyydestä tarkemmin uskontoon ja taiteeseen painottuen. Kannustankin osallistumaan opintomatkoille ja vastaaviin seminaareihin myös oman tutkimuskohteen (mukavuusalueen) ulkopuolelle, mikäli mahdollisuus tähän ilmaantuu. Itse lähdin opintomatkalle tarkoitukseni tavoittaa tiettyjä historiatutkimuksen teemoja, mutta löysinkin tieni aistien ja erityisesti äänen historiaan.
Kirjoituksen lähteinä eri tutkijoiden luennot matkalla ja esimerkiksi seuraavat julkaisut:
Acedo, Aurelio Cid (engl. Jon Trout): The Alhambra and Granada in Focus. Edilux S.L., Granada 2007.
Baxter Wolf, K.: “Convivencia in Medieval Spain: A Brief History of an Idea”. Religion Compass, Volume 3, Issue 1. (2009). pp. 72-85.
Johnson, Bruce & Salmi, Hannu: Aistien historia: Kohteet ja menetelmät. Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä. k&h kulttuurihistoria, Turku 2013.
Coleman, David: The Percistence of the Past in the Albaicín: Granada’s New Mosque and the Question of Historical Relevance. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past. eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.
Constable, Olivia Remie (ed.): Medieval Iberia: Readings from Christian, Muslim and Jewish Sources. (Second edition, 2012) University of Pennsylvania Press, Philadelphia 2012.
Doubleday, Simon K.: Introduction: ‘Criminal Non-Intervention’: Hispanism, Medievalism, and the Pursuit of Neutrality. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past, eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.
Gibson, Ian: Federico García Lorca. A Life. Faber and Faber Limited, London 1989.
Gill, John: Andalucía. A Cultural History. Signal Books Limited, Oxford 2008.
Tekstissä pohditaan kysymyksiä ja tuntemuksia, joita Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi nosti kuluneen kevään aikana esiin. Kirjoittaja toimi Tulevaisuuden museo -teemaryhmän vetäjänä.
Nykymuseot ovat enemmän kuin vain esineitä, ne pyrkivät uudistumaan; vuorovaikutteisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Museot pyrkivät viihdyttämään. Museon tehtävä taiteen ja kulttuurin edistäjänä sekä sen merkitys linkkinä menneisyyteen edellyttää kuitenkin usein tapauskohtaisesti harkittuja menettelytapoja. Voidaanko esimerkiksi populaarikulttuuria ja kansalaissotaa tarkastella samasta näkökulmasta? Entä kuinka taustoiltaan erilaisille ihmisille voidaan tarjota yhdenvertainen vierailukokemus museoissa? Nykykulttuurin vaatiman viihdyttävyyden yhdistäminen museon perinteiseen tehtävään kulttuuriperinnön vaalijana on suuri haaste. Kuinka tämän voisi toteuttaa Tulevaisuuden museossa?
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin tavoitteena oli tutustuttaa kulttuurihistorian ensimmäisen vuoden opiskelijat tietokirjoittamiseen sekä erilaisten tekstityyppien piirteisiin. Ryhmissä työskentely vahvisti työelämässä tarvittavia käytännön taitoja, varsinkin kun jokaiselle ryhmälle jaettu teema liitettiin todellisiin projekteihin. Tulevaisuuden museo -ryhmä pohti asioita, joita Turkuun rakennettavan Historian museon tulisi ottaa huomioon jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Museohankkeen esiselvityksestä ryhmä poimi viisi teemaa, joiden ympärille ryhmän työskentely ja tekstit pyrittiin muodostamaan. Nämä teemat; kokemuksellinen, vuorovaikutteinen, moniääninen, yhteisöllinen ja uudistuva; painottuivat lopullisissa töissä eri tavoin ja ohjasivat ryhmän sisäistä keskustelua läpi kurssin.
Museoilla on nykypäivänä paine näkyä ja menestyä. Ne eivät enää kilpaile vain toisiaan vastaan, vaan kilpailijoita ovat kaikki tahot, jotka tavoittelevat näkyvyyttä sekä kuluttajien aikaa ja huomiota. Museot ovatkin alkaneet vähitellen muuttua laaja-alaisiksi viihdekeskuksiksi, joko huomaamattaan tai uudistumisen pakosta. Onko tämä muutos kuitenkaan tarkoituksenmukaista, kun otetaan huomioon museoiden tehtävä menneisyyden vaalijana? Ryhmän teemat sivusivat aihetta molemmista näkökulmista, minkä seurauksena keskustelu museoiden tulevaisuuden näkymistä pysyi mielenkiintoisena.
Kuinka teemat sitten näkyivät ryhmän omassa työskentelyssä? Kurssin tuomat uudet haasteet opettivat jo itsessään jokaiselle hyvin paljon uudenlaisia taitoja, joiden lisäksi yhteisen aiheen ympärillä työskentely edisti avoimen keskustelun kehittymistä. Palautteen anto ja vastaanottaminen muuttuivat kurssin aikana väkinäisistä kommenteista moniääniseksi ja yhteisölliseksi keskusteluksi.
Myös haasteet kuuluivat jokaisen ryhmäläisen kirjoitusprosessiin. Mielenkiintoisen aiheen rajaaminen ja suunnan löytäminen omalle kirjoitukselle olivat merkittävimpiä yksittäisiä haasteita. Kurssi mahdollisti uusien asioiden kokeilun, mistä seurasi usein ajautuminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä saattoi aiheuttaa epävarmuutta ja toivottomuutta suuren urakan edessä, mihin sitten haettiin maanantaiaamuisin vertaistukea ryhmältä.
Teknisten taitojen ja prosessityöskentelyn lisäksi kurssin suurin anti oli kuitenkin ehdottomasti rohkeuden kasvaminen. Kommentoinnin kynnys laski ja palautteen vastaanottaminen helpottui. Vapautuneempi suhtautuminen oman työn keskeneräisyyteen ja kyky muokata sitä muiden neuvojen avulla tulevat varmasti olemaan hyödyllisiä työelämässä vaadittavia taitoja. Kurssi siis onnistui siinä, mitä tavoitteli.
Vuosi 1968 oli vauhdikas iloineen ja suruineen. Vuoteen sisältyi avaruusmatkailua, opiskelijamellakoita, legendaarinen Hair-musikaali sekä Big Mac hampurilainen. Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teki yhteistyössä Toivon ja raivon vuosi 1968– seminaarin kanssa aikamatkan viidenkymmenen vuoden taakse. Julkaisimme teemasta artikkeleita, blogikirjoituksia, haastatteluja ja pidimme Instagram-tiliä. Selvitimme, oliko vuosi 1968 todella niin hullu kuin sanotaan.
Henkilökuvia
Vuonna 1968 pinnalla oli monia mielenkiintoisia, radikaalejakin hahmoja ja ryhmämme tutustui heistä kolmeen. Kaikki henkilökuvat julkaistiin Toivon ja raivon vuosi 1968 blogissa. Mary Daly oli aikansa tunnetuimpia feministifilosofeja, joka aloitti sukupuolten tasa-arvoa ajavana aktivistina, mutta myöhemmin kääntyi ajamaan vain valkoisten naisten asiaa. Hän julkaisi vuonna 1968 yhden tunnetuimmistaan teoksistaan: The Church and the Second Sex, samaan aikaan, kun kristinuskon käsityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista alettiin yleisesti kyseenalaistaa.
Daniel Cohn-Bendit ja Rudi Dutschke olivat molemmat oman aikansa tunnetuimpia opiskelijaradikaaleja. Cohn-Bendit toimi Ranskassa ja Dutschke Länsi-Saksassa. Kumpikin masinoi laajoja opiskelijamellakoita. Cohn-Benditin toimia seurasivat väkivaltaisuudet, yleislakko ja lopulta Ranska kävi sisällissodan partaalla. Myöhemmin Cohn-Bendit käänsi kelkkansa ja on tätä nykyä vihreän puolueen edustaja ja europarlamentaarikko. Dutschke sen sijaan joutui itse lopulta mielenosoitusten kohteeksi ja hän menehtyikin murhayrityksestä seuranneisiin komplikaatioihin.
Musiikin, teatterin ja vaikuttavien kuvien vuosi
Hair-musikaali edusti uutta ja omanlaistaan tapaa kapinoida ja osoittaa mieltä musiikin, tanssin ja teatterin kautta. Musikaali keskittyy pasifismiin, rotuongelmiin, huumeisiin ja vapaaseen rakkauteen. Hair esitettiin Broadwaylla 29. huhtikuuta 1968 ja oli ensimmäinen Broadway-musikaali, jossa tummaihoiset ja valkoiset esiintyivät lavalla yhdessä. Musikaali kuohutti aikanaan niin hyvässä kuin pahassa. Suomeen, Tampereen Popteatteriin, Hair rantautui heti seuraavana vuonna.
Vuonna 1968 myös musiikki oli murrosvaiheessa ja dosentti Kari Kallioniemen mietteitä aikansa populaarimusiikista voi kuunnella 1968: toivekappaleiden hippimittari –tapahtumassa nauhoitetusta Podcastista. Myös kuvat kertovat omaa tarinaansa ja vuodelle 1968 omistetun Instagram-tilin kautta pääsee kurkistamaan aikansa ikonisimpiin kuviin ja tapahtumiin.
Avaruusmatkailua
Kulttuurihistorian Kulttuurihistoria nyt! –blogissa julkaistiin kirjoitus Apollo 8 -avaruuslennosta. Lentoon oli ladattu paljon odotuksia ja sitä seurattiin suorana TV-lähetyksenä myös Suomessa. NASA uskoi virheellisesti Neuvostoliiton kiirehtivän kuuhun ja Yhdysvallat koki tarpeelliseksi vauhdittaa myös omia pyrkimyksiään. Apollo 8:n joulukuun loppuun ajoittunutta lentoa pidettiin yhtenä vuoden 1968 positiivisimmista tapahtumista. Näin vuosi 1968 saatiin päätökseen toivorikkaissa tunnelmissa.
Hullu vuosi?
Vuoden 1968 voisi sanoa olleen hullu monellakin tavalla eikä pelkästään negatiivisessa valossa. Sodista, opiskelijamellakoista ja yleisestä levottomuudesta huolimatta vuoteen liittyi myös paljon positiivista. Apollo 8 koettiin ei vain Yhdysvaltojen vaan ennemminkin kaikkien onnistumiseksi, ja Hair-musikaali levitti positiivista tunnelmaa energisyydellään ja iskevällä musiikilla.
Vaikka alkuun teeman rajaaminen yhteen vuoteen tuntui haasteelliselta ja liian rajatulta, huomasimme kuitenkin pian, että vaihtoehtoja on lähes rajattomasti. Ryhmämme koostui monipuolisesti eri alojen opiskelijoista, joten aiheetkin löytyivät laidasta laitaan. Lopulta vuosi 1968 osoittautui mielenkiintoiseksi, monipuoliseksi ja hulluksikin, niin hyvässä kuin pahassa.
“Hullu vuosi” 1968 oli ollut koko maailmalle raskas. Euroopassa kuohui: Prahan kevät ja Pariisin mellakat olivat päättyneet onnettomasti. Vietnamin sota ja poliittiset salamurhat järkyttivät Yhdysvaltoja. Joulukuussa maailma sai paljon kaipaamansa kevennyksen vuoden 1968 myllerrykseen, kun Apollo 8 -lento vei ihmisen ensimmäistä kertaa maan kiertoradan ulkopuolelle, lähelle Kuuta.
Aluksi Apollo 8 -lentoon suhtauduttiin varauksella ja ristiriitaisesti. Lennolla käytettävää laitteistoa oli testattu vain vähän ja aikaisemmissa testilennoissa oli ilmennyt ongelmia. Ihmisten muistissa oli vielä 1967 tapahtunut vakava onnettomuus, jossa kolme astronauttia menehtyi palossa lähes identtisen aluksen sisään, jolla Apollo 8:n miehistö oli lähdössä matkalleen.
Lennolla astronauttien tehtävänä oli tarkkailla Kuun pintaa ja mahdollisia laskeutumispaikkoja. NASA oli suunnitellut laskeutumista Kuun pinnalle seuraavan vuoden touko- tai kesäkuussa, ja aikataulussa pysyminen ja koko Apollo-avaruusohjelman toteutuminen edellytti Apollo 8:n lennon onnistumista.
Lauantaina 21. joulukuuta klo 6.31 Apollo 8 laukaistiin kohti avaruutta. Miehistön päällikkönä toimi Frank Borman, entinen hävittäjälentäjä Arizonasta. Hänen lisäkseen miehistöön kuuluivat astronautit William ”Bill” Anders ja James ”Jim” Lovell.
Apollo 8:n joululentoa seurattiin Suomessa Yleisradion studiossa. Erikoislähetyksessä asiantuntijat Pertti Jotuni, Börje Hjelm ja Osmo A. Wiio kommentoivat lentoa, Washingtonista raportoi YLE:n kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen:
”Lentäjät ovat saapuneet lähtöpaikalle ja kaikki ovat järjestyksessä, sää erinomainen. Lähtölaskenta ja kerosiinityyppisen polttoaineen viimeinen täydennys. Lähtöateria ja sijoittuminen kapseliin.” – Yle arkisto 21.12.1968: Apollo 8 miehistö valmistautuu lähtöön.
Yleisradion lähetystä seurattiin tiiviisti suomalaisissa kodeissa. Myös tuolloin parikymppinen turkulaisopiskelija seurasi Apollo 8:n lentoa kotonaan:
”Rakettien laukaisut oli mahdollista nähdä telkkarissa suorana lähetyksenä. Kaikilla ei ollut televisiota mutta radioliikkeiden ikkunoiden taakse kokoontui väkeä tärkeitä tapahtumia seuraamaan. Usein niillä oli kovaääninen kadun puolella katselijoita varten.”
Omassa kodissaan Apollo 8:n matkaa seurasi myös 7-vuotias poika:
”Meillä televisio oli uusi kapistus, joka tuli noihin aikoihin. Ja kaikki mitä mustavalkoisesta ruudusta näkyi, oli taianomaista.”
Yleisradion studiossa selostettiin lennon kulkua, avaruusraketin tekniikkaa sekä astronauttien tehtäviä. Toimittajat keskustelivat myös lennon merkityksestä ja tärkeydestä, sen riskeistä ja hyödyistä, sekä avaruustutkimuksen tulevaisuudesta.
Riskit liittyivät itse raketin toimintaan, mutta myös sattumanvaraisiin tekijöihin, kuten meteoriitin mahdolliseen iskeytymiseen alukseen. Sormenpään kokoinen meteoriitti olisi ollut alukselle tuhoisa osuessaan siihen. Aluksen rakettimoottorin kaikki osat olivat kaksinkertaiset, jolla pyrittiin varmistamaan aluksen toimintakyvyn jatkuminen, vaikka jokin osa menisi epäkuntoon. Astronauteilla oli mukanaan täsmällinen määrä tarvikkeita ja tasan sata ateriaa. Yhtä tarkkaan oli laskettu myös polttoaineen määrä, jota tarvittiin aluksen kurssin korjaamiseen matkan eri vaiheissa.
Studiossa keskustelua herätti muun muassa astronauttien ikä, sillä heitä pidettiin jo hieman iäkkäinä: Lovell ja Borman olivat kumpikin jo 40. Kokemusta kuitenkin arvostettiin, niin kuin myös pitkää koulutusta. Astronauteilla tuli oli sekä sotilastutkinto että akateeminen loppututkinto. Heidän tuli olla lentäjiä sekä tiedemiehiä.
”Astronautin työhön ja koko hankkeeseen suhtauduttiin kaksijakoisesti. Jotkut pitivät hulluna mutta yleisesti luottamus oli hyvä. Ajateltiin että se on vähän kuin lentämistä, johon liittyy riskejä. Minusta lento oli mielenkiintoinen tutkimusmatka ja toivoin vaan ettei mitään hämminkiä satu.” – opiskelija
Keskustelua herättivät myös hankkeen kustannukset. Rahalle olisi joidenkin mielestä ollut parempaakin käyttöä. Toisaalta Apollo-lennot työllistivät Yhdysvalloissa jopa 400 000 ihmistä. Hanke myös edisti avaruustutkimusta, ja studiokeskustelijat muistuttivat mistä kaikesta avaruustutkimuksen saavutuksia oli kiittäminen: muun muassa mahdollisuudesta seurata olympialaisia, sääennustusten tarkkuudesta ja merentutkimuksen kehittymisestä. Rouvien paistinpannujen materiaalikin oli samaa kuin avaruusaluksen lämpökilvissä – teflonia.
Studiokeskustelijat pohtivat myös avaruustutkimuksen tulevaisuutta, ja arvelivat, että ensimmäiset miehitetyt lennot Marsiin tehtäisiin jo seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Tätä arviota kuitenkin pidettiin hiukan liian optimistisena: ehkä Marsiin lennettäisiin vasta 10 vuoden kuluttua. Kuu saataisiin arvioiden mukaan hyötykäyttöön esimerkiksi asentamalla sinne tv-asema ja tehtaita. Korkeat kuljetuskustannukset Maan ja Kuun välillä silti mietityttivät.
Astronauttien kohtalo, mikäli ongelmia ilmenisi, oli kuitenkin kysymys, jota pohtivat sekä studiokeskustelijat että varmasti kaikki, jotka lentoja seurasivat. Tämän vuoksi Apollo-ohjelmaa myös kritisoitiin. Mikäli astronautit eivät esimerkiksi pääsisi lähtemään Kuun kiertoradalta, heitä ei voitaisi pelastaa. Toisen aluksen telakoituminen Apollo 8:aan ja astronauttien evakuoiminen siihen olivat kaikki vuonna 1968 vielä ainoastaan teoreettisia mahdollisuuksia. Mitään sen kaltaista ei oltu koskaan harjoiteltu eikä pelastusoperaation toteuttaminen olisi ollut käytännössä mahdollista.
”Lennon riskejä arvioitiin lehdissä, TV:ssä ja ihmisten puheissa. Matkan aikana puhuttiin mahdollisuudesta törmätä meteoriitteihin ja avaruussäteilyn mahdollisesti aiheuttamasta vaarasta sekä myös siitä, miten aurinko vaikuttaa lämpötiloihin aluksessa. Rajoitettu oleskelutila oli myös yksi puheenaihe, kun matka sentään kesti useita päiviä.” – opiskelija
”Mikä on lennon tieteellinen merkitys, eräiden mukaan ei riskien mukainen. Mikäli raketit eivät toimisi jäävät miehet avaruutta kiertämään.” – Yle Arkisto 22.12.1968: Apollo 8 puolivälissä matkaansa Kuuhun.
Riskin meteoriitin iskeytymisestä alukseen oli arvioitu kahden viikon pituisella matkalla olevan suuruusluokkaa 1/4000. Suurin riski lennolla liittyi rakettimoottorin käynnistämiseen. Moottori tuli käynnistää muutamia kertoja matkan aikana astronauttien toimesta aluksen radan korjaamiseksi. Kaiken piti onnistua suunnitelmien mukaisesti kerralla, sillä ylimääräisiin korjauskäynnistyksiin ei ollut mahdollisuutta. Kun alus oli saapunut Kuun läheisyyteen ja Kuun vetovoima voitti Maan vetovoiman, oli Houstonissa päätettävä, tehdäänkö riskialtis siirtyminen Kuun kiertoradalle:
”Lähestyvät rajaa jossa Maan ja Kuun vetovoima yhtä suuri. Jarrut on pantava päälle jotta se jäisi kiertämään Kuuta eikä sinkoutuisi ohi. Pieni määrä häiriöitä jäähdytysjärjestelmässä. Valvontakeskus huomautti lentäjille, että jouluostoksiin oli enää vähän aikaa jäljellä.” – Yle arkisto 23.12.1968: Apollo 8 lentää yhä
Kuun kiertoradalle siirtymisen tuli tapahtua käyttämällä aluksen päämoottoria täsmälleen neljä minuuttia ja seitsemän sekuntia siten, että etenemisvauhti hidastuisi. Kaiken tuli tapahtua ilman radioyhteyttä ohjauskeskukseen Apollo 8:n ollessa Kuun takana. Riskinä oli, että mikäli moottoria käytettäisiin liian lyhyen aikaa, alus ohjautuisi ohi radan ja jäisi matkaamaan avaruuteen tai mikäli moottori kävisi liian kauan, alus iskeytyisi Kuuhun. Riskeistä huolimatta kiertoradalle päätettiin siirtyä. Jouluaattona Houstonissa odotettiin jännityksellä palaako radioyhteys puolen tunnin kuluttua. Niin myös Turussa:
”Aluksen ollessa Kuun takana radioyhteys katkesi, ja kyllä jännitettiin, tuleeko ne sieltä vielä näkyviin. Vaarana oli, ettei asettuminen Kuuta kiertävälle radalle ollutkaan onnistunut, jolloin alus olisi voinut singota avaruuteen tai Kuuhun. Suuri helpotus oli, kun kaikki olikin mennyt hyvin.” – opiskelija
Astronautit olivat onnistuneet, ja Apollo 8 liikkui nyt Kuun kiertoradalla 5800 kilometrin tuntivauhtia. Yhteen kierrokseen Kuun ympäri kului kaksi tuntia.
Astronauteilla oli mukanaan filmi- ja videokamera, joilla he ottivat kuvia Kuun pinnasta. Kuvat eivät tuoneet oleellista uutta tietoa, sillä Kuun ”pimeältä puolelta” oli jo nähty miehittämättömien neuvostoluotainten ottamia kuvia. Astronautti Lovellin mukaan Kuun pinta muistutti kipsiä tai harmaata turvehiekkaa. Astronauttien huomion kiinnitti kuitenkin yllättäen jokin aivan muu kuin Kuu.
Tarkkaillessaan Kuun pintaa he näkivät Maan nousevan Kuun horisontin takaa. Näky hämmästytti astronautteja, ja suunnitelmista poiketen he alkoivatkin kuvata Maata. Anders hoputti Lovellia antamaan hänelle värifilmirullan, jonka hän nopeasti vaihtoi kameraan. Näin syntyi yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä Apollo-lentojen valokuvista.
Ainoa värikäs kohde pimeyden keskellä oli sinisenä loistava planeetta Maa.
Wikimedia Commons
”Teimme koko tämän pitkän matkan tutkiaksemme Kuuta, mutta tärkein asia minkä löysimme, oli Maa.” — astronautti Bill Anders
”Yhtäkkiä näimme Maan nousevan Kuun horisontin takaa, ja se oli todella merkittävä näky minulle; pystyin peittämään koko maapallon peukaloni taakse. Ymmärsin, että kaikki minkä olin ikinä tuntenut – kotini, rakkaani, kaikki, minkä olemassaolosta olin tiennyt – oli peukaloni takana.” – Astronautti Jim Lovell
Värikuvasta, jonka Bill Anders otti, tuli koko Apollo 8 -lennon symboli. Kuvan herättämiä ajatuksia puki sanoiksi muun muassa amerikkalainen journalisti Walter Cronkite:
”Kuinka naurettavaa, että meillä ihmisillä on niin suuria vaikeuksia tulla toimeen keskenämme, tällä pienellä avaruudessa kelluvalla pelastusveneellämme.”
Kuva jäi myös Apollo 8:n matkaa seuranneen turkulaisnuorukaisen mieleen:
”Sieltä saatiinkin hienoja kuvia, kuten Maan nousu näkyviin Kuun horisontin takaa.”
Tärkein löytö ei ollutkaan Kuu, vaan oma planeettamme.
Astronautit lähettivät Maahan joulutervehdyksen Kuun kiertoradalta, joka esitettiin suorana televisiolähetyksenä jouluaattona. He lukivat kukin vuorollaan otteen Raamatun luomiskertomuksesta – valinta, jota sekä kummasteltiin että ihasteltiin. Lopuksi he toivottivat kaikille Maan päällä hyvää joulua ja hyvää yötä.
”Mielenkiinnolla tutkittiin huonoa mustavalkoista TV-kuvaa, jossa kapselin sisällä ollut kamera seurasi Kuun maiseman hidasta siirtymistä jossain alapuolella ikkuna-aukon rajoittaessa näkymää.” – opiskelija
Seuraavana oli vuorossa poistuminen Kuun kiertoradalta. Astronauttien tuli jälleen käynnistää rakettimoottori juuri oikealla hetkellä ja oikean pituiseksi ajaksi, jotta Apollo 8 sinkoutuisi Kuun kiertoradalta kurssille kohti Maata. Kaikki sujui hyvin ja väsyneet astronautit olivat nyt matkalla kotiin. Paluumatkalla tehtiin vielä kaksi suoraa tv-lähetystä matkan yhteensä kuudesta tv-lähetyksestä. Niissä astronautit kuvasivat aluksen sisätiloja ja ikkunasta näkyvää Maata.
Kriittinen vaihe oli vielä edessä, kun alus lähestyi Maata. Aluksen tuli saapua Maan ilmakehään juuri oikeassa kulmassa, muuten se palaisi poroksi tai ohjautuisi Maan ilmakehän rajoilta takaisin avaruuteen. Radioyhteyskin katosi taas aluksen pinnan kuumenemisen vuoksi sen saapuessa Maan ilmakehään.
”Vaikka olin 7-vuotias, on mieleen jäänyt se jännitys, joka liittyi aluksen laskeutumiseen.” – poika
”Vasta kun yhteys jälleen palasi, voitiin sanoa, että matka taisi sittenkin päättyä hyvin.” – opiskelija
”Matka päättyi lähelle tukialus Yorktownia hämmästyttävällä tarkkuudella pimeässä. Sammakkomiehet heti paikalla, mutta avaruuslentäjien oli jäätävä keinuvaan kapseliin odottamaan valkenemista.” – Yle arkisto 27.12.1968: Apollo 8 onnellisesti maan pinnalla
Lento oli onnistunut täydellisesti, ja heinäkuussa 1969 Yhdysvallat tuli lähettämään ensimmäisen miehitetyn lennon kuun pinnalle.
Apollo 8:n kuulento oli ainutlaatuinen tapahtuma, joka yhdisti ihmiset eri puolilla maailmaa seuraamaan kolmen astronautin historiallista matkaa. Suora tv-lähetys Kuun kiertoradalta oli aikansa seuratuin televisio-ohjelma ja se palkittiin Emmy-palkinnolla vuoden parhaana tv-lähetyksenä. Astronautteja juhlittiin sankareina, ja he saivat satoja tuhansia onnittelusähkeitä. Erityisesti yksi nimetön sähke jäi astronautti Frank Bormanin mieleen:
”Kiitos Apollo 8. Pelastitte vuoden 1968.”
***
Teksti perustuu kirjoittajien tekemään kahden suomalaisen Apollo-lentoa seuranneen henkilön haastatteluun huhtikuussa 2018, Ylen arkistomateriaaliin, lennosta julkaistuihin lehtiartikkeleihin sekä NASA:n Apollo-tietokantaan.
”Apollo 8 – kun kuulentäjät löysivät Maan” on osa Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 –kurssin satoa.
Opintomatkallamme Roomassa paneuduimme pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan. Mielenkiintoisena sivujuonteena läpi koko kaksiviikkoisemme kulki kuitenkin toisen maailmansodan aikainen Rooma, ja erityisesti traagiset Fosse Ardeatinen tapahtumat.
Lienee parasta aluksi palauttaa mieliin, mistä on kyse. Maaliskuun 23. päivä vuonna 1944 saksalaisten miehittämässä Roomassa suoritettiin attentaatti. Vastarintaliikkeen ryhmittymä Gruppi di Azione Patriottica (GAP) räjäytti Via Rasellalla lakaisukoneeksi naamioidun pommin, joka surmasi 33 saksalaisen poliisiyksikön miestä. Saksalaisten reagointi oli nopeaa: jokaista surmattua saksalaismiestä kohti otettiin kiinni kymmenen roomalaista. Loppuen lopuksi 335 miestä vietiin seuraavana päivänä Via Ardeatinen varrella oleviin louhoksiin ja ammuttiin.
Kosketuksemme tapahtumiin eteni ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, sillä vierailimme heti ensimmäiseksi Fosse Ardeatinen muistomerkillä. Voin rehellisesti myöntää, etten tuntenut paikkaa ja sen historiaa kovinkaan hyvin. Muistomerkin 335 rivissä makaavaa hauta-arkkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen, mutta koko tapahtuman merkitys ja laajuus eivät vielä tuolloin täysin valjenneet minulle.
Palapeli alkoi rakentua, kun pääsimme samana iltana tapaamaan muistitietoon erikoistunutta tutkijaa Alessandro Portellia hänen työhuoneellaan Trasteveressa. Portelli on tutkinut roomalaisten kollektiivista muistia ja yksilöllisiä muistoja Fosse Ardeatinen tapahtumista kirjassaan Käsky on täytetty – Historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944 ( L`ordine è già stato eseguito, 1999)
Portellin pitämä puheenvuoro yhdisti vaikuttavasti akateemisen tutkimustiedon ja tunteellisen tarinallisuuden. Hän puhui maaliskuun 1944 tapahtumista koko Rooman yhteisenä tragediana. Miesten joukossa oli nuoria, vanhoja, juutalaisia, ateisteja, kauppiaita ja lakimiehiä. He olivat kotoisin ympäri Roomaa, osa jopa kauempaa. Surmattujen miesten taustojen moninaisuus on osaltaan luonut tapahtumista kollektiivisen muiston koko kaupungille.
Yhteisen muiston lisäksi Portelli halusi tuoda esiin myös yksilölliset, keskenään erilaiset näkökulmat. Hän kertoi haastatelleensa niin surmattujen miesten lähiomaisia ja sukulaisia, partisaaneja kuin 90-luvun yliopisto-opiskelijoitakin. Mielenkiintoista oli kuulla, miten monille nuorille roomalaisille Fosse Ardeatine oli käsitteenä aivan tuntematon, kun taasen monille vanhemmille se merkitsi erottamatonta ja kipeää osaa omassa menneisyydessä.
Omien sanojensa mukaan Portelli halusi kirjansa avulla myös osoittaa, miten yhteisön yhteinen muisti voi joskus erehtyä. Hänen mukaansa Roomassa on elänyt pitkään yleinen harhakuvitelma siitä, kuinka Via Ardeatinen louhosten tapahtumat olisi voitu estää, jos partisaanit olisivat ilmoittautuneet saksalaisille. Moni uskoo kiven kovaan muistavansa, kuinka saksalaiset jopa viikkojen ajan vaativat Via Rasellan iskun tekijöitä ilmoittautumaan, tai muuten he toimeenpanisivat koston. Syy Fosse Ardeatinesta on Portellin mukaan monien roomalaisten mielissä siirretty saksalaisilta partisaaneille, jotka eivät tunnustaneet tekoaan.
Todellisuudessa mitään vaatimusta ei esitetty. Via Ardeatinen laukaukset ammuttiin alle vuorokausi partisaanien attentaatin jälkeen. Jälkikäteen Rooman saksalaishallinto antoi tiedotteen teloituksista, jossa he ilmoittivat kuinka ”käsky on jo täytetty”.
Tapaamisemme lopuksi Portelli kehotti meitä vierailemaan Via Tassolla museossa nimeltään Museo storico della Liberazione – Roma, mikäli haluaisimme tutustua aiheeseen vielä syvemmin. Ja mehän halusimme.
Via Rasellalla yhä näkyvät attentaatin jäljet (kuva Sanni Lumikko)
Vapaasti suomennettuna Rooman vapautumisen historiallinen museo (paremmin italiaa taitavat voivat korjata) on perustettu tiloihin, joissa SS-joukot pitivät ja kiduttivat Italian vastarintaliikkeen partisaaneja. Museo koostui useassa kerroksessa olevista huoneista, joissa kerrottiin toisen maailmansodan aikaisen Rooman vaiheista etenkin Rooman juutalaisten, vastarintaliikkeen ja Fosse Ardeatinelle päätyneiden näkökulmasta. Traagisin osa museota olivat sellit, joissa kidutettavia miehiä pidettiin. Sellien seinät olivat täynnä vankien kirjoittamia runoja, avunhuutoja ja piirroksia. Samoista selleistä oli maaliskuun 24. päivä haettu noin 70 miestä Via Ardeatinelle vietäväksi.
Vähitellen muodostunut palapelimme täydentyi viimein, kun astelimme viimeisenä opintopäivänämme Via Rasellalle. Toisen maailmansodan jälkiä on Roomassa kuulemma paljon korjailtu ja peitetty, mutta Via Rasellalla ne näkyivät yhä. Rakennusten seinissä mustina ammottaneet luodinjäljet viestivät, kuinka kadun tapahtumia ja niiden seurauksia ei haluta unohtaa.
Kirjoittaja jatkoi aiheeseen tutustumista koto-Suomessa lukemalla Portellin kirjan, jota voi suositella lämpimästi kaikille muillekin kiinnostuneille!
Tammikuussa 2018 järjestetyn kulttuurihistorian Rooman opintomatkamme teemana oli Keräily, kierrätys ja museointi. Italia, etenkin Rooma, osoittautui täydelliseksi kohteeksi eri aikakausien kerrostumien tutkimiseen, sillä opimme, että erityisesti rakennusmateriaalien, kuten esimerkiksi marmorin, uusiokäyttö on ollut tavallista antiikista lähtien. Myös monia rakennuksia on antiikista saakka entisöity ja muutettu uuteen käyttöön, joista hyvinä esimerkkejä ovat varhaiskristilliset basilikat. Tammikuun sääkään ei ollut hullumpi – ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä sinnikäs sade koetteli kurssilaisia. Sää ei kuitenkaan pilannut yhtä matkamme upeimmista kohteista, retkeä Tivoliin ja siellä sijaitseviin Villa Adrianaan ja Villa d’Esteen.
Aamu sarastaa Roomassa – Porta San Paolo, taustalla metroasema
Lähdimme jo aikaisin Villa Lantesta metron ja bussin kanssa kohti Tivolia (n. 28 km Roomasta). Oppaanamme toimi tutkijalehtori Eeva-Maria Viitanen. Saavuttuamme Tivolin (muinainen Tibur) kaupungin tuntumaan kävelimme ensimmäiseen kohteeseemme Villa Adriaanaan. Palanmatkaa saimme ihastella jopa italialaista maaseutua. Kuten joku voi nimestä päätellä, Villa Adriana oli keisari Hadrianuksen massiivinen luksushuvila-alue ja se rakennettiin kahdessa vaiheessa vuosina 118–134. Paikalla oli luultavasti ollut huvila jo 100 eaa. Rakennuskivet huvilalle saatiin paikallisista travertiini-louhimoista. Ajoimmekin bussimatkalla yhden louhoksen ohi, ja se konkretisoi meille Rooman kaupungin rakentamista suhteessa lähiympäristöönsä. Huvilaan, kuten itse muinaiseen Roomaan, tuli vesi suoraan akvedukteja pitkin.
Yhden ensimmäisistä pysähdyksistä arkeologisen alueen sisällä teimme rakennukseen, jossa oli koko kartanon tiluksien pienoismalli. Alueen pienoismallin mukaan huvilaan kuului kymmeniä erillisiä rakennuksia, mutta silti oli vaikea käsittää, että koko aluetta mitataan hehtaareissa. Rakennukset oli nimetty kreikkalaisten esikuvien mukaisesti, ja yleisesti on ajateltu villan edustaneen teemallisesti ja arkkitehtuurisesti Kreikan, Egyptin ja Rooman parhaimmistoa ja eräänlaista synkretismiä. Koko kompleksin huoneet oli alun perin koristeltu marmori- ja pronssiveistoksilla, maalauksilla ja mosaiikeilla. Keisari Hadrianus itse osallistui villan suunnitteluun.
Pienoismallin luota matkamme jatkui laajalla aukealla, jonka toisella puolella huvilan sisäänkäynnin lähellä on spekuloitu sijainneen Hadrianuksen kuolleen rakastajan Antinooksen hauta. Antinoos kuoli nuorena, ja Hadrianus nosti pojan tämän kuoleman jälkeen jumalalliseen asemaan. Seuraavaksi näimme palvelusväen kylpylärakennuksen, jossa paikoitellen osa holvikaaresta oli vielä säilynyt. Päädyimme sieltä hetken käveltyämme suurelle vesialtaalle, joka oli nimetty Kanopukseksi Egypti-teeman mukaan. Vesiallasta reunustivat pylväsjäljitelmät. Näky oli upea, mutta ei enää yllättänyt meitä, sillä olimme jo oppineet ensimmäisenä päivänä Forum Romanumilla, että vesikoristeet ja suihkulähteet olivat tärkeitä muinaisen Rooman arkkitehtuurissa. Altaan päässä oli puolittainen kupolirakennus, joka oli ollut keisarin ruokailuhuone. Sieltä hän pystyi avoimesti näkemään vesialtaan ja sitä reunustavat koristeveistokset ja pylväiköt. Itse ruokailutilassa oli seinässä aukot, joita luultavasti olivat koristaneet mosaiikit, marmorilaatat tai veistokset sekä pienet seinän viertä laskeutuvat vesiportaikot. Myöhemmin näimme myös niin sanotuiksi kala-altaiksi kutsutut vesielementit, joiden oikea käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi.
Kanopus
Villan kierroksen viimeisin, mutta muistettavin etappi, oli Teatro Marittimo eli keisarin yksityinen huvilasaareke vallihaudan ympäröimänä.
Teatro marittimo
Mielestäni tämä kokonaisuus oli kompleksin kaunein pelkästään pehmeän muotonsa ja yksityiskohtiensa tähden. Huomasinkin pitäväni pyöreästä arkkitehtuurista, vaikkakin opin sen olevan suhteellisen epätavallinen rakennusmuoto. Panthenonissa sekä Vestan temppelissä hyödynnettiin toki myös pyöreätä muotoa. Teatro Marittimosta löytyi myös matkan hilpeyden aihe, sillä keisarillinen yksityiskäymälä oli paikannettu sieltä. Vaikka ikä ja uusiokäyttö olivat verottaneet huvilan rakennuksen osia, oli niissä silti yhä näkyvissä hyvin kokoluokka ja mahtipontisuus sekä ennen kaikkea erilaiset muuraus- ja koristetekniikat kuten esimerkiksi opus mixtum.
Villa Adrianassa tarpomisen jälkeen olimme lounaamme ansainneet. Tauon jälkeen siirryimme Villa d’Esteen.
Päivän kohteillamme, Villa Adrianalla sekä Villa d’Estellä oli parikin yhdistävää tekijää. Osa Villa Adrianan löydöksistä ja materiaaleista kardinaali Ippolito d’Este uusiokäytti omaan huvilaansa Villa d’Esteen aiheuttaen entisestään tuhoa Villa Adrianan raunioilla. Rakennus itsessään oli monikerroksinen ja sisältä hyvin kauniisti koristeltu mytologisin sekä kristillisin aihein. Rakennus on valmistunut 1500-luvun loppupuolella, ja edustaa renessanssihuvilaa parhaimmillaan. Kuitenkin tajusimme, että kohteen tärkein nähtävä ei löytynyt sisältä vaan ulkoa rankkasateesta.
Villa d’Este
Pihalle avautui puistoalue, jota koristi erilaiset vesielementit, joiden käytössä ei oltu kursailtu. Vaikka ulkona satoi kaatamalla, se ei pyyhkinyt erilaisten suihkulähteiden ja vesiputousten vaikuttavuutta. Tajusimme, että Italian kuumana kesäpäivänä tämä takapiha olisi paratiisi, ja arvuuttelimme myös paikan vesilaskun suuruutta.
Tämän kohteen hauskin kuriositeetti oli Artemis-jumalatarta esittäväveistos, jonka monista rinnoista suihkusi vettä. Minusta on ironista, että kardinaalin huvilasta löytyi näinkin paljon pakanallisia aiheita, mutta antiikin uudelleen löytäminen ja ihailu ovat toki ominaista renessanssille. Näimme myöhemmin saman Artemis-aiheen Vatikaanin museoissa, joka jälleen konkretisoi aiheen olleen suosittu. Efesoksen Artemis symboloi hedelmällisyyttä, ja oli hauskaa huomata, että muitakin jumalattaria kuin Venusta käytettiin kuvaamaan hedelmällisyyttä, kauneutta ja naiseutta.
Syksyllä 2017 Rooman opintomatkan ohjelmaa suunnitellessamme nousi esille ajatus päiväretkestä Pompejiin. Vaikka Pompeji sijaitsee Campaniassa noin 250 kilometrin päässä Roomasta, junamatka Rooman Termini-asemalta Napolin päärautatieasemalle on mahdollista taittaa reilussa tunnissa kiitos Frecciarossa-junien. Opintoretkemme toisella viikolla, Rooman tultua jo hyvinkin tutuksi, matkasimme aamujunalla Napolin Garibaldi-asemalle, jonka aamuruuhkassa luovimme tiemme vielä kohti Circumvesuviana-junayhteyttä. Rämisevä paikallisjuna kuljetti meidät halki Napolin pahamaineisten lähiöiden kirkkaan talviauringon noustessa Napolinlahden yllä, ja saavuimme Pompei Scavi -asemalle hyvissä ajoissa ennen aamukymmentä.
Pompejin sivukaduilla on tilaa vaellella. Taustalla pahamaineinen Vesuvius
Vaikka Rooman suosituimmat kohteet loistivat tammikuussa tyhjyyttään eikä jonoja lippuluukulle muodostunut Vatikaanin museoita lukuun ottamatta, Pompejin kaduilla näkyi tammikuussakin aavistus alueella päivittäin vierailevista turistimassoista. Suurin osa matkailijoista liikkui maailmanperintökohteessa oppaan johdolla ja mekin olimme onnistuneet saamaan mukaamme todellisen Pompeji-asiantuntijan, itsekin Pompejin alueella työskennelleen suomalaisen arkeologin Ria Bergin. Villa Lantessakin lehtorina työskennellyt Ria kertoi erityisalakseen Pompejin naisten esinemaailman, josta hän teki myös väitöskirjansa. Päivän edetessä huomasimme Rian asiantuntijuuden kattavan lähes kaiken, mitä osasimme Pompejissa näkemästämme ja kuulemastamme kysyä!
Faunin talon Aleksanteri-mosaiikkiin tutustumassa
Rian opastuksella lähdimme siis koluamaan Pompejin katuja ja rakennuksia. Rakennuksista jäivät erityisesti mieleen hyvin säilynyt kylpylä, baarit ja ravintolat, bordelli, amfiteatteri sekä kaksi muuta teatteria. Pienen teatterin katsomossa auringonpaisteessa istuessamme Ria luki meille ääneen Plinius nuoremman silminnäkijäkuvauksen Vesuviuksen purkauksesta ja Pompejin tuhon ensihetkistä. Tuo historioitsija Tacitukselle osoitettu kirje (ja ainoa säilynyt silminnäkijäkuvaus) antaa nykyihmiselle käsityksen siitä, miten antiikin ihmiset suhtautuivat luonnonvoimiin ja kuinka täydellisesti purkaus yllätti Napolinlahden asukkaat.
Monien hyvin säilyneiden (ja restauroitujen) rakennusten sisällä Pompejin kävijää ilahduttavat kohteen kenties kiinnostavimmat detaljit: freskot, mosaiikit ja piirtokirjoitukset. Parhaiten näitä pääsee kuitenkin ihailemaan Napolin kansallismuseossa, jonne suuri osa löydöistä on siirretty parempaan talteen. Koska kurssin aikataulu oli tiukka, vietinkin ennen sen alkamista viikonlopun Napolissa, ja ehdin tutustua myös museon Pompeji-kokoelmaan. Museovierailu on suositeltava myös Rooman matkaajalle, sillä kokoelmiin kuuluu useita hienoja löytöjä Roomassa sijaitsevista kohteista, esimerkiksi Caracallan kylpylöiden massiivisia marmoripatsaita.
Vaikka kuljimme Pompejin katuja lyhyttä lounastaukoa lukuun ottamatta aamusta pitkälle iltapäivään, paljon jäi vielä näkemättä. Viimeiseksi kävimme jo juoksuaskelia ottaen tutustumassa Mysteerien huvilaan (Villa dei Misteri), jonka nimi esiintyy myös Pompei Scavi -aseman nimikyltissä. Huvilan nimi juontuu sen mystisistä, Dionysoksen kultin seremonioita kuvaavista seinämaalauksista, joita historioitsijat eivät ole vieläkään onnistuneet täysin tulkitsemaan. Rakennuksen sisällä on nähtävissä myös joitakin Vesuviuksen purkauksen yhteydessä menehtyneiden kaupunkilaisten ruumiiden kipsivaloksia.
Mysteerien huvilan freskoja
Päivän alueella vietettyämme on helppo ymmärtää, miksi Pompeji on ollut jo pitkään Italian suosituimpia turistikohteita. Edes seitsemän tuntia ei riittänyt koko arkeologisen puiston kiertämiseen, ja suurin osa kaupungista on yhä kaivamatta ja tutkimatta. Pompejin ohella Vesuviuksen vuoden 79 purkaus peitti alleen myös läheisen Herculaneumin kaupungin, joka sekin sijaitsee nykyisen Napoli-Sorrento -junaradan varrella. Pompejin suurten kävijämäärien vuoksi matkailuviranomaiset tarjoavatkin matkailijoille mahdollisuuden yhteislippuun, jolla pääsee vierailemaan kolmen vuorokauden ajan lähistöllä sijaitsevissa, Pompejin varjoon jääneissä kohteissa. Pompejin ja Herculaneumin ohella lipulla pääsee tutustumaan myös antiikin aikaisten Stabiaen, Oplontiksen ja Boscorealen kaivauksiin. Jos aikaa ei ole, kaivauslöytöihin voi tutustua myös Napolin kansallismuseossa.
Näin kotisohvalla viltin alla istuskellessani, pakkasten paukkuessa ja katsoessani ulkona satavaa lunta, minun on vaikeaa käsittää olleeni Roomassa vain pari viikkoa sitten. Osallistuessani kulttuurihistorian Rooman matkalle odotin niin monta asiaa ja samalla en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Tahdoin kovasti nähdä mahdollisimman paljon erilaisia kohteita eri vuosisadoilta. Näin jälkikäteen on varsin huvittavaa, että juuri ne kohteet, joissa ryhmän kanssa vierailimme ja joista minulla ei ollut minkäänlaista alkukäsitystä, osoittautuivat mielestäni parhaimmiksi.
Kurssimme teemana oli kierrätys ja kerroksellisuus. Samaisessa hengessä kiersimmekin ympäri Roomaa nähden historiallisia kerroksia ja moniulotteista historiallista kuvastoa. Yhdeksi lempikohteistani muodostui Palazzo Massimo, 1800-luvulta peräisin oleva vanha jesuiittakoulu. Nykyään tämä palatsikoulu on museokäytössä ja siellä on nähtävillä monenlaista historiallista esineistöä neljässä eri kerroksessa. Museon alimmaisessa kerroksessa sijaitsivat pienesinekokoelmat, jossa oli kaikenlaisia vanhoja rahoja, mutta myös muita arvokkaampia käyttöesineitä, kuten koruja. Museossa oli myös varsin merkittävä veistoskokoelma, jota riitti katseltavaksi kolmessa eri kerroksessa. Näistä kuuluisimmat näkemämme veistokset lienevät Augustuksen patsas, Venus, Apollo ja roomalaiset kopiot kreikkalaisista urheilijapatsaista. Vaikken ole ehkä aiemmin osannut arvostaa pronssiveistoksia, viimeistään Palazzo Massimossa oppi arvostamaan roomalaista kädentyötä ja valutekniikkaa. Marmoriveistokset ovat kauniita, pinta on tasaista ja pehmeää, mutta jokin pronssipatsaiden rosoisuudessa ja ajan kuluttamassa pinnassa viehätti minua. Oli mielenkiintoista katsoa lepäävää nyrkkeilijää suoraan silmiin ja löytää hienonhienoja uurteita ja yksityiskohtia patsaan pinnasta. Käsityönä tehdyllä veistoksella näkyivät kasvoissaan sekä ottelun jälkeisen ruhjeet, että yksitellen pronssin pintaan kaiverretut hiussuortuvat.
Urheilijapatsaista saimmekin opastusta ryhmämme jäseneltä Idalta, joka oli kurssia varten perehtynyt urheiluun antiikin kulttuurissa. Vaikka roomalaiset eivät itse kovia urheilijoita olleetkaan, arvostivat hekin penkkiurheilua ja liikkeen yleistä estetiikkaa. Vaikka urheilu käsitteenä ei Roomassa ollut välttämättä yhtä hikistä ja verenmakuista olympiapainia kuin Kreikassa, näkyi roomalaisissa kopioissa herkkä ihmisanatomia sekä ihmiskehon yleinen arvostus.
Ylipäätään suosikkejani museon kokoelmissa olivat marmoriveistokset, joiden pehmeä pinta sai katseen lepäämään itsessään. Vaikka suurin osa patsaista olikin roomalaisten teettämiä kopioita kreikkalaisista alkuperäisteoksista, olivat ne täysin eri tasoa kuin nykyään tehdyt surullisenkuuluisat kiinalaiset piraattituotteet. Marmoreista yksi suosikeistani oli keisari Augustusta esittänyt patsas, jossa hänet oli kuvattu kietoutuneena huiviin ja suorittamassa Pontifex Maximuksen, ylipapin virkaa. Vaikka eihän se Massimon oma Venuskaan kauaksi suosikeistani jäänyt! Ylipäätään Augustusta kuvaavia patsaita oli mielenkiintoista katsoa, olihan Augustus yksi antiikin maailman suurista propagandisteista. Hänen sanotaan palkanneen runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Hänen ansiostaan kuvanveistossa alettiin suosia keisaria ihannoivia, realismia jäljitteleviä kuvaustyylejä. Tässä valossa häntä esittäviä veistoksia oli aina ilo katsoa ja pohtia, kuinka propagandan sävytteisiä nämä olivat. Kurssin parasta antia oli nähdä suuressa mittakaavassa jo antiikin aikana tapahtunutta kierrätystä, jossa taideaiheet ja tarinat toistuivat vuodesta toiseen.
Vaikka opintomatkalla olimmekin jo aiemmin päässeet tutustumaan myös roomalaiseen mosaiikkitaiteeseen, Palazzo Massimossa saimme tästä lisää esimerkkejä. Massimon ylemmissä kerroksissa oli esillä sekä arkipäiväistä, että juhlavampaa mosaiikkitaidetta. Vaikka yleisempää mosaiikeissa näytti olleen mustavalkoisuus, sen edullisuuden ja materiaalien helpon saatavuuden vuoksi näkyi silloin tällöin myös värikkäämpiä esimerkkejä. Mosaiikkitaiteesta omaksi suosikikseni nousi kissaa esittävä kuva, sillä eihän kukaan nykyäänkään voi sanoa ei kissavideoille!
Palazzo Massimon yksi kuuluisimmista kokoelmista ovat Livian talosta pelastetut freskot ja mosaiikit, joiden ansiosta pystymme jälleenrakentamaan roomalaista kotia mielessämme entistä paremmin. Koska yleisesti ottaen roomalaisesta kulttuurista näkyvämpiä taiteellisia esimerkkejä ovat veistokset, olin henkilökohtaisesti innoissani nähdessäni roomalaista maalaus- ja mosaiikkitaidetta vähän laajemmalti.
Livia Drusilla oli keisari Augustuksen kolmas vaimo, ja hänen Tiberin rannalla sijainnut talonsa löydettiin uudelleen 1800-luvun loppupuolella, jonka jälkeen alueella tehtiin arkeologisia kaivauksia. Koska talo alun perin hautautui lietteeseen joen tulvimisen seurauksena, talo ja sen maalaukset olivat säilyneet erinomaisesti ja täten antoivat lisää perspektiiviä entuudestaan tehtyjen niukkojen löydöksien tueksi. Livian talo oli ylellisesti maalattu, ylhäisnaisen koti, mutta kohteena se on arvokas esimerkki 30- luvun eaa. jälkeisestä käsityön taidonnäytteestä. Livian talossa minua erityisesti viehätti hänen punaisella sinooperilla maalattu huoneensa, mutta yhtä upea oli hänen pihapuutarhansa, jonka seinät oli koristeltu komein kukkakuvioin. Nämä seinämaalaukset oli maalattu myöhemmin opintomatkallamme Pompeissakin nähtävän toisen tyylisuunnan mukaisesti ja ne oli valitettavasti jouduttu siirtämään museon suojiin, jotta myös tulevat sukupolvet pystyisivät nauttimaan Livian talon seinämaalauksista.
Blogitekstini loppupuolella lieneekin sopivaa paljastaa Massimon kokoelmien ehdoton suosikkini. Museon kolmannessa kerroksessa kiekonheittäjäpatsaiden huoneesta poispäin kulkiessamme Marika (kurssin opettaja) pysäytti meidät erään veistoksen luo ja kysyi, mitä siinä näemme. Patsas oli marmoria, pehmeästi veistetty, esittäen nuorta nukkuvaa naista. Tai siltä se ensin näytti. Arvailujen jälkeen odotuksemme päättyi ja meille kerrottiin mitä veistos todella esitti: Hermafroditosia, kreikan jumaltarustoissa esiintyvää jumaluutta.
“Hermaphroditus, as he has been called, who was born of Hermes and Aphrodite and received a name which is a combination of those of both his parents. Some say that this Hermaphroditus is a god and appears at certain times among men, and that he is born with a physical body which is a combination of that of a man and that of a woman, in that he has a body which is beautiful and delicate like that of a woman, but has the masculine quality and vigour of a man. But there are some who declare that such creatures of two sexes are monstrosities, and coming rarely into the world as they do they have the quality of presaging the future, sometimes for evil and sometimes for good.”
–Diodoros Siculus, Bibliotheca historica
Patsas oli ehdottomia suosikkejani, sillä se oli persoonallinen ja vastasi nykyisen, muuttuvan maailman identiteettejä ja rajoja samalla kun mursi niitä. Vasta veistosta kierrellessä huomasi, kuinka omakin ihmissilmä oli hämättävissä ja kuinka sosiaaliset konstruktiot ohjaavat yhäkin elämänkatsomustamme ja maailmaamme.
Rooman matkasta jäi minulle paljon käteen. Muistelen lämmöllä kaikkea oppimaani ja kokemaani enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Antiikin arkkitehtuurin ja taiteen ajattomuus sekä vielä tänäkin päivänä sen aiheuttama tunneskaala on ennen kaikkea hämmästyttävää. Rooman opintomatkalla opin paljon uutta, tämän lisäksi löysin myös uuden rakkauteni, Pecorino-juuston. Suosittelen sitä lämpimästi.
![kuukävely karanteenissa[1]](https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/wp-content/uploads/sites/652/2019/04/kuukc3a4vely-karanteenissa1.jpg)
