Tekijä: Niina Siivikko (Page 5 of 7)
Blogi on osa keväällä 2022 järjestetyn historian aineopintojen kurssin Historian kirjoittaminen tuotantoa. Kirjoittaja koordinoi työryhmää ”Pitkä 70-luku”.
”Onpa kiva olla taas oman porukan seurassa”, totesi professori emeritus Kari Immonen. Tämä oli varmasti päällimmäisenä ajatuksena monen mielessä, kun kulttuurihistorian oppiaine jatkoi perjantaina 8.4.2022 viisikymmenvuotisen taipaleensa juhlistamista 70-lukuun keskittyneellä seminaarilla. Vaikka koronavirus edelleen yhteiskuntaa monin tavoin häiritsee, pääsi muutama kymmenen osallistujaa seuraamaan seminaaria paikan päällä. Runsas joukko katseli tapahtumaa myös etäyhteydellä. Merkkinä edelleen jatkuvasta epidemiatilanteesta olivat kasvomaskit osallistujien kasvoilla, vaikka yhden esitysvuoroista käyttänyt yliopistonlehtori, FT Pia Koivunen totesikin olleensa ilahtunut nähdessään ”ihan oikeita kasvoja mustien Zoom-laatikkojen sijaan”. Tämä rajoittui tällä kertaa kuitenkin silmiin.
Oikealla: Dosentti Pia Koivunen huomautti, että hänen aiheensa ”Neuvostoliitto, rauhanliike ja maailman nuorisofestivaalit” tuntui Ukrainan sodan jatkuessa ristiriitaiselta. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaarissa matkustettiin kulttuurihistorian juhlavuoden kunniaksi 50 vuotta ajassa taaksepäin 70-luvulle teemalla ”värejä ja varjoja”. Nämä teemat toistuivat mukavan vaihtelevalla tavalla eri puhujien esityksissä. Professori emeritus Kari Immonen päätti oman mielenkiintoisen seminaarin avausesityksensä 70-luvun kulttuuritaistelusta tiedeyhteisössä toteamalla ”ettei 70-luku pimeä vuosikymmen ollut, vaikka jotkin sen ilmiöistä olivatkin”.
Myöhemmin iltapäivällä dosentti Ville Pernaa taustoitti samalla tavalla nimettyä kirjaansa Pimeä vuosikymmen toteamalla että hänet on melko laajalti ymmärretty väärin. Kirjan nimi on Pernaan mukaan hauska sanaleikki sanan ”pimeä” ympärillä siten, että pimeys merkitsee myös tiedon puutetta, eikä tarkoita, että 70-luku olisi ollut musta. Esitelmän jälkeisessä kommentissaan professori Immonen myönsi nimen monitulkintaisuuden, mutta arveli pimeyden teeman varastavan huomiota vuosikymmenen positiivisilta kehityskuluilta yhteiskunnan eri sektoreilla. Pernaan kirja oli muutoinkin toiminut innostajana seminaarin aiheelle. Kirjasta saatiin varjo ja värit sopivat siihen vierelle mainiosti kontrastiksi.
Kun työryhmä seminaaria lähti alun perin suunnittelemaan, oli ensimmäinen ajatus muodostaa se Urho Kekkosen kulttuuriperinnön ympärille. Teema laajentui sittemmin koko 70-lukua koskevaksi mutta sattuman kautta päätyi Kekkonen kuitenkin osaksi seminaaria. Väitöskirjatutkija Liisa Lalun valitettavasti sairastuttua lupautui dosentti Petri Paju nopealla aikataululla kertomaan huomioita alkuvaiheessa olevasta tutkimuksestaan Kekkoslovakia-termistä. Ainakin itseäni yllätti huomattavasti termin alkujuuret, jotka Paju oli alustavasti onnistunut jäljittämään 50-luvulle. Jo ennen Kekkosen presidenttikautta oli se nähty Kari Suomalaisen pilapiirroksessa.
Ymmärrettävästi seminaaria varjosti edellä kuultujen esitysten lisäksi toisella tavalla myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Pia Koivusen esitys Neuvostoliitosta ja rauhanfestivaaleista loi melkoisen vastakohdan Venäjän käynnistämille sotatoimille. Koivunen kertoi pohtineensa päiviä ennen seminaaria oman esityksensä korrektiutta mutta oli kuitenkin päättänyt puhua ennalta suunnitellusti. Näin ollen katsojat saivat varmasti uusia näkökulmia kylmän sodan aikaan ja Neuvostoliiton toimintaan. Koivunen kertoi että, rauhanfestivaaleja pidettiin länsimaissa pitkälti Neuvostoliiton propagandana eikä tältä mielikuvalta voinut välttyä, kun festivaalien sanomaa vertaa esimerkiksi Venäjän valtionmedioiden tämänhetkiseen uutisointiin.
Jos edellä olevat aiheet olivat ainakin osittain piilossa varjon puolella, olivat FT Maiju Kanniston ja Museokeskus Vapriikin tutkija Reetta Lepistön esitykset seminaarin ehdottomia väriläiskiä. Kanniston esitys 70-luvun televisiomainosten houkuttavuudesta ja uhkaavuudesta aiheutti sekä ihastuneita huokauksia että naurunremakkaa. Itse 90-luvun alussa syntyneenä olen toki elänyt aikaa, jolloin TV-kanavia ei ollut montaa (sentään enemmän kuin kaksi) ja televisiomainokset ovat olennainen osa omaa lapsuuttani. Parikymmentä vuotta aiemmin tehdyt mainokset aiheuttivat kuitenkin minussa lähinnä huvittunutta hymähtelyä ja ajatuksen että miten kukaan näiden perusteella on mitään halunnut ostaa. Huomattavan suosittuja mainokset kuitenkin tuolloin olivat, ja ne aiheuttivat niin kunnioittavaa ihailua kuin myös kauhistunutta tyrmistystä.
Reetta Lepistö totesi oman esityksenä olevan sopiva lounaan jälkeinen välikevennys. Sitä ruoka-aiheiseen muistitietoon keskittynyt esitys todella oli. Yleisöä huvitti esimerkiksi erään tamperelaisen naisen kertomus kauppamatkasta 70-luvulla. Hän ei ollut ymmärtänyt seisseensä suuren paprikakasan vieressä kyseistä vihannesta etsiessään. Eihän hän ollut ennen nähnyt raakaa paprikaa, ainoastaan kuullut siitä ystäviltään. Kun paprika lopulta kauppiaan avustukselta lähietäisyydeltä löytyi, tuotti myös paprikan valmistus vaikeuksia. Kertoja oli lopulta käyttänyt pelkät siemenet, hedelmien lentäessä roskiin. Uuden ruokalajin käytöstä, kun ei löytynyt kuvallisia ohjeita lehdistä eikä vielä olemattoman internetin puoleenkaan voinut kääntyä.
Oikealla: Toimittaja Päivi Istala ja muut panelistit valmistautuvat etsimään seitsemänkymmentäluvun perustaa ja ainesosia. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaari huipentui Hannu Salmen vetämään paneelikeskusteluun, johon ottivat osaa Ville Pernaan lisäksi sekä dosentti Kari Kallioniemi että eläkkeellä oleva Ylen pitkäaikainen toimittaja Päivi Istala. Hän totesikin olevansa omasta mielestään hieman oudossa seurassa tutkijoiden keskellä. Istalan kokemukset 70-luvulta – kuten hänen Ristivetoa-ohjelmansa päättymisestä kohujen saattelemana – olivat kuitenkin sen verran vahvoja, että hän istui paneeliin mainiosti. Paneelin keskustelu polveili esimerkiksi taistolaisten mahdollisesta vallankumousaikeesta 70-luvun televisio-ohjelmiin. Pääsipä useampi yleisönedustajakin keskusteluun osallistumaan. Paneelissa tunnuttiin olevan yhtä mieltä siitä, että 70-luku on jo usealle sukupolvelle pelkkää historiaa ilman omia kokemuksia ja sitä se on minullekin. Siksi tämän kaltaiset tilaisuudet ovat tärkeitä. Asioita kannattaa muistella niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistamiseen kykenevät.
Hannu Salmi totesi paneelikeskustelun aluksi: ”Kaikilla on jokin yhteys 70-lukuun. Joko on syntynyt ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen.” Itselleni jäi seminaarin jälkeen tyytyväinen olo. Nyt tiedän enemmän tästä ajasta, johon itselläni ei ole omaa muistoihin perustuvaa kosketuspintaa. Tämä lienee yksi 50-vuotista taivaltaan juhlistavan oppiaineen tärkeistä saavutuksista: sekä tiedeyhteisön että sen ulkopuolisten ihmisten kiinnittäminen historiallisiin asioihin ja ilmiöihin.
Olen itse korona-ajan opiskelija ja opintojen aikana yliopistolla vietetyt tunnit pystyykin lähes laskemaan sormien ja varpaiden avulla. Oli jopa hieman liikuttavaa huomata, kuinka iloisia olivat sekä seminaaria seuraava yleisö että myös esitysten pitäjät. Vaikka ajat ovat olleet hankalia viimeiset vuodet ja ovat sitä edelleen, on yhteen kokoontuminen ja yhteisten muistojen jakaminen itselle läheisistä asioista tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Kirjoittanut: Sasu Huolman
Kirjoittaja on 90-luvun alussa syntynyt historia-aineiden opiskelija, joka ei ole elänyt 70-luvulla mutta tiedostaa kuitenkin sen olemassaolon.
Kulttuurihistorian oppiaine järjestää perjantaina 8.4. seminaarin Värejä ja varjoja. 70-luvun monet kuvat. Seminaarin ohjelma löytyy oppiaineen sivuilta ja ilmoittautuminen on käynnissä 5.4. asti. Tervetuloa!
1970-luku päättyi melko vähän aikaa sitten, vai onko siitä sittenkin pian puoli vuosisataa? Monia mielikuvia ja näkökulmia risteili, kun kulttuurihistorian oppiaineen työryhmä ryhtyi suunnittelemaan seminaaria, jonka aiheeksi valikoitui 70-luku. Lähes kaikki suunnittelijoista ovat eläneet kyseisellä vuosikymmenellä, ja jokainen tietysti muistaa siitä erilaisia asioita joko koettuna tai kerrottuna, kulttuurituotteiden kautta välittyneenä tai sekä että.
Seminaari on osa oppiaineen jo perinteeksi muodostunutta kevätseminaarien sarjaa, jossa on aiemmin käsitelty muun muassa avaruutta, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Vietnamin sodan historiaa erityisten vuosipäivien kontekstissa. Tänä vuonna teemaksi nousi kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden merkeissä luontevasti 1970-luku. Oppiaine perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1972.
Seminaarin suunnittelun lähtökohtia
Mitä kaikkea kuului 70-lukuun, ja mitä siitä tulisi muistaa? Seuraavassa esitellään joitakin lähtökohtia ja ajatuskulkuja, joista päädyimme seminaariin Värejä ja varjoja. 70-luvun monet kuvat.
Alun perin tapahtumaa lähdettiin ideoimaan Urho Kekkosen kulttuurisen muiston ympärille, koska viime syksynä tuli kuluneeksi tasan 40 vuotta hänen presidenttikautensa päättymisestä. Kun ohjelman suunnittelu kuluvan vuoden puolella käynnistyi toden teolla , se alkoi kuitenkin rakentua laajemmin vuosikymmenen arkea ja politiikkaa koskevaksi. Epäilemättä Suomen tasavallan silloisesta päämiehestä kuitenkin kuullaan perjantaina 8.4. jotakin, onhan 1970-lukua viime vuosikymmeninä luonnehdittu myös termillä Kekkoslovakia. Muistin tematiikka on mukana edelleen, sillä halusimme lähteä pohtimaan, miten 70-luvun kulttuurinen muisti on rakentunut, mitä muistamme ja mitä olemme unohtaneet.
1970-luvun poliittista ja kulttuurista ilmastoa on muisteltu ja tulkittu viime aikoina ahkerasti. Meitä suunnittelijoita viritti debattiin dosentti Ville Pernaan vuonna 2021 julkaisema teos Pimeä vuosikymmen – Suomi 1968–1981 (Siltala). Millä tavoin niin sanottu pitkä 1970-luku oli tai on niukkavaloinen, ellei hämärä, ja ehkä paremmin valaistavissa kulttuurihistorian keinoin? Samalla vuosikymmenen arki oli vahvojen värien, kuten ruskeiden seinien ja värikylläisten vaatteiden aikaa. Pohdinnoista synnytettiin seminaarin yläotsikko: Värejä ja varjoja.
Toinen ryhmää puhutellut lähtökohta oli Ylen esittämä dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi. Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle. Sen syyttävät sanat ja kuvat sysäsivät liikkeelle niin eläviä kuin uinuvia muistoja eritoten taistolaisten ja politisoitumisen 1970-luvusta. Silti ajassa soljui paljon muutakin, mistä halusimme nostaa näytteitä ohjelmaan. Ihmiset elivät arkeaan, nuorisokulttuuri oli voimissaan, musiikki soi ja yliopistolaitosta kehitettiin voimakkaasti. Tänä aikana sai alkunsa myös kulttuurihistorian uusi akateeminen oppiala.
Yhtenä olennaisena inspiraation lähteenä keskusteluissa vilahteli Kotimaisten kielten keskuksen sivusto Sanoin saavutettu: 1970-luku. Ajanjakson avainsanat avasivat osaltaan muistin lukkoja.
Valintojen järjestyessä seminaariohjelmaksi monia aiheita ja lähestymiskulmia jouduttiin toki jättämään sivuun – uutuudenkukkeista betonilähiöistä nouseviin ympäristöhuoliin ja aikansa lupaavimpaan teknologiaan kuten mikroprosessoreihin.
Seminaariohjelman varmistuttua helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuori 70-luvusta esiin sen, että vuosikymmen oli kansainvälisten jännitteiden liennytyksen aikaa. Siitä kertovat Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous Helsingissä vuonna 1975 ja laaja yhteistyö ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Suurvaltojen lähennyttyä toisiaan Euroopassa nautittiin rauhasta. Monet tuolloisista päättäjistä olivat toisen maailmansodan veteraaneja tai kokijoita, mikä sekin lienee hyvä muistaa. Maailmalla elettiin toisaalta pitkien ja raskaiden sotien aikaa: Vietnamin sota jatkui, ja vuosikymmenen lopulla syttyi Afganistanin sota, jonka jäljet ovat 2020-luvulla erityisen kouriintuntuvat. Vuoden 2022 painostava lopputalvi muistutti puolestaan energialähteiden merkityksestä ja 1970-luvun öljykriisistä.
Koronapandemian pakottaman lähitapahtumien tauon vuoksi seminaarista on tulossa pitkään kaivattua vaihtelua. Tämä näkyy siinä, että kaikki puhujiksi kysytyt lupautuivat empimättä mukaan. Lopullinen seminaari sisältöineen syntyy paikan päällä perjantaina 8.4.2022, ja edellä sanottu antaa vasta esimakua kaikesta siitä, mitä on tarjolla.
Seminaarin suunnittelutyöryhmään kuuluivat Maarit Leskelä-Kärki, Paavo Oinonen, Tapio Onnela, Petri Paju, Hannu Salmi, Jukka Sarjala ja Niina Siivikko. Noora Kallioniemi osallistui suunnitteluun alkuvaiheessa.
Seminaarityöryhmän puolesta kirjoittaneet: Petri Paju, Maarit Leskelä-Kärki ja Jukka Sarjala
Väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä tekstissä Kulttuurihistorian seuran syntyhistoriasta ja toiminnasta. Seuraavana juhlavuoden kunniaksi on 20.4. vuorossa Kulttuurihistorian muisti II -tapahtuma, jossa luennoi kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen.
Kulttuurihistorian seura perustettiin keväällä 2016. Seuran toiminnan ytimessä on nostaa esiin kulttuurihistorian merkitystä ja tutkimusta yhteiskunnassa sekä tukea kulttuurihistorian opetusta ja yleistä tunnettuutta.
Seuran toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran, International Society for Cultural History (ISCH), kautta. Vuonna 2008 perustettu järjestö edistää kulttuurihistorian tutkimusta järjestäen vuosittain konferensseja sekä julkaisemalla Cultural History -lehteä. Kulttuurihistorian seuran perustamisessa taustalla oli käytännön tarve saada Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Toisaalta taustalla oli myös laajempi ajatus yhdistyksestä, joka yhdistäisi kulttuurihistorian tutkijoita ja voisi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyvissä kysymyksissä.
Seuran aktiivit ovat kulttuurihistorian tutkijoita professoreista väitöskirjatutkijoihin, ja mukana on vahvaa edustusta myös museo- ja kulttuurialalta. Seura on avoin niin tutkijoille, opiskelijoille, harrastajille kuin kulttuurista ja historiasta kiinnostuneille.
Aktiivista julkaisutoimintaa
Seuran toiminta koostuu niin tapahtumista kuin julkaisutoiminnasta. Kulttuurihistorian seuralla on kaksi julkaisusarjaa: Cultural History – Kulttuurihistoria sekä Capsa Historiae.
Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarja sai alkunsa 2000-luvun alussa ja toimi alkujaan oppiaineen oman kustantamon kautta. Vuonna 2017 käynnistettiin julkaisusarjan siirtoa vastikään perustetulle seuralle, ja Cultural History -sarjan 16. osa, Golden Leaves and Burned Books (2020), oli ensimmäinen seuran kustantama osa. Cultural History – Kulttuurihistoria -sarjassa julkaistaan suomeksi ja englanniksi vertaisarvioituja teoksia, joissa keskustellaan (kulttuuri)historiantutkimuksen luonteesta, käsitteistä, metodeista ja teorioista sekä avataan uusia näkökulmia menneisyyden hahmottamiseen ja nykypäivän ymmärtämiseen. Sarjan osissa on liikuttu ajallisesti antiikista nykypäivän ja keskusteltu kattavasti kulttuurihistorian klassikoista, keskeisistä metodeista ja menneisyyden lähdeaineistoista. Julkaisusarjan 17. osa ilmestyy juhlavuoden aikana ja keskittyy kulttuurihistorian tutkimusmetodeihin.
Capsa Historiae -sarjan julkaisut ovat kulttuurihistoriallisia puheenvuoroja, jotka avaavat menneisyyden ilmiöitä, tarjoavat uusia näkökulmia sekä ottavat osaa ajankohtaisiin keskusteluihin. Julkaisusarja sai alkunsa vuonna 2017, ja sarjan ensimmäinen teos oli Juha Isotalon pro gradu -tutkimukseen perustuva teos Herodotoksesta ja Thukydideesta. Julkaisusarjan tähän mennessä ilmestyneissä teoksissa on käsitelty myös yleisradiotoimintaa julkisena palveluna (Paavo Oinonen, 2019) sekä avaruuden kuvittelun kulttuurihistoriaa (Heidi Kurvinen, Petri Paju ja Petri Saarikoski, 2021).
Merkittävässä roolissa seuran toiminnassa on seuran blogilla, jossa julkaistaan mm. tekstejä museo- ja näyttelyvierailuista, väitöskirjatutkijoiden ja kulttuurihistorian dosenttien esittelyjä sekä pitempiä tekstejä erilaisista teemoista ja tutkimuskohteista.
Tapahtumien kirjo
Seuran tapahtumatoiminta on alusta lähtien ollut monipuolista ja pyrkinyt tavoittamaan niin akateemisen kuin suuren yleisön. Seuran avajaistapahtuma järjestettiin toukokuussa 2017 Turun Kirjakahvilan pihalla. Tapahtumassa julkaistiin seuran ensimmäinen Capsa Historiae -julkaisu, kuultiin muistoja Kirjakahvilan historiasta sekä kuultiin puheenvuoro saamelaishistoriasta ja joikaamista. Vuosien varrella seura on osallistunut myös mm. Turun kirjamessuille ja Someron nostalgiaviikoille.
Seura on tehnyt tapahtumien osalta yhteistyötä Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden, Turun museokeskuksen, sekä muiden yhdistysten kanssa. Yhteistyön kautta on syntynyt monipuolista keskustelua kulttuurista, historiasta ja tiedonvälityksestä. Keväällä 2019 seura ja Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry järjestivät yhdessä jäsenilleen seminaaripäivän Tieteestä tarinaksi Amos Rexin museolla. Seminaarissa kuultiin monenlaisia puheenvuoroja tavoista välittää, tuottaa ja tarinallistaa tutkimustietoa suurelle yleisölle. Saman vuoden syksyllä seura järjesti yhteistyössä Kulttuuriyhdistys Eilen ja Tänään ry:n kanssa Jännittävää historiaa -seminaarin, jossa yleisö sai tilaisuuden heittäytyä pimeyden syövereihin, tutustua viinan ja koleran vitsauksiin sekä paneutua taidekonservoinnin saloihin ja keskiaikaisten kirkkomaalausten eriskummallisiin olentoihin. Näihin jännittäviin teemoihin yleisön johdattivat historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen väitöskirjatutkijat.
Vuonna 2020 alkanut koronapandemia vaikutti myös Kulttuurihistorian seuran toimintaan vahvasti. Vaikka siirtyminen etätoimintaan on tuonut mukanaan joustavuutta ja osallistumismahdollisuuksia ympäri Suomen, on tapahtumatoiminta ollut korona-aikana selvästi hiljaisempaa. Syksyllä 2020 seura oli mukana kulttuurihistorian ensimmäisillä kirjamessuilla, jotka järjestettiin kokonaan etäyhteyksin. Seura oli mukana etenkin kustantajan roolissa, kun messuilla esiteltiin jo aiemmin mainittu Golden Leaves and Burned Books –julkaisu.
Kulttuurihistorian juhlavuoteen 2022 seura alkoi valmistautua jo vuotta aiemmin, kun keväällä 2021 järjestettiin webinaari Kulttuurihistorian muisti. Tapahtumassa käynnistettiin kulttuurihistorian oppiaineiden historian muistelu, kun puhujina toimivat Turun yliopiston professori emeritus Keijo Virtanen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori (nyk. emerita) Marja Tuominen. Keskeisenä teemana sekä Virtasen että Tuomisen puheenvuoroissa oli keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on ja miten kulttuurihistoria on alusta asti ollut poikkitieteellinen ja valmis katsomaan uusiin suuntiin. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma ja keskustelu kulttuurihistorian roolista saa jatkoa juhlavuonna.
Kulttuurihistorian juhlavuoden aikana seura osallistuu oppiaineiden tapahtumiin niin Turussa kuin Lapissa. Lisäksi seuran blogissa pyörii kirjoitussarja kulttuurihistorian tiloista, niin fyysisistä kuin tutkimuksellisista paikoista, joihin oppiaineella on kytköksiä.
Kulttuurihistorian seura on avoin kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja seuraan voi liittyä mukaan milloin vain! Lisätietoja seurasta löydät kotisivuiltamme kulttuurihistoria.net!
Kirjoittanut: Elina Karvo
Erikoissuunnittelija Totti Tuhkanen antoi ystävällisesti luvan julkaista uudelleen tämän artikkelin Avoimesti-lehdestä 2/1996. Suuri kiitos!
Abbey Road Today
He tulevat pareittain, nyt jo kevyesti harmaantuvat 60-luvun nuoret, ja kuvauttavat itsensä pyhäkön edustalla: tässä talossa toimivassa EMIn studiossa Beatlesit äänittivät heidän elämänsä laulut.
Myös naapuritalossa on studio, mutta se on kuvataiteilijan käytössä. Talon portaille on istahtanut ryhmä suomalaisia kulttuurihistorian etäopiskelijoita keskustelemaan yksityisen ja kollektiivisen identiteetin rakennetekijöistä mediakulttuurin aikakaudella. Kysymyksen on virittänyt populaarikulttuurin oppikirja Porvariskodista maailmankylään. Ja tietysti nostalginen ikävä Beatlesien aikaan. Kurssinjohtaja Totti on poikennut Turusta kylään ja tuonut myös ensi syksyn oppimateriaalit mukanaan. Edeltävät kolme tuntia on jo istuttu ryhmää tutoroivan Marjatta Bellin kirjastossa tutkimassa naisen ja perheen historian ja elämäkertatutkimuksen lähteitä ja metodologisia kysymyksiä.
Ammattitaitoa ja kriittisiä näkökulmia
Opiskelun motiivit ovat monet: Anna valmistui 90-luvun vaihteessa Helsingin taideteollisesta korkeakoulusta, jäi työttömäksi ja tuli Lontooseen opiskellakseen lisää. Nyt hänellä on perhe ja puolentoista tunnin työmatka. Tämän ajan hän syventyy aamuin illoin kulttuurihistorian oppikirjoihin.
Ulla puolestaan toteaa olleensa Suomessa ”putkiopiskelun” uhri: pari-kolme vuotta kaksi-kolme tenttiä joka viikko, nopea kaupallisen alan tutkinto eikä mitään mielikuvaa opintojen merkityksestä. Sitten naimisiin englantilaisen miehen kanssa, uusi kotimaa ja kaksi lasta kotona hoidettavana. ”Nyt olen huomannut, mitä oikea yliopisto-opiskelu olisi voinut olla. Syventyvä keskustelu ja esseiden kirjoittaminen luovat omaa tietoa.” Myös opintoryhmän sosiaalinen merkitys on ollut Ullalle tärkeä: ”Tämä tuo mahdollisuuden pieneen itsenäisyyteen, aikuisen ihmisen elämään.”
1960-luvulta Lontoossa asunut Sisko korostaa opiskelun merkitsevän hänelle kamppailua kielellisen kompetenssin kehittämiseksi. ”Suomen kieli muuttuu nopeasti. Oppimateriaaleissa on käsitteitä ja ilmaisuja, joiden merkitystä joutuu miettimään oikein urakalla.”
Ja Helena, jonka toimeliaisuuden ansiota koko kulttuurihistorian opintoryhmän syntyminen Suomen Kirkon Killan piiriin on, etsii jäsentyneempää näkökulmaa eurooppalaiseen kulttuuriin. Nyt hän puuhaa heidän 14 opiskelijan ryhmälle opintomatkaa ensin Wieniin ja sitten Firenzeen, missä myös toimii Turun yliopiston kulttuurihistorian etäopintoryhmä paikallisen Suomi-seuran organisoimana.
Maassa maan tavalla
Lontoossa ja Firenzessä opiskellaan kulttuurihistoriaa periaatteessa samoin aineistoin kuin Suomen opistoryhmissäkin. Kukin opiskelija on saanut 15 oppikirjaa tai opiskeluopasta ja niihin liittyvät oheisaineistot. Ympäröivän kulttuuritradition vaatimukset ovat kuitenkin heijastuneet opiskelun sisältöön: kulttuurihistoria on tyypillisesti näkökulmatiede, ja kunkin opintojakson sisällä keskitytään tiettyyn valittuun teemaan. Brittiläinen ja italialainen ajattelu ei tällaista ongelmakeskeisyyttä oikein sulata. Se on mielletty ”kapeudeksi” tai sitten on koettu, että oma historiallinen tietämys ei kanna näkökulmiin erikoistumista.
Tukiaineistoksi onkin haluttu koota mittavia kansainvälisiä kirjapaketteja kunkin aikakauden ja aihepiirin yleisestä tematiikasta. Näkökulman sijaan on rakennettu näköalapaikka. Tutoreilla tämä on teettänyt paljon tiedonhankintatyötä ja opiskelijat ovat suorittaneet paljon laajemman urakan kuin 15 opintoviikon perusopinnot sinänsä edellyttäisivät. Mutta samalla tämä itseohjautuva kulttuurihistorian arvosanan tavoittelu on saanut suuremman merkityksen: kahdessa kulttuurissa eläville ulkosuomalaisille on opiskelusta tullut aktiivinen tapa rakentaa omaa identiteettiään.
Kirjoittanut: Totti Tuhkanen