Tekijä: merhei

Historian opiskelijalle tärkeitä paikkoja ovat kirjastot ja arkistot. Opiskelijat tutustuvat kirjaston käyttämiseen heti opintojen alussa eikä kynnys nykäistä kirjastonhoitajaa hihasta ole suuri, mikäli tenttikirjaa ei hyllyväleistä löydykään. Entä sitten arkistot, missä ne sijaitsevat ja mitä kaikkea niistä löytyy? Opiskelijoita opastetaan myös arkistojen maailmaan, mutta ne jäävät silti helposti vieraiksi. Kynnys lähteä arkistoon on suuri opiskelijalle, joka ei ihan välttämättä edes tiedä mitä etsii ja mistä sitä pitäisi etsiä. Kulttuurihistorian oppiaine järjesti opiskelijoille perjantaina 17. marraskuuta opintomatkan tutustumaan arkistojen saloihin. Linja-auton täytti luokkaretkimäinen innostus, kun aamuvarhain suuntasimme moottoritielle kohti Helsinkiä ja kolmea vierailukohdettamme: Kansallisarkistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä Kansallista audiovisuaalista instituuttia.

Retkeläiset Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa.

Retki alkoi Kansallisarkistosta, jonka historiallisessa ja arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuksessa riitti jo ihmettelemistä. Ulkokuorta enemmän meitä kiinnosti tietysti arkistohyllyjen sisältö. Kansallisarkistossa säilytetään erityisesti viranomaisaineistoja. Arkistotiedon digitointi on hidasta, joten Kansallisarkistonkin kokoelmista vasta noin 2% on saatu digitoitua. Kansallisarkiston käytetyimpiä aineistoja ovat juuri digitoidut aineistot, ja loput noin 200 hyllykilometriä aineistoja odottelevat tutkijoita Kansallisarkiston alla kahdeksassa kerroksessa.

Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka erityisalaa ovat kirjallisuuteen ja perinteisiin sekä nykykulttuuriin liittyvät aineistot. SKS:n päärakennuksessa sijaitsee arkiston lisäksi viehättävä kirjasto, josta löytyy monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta. Minulle elävämmin mieleen jäivät tutkijasalin puiset ja ajan patinoimat arkistokortistot, joista löytyi tietoa kansanperinteen kokoelmista. Laatikoiden tunnistelaput olivat paikoin suoranaista runoutta ja nostattivat hymyjä arkistovieraiden kasvoille.

Retkemme viimeisessä kohteessa, Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, tutustuimme muun muassa suomalaisten elokuvien, televisio- ja radio-ohjelmien arkistoaineistoihin. Täydellisesti ohjelmavirtaa on tallennettu vuodesta 2009 lähtien, ja osa aineistoista on käytettävissä myös etäkatselupisteillä. Meillä Turussa vanhoista televisio-ohjelmista voi nauttia esimerkiksi Teutorin ja Feeniksin kirjastoissa. Satavuotiaan Suomen kunniaksi KAVI on myös lanseerannut Elävä muisti -palvelun (www.elavamuisti.fi), jossa voi selailla valittuja paloja KAVIn arkistoaineistoista. Suosittelen lämpimästi palveluun tutustumista, sillä sieltä löytyy suorastaan hulvattomia aarteita arkistosta.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Jo nopealla käväisyllä aiemmin etäiseltä tuntuneet arkistot tulivat todellisiksi paikoiksi. Jokaisessa vierailukohteessa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja arkistojen henkilökunta kertoi iloiten toiminnastaan. Selväksi kävi, että henkilökunta auttaa mielellään opiskelijoita löytämään sopivia aineistoja opinnäytetöitä varten. Arkistoilla on omia hittituotteita, mutta niiden lisäksi arkistoista löytyy monia lukemattomia lähteitä, joista edes tutkijat eivät välttämättä ole tietoisia. Eikä arkistossa asioidakseen tarvitse olla asiantuntija: arkistojen palvelut on tarkoitettu ihan kaikille ja kysymällä asiat selviävät. Päivän jälkeen olo oli kuin lapsella lelukaupassa, sillä olin kuullut monista mielenkiintoisista aineistoista, joista olin vielä aamulla täysin tietämätön!

Veera Semi

KAVI:n elokuvateatteritunnelmassa

Kulttuurihistorian oppiaineeseen saapuu kevääksi 2018 Fulbright-professori Richard McElvain, joka pitää kurssit  History of Western Theatre through the American Prism 
ja Acting; American Stage and Film Performance Techniques.

Richard (oikealla) ja David Zucker (vasemmalla) esityksessä The Shakespeare Guyz vuonna 2012.

Tässä muutama rivi, joilla Richard kertoo taustastaan ja työstään ja antaa vastauksen kysymykseen, mikä sai hänet hakeutumaan Suomeen Fulbright-professoriksi.

I have been a professional Actor/Director/ Playwright in America for 40 years and played the title roles in Macbeth, Tartuffe, The Old Man and the Sea and Galileo. I have directed half the Shakespeare cannon, translated and directed four plays of Moliere and did my own adaptation of Antigone in which I played Creon. Last Summer I wrote and staged a one-man-show based on Stefan Zweig’s The Chess Player and premiered it at The Edinburgh Fringe to great acclaim.

For the last 20 years I have with colleagues built an award winning Professional Theatre and Film Performance Training Program at Fitchburg State University in Massachusetts.

Finland has always fascinated me. Colleagues who had done Fulbright Scholarships in Finland convinced me that It would be a great fit for me so I took their advice. I’m thrilled to be spending the spring in Turku.

Kesällä 1982 tein ensimmäisen lentomatkani. Kohteena oli silloinen Jugoslavia ja Splitissä tehdyn välilaskun jälkeen päädyin yhdessä vanhempieni ja kummieni kanssa Dubrovnikin kaupunkiin. Muistikuvani lomamatkasta ovat hajanaisia ja pohjautunevat ainakin osin valokuviin, joita matkalla otettiin. Muistan kuitenkin, että hotellissa oli uima-allas, mutta että oikeassa meressä uiminen oli ihanaa. Erityisen vaikuttava kokemus oli veneretki, jonka teimme pienellä moottoriveneellä paikallisen kuskin kanssa. Dubrovnikin vanhan kaupungin kapeat kadut ja niiden yllä roikkuvat pyykkinarut jättivät myös vahvan mielikuvan suomalaislapsen mieleen. 

Tämä ensimmäinen lentomatka mielessäni palasin samalle seudulle, joskin pohjoisemmaksi syyskuussa 2014, kun matkustin konferenssimatkalle Zadariin, nykyiseen Kroatiaan (konferenssista ja sen tunnelmista voivat kiinnostuneet lukea täältä). Etäisyyttä matkojeni välillä oli runsaat 30 vuotta ja tuntui oudolta ajatella, että 10 vuotta ensimmäisen käyntini jälkeen Kroatiassa oli ollut käynnissä sota, jossa esimerkiksi juuri Dubrovnikin kaupunki kärsi raskaita menetyksiä. Myös Zadarin kaupunkia oli sodan aikana tulitettu tykein ja matkalla kaupunkiin näimme muutamia sodan runtelemia rakennuksia. Itse kaupungissa sotaa, joka oli päättynyt vajaat 20 vuotta aiemmin, oli mahdoton havaita. Dalmatian rannikko näyttäytyi turistin tai konferenssimatkaajan silmiin varsin samanlaiselta kuin vaikkapa Etelä-Italia.

Zadarin kaupunki sijaitsee suurelta osin pienellä niemellä ja sen historia on varsin pitkä, sillä seudulla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien, joskin kaupungin itsensä uskotaan olevan liburnialaisten perustama. Kaupunki sai nykyisen pohjakaavansa roomalaisella ajalla, kun kaupungista tuli roomalainen sotilaskolonia. Myöhempinä vuosisatoina niin Zadarin, kuin Dalmatian rannikon laajemminkin, kohtalona on ollut olla eri valtojen hallinnassa ja alaisuudessa. Alueella ovat valtaa pitäneet roomalaisten jälkeen niin bysanttilaiset, frankit, unkarilaiset, venetsialaiset, napolilaiset, turkkilaiset, itävaltalaiset, ranskalaiset kuin italialaiset. Jugoslavian hajoamissodat eivät suinkaan olleet siis ensimmäinen kerta, kun alueella sodittiin ja esimerkiksi toisen maailmansodan aikana kaupunkia pommitettiin rajusti.

Ainakin konferenssimme toiselle pääjärjestäjälle tämä historia oli vain osoitus siitä, että kaikesta selvitään. Hänen mukaansa monet kroatialaiset kuitenkin valittavat nykytilaa ja kurjaa taloudellista tilannetta, mutta ainakaan satunnaiselle matkailijalle se ei näkynyt. Pikemminkin kohtasin iloisia ja omasta maastaan ylpeitä ihmisiä, jotka puhuivat sujuvasti vieraita kieliä ja tuntuivat suuntautuvan tulevaan. Suomalaiseen, joka matkan aikana sai kuulla oman hallituksensa positiivisesta kannasta uuteen ydinvoimalaan, tekivät vaikutuksen myös moottoritietä reunustavat tuulivoimalat.
Paluu Kroatian sai minut myös epäilemään, että lapsuuden kokemuksilla voi olla varsin kauaskantoisia vaikutuksia. Kun vuonna 1991 toisen vuoden opiskelijana osallistuin Villa Lantessa antiikin johdantokurssille ja matkustin ensimmäistä kertaa eteläiseen Italiaan, ihastuin erityisesti Campanian seutuun. Ihmettelin tuolloin ajatusta kotiin tulemisesta ja tuttuudesta, mutta tänä syksynä Zadarissa ja erityisesti palatessani bussilla rannikkoa pitkin Splitiin ymmärsin tuolloin palanneeni lapsuuteni Jugoslaviaan ja ensimmäiseen kosketukseeni Välimereen. Ehkäpä Mediterraneo elokuvasta tutun lausahduksen ”una razza, una faccia” voisi myös kääntää muotoon ”un mare, una costiera”. 

Kristilliseen perinteeseen kuuluu neljänkymmenen päivän paasto ennen pääsiäistä. Se on muistuma Jeesuksen neljästäkymmenestä päivästä erämaassa, jossa hän paastosi ja kohtasi myös paholaisen. Paasto on siis yhtäältä Jeesuksen vaiheisiin eläytymistä ja toisaalta valmistautumista kristittyjen suurimpaan juhlaan pääsiäiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Tämä valmistautuminen ymmärretään kristillisessä traditiossa myös itsetutkiskelun ja rukouksen aikana. Niukkuuden maailmassa paasto on lisäksi osunut ajankohtaan, jolloin ruokavarat ovat talven jäljiltä olleet jo vähissä, mutta uusi satokausi ei vielä ole alkanut.

Paaston ideaan kuuluu ajatus luopumisesta, yleensä ruuasta ja muusta ruumiillisesta nautinnosta, mutta niiden myötä myös hengellisistä tai henkisistä paheista. Ulkoisen, ruumiillisen kilvoittelun tarkoitus on palvella sisäistä kehitystä ja kasvua. Nykyisin on tyypillistä, niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa, korostaa paaston hengellistä puolta ja sitä, että esimerkiksi liharuuasta kieltäytyminen ei ole tavoite itsessään.

Koska oma tutkimukseni on kohdistunut sydän- ja myöhäiskeskiajan kristillisyyteen, olen saanut tutustua niin kristilliseen askeesin ihanteeseen kuin paaston käytäntöihin keskiajan uskonnollisissa yhteisöissä. Luostarielämään sitoutuneet kieltäytyivät yleensä jo normaalioloissa liharuuasta, joten paaston aikaan pidättäytyminen ruuasta ja muista ruumiin nautinnoista saattoi olla äärimmäistä, sitäkin huolimatta, että kristillinen traditio kehotti kohtuuteen myös paaston ja askeesin suhteen. Mystisten kokemusten pohjaksi paaston aika ja pääsiäinen sopivat erinomaisesti. Nälän heikentämä ruumis eläytyi helpommin Jeesuksen kärsimykseen ja mystisen nautinnon kuvakieleksi valikoitui puhe täyteydestä ja makeudesta.

Kenties tutkimusaihepiiristäni johtuen, en ollut koskaan tuntenut erityistä vetoa paastoa kohtaan. Ensimmäisen kerran ajatus paastoamisesta heräsi, kun luin kaksi vuotta sitten Jaakko Heinimäen puheenvuoron ”Voisiko pahan puhumista välttää”, jossa ehdotettiin, että paaston ajan puhuisi toisista ihmisistä pelkkää hyvää.

Ajatus oli hieno, mutta en tainnut kyetä toteuttamaan tavoitettani, joka oli paastoaloittelijalle vaativa. Tänä vuonna havahduin jo paastonajan alkaessa ajatukseen, että voisin luopua Facebookin käytöstä paaston ajaksi. Minusta tuntui, että ”yhteisöpalvelin” oli aina auki koneellani ja kännykässäni, ja alkoi häiritä keskittymistä niin työhön kuin vapaa-aikaan.

Postitin sivulleni tiedon, että aloittaisin Facebook-paaston ja palaisin pääsiäisen aikaan. Tässä tulin huomaamattani toteuttaneeksi Benedictuksen luostarisäännön ohjetta tehdä paastolupauksestaan julkinen kertomalla se apotille. Minun valvova isoveljeni oli ”kaveripiiri”, joka huomaisi kyllä vihreän pallukkani, jos eksyisin harhateille ja kirjautuisin sisään.

Kristillisessä perinteessä paastoon kuuluu joitakin pehmennyksiä. Esimerkiksi pääsiäispaastossa sunnuntait ovat olleet lepopäiviä, jolloin ruokarajoituksia ei ole tarvinnut noudattaa. Samoin kohteliaisuus isäntiä kohtaan velvoittaa nauttimaan yhteisestä ateriasta, noudatteli se paaston sääntöjä tai ei. Omalla kohdallani tulkitsin nämä lievennykset niin, että saatoin käydä välillä tarkistamassa, olinko saanut henkilökohtaisia viestejä. En kuitenkaan saanut jäädä selaamaan sivuja.

Kaltaisellani kulttuurikristityllä ei paaston suhteen ollut suurempia hengellisiä tavoitteita. Silti paastoaminen herätti ajatuksia ja jopa yhteydentunnetta kristilliseen perinteeseen.
Kristittyjä askeetteja koettelivat paholainen nuorten naisten ja miesten hahmoissa sekä mielikuvat iloisista juhlista ja täysistä ruoka-astioista. Facebook-paastoajaa koetteli Mark Zuckerberg, kun yhteisöpalvelin alkoi lähetellä sähköpostiin viestejä, joissa kehotettiin tarkastamaan tilin tilanne ja kerrottiin, miten aktiivisia ystävät olivat verkossa olleet.
Matti Apusen kirjoitus päivähoidosta ja vanhemmista, jotka viettivät allasbileitä etelässä, kun lapset ovat hoidossa, sai miettimään, että mitenhän tätä kommentoidaan Facebookissa. Toisaalta tyydytys siitä, että ei antautunut Zuckerbergin houkutuksille ja mielenrauha, kun ei ajautunut lukemaan jankkaavia keskusteluja subjektiivisesta päivähoidosta, motivoivat jatkamaan. Vanha kristillinen totuus, jonka mukaan työ on paras keino pitää halut kurissa, osoittautui todeksi. Yllättäen Facebook-paasto laajeni myös päivittäisten kofeiiniannosten kohtuullistamiseksi.

Mitä Facebook-paasto sitten opetti? Ainakin paaston dynamiikka tuli tutuksi. Alku oli helppo ja vaivaton, lähes hilpeä. Arkipäiväistymisen myötä repsahtamisen riski kasvoi: ”Ehkä voisi ihan nopeasti vilkaista, jos siellä on jotain henkilökohtaisia viestejä”. Paaston kääntyessä loppua kohden taas herää kysymys, miten säilyttää kohtuullisuus tulevassa arjessa. Jo Johannes Cassianus (n. 360-435) totesi: ”On helpompi löytää ihmisiä, jotka kieltäytyvät kaikesta vähänkin ravitsevasta ruoasta kuin niitä, jotka nauttivat kohtuullisesti kaikkea heille tarjottua.”

Vaikka Facebookin ylikäyttö on varsinainen ensimmäisen maailman ongelma ja siitä paastoaminen ei kenties johdata syvällisiin tuloksiin ja lähimmäisenrakkauteen, oli paasto mielekäs prosessi. Kenties kaikkein yllättävin tulos itselleni oli, että aloin aiempaa selvemmin ymmärtää ulkoisen rajoitteen ja kieltäymyksen merkitystä. Vaikka Facebook-paasto oli ennemmin mielen kuin ruumiin hallintaa, konkreettisuus, joka liittyi fyysiseen tekoon – en kirjaudu sivustolle, helpotti valinnan hetkellä. Samalla heräsi vahva usko siihen, että ulkoisilla teoilla ja rajoitteilla on voimistavaa ja positiivista vaikutusta. Kieltäymys tietynlaisesta ruuasta ja ruumiin nautinnosta on kristillisessä, mutta myös monessa muussa, uskonnollisessa perinteessä ollut avain mielen muutokseen ja hengelliseen kasvuun. Se tuskin on sattumaa. Ruumiillisilla teoilla on vahva yhteys siihen, miten ajattelemme ja ymmärämme itsemme sekä mahdollisuutemme.

Facebook-paaston aikaan osui myös Helsingin Sanomien (24.3.2013) kirjoitus citynunna Elisabethistä eli lääkintöneuvos Liisa Toppilasta. Kyseisessä jutussa siteerattiin metropoliitta Ambrosiuksen sanoja, jotka puolustivat munkkien ja nunnien asumista samassa yhteisössä: ”Siveellistä puhtautta uhkaa varmasti paljon enemmän esimerkiksi virtuaalinen viihdeteollisuus. Tältä vaaralta eivät korkeimmatkaan luostarin muurit ihmistä suojaa.”

Vaikka Ambrosiuksen ajatus ei ollutkaan siinä, että nunnat ja munkit luopuisivat selibaatista, herätti lausahdus mielleyhtymän: voisiko nykypäivän läntisessä hyvinvointivaltiossa askeesia olla kieltäytyminen tietoverkoista? Se olisi samanlainen hyvin radikaali teko kuin vapaaehtoinen selibaatti ja perheestä luopuminen oli varhaiskristillisyydessä ja keskiajalla. Meille muille jäisi kohtuullisuuden vaatimus ja ajoittainen paasto yltäkylläisyyden äärellä.

Meri Heinonen

Kirjallisuutta: Maiju Lehmijoki-Gardner: Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka. Kirjapaja 2009.