Tekijä: mkaartin (Page 2 of 3)

Lauantaina 9.9.2017 tarkastettiin Janus-salissa FM Anu Salmelan väitöskirja Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta.

Tilaisuudessa oli 58 kuulijaa, jotka saivat nauttia kiintoisasta väitöksestä, jossa vastaväittäjä oli rakentanut apparaattinsa hyvin huolellisesti ja analyyttisesti ja jossa väittelijä vastasi kysymyksiin perusteellisesti ja osoittaen erinomaista aineistonsa ja lähtökohtiensa asiantuntijuutta. Hän toivoi tutkimuksensa haastavan tutkimuksen ihmiskeskeisyyden, osoittavan, että merkityksenantoihin vaikuttavat monet ei-inhimilliset seikat ja haastavan kysymään, mitä ihmisyys on.

Salmelan tutkimus on uraauurtava; kulttuurihistorian kansainvälisessä tutkimuskentässä hän on ensimmäisiä, jotka suoraan soveltavat Karen Baradin toimijuusrealismia empiiriseen aineistoon. Vastaväittäjä kiitti erityisesti ensimmäisen käsittelyluvun ”Obduktiopöydällä” sisältöä poikkeuksellisen kiintoisaksi, avaahan se aineistoltaankin suorastaan järisyttävän näkökulman menneisyyteen.

Ruumiinavauspöytäkirjoja on historiantutkimuksessa käytetty lähteenä merkittävän vähän verrattuna esimerkiksi oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joten niiden läpikäynti tutkimuksessa on erityinen ansio. Kuten vastaväittäjä totesi, Salmelan tutkimus tarjoaa tämän aineiston kautta kiintoisan näkökulman myös oikeuslääketieteen historiaan.

Sädehtivän aurinkoisena lauantaina 11.3.2017 tarkastettiin FM Heta Aalin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Merovingian Queenship in Early Nineteenth-Century French Historiography. Väitöstilaisuus pidettiin Janus-salissa 49 kuulijan läsnäollessa. Vastaväittäjänä toimi varhaiskeskiajan historian professori Ian Wood Leedsin yliopistosta. Kustoksena toimi prof. Marjo Kaartinen. Tiedekunnan edustajana arvostelutoimikunnassa oli prof. Anna Sivula.

Väitöstilaisuus on alkamassa

Heta Aalin väitöskirja tarkastelee ensisijaisesti kolmea merovingikuningatarta, Brunhildea (k. 613), Fredegundaa (k. 597) ja Klotildea (k. 544), ranskalaisessa historiankirjoituksessa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Aali fokusoituu tutkimuksessaan kolmeen teemaan. Näistä ensimmäinen on ihanteellinen kuningattaruus, joka oli kaikkea muuta kuin aktiivinen ja voimakas. Vallankumouksen jälkeinen ranskalainen historiankirjoitus toteutti aikansa ideaaleja porvarillisesta kuninkuudesta. Näin ei olekaan yllätys, että Klotide, pyhimykseksi  kanonisoitu, nousi esikuvalliseksi ja hänen hurskauttaan ihailtiin: hän oli ideaalivaimo ja sopiva roolimalli. Etenkin Fredegunda mutta myös Brunhilde olivat sen sijaan luonnottomia naisia, sellaisia, jotka kahmivat valtaa tai Brunehilden tavoin agitoivat miehiä toisiaan vastaan. Toiseksi Aali tarkastelee nationalistisia kertomuksia ja analysoi kiinnostavasti kuningattarien ”etnisten” alkuperien merkityksiä historiankirjoituksessa. Kolmanneksi näkökulma on kuningattarien vallankäytössä ja etenkin vallan väärinkäytössä; varsinkin Fredgundan turmeltuneisuuden osoittaminen sai suuren painon historiankirjoituksessa.

Profesori Wood on väitellyt Oxfordin yliopistossa ja perehtynyt syvällisesti paitsi varhaiskeskiaikaan, myös ranskalaiseen historiankirjoitukseen.

Väitöstilaisuus oli intensiivinen, ja keskustelu oli paitsi vauhdikasta, myös yleisöä viihdyttävän tiukkaa. Sekä professori Wood että väittelijä pääsivät loistamaan oppineisuudellaan; Heta Aali puolusti ratkaisujaan ansiokkaasti. Wood haastoi väittelijää muun muassa kysymyksellä genrestä ja asetti kysymyksen, voiko Aalin aineistoa ylipäätään kutsua historiografiaksi. Hän olisi toivonut Aalin myös tekstissään osoittavan vielä voimakkaammin syvällisen 1800-luvun kontekstin osaamisensa. Erityistä kiitosta Aali sai sukupuolinäkökulman käsittelystä, ainutkertaisesta työstään ”pienten kirjoittajien” esiin nostamisessa ja mittavasta alkuperäislähdeaineistostaan.

Heta Aali puolusti väitöskirjaansa asiantuntevasti ja jämäkästi.

Väitöstilaisuus päättyi väitöskahveihin Januksen aulassa, johon väittelijän tohtoriopiskelijatoverit olivat loihtineet herkkuja.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä. Sen voi lukea täältä.

Kaikki kuvat: Hannu Salmi.

Pääsimme nyky-Turkin teemojen pariin Marjan esitelmän siivin. Hän kertoi mm. poliittisesta tilanteesta, väestönsiirroista, vähemmistökysymyksistä, kemalismista, Turkin eri alueista ja uskonnon asemasta suhteessa valtioon.

Seuraavana ohjelmassa oli pyhiinvaellus Viattomuuden museoon. Olimme lukeneet Pamukin teoksen pakollisena kurssilukemisena jo ennen Istanbuliin lähtöä, ja tätä vierailua odotettiin erityisen kovasti.

Pyhiinvaeltajat perillä

Museo on mieletön hullun luovuuden ilmentymä. Jo museon sijainti keskellä Çukurcuman arkea oli juuri sitä, mitä olemme kuvitelleetkin. Ensimmäisenä tulija kohtaa Füsunin kaikki 4213 tupakantumppia. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa ovat toinen toistaan kauniimmat vitriinit täynnä esineitä, valokuvia ja papereita. Museo, joka taatusti saa pian paljon jäljittelijöitä, kuvaa upeasti istanbulilaista 1970-luvun arkea ja tietysti romaanin päähenkilön Kemalin pakkomiellettä.

Kurssilaisten suosikit  tai vaikuttavimmat yksityiskohdat olivat: Outi: ”häpäistyjen” naisten valokuvat, jouta julkaistiin sanomalehdissä; Ansku: variksen ja rakilasin vitriini; Anni: Füsunin tupakantumpit ja Orhan Pamukin tälle seinälle kirjoittamat muistiinpanot; Marja: Kemalin karu ullakkoasunto, jossa Kemal kertoi tarinansa Orhan Beylle; Jutta: Orhan Pamukin aivot – miten kukaan osaakaan kietoa moisen vyyhdin!; Marjo: Kemalin obsessio, joka jotenkin kulminoituu suolasirottimiin, joita M. itse pakkomielteisesti laski museosta 99 kappaletta; Heli: vainajien valokuvat, joita ihmiset pitivät hautajaisissaan rinnuksissaan.

Marjan sisäänpääsylippu Viattomuuden museoon

Kokonaisuutena tämä moniulotteinen museo on äärimmäisen vaikuttava, mutta (ilmaista) kahvia varten kannattaa varata oma kuppi mukaan.

Täältä kävelimme alas mäkeä Bosporinsalmen rannalle Istanbul Modern -museoon.

Marja esitelmöimässä nykytaiteen museossa

Marja esitteli museon ja sen teemoihimme erinomaisesti sopineet vaihtuvat näyttelyt. Näistä Turkin elokuvan 100-vuotisjuhlanäyttely ”Sata vuotta rakkautta” esitteli elokuvan historian sen yleisösuhteen kautta. Oli kuin Viattomuuden museo olisi saanut lisäosan täältä. Puhuttavien taideteosten joukossa hyvin mielenkiintoinen oli museon portaikko, Monica Bonvicinin tekemä installaatio Istanbulin 8. biennaaliin, ”Portaat helvettiin”, joka radikaalifeministivandalistisella tyylillään muistuttaa todellisuuden ankaruudesta ja väkivaltaisuudesta.

Vuosisadat ovat vierineet kuluneen viikon aikana hyvässä seurassa ahkerasti opiskellen. Kellonympäripäiviä on tehty eikä valitusta ole kuulunut. Kengänpohjat  ovat kuluneet marmori- ja kaakelilattioilla ja katukivetyksillä. Iltaisin on kyllä kukkaroakin tyhjennetty, mutta sekin on ollut paikalliseen kulttuuriin perehtymistä. Kotimaisten tavaratalojen tinkimispäiviä odotellessa…olemme jo alkaneet jatkokurssin suunnittelun.

Olemme olleet erittäin vaikuttuneita istanbulilaisten ylenpalttisesta mutta luontevasta ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Tänne kotiutuu nopeasti. Pirteässä porukassa on ollut hyvä matkustaa. Vielä naiset nauravat Istanbulin kaduilla.

KIITOS!

Topkapin portilla

Eilisiltana tanssimme Bosporinsalmen aalloilla Istanbulin valojen loisteessa. Kilistimme kulttuurihistorian kunniaksi.

Arkeen palattiin heti aamulla Outin esitelmän parissa. Hän perehdytti meidät osmanien ajan ja erityisesti Topkapin haaremin kulttuurihistoriaan. Kultainen häkki ja julmat ihmiskohtalot muistuttivat, että ylenpalttisen kauneu-

Outi esitelmöi

den ja loiston takana voi olla myös loputon synkkyys. Elämä haaremissa oli lähes kaikille, niin sen naisille, eunukeille kuin sulttaanien veljille ja pojille jatkuvaa kuolemanpelkoa loistokkaista puitteista huolimatta.

Esitelmän jälkeen suuntasimme paikan päälle Topkapiin katsomaan, miltä haaremi näytti. Ja sehän näytti! Valtava rakennuskompleksi marmoreineen, lasimaalauksineen, Iznikin kaakeleineen, intarsiaovineen ja näkö-

Koko poppoo haaremin terassilla

aloineen aiheutti ristiriitaisia tunteita, kun ajatteli haaremin arkea.

Topkapin valtavalla palatsialueella nähtiin elefanttipuisto ja jättimäinen keittopata, timantteja ja profeetan partakarvarasioita, hedelmähuone ja ympärileikkaushuone, Mooseksen sauva ja Topkapin tikari, valtaistuimia ja haaremihousuja. Sulttaanien kaftaanien pienenpienet kaula-aukot ihmetyttivät erityisesti, mutta vastapainona oli toisaalta avarat hihat ja erityisleveät housut…

Tämä ilta päätettiin kotikulman ravintolassa nauttien erilaisia kebabannoksia mosaiikkilamppujen tunnelmallisessa hehkussa.

Ansku esitelmöimässä

Aamumme alkoi myös tänään esitelmällä, jonka Ansku piti islamilaisesta arkkitehtuurista. Matka uskonnolliseseen rakennuskieleen vei meidät aina Kiinaan ja Marokkoon saakka ja muistutti siitä, miten tärkeää on muistaa islamilaisenkin kulttuurin tavaton monimuotoisuus. Esitelmän jälkeen pakkauduimme takseihin ja ajoimme kohti Theodosiuksen maamuureja.

Täällä Choran kirkko (nykyisin museona toimiva Kariye Müzesi) lumosi sen vierailijat upeilla mosaiikeillaan ja freskoillaan. Vaikka kirkko on melko pieni, nähtävää on kuitenkin valtavasti. Löysimme muun muassa Annan ja Joakimin pyhän suudelman, Neitsyt Marian ottamassa seitsemän ensimmäistä askeltaan (kuuden kuukauden ikäisenä), spitaalisen ja Nooan arkkineen. Myös turbaanipäinen Theodoros Metokhites hurmasi katselijansa. Kirkko monipuolisine ja kauniine kuvineen johdatteli meidät syvemmälle itäisen kristinuskon ymmärrystä. Etsimme erilaisia käsien asentoja, nimbuksia ja Marian sinistä väriä sekä perehdyimme apokryfisen Jaakobin evankeliumin tapahtumiin tutustuessamme Neitsyt Marian lapsuuden vaiheisiin.

Yksi Khoran kirkon kupoleista

Choran kirkolta tiemme kävi kohti viereisiä Theodosiuksen muureja ja Porfyrogenetoksen palatsia. Monien valloittajien tapaan emme päässeet kiipeämään mahtaville muureille, mutta komeat ne olivat maasta katsottuinakin. Ennen niin mahtavasta Blachernaen palatsialueesta on jäljellä enää vain pieni palanen, sekin voimakkaasti restauroitu. Täältä kaupungin korkeimmalta paikalta sijainneelta palatsin parvekkeelta purppurasyntyiset seurasivat

Maamuureilla

mahtavan kaupunkinsa elämää. Meistä matkalaisista tuntui, että tällä kertaa seuraamisen kohteina olimme me itse. Muita ulkomaalaisia ei kujilla näkynyt ja paikallisten katseet seurasivat kulkuamme vähintäänkin yhtä uteliaasti kuin me heitä. Turkkilaiset päiväkahvit ja omenateet nautimme hyvin paikallisessa kulmakahvilassa ja pikkuruisten kuppiemme kanssa olimme kuin pikkutyttöjä kahvikesteillä.

Iltapäiväkupposet

Ensimmäinen Kultaisen sarven ylitys paikallisella vesibussilla oli Kokemus isolla k:lla. Suuren aluksen liikkuminen nopeasti pysäkkien väliä oli vaivatonta, ja kaupungin siluettien näkeminen sieltä antoi jälleen uuden näkökulman ihanaan Istanbuliin. Useiden minareettien ja moskeijoiden kohoaminen kaupunkinäkymästä antoi tunteen, että todella olemme itämailla. Eminönuun rantauduttuamme kuljimme alikulkutunnelin kautta Yeni Camiin puolelle, ja tämä alikulku antoi aavistuksen siitä, kuinka paljon ihmisiä täällä asuukaan: väkeä tuntui vyöryvän joka suunnasta.

Saavuimme Rüstem Paššan moskeijalle juuri iltapäivän rukouskutsun aikaan, joten odotellessamme moskeijan avautuvan ei-rukoilijoille Ansku saatteli meitä vielä tämänkin moskeijan suunnitelleen, uskomattoman tuotteliaan ja taidokkaan arkkitehdin Mimar Sinanin elämän keskeisiin vaiheisiin. Moskeijan avauduttua ihastelimme kauniita Iznikin kaakeleita, jotka peittävät kauttaaltaan moskeijan sisäseinät ja osan ulkoseinistä. Kuvioiden kirjo ja värien monimuotoisuus tekivät meihin syvän vaikutuksen ja jäimme pohtimaan, kuinkakohan monta erilaista laattakuviota seinillä olikaan.

Mausteiden ihmeellisen maailman pääsimme aistimaan Yeni Camiin lähellä, vanhalla, egyptiläisellä basaarilla (maustebasaari). Vanha rakennus oli täynnä sekä ihmisiä että ostettavaa. Mausteiden huumaava tuoksu ympäröi meidät ja opimme myös jasmiiniteen valmistuksen salat. Vähän väliä joku ryhmästä oli kuitenkin kadoksissa, koska oli jäänyt kauppiaiden kanssa hieromaan hyviä kauppoja. Ulos basaarilta tuli ihme kyllä kuitenkin oikean suuruinen määrä kurssilaisia.

Fatihin kujilta

Teksti: kurssi yhdessä, kuvat tällä kertaa MK

Theodoran ja Justinianuksen pieni Hagia Sofia oli aamunavauksemme

Aamunavaus kurssin neljäntenä päivänä tapahtui pikakurssilla Gregori Petrovin teokseen Valkoliljojen maa. Teos ja sen vuosikymmenten suosio Turkissa tuli isolle osalle kurssilaisista yllätyksenä, ja niinhän se on, että Suomessa on tämä Petrovin hivenen kummallinen ylistyslaulu maallemme ja Snellmanille enimmäkseen unohdettu. Tämän verryttelyn jälkeen poikkesimme Kücük Aya Sofyaan ja matkalla varsinaiseen Hagia Sofiaan ihmettelimme hivenen vahingossa löytämiämme Hippodromin valtavia perustuksia. Täällä historian kerrokset eivät ole vain kuvakieltä.

Hippodromin valtavaa takakaarretta

Itäisen kristikunnan ehkä mahtavin muistomerkki väistämättä hiljensi, ja niin kuin tarkoitettu on, se sai kävijän tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Yksityiskohtiin perehtymisen lomassa harjoittelimme kuvittelua: mietimme, miltä tuntui olla konstantinopolilainen toukokuun 28. päivän yönä 1453, ja näimme silmissämme rukoukseen polvistuneen keisarin. Keisarinnan sandaaleihin puolestaan astuimme parvekkeella ja hänen tapaansa katsoimme täältä apsiksen Jumalansynnyttäjää silmiin.

Täällä oli kiikareille käyttöä, kun kattojen ja kupolin freskoja ja mosaiikkien yksityiskohtia piti tarkastella. Kävimme tietysti myös tervehtimässä Zoea ja hänen aviomiestään (kolmatta), emmekä unohtaneet ihastella restaurointitelineitä: Hagia Sofia on aina ollut työn alla, voisi varmasti sanoa. Nytkin mennyt ja nykyinen kohtaavat kirkon sisällä myös tässä työn muodossa. 1800-luvun restaurointitöissä käytetyt tikkaat, jotka löytyivät sivulaivan syvennyksestä, herättivät pelonsekaisia tunteita.

Viimein jäätelöt käsissä…

Auringon paahtaessa päätimme syödä osmannityylistä jäätelöä. Kioskin myyjä temppuili venyvän tuotteensa kanssa ja käytti jäätelöä asiakkaan nenässä ja poskessa niin että suomalaista tosikkoa alkoi jo närkästyttää. Arvatenkin kaikkein närkästyneimmän kohdalla kävi vielä niin, että temppuilun lomassa jäätelötötterö päätyi jäätelöpojalta maahan…

Jäätelöt lopulta onnellisesti vatsoissa ryhmä jakaantui eri tehtäviin. Marja retkeili Galatan puolelle tarkastamaan jo etukäteen hänen vastuualueeseensa kuuluvaa nykytaiteen museota, Heli ja Outi suuntasivat sulttaanien haudoille ja mattomuseoon, Jutta, Ansku, Anni ja Marjo puolestaan suuren palatsin mosaiikkien museoon.

Kaikki kokivat jännittäviä hetkiä: Marja totesi nykytaiteen museosta löytyneiden hipsterijoukkojen suhteen, että koko maailman nykytaiteen museoiden yleisöt taitavat ola samanlaisia. Heli ja Outi leikkivät mattomuseon liikkeellä aktivoimalla syntyvällä matolla, ja loppupoppoo päätyi tekstiilitehtaaseen.

Vauhtia mattomuseossa

Teksti ja kuvat: kurssi yhdessä

Aamumme alkoi Jutan esitelmällä Bysantin kulttuurihistoriasta; hän muistutti, että hallitakseen Bysanttia piti hallinta Konstantinopolia. Löysimme myös yhtymäkohtia nyky-Suomeen, sillä Bysantissa havahduttiin jossain vaiheessa siihen, että sosiaaliturvan pitäisi olla vastikkeellista. Olemme myös vakuuttuneita Paavo Haavikon tapaan siitä, että Kalevalan Pohjan Akka on keisarinna Zoe.

Vietimme koko pävän arkeologisessa museossa, jossa riitti nähtävää, vaikka se olikin suurelta osalta suljettu peruskorjauksen vuoksi. Vaikutuksen tekivät mm. kreikkalaiset marmoripatsaat, Ishtarin portin leijonat, Hipprodromin käärmepylvään täällä sijaitseva käärmeen pää, nuolenpääkirjoituskirjeet, kaakelipaviljongin riikinkukko… ja kaiken ylenpalttisuus. Ruukkujen loputon runsaus tosin uuvutti meidät kaikki. Etenkin kaakelipaviljonki tarjosi hyvää esimakua loppuviikon osmanikohteillemme.

Lounastaukoa vietimme museon kahvilan terassilla, jonka kiintoisa koristelu syntyy kreikkalais- ja roomalaiskausien marmorifragmenteista – ja nykypäivän kissoista, kaikenkirjavista.

Anni piti saman tien esitelmän Bysantin uskontohistoriasta. Kiintoisaa oli kuulla Bysantin kihlaus- ja avioliiiton solmimismenoista, keisarinnojen roolista ikonoklasmin purkamisessa, luostareista ja Johannes Chrysostomosksen uskonnon harjoittamisohjeista. Saimme myös vinkkejä siitä, miten lapselle löytyisi parhaiten nimi (sytytetään eri nimivaihtoehdoille öljylamput ja lapsi nimetään pisimpään palaneen lampun mukaan).

Museon sulkeuduttua jouduimme siirtymään suureen Yerebatan sarnici -vesisäiliöön, joka aiheutti etenkin ensikertalaisille aikamoise vau-efektin. Paikka on suuri elämys niskaan tippuvine vesineen, hämäryyksineen ja karppeineen. Uusiokäytetyt sadat pylväät tässä 500-luvun rakennuksessa vetivät maalaistytöt sanattomiksi.

Illan pimeydessä päätimme vielä päättää tämän pitkän päivän työt tekemällä lyhyen kierroksen Suuressa basaarissa, jossa muistimme katsella myös kattoon. Itse Mehmet Valloittaja aikoinaan laittoi tämänkin ihmeiden basaarin alulle.

Teksti ja kuvat: kurssi yhdessä

Anni esitelmöi

Yksityiskohta paviljonki/kioskista

Aamulla lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle ehtiäksemme seuraamaan Sultanahmetin aukiolle, mitä tapahtuisi klo 9.05. Marraskuun 10. 1938 klo 9.05 kuoli Mustafa Kemal Atatürk, ja yhä vielä Turkki pysähtyy viettämään hiljaista hetkeä hänen muistokseen. Tällä kellonlyömällä laivojen torvet Marmaramerellä, Bosporinsalmella ja Kultaisessa sarvessa huusivat kunnioitustaan, mutta kaupunki hiljeni – jopa kissatkin pysähtyivät. Turkin liput olivat puolitangossa. Tästä huolimatta kunnioitus ei enää ole rikkumatonta: ohitsemme kiiruhti mies, joka totesi tilanteesta häneltä tiedustelleille turisteille, että ”hänellä ei ole kunnioitusta”.

Sultanahmetin moskeijaan pääsimme jonottamatta rukoushetkien välillä hyvissä ajoin itsemme huivittaneina. Moskeijan rauha ja hiljaisuus tekivät vaikutuksen. Ero kristillistn kirkkojen kuvamaailmaan on valtava. Koska kuvia ei ole, katse harhailee ja näkee tilan: on kuin katsoisi maisemaa eikä kuin olisi taidegalleriassa.

Sultanahmetin moskeija

Heli kertoo tarinaaa Kultaisen sarven nimen synnystä.

Gülhanen puistossa Heli piti esitelmän kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin perustamisesta 600-luvulla eaa ja kuulimme myös muutamia muita myöhempiä vaiheita. Heli oli laatinut hienot ”powerpointkalvot”, jotka valaisivat esitelmän tähtihetkiä kädestä toiseen kiertäessään paremmin kuin yksikään datatykki. Tämän jälkeen kävelimme Sarayburnuun 200-luvun lopulta olevaa ”goottipylvästä”, joka on yksi Byzantionin harvoista säilyneistä näkyvistä jäänteistä.

Jutta opasti meitä vielä Hippodromin menneisyyteen, minkä jälkeen kävimme eräällä vanhankaupungin kattoterassilla nauttimassa ateriasta ja henkeäsalpaavista maisemista.

Tänään tutustuime illan lopuksi myös paikalliseen mattokulttuuriin: saimme Arastan basaarissa runsaasti tietoa eri mattotyypeistä ja niiden symboleista. Vielä ei kauppoja tehty, mutta matot selvästi puhuivat meistä monelle – tätä pidetään hyvänä merkkinä ainakin mattokauppiaan kannalta.

Teksti ja kuvat: Kurssi yhdessä

Kattoterassinäkymiä