Tekijä: Maarit Leskelä-Kärki (Page 3 of 3)

Tänään 29. marraskuuta kulttuurihistorian dosentti, kirjallisuuden, sukupuolen ja moderniteetin tutkija Ritva Hapuli täyttää 60 vuotta. Suurta päivää juhlittiin jo maanantaina Sirkkalan kampuksella Ritvalle omistetulla onnitteluseminaarilla Tutkimisen lumo. Seminaarissa puhuivat Ritvan itsensä lisäksi kollegat vuosien varrelta ja sali täyttyi Ritvan ystävistä ja tutkijatovereista yliopistosta, kirjastosta ja muista hänelle tärkeistä verkostoista.

Iltaseminaarin avasi kulttuurihistorian professori Hannu Salmi, joka sijoitti Ritvan kulttuurihistorian historiaan oppiaineelle keskeisten tutkimusalojen kehittäjänä sekä merkittävänä opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaajana. Sekä Ritvan väitöskirja Nykyajan sininen kukka (1995) Olavi Paavolaisesta ja modernin ilmiöistä että hänen naisten matkakirjallisuutta käsittelevä tutkimuksensa Ulkomailla (2003) ovat kuluneet useiden kulttuurihistorian opiskelijasukupolvien käsissä tenttikirjoina ja pääsykoekirjoina. Ritvan panos oli keskeinen 2000-luvun taitteessa hänen vetäessä Moderni ja sukupuoli -tutkimusryhmää ja sittemmin kirjoittamisen kulttuurihistoriaa muotoillutta Akatemian tutkimusprojektia oppiaineessa.

Ritvaa naisten ja sukupuolen tutkijana sijoitti historiaan professori Tiina Kinnunen puheenvuorossaan Naishistorian säikeitä 1800-luvulta 2000-luvulle: muistamisen velvoite ja feministinen traditio. Kinnunen luotasi naishistorian kirjoituksen historiaa 1800-luvun puolivälin Fredrika Runebergista naisliikkeen aktiiviin Alexandra Gripenbergiin sekä elämäkertakirjailija Tyyni Tuulioon, jonka matkakirjatuotantoa ja pakinakirjoittamista Ritvakin on tutkinut. Katsomalla naishistorian kirjoituksen historiaa akateemista historiankirjoitusta laveammalla katseella esiin nousee hämmästyttävänkin laaja ja moninainen historiankirjoitus, johon myös Ritvan tuotanto voidaan asettaa 1990-luvun ja 2000-luvun alun sukupuolentutkimuksen kriittisessä kontekstissa.

Tiina Kinnusen puheenvuoroa seurasi filosofian tohtori Kaisa Vehkalahden puheenvuoro ”Ja musteessa pari pisaraa ystävyyttä”: Ritva Hapuli kulttuurihistorioitsijana, jossa Ritvan tutkijanura asetettiin kulttuurihistorian kontekstiin erityisesti ohjattavan ja nuoremman kollegan näkökulmasta. Ritvan huikean monipuolinen ja tuottelias tutkijuus on avannut niin modernin mieheyden historiaa, seksuaalisuuden historiaa, moderniteetin sukupuolittuneisuutta, vampyyrinaisen kuvastoja, matkustamisen ja koti-ikävän historiaa kuin esimerkiksi erilaisten kirjallisten lajien tulkintojen metodeja. Lämminhenkinen puheenvuoro toi esiin Ritvan erityisen kyvyn toimia erilaisissa verkostoissa, luoda siteitä ja suhteita ihmisiin ja antaa aikaa ystävyydelle.

Huipennuksena saimme kuulla itse juhlien sankaria, kun Ritva valotti meille uusinta tutkimuskohdettaan otsikolla Piinaava aihe. Tarttuminen naissotakirjeenvaihtajien teksteihin on vienyt tutkijansa uudenlaisten tutkimuskysymysten ääreen koskien muun muassa kirjoittamisen velvoitetta, eettistä haastavuutta ja ihmisyyden perusolemusta. Ritva avasi meille laajaa lukeneisuuttaan niin varhaisemmista kuin nykyajan kirjoittajista, jotka ovat halunneet olla todistajina sotien keskellä. Ritvan hienovarainen, samalla kriittinen ja myötäelävä ote tuottaa aivan uudenlaisen näkökulman aiheeseen, jota ei juuri ole tutkittu. Me kuulijat tulimme vakuuttuneiksi, että tästä aiheesta Ritva varmasti kirjoittaa uuden teoksensa.

Ritvan puheen jälkeen saimme vielä tuulahduksen Tuuliota, kun Ritvan kirjastokollega Merja Marjamäki luki Tuulion pakinan marraskuusta, jolloin ”ei tapahdu mitään hauskaa ja jännittävää”. Tämän Tuulion huomion pystyimme sentään osoittamaan vääräksi – meidän marraskuinen iltamme oli jo tähän asti ollut jännittävä ja hauska. Lisää oli vielä tulossa.

Seminaarin toinen, itse sankarilta salassa pidetty osuus liittyi seminaarin päätökseen eli Ritvan onnittelukirjan julkistamiseen. Oli selvää, että Ritvalle, kirjojen todelliselle rakastajalle ja tuntijalle, tehdään kirja ja tämän saimme pidettyä salaisuutena juhlapäivään asti. Pohtiessamme onnittelukirjan teemaa, esiin nousi yksi piirre, joka mielestämme kuvaa Ritvaa ja hänen elämäntyötään paremmin kuin mikään muu: ystävyys. Ritva on ollut monille meistä korvaamaton ystävä ja tuki, ymmärtäväinen kollega, joka on aina ollut valmis auttamaan ja jonka pyyteetön ystävyys kantaa ja lämmittää. Ystävyys ja yhteisöllisyys ovat kulkeneet Ritvan mukana kaikilla niillä monilla kentillä ja yhteisöissä, joissa hän on vuosien aika toiminut. Ystävyyden juonne löytyy myös monista Ritvan tutkimuskohteista kuten matkustavien ja kirjoittavien naisten elämästä.

Ystävyyden tematiikkaa avasivat ensin puheenvuoroillaan professori H. K. Riikonen, joka loistavalla retorisella tyylillään kertoi ystävyyden etymologisista juurista eri kielissä. Kirjallisuustieteilijä, dosentti Päivi Kosonen avasi ystävyyden merkitystä sydänkeskiaikaisen aineiston ja kahden ystävän, Aberlardin ja Heloisen suhteen kautta pohtimalla Abelardin kirjoittaman omaelämäkerran merkityksiä kirjoittajalleen. Molemmilla puhujilla on myös omakohtainen side Ritvaan, jonka he toivat esiin puheidensa lopuksi.

Näiden yllätyspuheenvuorojen jälkeen pystyimme vielä yllättämään sankarin kirjan julkistamisella. Vuosi sitten joulukuussa liikkeelle laitettu Ritvan ystäväkirja (k&h-kustannus) oli koonnut runsaan 30 hengen kirjoittajajoukon Ritvan ystäviä: työtovereita, tutkijakollegoita, oppilaita ja sukulaissieluja vuosien varrelta. Ystäväkirjan tekstit ovat persoonallisia puheenvuoroja, esseitä, runoja ja muistoja, jotka käsittelevät ystävyyttä tunteena tai historiallisena ilmiönä; ystävyyttä teksteissä ja historiallisissa aineistoissa; ystävyyden rajoja ja rajoja rikkovaa ystävyyttä sekä ystävyyttä työ- ja tutkimusmaailmassa, ohjaussuhteissa tai kollegiaalisuutena akateemisessa maailmassa. Tekstit kuvastavat hyvin sitä, mikä Ritvalle on tärkeää: kirjallisuus, poliittisuus, henkilökohtaisuus. Kirja on myös tutkimuksellisesti äärettömän kiintoisa avatessaan uusia juonteita ystävyyden historian tutkimukseen niin käsitteellisesti kuin erilaisten kiinnostavien aineistojen kautta. Kirjan tekstit ja kuvat avaavat hämmästyttävän rikkaan prisman Ritvan elämästä ja tutkijuudesta, ihmisistä hänen ympärillään sekä erilaisista tutkimuskysymyksistä. Kirjaa painettiin vain pieni määrä, mutta se saavuttaa pian laajemman lukijajoukon verkkoversiona.

Onnea vielä, Ritva – toivomme monia intensiivisiä vuosia tutkimuksen lumon äärellä ja uusia kirjoja luettavaksi, sekä tärkeitä hetkiä ystävyydelle!

Elokuisena viikonloppuna pohjoismaiset naishistorioitsijat kokoontuivat kymmenennen kerran yhteen. DEN 10. NORDISKE KJØNNSHISTORIKERKONFERANSENin  isäntämaana oli Norja, Bergenin yliopisto ja sikäläinen järjestäjäkaksikko Inger Elisabet Haavet ja Dunja Blazevic. Bergenin hulppeat maisemat ja meitä suosinut sää sekä ylelliset ruuat konferenssihotellin yhteydessä loivat tilaisuuteen kymmenvuotisjuhlan tuntua, mutta tietynlaista retrospektiivisyyttä sisältyi koko konferenssiin.

Tuttuun tapaan mukana oli useita jo lähes ikonisiksi vakiintuneita historioitsijoita kuten Ida Blom, Gro Hageman tai Maria Sjöberg, jotka muistan nähneeni jo ensimmäisessä Nordisk Kvinnohistorikermötessä, johon itse osallistuin, Göteborgissa 2002. Konferenssia leimasikin dialogi eri sukupolvien välillä kahdeksankymppisistä pioneereista, viisikymppisten aktiivipolveen ja kolme-nelikymppisten jo pitkään mukana olleeseen, mutta silti tässä kontekstissa nuorelta tuntuvaan polveen.

Konferenssin teemoina olivat tänä vuonna biologinen käänne, historiografia sekä monikulttuurisuus. Sukupuolen ja biologian välistä suhdetta avasi omasta näkökulmastaan norjalainen kasvitieteilijä Inger Nordahl erinomaisessa luennossaan. Lähtökohtana oli huomio siitä, miten ”väärin” biologiaa käytetään sosiobiologisessa ja evoluutiobiologisessa keskustelussa. Vahva biologismin aalto tuottaa osin hyvin samanlaisia tulkintoja kuin sadan vuoden takaiset keskustelut. Keskustelussa ja kirjallisuustieteilijä Kari Jegerstedtin kommentaarissa tuotiin esiin tarve tuoreisiin biologian ja sukupuolen välistä suhdetta analysoiviin tulkintoihin, ja huomautettiin kuinka painopiste kenties siirtyykin biologisen sukupuolen kulttuuriseen analyysiin.

Sekä avauspäivänä että seuraavana käytettiin paljon aikaa pohjoismaisen sukupuolihistoriantutkimuksen menneisyyden reflektointiin ja nykytilan analyysiin. Kirsti Niskasen kokoama ryhmä ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia tutkijoita on juuri julkaissut laajan erikoisnumeron ”Genushistoriens utmaningar” Scandiassa (open access joulukuussa), jossa keskustellaan hyvin samankaltaisista teemoista, joita suomalaiset kollegat peräänkuuluttivat keväällä 2011 Naistutkimus-lehdessä julkaistussa puheenvuorossa  ”Ajatuksia historiasta sukupuolentutkimuksen kentällä”. Scandiassa Ann-Catrin Östman Åbo Akademista tuo hyvin esille suomalaista keskustelua, joka liian usein jää syrjään pohjoismaisissa yhteyksissä yksinkertaisesti kielimuurin takia. Usein tuntuu, että Suomessa saatetaan olla tietyissä teoreettisissa kysymyksissä jo pidemmällä, mutta se ei tule esiin, jos ja kun keskustelua käydään kansallisesti suomen kielellä. Tämä on ongelma, jonka kanssa suomalaistutkijat joutuvat aina painiskelemaan, myös pohjoismaisissa yhteyksissä.

Konferenssin historiografia-teema keskittyi elämäkertatutkimukseen, kun toisen pääluennon piti tanskalainen Birgitte Possing elämäkertatutkimuksen haasteista. Teemaa jatkettiin laajassa elämäkertatutkimukseen liittyvässä sessiossa, jossa käsiteltiin mm. tavallisten naisten biografioita, lastensuojeluasiakirjoihin liittyvää elämäkertadokumentaatiota, ensimmäisen norjalaisen naisbiologin elämäkertaa ja ruotsalaisen naiskommunistin tuntematonta elämäntarinaa. Biografinen tutkimus elää vahvaa käännettä pohjoismaisessa kontekstissa ja yhteistyötä jatketaan mm. kirjaprojektilla.

Sukupolvien dialogin huipensi sunnuntaiaamun paneeli, jota veti norjalainen Gro Hageman. Osallistujina oli niinikään norjalainen, keskeisesti niin pohjoismaisessa kuin kansainvälisessä naishistorian kentässä toiminut 84-vuotias Ida Blom, saksalainen Karen Hausen sekä englantilainen Leonore Davidoff. Taustalla oli kuva heistä kaikista osallistumassa taloushistorian konferenssiin 1980-luvulla! He muistelivat naishistorian vakiintumista omissa maissaan esimerkiksi konferenssien ja omien tieteellisten julkaisujen muodossa sekä naishistorioitsijoiden kollektiivista panosta alan kehittymiseen. Tässä paneelissa myös kiteytyi muutos, mikä nyt 2000-luvulla on konkretisoitunut: 80-luvun sukupolvelle kyse on nimenomaan naishistoriasta, mutta nyt puhumme sukupuolihistoriasta. Tämä on heijastunut myös konferenssin nimeen vuosikymmenten saatossa. Kaikki, ja ehkä varsinkin Davidoff toivat esiin huolensa sukupuolihistorian haipumisesta taka-alalle esimerkiksi kouluopetuksessa ja opiskelijoiden kiinnostuksessa – Suomen perspektiivistä tilanne on ehkä toinen, sen verran suosittua sukupuolihistoriallinen ote opiskelijoidenkin keskuudessa on. Tosin integroitumista on tapahtunut aivan uudella tavalla, eikä moni sukupuolisensitiivistä tutkimusta tekevä välttämättä edes halua mieltää itseään sukupuolihistorioitsijaksi tai osallistua tällaisiin konferensseihin. Silti 1960-luvulta lähtien toimineen sukupolven aktiivisuus sai toivomaan näiden konferenssien jatkumista ja sitä, että myös nuoret tutkijat ja jatko-opiskelijat voisivat kokea foorumin omakseen. Seuraava konferenssi järjestetään Kööpenhaminassa 2015 ja haasteena on tuoda konferenssi lähelle kaikkia juuri nyt sukupuolihistoriaa tekeviä tutkijoita.

Pohjoismaisiin konferensseihin liittyy aina perinteinen illanvietto, jossa kansallinen ohjelma valtaa estradin. Tällä kertaa esimerkiksi norjalaiset juhlistivat ensi vuonna satavuotista äänioikeutta historiallisella spektaakkelilla; suomalaiset ja kaksi Viron edustajaa pääsivät tekemään kielipolitiikkaa opettamalla haasteellisia käsitteitä pohjoismaisille kollegoilleen – islantilaisella intonaatiolla lausuttu ”elämäkerrallinen käänne” tai ”metsästäjäkeräilijäyhteiskunta” saavuttivat suurta ihastusta, mutta ruotsalaiset taisivat viedä potin kotiin Maria Sjöbergin antaumuksellisella lausunnalla.

Tallinnassa järjestettiin 18.-20.5. järjestyksessään toinen IABA-Europe konferenssi. International Autobiography Association perustettiin vuonna 2009 Pekingissä ja sen seitsemän konferenssia on järjestetty eri puolilla maailmaa. Vuonna 2009 päätettiin organisoida oma Eurooppa-osasto, jotta eurooppalaisten osallistuminen olisi helpompaa. Amsterdamissa järjestettyä perustavaa konferenssia seurasi nyt tämä toinen Eurooppa-kokous, jossa pohdinnan kohteena oli mm. se, voidaanko mahdollisesti puhua omaelämäkertatutkimuksen erityisistä eurooppalaisista piirteistä. Otsikko oli jo paljonpuhuva: Trajectories of (Be)longing: Europe in Life-Writing.

Konferenssin järjestänyt Leena Kurvet-Käosaar onnistui vaativassa tehtävässään erinomaisesti. Järjestelyt olivat erinomaiset, tunnelma erityisen lämmin ja keskusteleva, ja virolainen kansanperinneilta ulkoilmamuseossa varmasti mieliinpainuva varsinkin kauempaa tulleille kollegoille. Vieraat eivät tulleet vain Euroopasta, vaan edustettuna oli lähes kolmekymmentä maata mukaanlukien myös USA, Australia ja Taiwan.

Konferenssin avasi hurmaava Philippe Lejeune, kaikkien tuntema omaelämäkerrallisen sopimuksen kehittäjä, kiinnostavalla Rousseau-luennallaan. Oli elämys kuulla hänen lausuvan Rousseuata ranskaksi! Sessiot jakaantuivat kiinnostaviin teemoihin, ja yksi silmiinpistävä piirre olivat tutkijoiden omaelämäkerralliset reflektiot omista elämännarratiiveistaan. Usein kyseessä olivat Itä-Euroopasta kauas emigroituneet, jotka hakivat omia juuriaan. Tällaisia reflektioita oli myös erityisesti pyydetty esimerkiksi viimeiseltä key-note puhujalta, latvialaista sukujuurta olevalta Vieda Skultansilta, joka avasi koskettavasti oman perheensä traagisia juuria 1940-luvun alun Latviassa ennen analyysiaan lännen ja idän välisisistä suhteista Euroopassa ja alkoholin merkityksestä itäisen Euroopan maiden marginaalisuudessa.

IABA-konferenssien fokus tuntuu olevan nimenomaan omaelämäkerrallisuuden pohdinnassa. Näin ollen oma ryhmämme naisten elämäkerrallisista traditioista Euroopassa oli poikkeus, mutta herätti kiinnostusta. Vertailimme naiselämäkertojen konstruktioita Suomessa, Tanskassa, Ruotsissa ja Sloveniassa.

Seuraava IABA-Europe on Wienissä 2013, ja jo ensi kesänä globaali IABA kokoontuu Australiassa – CFP avautuu 1.8.2011.

Perjantaina 13.5. Hannu Salmen läheiset kollegat juhlistivat seuraavana päivänä 50 vuotta täyttävää professoria onnittelukirjalla Historian aikakoneessa. Hannun työtoverit kulttuurihistoriassa halusivat juhlistaa tätä merkkipäivää vapaamuotoisella esseekokoelmalla, jonka lähtökohdaksi otettiin häikäilemättä Hannun viimeaikainen tutkimusteema: aikakone. Onnittelukirjamme ideana on, että aikakoneen käsite voi toimia metaforana erilaisille tavoille kuvitella, ymmärtää ja käsitteellistää menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyisyyttä.

Kirjan teko aloitettiin noin vuosi sitten ja loppujen lopuksi kirjaan osallistui 41 kirjoittajaa. Suurin osa on Hannun kollegoita historian oppiaineryhmästä, mutta mukana on kollegoita myös muilta tieteenaloilta läheltä ja kauempaa. Kirjasta tuli Hannun näköinen, mutta jokaisen kirjoittajan persoonallisilla mausteilla höystämä aikamatka historian ihmeelliseen maailmaan. Kirjan aloittaa Hannun opiskelutoverin Heikki Lempan analyysi Hannun tutkimusintressien suhteesta ’klassiseen’. Kaihtaako Hannu laajassa tuotannossaan klassista, vai onko sittenkin niin, että klassinen koskee myös Hannua? Tätä seuraavat artikkelit avaavat aikakoneen teemaa muun muassa Hannulle läheisten aiheiden kuten elokuvan, musiikin ja kirjallisuuden kautta. Yhtälailla mukaan astuvat erilaiset aikamatkaajat krooneista Klaus Flemingiin ja italialaisiin turisteihin tai 1970-luvun poliiseihin. Kirjan päättää Kari Immosen menneisyyden merkitystä ja historiantutkimuksen tilaa pohtiva essee ’Historia ihmisessä’.

Onnistuimme yllättämään päivänsankarin täydellisesti kirjallamme – toivomme, että kirja voi vuorostaan tarjota virikkeitä Hannun ajattelulle aikakoneesta!

Kirjan on kustantanut k&h-kustannus, ja sitä on saatavilla kulttuurihistorian toimistosta!

Historian aikakoneessa

Sisällysluettelo