Tekijä: Lauri Keskinen

Arkistot löysivät lopullisen paikkansa

Rockantropologi Timo Saarniemen keräämiä aineistoja – raportteja, karttoja, kuitteja, ilmaisjakelulehtiä, kirjeitä, esseitä, valokuvia ja niin edelleen – ei aiemmin käynyt kateeksi; aineistot kulkivat Timon asunnosta Sairashuoneenkadulta hikiselle ja vanhalta viinalta haisevalle tossutehtaalle Lemminkäisenkadulla. Siellä ne olivat alttiina esimerkiksi opiskelijariennoissa kaatuneelle punaviinille – näin kävi keväällä 2011. Aineistoja ei saatu lukkojen taakse, joten kuka tahansa osakuntatoiminnassa mukana olleista saattoi ottaa aineiston selattavakseen – näin taas kävi vain pari viikkoa ennen kuuluisaa Punaviinigatea. Onneksi pysyvää vahinkoa ei sattunut. Asiat voidaan nähdä myös toisenlaisessa valossa: aineistot olivat palanneet juurilleen opiskelijoiden, punaviinin ja hämyisten keikka- ja ravintolatilojen takahuoneisiin. Sinne Timokin raporttiensa kopioita levitteli, ja olipa hän myös aktiivisesti mukana osakuntatoiminnassa.

Timon elämäntyölle tuli nopeasti etsiä uusi säilytyspaikka, kun saimme tiedon tossutehtaan purkamisesta uuden Teutori-kirjaston tieltä. Aineistot siirrettiin toisen kerroksen pätsistä Artium-rakennuksen kylmään kellariin – siis yhdestä väistötilasta toiseen. Siellä niiden järjestelytyöhön paneutui maaliskuussa 2013 toden teolla FM Suvi Vainionpää, joka sai työhön pikakurssit Turun Maakunta-arkiston ja Suomen Jazz ja Pop Arkiston (JAPA) avuliailta henkilökunnilta. Vähä vähältä sekalaiset paperiläjät löysivät paikkansa teeman, aineistotyypin ja ajan mukaan jaoteltuna. Esimerkiksi Ruisrockia käsitteleviä raportteja löytyi yhteensä kuuden arkistokotelon verran, ulkomaanmatkoja kolmentoista kotelon verran, ja pelkästään Kåreninkin toiminta täytti neljä koteloa. Valokuvat täyttivät pari pärekoria ja matkalaukkua.

näyttelynyleiskuva

Saarniemen elämää ja elämäntyötä käsittelevä valokuvanäyttely järjestettiin keväällä 2012 Sirkkalassa.

Kesäkuun 18. päivänä aineisto oli viimein, noin kahden vuoden mittaisen arkisto- ja digitointiprojektin päätteeksi, valmiina luovutettavaksi pitkäaikaissäilytyspaikkaansa Turun Maakunta-arkistoon. Aineistoa oli yhteensä 12,6 hyllymetriä eli lähes tuplasti sen verran kuin on esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren henkilöarkistossa. Nyt kun aineisto on luovutettu ammattimaiseen arkistoon, on se kaikkien käytettävissä, se on ihanteellisissa säilytysolosuhteissa ja sitä voidaan hyödyntää tieteellisessä tutkimuksessa. Näin ollen aineisto ei myöskään enää kuluta kulttuurihistorian oppiaineen henkilöstöresursseja eikä tiloja. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että aineistoon voidaan nyt kohdistaa tutkimustoimintaa toden teolla.

Toinenkin puolisko Saarniemi-projektista, siis aineistojen digitoiminen, onnistui vähintään yhtä hyvin kuin järjestelytyö. Kaiken kaikkiaan kahden vuoden aikana digitoitiin 338 kappaletta Saarniemen raportteja. Nämä vaihtelivat sivumääriltään viidestä sataan. Digitoituja sivuja kertyi pitkälti yli 5000 ja niiden koko on yhteensä 580 gigaa. Tiedostojen korkea resoluutio takaa niiden käytettävyyden myös pitkälle tulevaisuuteen. Digitoidut eli elektroniset aineistot on nyt siirretty JAPA:n säilytettäväksi. Koska JAPA on sitoutunut Kansallinen Digitaalinen Kirjasto -hankkeeseen, on aineistojen pitkäaikaissäilytys näin ollen taattu. Digitoidut aineistot antavat hyvän yleiskuvan aineiston sisällöstä ja tarkan kuvan erityisesti turkulaisesta festari- ja keikkakulttuurista 1970-luvulta 2000-luvun alkuun.

Projekti ei olisi onnistunut ilman ulkopuolista rahoitusta, jota myönsivät Suomen Opetus- ja Kulttuuriministeriö puolen vuoden ajaksi ja Koneen Säätiö puolentoista vuoden ajaksi. Myös Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura tuki projektia avustamalla valokuvanäyttelyn ”Impressiot ovat minun!” Rockantropologi Timo Saarniemen valokuvia ja tekstejä järjestämisessä keväällä 2012. Näyttely ja samalla koko projekti saivat tuolloin mukavasti mediahuomiota. Näyttely huomioitiin Turun yliopiston verkkolehdessä, YLE Turun paikallisuutisissa (Klikkaa tästä ja katso minkälaista keskustelua aiheesta käytiin!) ja Sue-lehdessä. Sitä esiteltiin myös Kaislatuuli-blogissa, ja koko hanke puolestaan huomioitiin paikallislehti Turkulaisessa. Opiskelijoiden järjestämä Kinokult-elokuvatapahtuma esitteli syksyllä 2011 Saarniemen ottamia valokuvia – lisätietoa aiheesta täältä. Samaten The Legacy of Timo Saarniemi -Facebook-ryhmässä, joka perustettiin digitoitujen aineistojen esittelyyn, on käyty jatkuvasti aktiivisia keskusteluja niin valokuvista kuin Saarniemen henkilöstäkin. Ryhmä on epäilemättä omiaan herättämään ja ylläpitämään Saarniemeen ja varsinaissuomalaiseen kulttuuriperinteeseen kohdistuvaa mielenkiintoa.

Turkulainen

Aineiston järjestely- ja digitoimisprojekti mainittiin mm. Turkulaisessa helmikuussa 2011.

Tällä hetkellä aineistot ovat siis hyvässä tallessa Aninkaistenmäen uumenissa. Niiden käyttämiseksi ja kopioimiseksi on pyydettävä lupa kulttuurihistorian oppiaineen professorilta vuoden 2055 loppuun saakka, jonka jälkeen ne ovat vapaasti käytettävissä. Erityisesti graduaan suunnittelevat opiskelijat ovat osoittaneet kiinnostustaan aineistoa kohtaan, mutta vasta nyt tilanne (lue: arkistot ovat hyvässä järjestyksessä ja valvotuissa tiloissa) on sellainen, että siihen voi, ja on myös syytä, kannustaa. Aineistosta siis löytyy paljon kiinnostavia teemoja ja aiheita, jotka vain odottavat tutkijaansa.

Rockantropologi Timo Saarniemen intohimo ja elämäntyö

”Rock saa Suomen nuorison liikkeelle. Suomeen olisi perustettava ”Rock Party” -niminen rockpuolue, joka yltäisi äänivyöryyn ensi eduskuntavaaleissa.  Sen nahkafarkkuiset kansanedustajat saisivat ainakin Eduskunnan liian tiukat pukeutumissäännöt kumoon. Vai mitä shortsi-Bremer?”

Näin rockantropologi Timo Saarniemi kirjoitti vuonna 2002 Rumbaan tarjoamassaan mielipidekirjoituksessa. Shortsi-Bremer viittaa kansanedustaja Klaus Bremeriin (r), joka sai vuonna 1997 puhemiesneuvostolta huomautuksen, kun hän tuli suureen saliin pitkissä shortseissaan. Tällaisia ja lukemattomia muita helmiä tarjoaa Saarniemen kokoelma, jonka digitoiminen aloitettiin loppuvuodesta 2010.

Toisaalta 35 hyllymetristä on osa myös aineistoa, jonka arvoa on ensi näkemältä vaikea hahmottaa. Mihin käyttää kuitteja, lipunkantoja, jalkapalloliigan otteluohjelmia, matkalippuja ja matkasuunnitelmia vaikkapa 1960-luvulta? Entä tuhansia ja taas tuhansia valokuvien negatiiveja? Ainakaan järjestelemättömänä ja suuriin pärekoreihin säilöttynä niistä ei ole kenellekään iloa. Digitointihankkeessa, jota vetää Kari Kallioniemi ja opastaa Janne Mäkelä, päätettiin kuitenkin ensin tarttua Saarniemen tärkeimpiin julkaisuihin eli keikka- ja festariraportteihin. Paperisälä saa siis vielä hetken odottaa.

Istuin tänään sulkapallopelien jälkeen kahvilla Sakari Ollitervon ja Tapio Onnelan kanssa, ja juttelimme Saarniemeä eteenpäin ajaneesta ilmeisestä intohimosta. Sitä ennen Ollitervo, joka oli ollut hakemassa aineistoa Saarniemen asunnosta Rauhankadulta, kuvaili siellä odottanutta valtavaa paperimäärää. Kansioita, mappeja, omakustanteita, valokopioita ja valokuvia oli lattiasta kattoon. Jäämistöasiaa hoitanut Saarniemen sukulainen antoi ymmärtää, että ne aineistot joille ei löytyisi ottajaa, päätyvät roskalavalle. En kadehdi tilannetta, jossa joutuu nopealla aikataululla päättämään, mikä toisen henkilön elämäntyöstä on säilyttämisen ja mikä kierrättämisen arvoista. Ainoa mikä minua on jälkeenpäin jäänyt harmittamaan, on se, ettei Saarniemen tietokoneen sisältöä tallennettu. Sinne jäi digitaalisina röykkiöinä tekstejä ja sähköposteja. Ties vaikka uuden romaanin käsikirjoituskin.

Se intohimo – sitä Saarniemeltä varmasti löytyi! Pelkästään se, että jaksaa vuosikausien ajan kulkea Turusta töihin Kaitaan lukioon Espooseen, kertoo tietynlaisesta päättäväisyydestä. Ja ei se päiväohjelma siihen kotiinpaluuseen päättynyt, vaan sitten Saarniemi polkaisi luottopyörällään keikkoja raportoimaan. Olen kuullut monen muistelevan Saarniemeä tähän tyyliin: ”Se oli aina polkupyörällä liikkeellä… ja kameralaukku olalla… ja mustat nahkahousut oli ehdottomasti!” Saarniemi onkin monelle osa kaupunkikuvaa. Sellainen osa, jonka useat tunnistavat ja joka kääntää pään. Michael Monroe – pyörineen! – on tietyssä mielessä samassa asemassa. Yhden näkemyksen mukaan Saarniemi rakastui yhä uudestaan ja uudestaan nuoriin rockkundeihin, joiden lähelle pääsi sopivasti keikoilla ja ravintoloissa. Voidaankin olettaa, että Saarniemen kokoamat henkilöraportit olivat tietynlainen tribuutti, tai mikä ettei rakkaudentunnustus, niissä esiintyneille henkilöille. Raportit saattoivat seurata yhtä, aina miespuolista henkilöä jopa vuosikymmenen ajan. Valokuviin ja kuvateksteihin tallentui henkilön syntymäpäiviä, baareissa vietettyjä iltoja, urheilurientoja ja arkipäivää. Se, mikä on yhdelle omistautumista, saattaa näyttäytyä toiselle pakkomielteenä.

Yksi intohimon lähteistä oli hyvin yksinkertainen, ja se käy nopeasti selville Saarniemen raporteista: rockmusiikki. Tässä rock on ymmärrettävä laajimmassa mahdollisessa merkityksessään sisältäen kaiken kevyestä popista raskaaseen örinämetalliin. Ylimpänä kaikista Saarniemelle oli The Doors ja sen keulahahmo, liskokuningas Jim Morrison. Doorsin tuotantoa soitettiinkin TVO:n järjestämässä Saarniemen muistokonsertissa heinäkuussa 2005. Rockiin kuuluu olennaisena osana vuorovaikutus yleisön kanssa. Tämä taas muodostaa ainutkertaisia hetkiä ja muistoja, joiden tallentamisen Saarniemi katsoi tehtäväkseen. ”Katoavien hetkien impressioiksi” Saarniemi niitä kutsui. Nyt Saarniemen impressiot herättävät impressioita opiskelijoissa; jo kaksi opiskelijaa on ilmoittanut aikeestaan kirjoittaa Saarniemen kokoelmaan liittyvän gradun.