Kulttuurihistoria nyt!

Tekijä: petpaju

Historiantutkijat koronan keskellä: Kokemuksia kansainvälisestä tutkimushankkeesta

21.12.2023 / / 0 Comments

Monet viimevuotiset tutkimushankkeet toteutettiin pääosin pandemia-aikana, joka takuulla yllätti sitä ennen aloitetut projektit. Tallensimme ja pohdimme yhden ylirajaisen tutkimushankkeen kokemuksia koronavuosilta.

Informationsflöden-hanke sai alkunsa syksyllä 2018, jolloin valmistelimme yhteistä suomalais-ruotsalaista tutkimusta Uumajan yliopiston tiloissa. Olimme aiemmin tutkineet sitä, miten suomalaiset sanomalehdet kopioivat toistensa tekstejä, ja nyt tarkoitus oli laajentaa tarkastelu myös ruotsalaisiin lehtiaineistoihin. Niitä voisi tietokoneavusteisesti verrata Suomessa julkaistuihin ruotsinkielisiin lehtiin ja näin selvittää, kuinka lehtitekstejä kopioitiin Ruotsista Suomeen ja toisin päin tai muuten toistettiin Itämeren molemmin puolin. Tekstien jäljentäminen toisista lehdistä eli saksijournalismi palveli jo varhain toimittajien uutishankintaa.

Rahoitusta haettiin akatemiaprofessori Hannu Salmen johdolla Svenska Litteratursällskapetilta (SLS) alkukesällä 2019, ja onnekkaasti hankerahoitus saatiin. Tutkimushanke Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (Informaatiovirtoja Itämeren yli: ruotsinkielinen lehdistö kulttuurin välittäjänä 1771–1918) toteutettiin vuosina 2020–2023 neljän yliopiston yhteistyönä. Mukana olivat Turun yliopiston lisäksi Helsingin, Uumajan ja Örebron yliopistot.

Varsin pian hankkeen alettua, maaliskuussa 2020, maailma ja yhteistyöprojektin tilanne mutkistui koronapandemian vuoksi. Maailmanlaajuinen tartuntatauti oli pitkään ollut erittäin kaukainen ajatus. Kun hakemukseen kirjoitettiin mahdollisista riskeistä, ”Riskbedömning”, ei mieleen edes juolahtanut, että pandemia voisi iskeä. Tosin tunnistimme hakemuksessa epävarmuudeksi ruotsalaisen lehtiaineiston digitointihankkeen etenemisen (heidän kansalliskirjastossaan), ja tähän pandemia vaikutti välittömästi.

Yhtäkkiä maaliskuisen viikonlopun jälkeen kaikkien täytyi jäädä kotiin töihin tartuntariskin vuoksi ja alkuhämmennyksen jälkeen opiskella kiireen vilkkaa etäyhteyksien kuten yliopistoissa Zoomin käyttöä. Sähköpostissa ihmettelimme, kauanko poikkeustilanne kestää ja kuinka tutkimusprojektin mahtaa käydä.

Kohta ryhdyimme myös projektissa kokoontumaan Zoomissa, jossa seurasimme tilanteen edistymistä. Tutkimusasioiden ohella käsiteltiin Suomen ja Ruotsin erilaisia koronastrategioita ja ehkä arvailtiin, milloin kukin sairastuu. Tutkimusryhmämme oli aluksi pitkään onnekkaasti terveenä, mutta Ruotsin kansalliskirjastossa oli selvästi vaikeampi sairaustilanne ja tutkimuksen aineiston saanti sieltä lykkääntyi pahaenteisesti. Sitä varten kehitimme varasuunnitelmia tutkimalla Svenska dagstidningar -sivustoa, jos lehdistömateriaalin ’toinen puoli’ muuttaisi hankkeen koko perusideaa. Suomesta meillä oli Kansalliskirjaston lehtien datapaketti jo aiemmasta COMHIS-hankkeesta käyttövalmiina.

On lähes ylivoimaisen vaikeaa palauttaa mieleen korona-ajan alkuvaihetta saati silloista epävarmuutta siitä, mitä ja millä aikataululla tapahtuu tulevaisuudessa. Monien syiden takia projektissa oli tarpeen tehdä muistiinpanoja kokouksista. Suhteellisen niukkojen päätöspöytäkirjojen mukaan järjestimme vuonna 2020 projektin sisäisiä Zoom-työpajoja, joissa pidimme esitelmiä. Työpäivän mittainen etätyöpaja vei toki yhteistä pohdintaa eteenpäin, mutta osoittautui varsin raskaaksi seurata. Pian lyhensimme esitelmiä ja pidensimme keskusteluaikaa.

Yhteiset dokumentit tallennettiin verkon kautta jaettuun kansioon. Projektin kansio piti tiedostot jonkinlaisessa hallinnassa. Hankkeen edetessä kirjoitimme Google docsissa yhdessä sovittujen työnjakojen mukaan, mikä osoittautui erittäin toimivaksi. Toisin kuin yhteiskuntatieteissä emme kuitenkaan tarvinneet pandemian takia muokattuja tai uusittuja tutkimusmenetelmiä, joista eri aloilla koottiin tietoa verkkoon (Ks. esim. ”Research During the Pandemic.” The Edinburgh Centre for Data, Culture & Society. https://www.cdcs.ed.ac.uk/research-during-pandemic (haettu 30.11.2023)). 

Kun Ruotsin aineistoa lopulta saatiin vuonna 2021, tietojenkäsittelytieteen asiantuntijamme alkoi tehdä lähdemateriaalin laskennallista käsittelyä ja sen tuloksista (eli ohjelman avulla tunnistetuista tekstintoistoista) tietokantaa, jonka ensimmäinen versio julkaistiin lokakuussa 2021. Tosin sen taustalla oli tietokannan esi- tai koeversio, josta olimme saaneet alustavia ideoita tutkimuksen painopisteistä.

Edellä mainittujen toimitusviiveiden rinnalla Ruotsissa tapahtui paljon sanomalehtiaineiston suhteen. Pandemiasta huolimatta ellei myös sen takia Ruotsissa saatiin korona-aikana toteutettua laaja historiallisen sanomalehdistön digitointihanke, jonka tuottamaa aineistoa pystyimme hyödyntämään lopulta hankkeemme aikataulun kannalta viime tipassa vuonna 2023. Huomattavasti laajentunut aineisto vaati uuden prosessoinnin, ja hankkeen tietokannan toinen, uudistettu versio julkaistiin elokuussa 2023.

Informationsflöden-tutkimusryhmä

Tekstintoistoketjuista koostuvan tietokannan ensimmäisen version lanseeraus lokakuussa 2021 järjestettiin hybridi-muodossa. Tutkijaryhmämme ylhäältä vasemmalta Patrik Lundell, Hannu Salmi ja Jani Marjanen. Alempana Petri Paju ja Heli Rantala. Erik Edoff puuttuu kuvasta. Kuva Janne Rentola, SLS.

Syksystä 2021 saatoimme vihdoin käyttää avointa tietokantaamme osatutkimuksiin, joten alun perin suunniteltu tutkimus- ja kirjoitustyö eteni jälleen. Kirjoitimme yhdessä konferenssipaperin uudesta tietokannasta, josta sitten teimme julkaisun myös ruotsiksi. Jälkikäteen on helppo unohtaa, että eihän tietokanta aina toiminut odotetusti. Sen metatietojen sekä käyttötoimintojen paranteluun sujahti roimasti työaikaa useissa kohdin.

Vuosi 2021 kului vielä pääosin epävarmuudessa tapaamisten suhteen, joten osa hankkeen tutkijoista osallistui esitelmällä kokonaan etänä järjestettyyn konferenssiin. Pandemian alkuhämmennyksessä tapahtumia peruttiin tai siirrettiin, mutta melko pian etäosallistuminen konferensseihin vakiintui osaksi tiedeyhteisöjen toimintaa. Koska opetus oli siirtynyt enimmäkseen verkossa pidettäväksi, materiaalia tekstintoistoista hyödynnettiin esimerkkeinä kurssilla, joka käsitteli digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja historiantutkimuksen lähteinä. 

Oikeastaan vasta keväästä 2022 lähtien maailma avautui enemmän. Pääsimme konferensseihin tapaamaan kollegoita ja saamaan palautetta, ensin Uppsalassa keväällä 2022 (Digital Humanities in the Nordic and Baltic Countries) ja sitten pohjoismaiseen historiantutkijoiden tapaamiseen Göteborgissa elokuussa 2022.

Tietokanta ja kirjan kirjoittaminen yhdistävät

Alkuperäistä julkaisusuunnitelmaa muokattiin vuosina 2020–2021 ja päätettiin keskittyä kirjan kirjoittamiseen. Kirjahanke aloitettiin pyrkimällä tuottamaan tekstiä takarajoihin mennessä. Määräajat lipsuivat, mutta korvattiin samantien uusilla. Kesän lopulla 2022 projekti kokoontui Turussa lähitapaamiseen pariksi päiväksi. Se jäi projektin intensiivisimmän työskentelyajan ainoaksi lajissaan.

Hankkeen tietokannan avulla voi kirjoittaa kirjan tai vaikka valmistautua joulun viettoon. Lähde: https://textreuse.sls.fi/

SLS huolehti suurelta osin tutkimuksesta tiedottamisesta. Nina Edgren-Henrichson esimerkiksi haastatteli hankkeen tutkijoita SLS:n tutkijablogiin. Viimeisimpänä ajankohtaisista tutkimusteemoistaan projektissa kertoi Erik Edoff Uumajan yliopistosta (ks. https://www.sls.fi/sv/blogg/vad-hade-sverige-och-finland-gemensamt-efter-1809).

Verkossa työskennellen kirjan osat pitenivät vähitellen, kunnes päästiin kirjan viimeistelyvaiheeseen keväällä 2023. Alusta asti lukujen käsikirjoituksia kommentoitiin ja ruodittiin totta kai Zoom-tapaamisissa, mikä tasan jaettuine kommentointivastuineen oli varsin tehokas keino saada ja antaa palautetta. Huomioita merkittiin ja lisäyksiä kirjoitettiin suoraan Google docsin dokumentteihin.

Lopulta yhteistyössä oli paljon tuttua ja sitä edisti varmaan osaltaan työskentely hyvin konkreettisesti jaetun, yhteisen historian eli ylirajaisen lehtiaineiston tekstintoistojen parissa. Tilannetta helpotti, että ainakin tällaisen digitaalisen historiantutkimuksen hankkeen tapauksessa tarvittavat digitaaliset työkalut ja aineistot (pl. ruotsalainen tutkimusaineisto) olivat jo olemassa koronan iskiessä täydellä voimalla, ja loppujen etätyön niksien oppiminen vain kesti jonkin aikaa. Toki ilman pandemiaa olisimme varmaan jatkaneet suunnitellusti eli pitäneet workshopit lähitapaamisina, vaikka niitä olisi ollut harvemmin (ja kustannukset olisivat vastaavasti kasvaneet). Toisaalta on myös mahdoton tietää, millaisia tuloksia lähitapaamiset olisivat tuoneet tullessaan, vuorovaikutuksellisuus kun on useimmiten toisenlaista verkossa kuin kasvokkain tavattaessa.

Vertaisarvioinnin ja tyypillisen loppukirin jälkeen käsikirjoitus valmistui taittokuntoon. Otsikoksi muotoiltiin Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Hankkeen järjestyksessä toinen, perinteisempi seminaari läsnäolijoineen järjestettiin juhlistamaan hankkeen laajennetun tietokannan ja kirjan julkaisua SLS:n tiloissa Helsingissä 25. elokuuta 2023. 

Ylirajaisessa yhteistyössä nousi esiin monta hyvää käytäntöä, joita kannattaa muistaa ja jatkaa myös tulevaisuudessa. Eduksi olivat selkeät käytännöt ja pelisäännöt alusta asti, avoimet jaetut aineistot ja sopiva alusta mahdollisen yhdessä kirjoittamisen avuksi sekä useammat, lyhyetkin tapaamiset verkossa esimerkiksi tekstien luonnoksista keskusteluun. Säännölliset Zoom-tapaamiset läpi hankkeen paitsi rytmittivät (etä)työskentelyä myös vahvistivat ryhmänä toimimista.

Jälkikäteen koronapandemian aika voidaan nähdä historiantutkimuksen digitalisoitumisen jälleen uutena askeleena, jolloin pitempään tehty aineistojen digitointi verkkoon ja verkko-opetus otettiin entistä tehokkaammin käyttöön. Korona-ajan rajoitteista vapautumisen jälkeen seuraava askel on valikoida tutkimukseen -ja varmaan myös opetukseen- sopiva yhdistelmä etä- ja lähityötapoja, mistä historiantutkijoiden kannattaa yleisemminkin vaihtaa ajatuksia.

Petri Paju, Hannu Salmi ja Heli Rantala

*

Linkit:

Hankkeen Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 kirja:

Patrik Lundell, Hannu Salmi, Erik Edoff, Jani Marjanen, Petri Paju and Heli Rantala (eds.) Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Mediehistoriskt arkiv, Lund 2023. Saatavissa: http://mediehistorisktarkiv.se/bocker/information-flows-across-the-baltic-sea-towards-a-computational-approach-to-media-history/

Tietokanta Suomen ja Ruotsin sanomalehtien tekstintoistoista:

Vesanto, Aleksi, Paju, Petri, Rantala, Heli, Edoff, Erik, Lundell, Patrik, Marjanen, Jani, Salmi, Hannu: Text reuse in the Swedish-language press, 1645–1918: Database. (August 2023.) https://textreuse.sls.fi/

Lisätietoja projektin kotisivulta ja SLS:n tapahtumasivulta:

https://blogit.utu.fi/informationsfloden/

https://www.sls.fi/sv/evenemang/seminarium-informationsfloden-over-ostersjon

Atomipapiston jäljillä. Ydinjätehuollon tulevaisuusajattelua 1980-luvulta

10.9.2021 / / 0 Comments

Ydinjätteiden kohtalon pohdinnan yksi aikanaan repäisevä idea on ollut perustaa atomipapisto huolehtimaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset jättävät loppusijoituslaitoksen rauhaan vähintään kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Ehdotusta kehitteli semiootikko Thomas Sebeok 1980-luvun alussa.

Kuvassa on nykyajan etäinen, leikillinen vastine atomipapistolle eli IAEA:n pääjohtaja Rafael Mariano Grossi seurueineen vierailulla Onkalossa vuoden 2020 lopulla. IAEA Imagebank. Kuva: TVO / Tapani Karjanlahti.

Ydinjätteiden tulevaisuudessa tuottamiin haasteisiin ja mahdollisiin ongelmiin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, kun ydinenergian käyttö oli päässyt alkuun ja kasvoi voimakkaasti. Vuosikymmenen puolivälin scifi-televisiosarjassa Avaruusasema Alfa tulevaisuuden ydinjätteet haudattiin Kuuhun (ks. Kaartinen 2021). Avaruutta loppusijoituksen vaihtoehtona tutkittiin aikanaan tosissaan, mutta 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa realistiselta haudata tappavasti säteilevä jäte syvälle maaperään.

Erityisesti vaarallisesti säteilevä käytetty ydinpolttoaine tulee pitää ihmisten ulottumattomissa loputtoman kauan. Usein puhuttiin 10 000 vuodesta. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa perustettiin työryhmä Human Interference Task Force. Monitieteisen työryhmän tehtäväksi annettiin pohtia, kuinka pitää kaukaisen tulevaisuuden ihmiset loitolla ammoin täytetyistä ydinjätehaudoista.

Työryhmään nimitettiin myös lingvisti, Indianan yliopiston professori Thomas A. Sebeok (1920–2001), joka tunnetaan semiotiikan tutkijana ja kehittäjänä. Semiotiikka tutkiii merkkejä ja niiden käyttöä. Sebeokin ja kollegoiden ajatukset tarvittavista varoitusmenetelmistä ja -merkeistä, jotka toimisivat yli 300 ihmissukupolven kielellisten ja kulttuuristen muutosten ja katkosten ydinjätealueen vaaroista muistuttaen, saivat 1980-luvulla uuden nimityksen atomisemiotiikka.

Thomas Sebeok oli 1960-luvulla tutkinut muun muassa biosemiotiikkaa, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välistä kommunikaatiota, joten hänet tiedettiin uusien ajatusten avaajana. Semiootikko Sebeokin tunnetuksi tekemä Atomic priesthood on kuitenkin alun perin Alvin Weinbergin Science-lehdessä 1972 lanseeraama termi (silloin ”nuclear priesthood”). Siinä Weinberg pohtii sitä, kuinka poikkeuksellisen pitkäkestoisia kysymyksiä ja vaateita ydinenergia ihmiskunnalle asettaa ja päätyi ajatukseen, että tunnetuista rakenteista vain uskonnolliset instituutiot ovat olleet samalla tapaa pitkäikäisiä. Sivumennen sanoen yliopistot edustivat nekin hänelle erityistä ajallista pysyvyyttä. 

Atomipapisto-ajatuksessa Sebeokin ehdotus oli, että varoitusmerkkien ja maastoesteiden lisäksi tulisi luoda erityinen tieteellinen sisäpiiri tai salaseura, joka asiantuntijapolvesta toiseen ylläpitää soveltuvia rituaaleja ja uskomuksista ammentavia käsityksiä ja varoituksia ydinjätehaudasta. Nämä tavat ehkäisevät yritykset kaivaa jäte päivänvaloon. Vain vihkiytynyt atomipapisto tietäisi, mitä maan povessa tosiasiassa lymyää. Salamyhkäinen seura välittäisi muistitietoa eteenpäin sekä täydentäisi itse itseään vuosisatojen vieriessä. Oikeastaan Sebeok lähinnä luonnosteli ajatuksensa atomipapistosta ja jätti sen kehittelyn ja kritiikin muille.

Mutta Sebeok ei olettanut mitään silloisen tai nykyisen ydinalan iki- tai kestonyrkkiä. Idean isän sanoin: ”A ritual annually renewed can be foreseen, with the legend retold year-by-year (with, presumably, slight variations). The actual ”truth” would be entrusted exclusively to — what we might call for dramatic emphasis — an ”atomic priesthood”, that is, a commission of knowledgeable physicists, experts in radiation sickness, anthropologists, linguists, psychologists, semioticians, and whatever additional expertise may be called for now and in the future.” (Sebeok 1984.) Ydinjätesijoituksen tietämystä ylläpitämään tarvittaisiin monialainen ryhmä eri tieteenalojen osaajia.

Historiantutkija Sebastian Musch punnitsee artikkelissaan atomipapiston idean kantavuutta tieteiskirjallisuuden vastaavien kehittelyjen avulla. Walter M. Millerin alun perin 1959 julkaistu A Canticle for Leibowitz (suomennettuna Viimeinen kiitoshymni, 1962) kertoo tuhoisan ydinsodan jälkeen tieteellistä tietoa säilyttävästä katolisesta munkkien veljeskunnasta, joka tulkitsee väärin ydinsotaa edeltäviä merkkejä ydinenergiasta eikä enää ymmärrä mitä informaatiota oikeastaan kopioi ja säilöö. Vähemmän tunnettu ja arvostettu Arsen Darnayn Karma ja toinen tarina 1970-luvun loppupuolelta puolestaan nostavat esiin, että atomipapisto voi päätyä uskonnollisiin kiistoihin ja esimerkiksi uskomaan aivan päinvastaista kuin mitä sen tehtäväksi annettiin alun perin. Se olisi hengenvaarallinen erehdys koko maapallolle. Näitä kehittelyjä pohdittuaan Musch pitää atomipapiston idean luotettavuutta liian riskialttiina ydinenergian ja -aseiden potentiaalisesti tuhoisan teknologian hallintaan.

Thomas A. Sebeokille puhuminen papistosta viittasi uskonnollisten instituutioiden jatkuvuuden ylläpitäjiin. Hän ideoi, että ydinala tarvitsi pitkän päälle jotakin samankaltaista. Kuvassa pappi vihitään virkaansa, 4.6.1958. Oulu. JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.

Ehdotus atomipapistosta tai ydinpapistosta oli sen verran resonoiva ja poliittisesti epäkorrekti, varsinkin kun ydinvoima nostatti useissa länsimaissa voimakkaita vastareaktioita 1980-luvulla, että se on herättänyt paljon jatkokeskustelua ja kommentteja – tämä varmaan on ollut ehdottajan tarkoitus sanavalintaa tehtäessä. Jokin kuivempi termi kuten ”pysyvä asiantuntija(työ)ryhmä” olisi varmuudella hautautunut syvälle vanhojen tutkimuspapereiden hautausmaalle (mieluiten kansalliskirjaston tai vastaavan kirjavarastoon, jossa ne sentään säilyvät). Valittu termi on sellainen, että monet journalistit nostavat sen ilomielin otsikkoon 40 vuotta ensijulkaisun jälkeen ja sen tulkinta kiinnostaa kukaties myös jatkossa. 

Sebeok tunsi merkit ja termit markkinoinnin apuna. Atomipapisto voikin toimia avaimena tarkastella huomattavasti laajempaa keskustelua atomisemiotiikasta ja ydinjätettä koskevien varoitusten kehittelyä. Semiootikon ehdotukset olivat ja ovat monitulkintainen ja kritiikillekin altis yhdistelmä tiedonvälitystä, vallankäyttöä, uskontoa ja tiedettä. Jotkin Thomas Sebeokin perusajatukset viestinnästä tuhansien vuosien päähän ovat kestäneet aikaa, kun niihin on maailmalla palattu 2010-luvulla ydinjätteen eli tarkemmin käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen muuttuessa entistä ajankohtaisemmaksi haasteeksi.

Eurajoen Olkiluodossa tällainen ”ydinjätehauta” eli loppusijoituslaitos on parhaillaan rakenteilla ja se saatetaan joidenkin vuosien kuluttua ottaa käyttöön lajissaan ensimmäisenä. Palaan toisessa yhteydessä Sebeokin ajatusten kulkeutumiseen Suomeen ja niiden vastaanottoon.

Petri Paju

Kirjoittaja toimii hankepäällikkönä Kansallisen ydinjätehuollon tutkimusohjelman projektissa Ydinjätteen loppusijoitus ja yhteiskunnallinen muisti.

Lähteitä

Kaartinen, Marjo: Avaruusasema Alfa – Kuuajan avaruusmatkailua 1970-luvun puolivälin televisiossa. Teoksessa Kuviteltu avaruus: Matkoja Maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju & Petri Saarikoski. Kulttuurihistorian seura, Turku 2021.

Musch, Sebastian: The Atomic Priesthood and Nuclear Waste Management – Religion, Sci-fi Literature and the End of our Civilization. Zygon – Journal of Religion and Science. Volume 51, Issue 3 (2016), 626–639.

Paju, Petri: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK TR 32. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020.

Sebeok, Thomas A.: Communication measures to bridge ten millennia. Technical report. (BMI/ONWI–532). United States, 1984.

Poikkeusajan keksinnöt – vastikenäyttelyssä vuonna 1918

29.4.2021 / / 0 Comments

Reilu sata vuotta sitten, syksyllä 1918 tai 103 ekr (ennen koronaa), Suomessa elettiin kriisiaikaa – tai sen häntää, minkä lisäksi maassa kiersi pandemia, espanjantauti. Tosin pahin alkoi olla ohi ainakin siitä päätellen, että eri järjestäjätahot kokosivat viime vuosien pulan kirvoittamista keksinnöistä valtakunnallisen näyttelyn. Helsingissä järjestetty tapahtuma sai nimen säilyke- ja vastikenäyttely, ruotsiksi konserv- och surrogatutställning.

Tapahtumapaikkana palveli uusi (eli nykyinen) Helsingin päärautatieaseman rakennus, joka oli tuolloin vasta valmistunut. Matkustajilta se oli vielä suljettu. Varmaan jo upouusi asematalo sinänsä houkutti kävijöitä, mikä samalla kasvatti ruokakeksintöjen tunnettuutta.

Uutukaiset tilat pursuivat monenlaista nähtävää. Näyttelypöydät ja -hyllyt notkuivat eri tavoin säilöttyjä luonnon antimia kuten suolattua, kuivattua ja savustettua kalaa sekä marjoista ja vihanneksista sokeritta valmistettuja terveyspommeja. Monenlaisia säilykkeitä esiteltiin pienissä ja suurissa paketeissa. Kansan kahvihampaan kolotuksesta kertoi, että pelkästään kahvinkorvikkeita laskettiin olevan tarjolla yli 230 lajia.

Annetaan Fanny Hultin opastaa, kuten hän teki Emäntälehdessä: ”Menemme sitte katsomaan miten paljo vastikkeita on keksitty hädänaikana. Eri vihanneksista valmistettuja jauhoja, raparperi, selleri, porkkana, punajuuri, herne ja petäjäleipää, y. m. Kahvi- ja tee-vastikkeita rajattomassa määrin, saippuata koiran ja hevosen rasvasta, kalantotkuista, siirappia perunajauhoista y. m. — Valtion taloustoimikunta asettaa näytteille kokoelman erilaisia hätäleipälajeja, jotka on valmistettu maaseudun talouskouluissa.” (Hult 1918, 156.) Näyttelyä kokoamassa ollut Fanny Hult oli päätoimittaja ja Marttaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja (vuosina 1904–1924).



Näyttelynäkymä Eva Somersalon arvioivassa lehtiraportissa. Suomen Kuvalehti, 07.12.1918, nro 49, s. 13. Lähde: Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiaineisto.

Marraskuun loppupuolella pidettyä näyttelyä oli valmisteltu pitkään ja avoimesti. Sinne oli kerätty ja saanut vapaasti ehdottaa esille pantavaa, siis pula-ajan oloissa ja tunnelmissa tuotettuja korvikekeksintöjä ja säilömisratkaisuja. Tarkoitus oli jakaa kansalaisten ideoita ja oppeja laajemmalle, periaatteessa kaikille avuksi tuleviinkin tilanteisiin.

Järjestäjinä toimivat Valtion kotitaloustoimikunta, Uudenmaan ja Hämeen läänien Maanviljelysseurat, Marttayhdistys, ja Suomen Lääkekasvien viljelys ja -keräysosuuskunta.

Runsaasti näytteilleasettajia paikalle innoittanut messutilaisuus keräsi huomiota sanomalehdissä. Raporttien mukaan yleisöä virtasi sisään niin kaupungista kuin maalta. Oleelliseksi osaksi ohjelmaa oli leivottu opettavaisia luentoja muita esityksiä. Näyttely toteutettiin monella tapaa nimenomaan naisten voimannäytteenä eikä tämä jäänyt huomioimatta varsinkaan naisliikkeen julkaisuilta.

Kokonaan soraäänittä ei selvitty. Lehdissä nousi esiin keskustelua ja kritiikkiä kielikysymyksestä – kriitikoiden mukaan näyttelyssä oli liiaksi ruotsinkielistä ohjelmaa, ja suomenkieliset vieraat eivät olleet tulleet äidinkielellään ymmärretyksi jossakin tilanteessa.

Erikoiselta yksityiskohdalta kuulostaa Eva Somersalon arviossaan Suomen Kuvalehdessä ilmaisema närkästys siitä, että näyttelyn ravintolassa hinnat olivat niin paisutettuja, että useimmat vieraat lienevät kovan taksan takia jääneet ilman vastikeleipää! Ainakin näyttelyssä ja kenties myös kahviossa oli tarjolla esimerkiksi kaisla- ja jäkäläleipää.

Vielä puoli vuosisataa vanhempi kriisiajan idea oli paloviinan valmistus jäkälästä. Kaikkein pahimpana nälkävuotena tunnetun vuoden 1868 kuluessa Suomen sanomalehdet julkaisivat runsaasti uutisia keksinnöstä, joka nimettiin jäkäläviinaksi, ruotsiksi tuolloin lafbränvin. Olen yhtenä koetapauksena tutkinut, kuinka tästä Ruotsissa tehdystä keksinnöstä ja siihen Suomen puolella ehdotetuista parannuksista uutisoitiin molemmin puolin Pohjanlahtea vuonna 1868. Tapaustutkimus on osa hanketta Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (2020–2022), jota rahoittaa Svenska Litteratursällskapet i Finland ja joka tarkastelee tekstintoistoja kahden maan sanomalehdistöjen välillä. Pidin jäkäläviinan nostattamasta innostuksesta esitelmän Baltic Connections -konferenssissa huhtikuussa 2021.

Kovin pitkäikäistä nautintoainetta jäkäläviinasta ei kuitenkaan muodostunut, vaikka myöhemmin juuri 1918 Suomessa, tarkemmin Tampereella, jälleen valmistettiin jäkäläalkoholia. Ilmeisesti ja järjestäjätahot huomioon ottaen ymmärrettävästi kyseistä ”ilolientä” ei esitelty vastikenäyttelyssä. Lisäksi tuolloin jäkäläviina käytettiin valtaosin teollisuuden tuotteisiin.

Pandemia-ajan näyttely ja keksinnöt

Ajankohtaisen koronapandemian näkökulmasta tuntuu jäätävän huolettomalta, että näyttelyä marraskuulle 1918 järjestettäessä ei mainittu espanjantautia. Toinen aalto tuota erityisen tappavaa pandemiaa pyyhki ympäriinsä eri puolilla Suomea syksyllä 1918.

Nykytiedon valossa näyttää vahvasti siltä, että tapahtuma toteutettiin liian pian pandemian kannalta, sillä espanjantauti jatkoi kiertoaan. Yhtä ilmeiseltä näyttää, että aikalaiset eivät joko jaksaneet enää välittää tai että uusiin tautiaaltoihin ei oikein uskottu. Ehkä koettelemuksen arveltiin vihdoin olevan ohi.

Koronapandemia on sekin tuottanut monenlaisia uusia ajatuksia, käytäntöjä ja keksintöjä. Jotkin niistä varmaan jatkavat elämäänsä pandemian jälkeen. Digitaaliseen aikakauteen sopii, että keksintöjä on maailmalla jo kerätty verkkonäyttelyyn. Lisäksi Suomessa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt korona-ajasta kokemuksia ja muistitietoa.

Kukaan ei vielä tiedä, milloin ”koronakeksintöjä” voi turvallisesti esitellä esimerkiksi jossakin museossa, mutta jos kriisiajan luovuus kiinnostaa, koronakatselmusta odotellessa kannattaa tutustua aiempien kriisien ja esimerkiksi loppuvuoden 1918 ponnistuksiin ja oppeihin. 

Näin toisena pandemiakeväänä monista varmaan tuntuu siltä, että korona-aikaa avaavaan näyttelyyn en ainakaan astu syksyllä 2021. (Tuskin sellaista silloin vielä kukaan tarjoaakaan…) Silti omalla kierolla tavallaan kiinnostavaa historiaa tästäkin vaiheesta tulee – joskus tulevaisuudessa. Minähän vuonna kulttuurihistorian oppiaineessa tutkitaan koronakeksintöjä ja niiden vaikutushistoriaa?

Petri Paju

Teksti on kirjoitettu hankkeessa Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (2020–2022), jota rahoittaa Svenska Litteratursällskapet i Finland. 

Lähteet

Hult, Fanny: Näyttely Helsingissä 17–23 marraskuuta 1918. Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja, 01.12.1918, nro 12, s. 2 (154-157).

Naisten näyttely. Naisten ääni, 23.11.1918, nro 33, s. 10.

Konserv- och surrogatutställningen i Helsingfors. Ett imponerande prov på vad kriget lärt även oss. Björneborgs Tidning, 22.11.1918, nro 80, s. 3

Konserv- och Surrogatutställningen i Helsingfors den 17–23 nov. Dagsprogram. Åbo Underrättelser, 14.11.1918, nro 239, s. 6

Somersalo, Eva: Säilyke- ja vastikenäyttely. Suomen Kuvalehti, 07.12.1918, nro 49, s. 11.

Säilyke- ja vastikenäyttely. Uusi Suometar, 21.11.1918, nro 246, s. 6.

Kirjallisuutta 

Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.

Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, (2005) 2. painos, Helsinki 2020.

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993. 

Suuryritys IBM ja sen tytäryhtiö täytti tasavuosia

18.5.2012 / / 0 Comments

Yhdysvaltalainen tietotekniikkajätti International Business Machines eli IBM laskee historiansa alkavaksi vuodesta 1911. IBM oli Financial Timesin vuoden 2011 listauksessa maailman 14 suurin yritys markkina-arvolla mitattuna. (Vertailun vuoksi: suomalaisille tutumpi Nokia tippui saman vuoden kuluessa sijalta 102 sijalle 271.) IBM perusti tytäryhtiönsä Suomen IBM:n vuonna 1936. Vuonna 2011 Suomen tytäryhtiö täytti siten 75 ja IBM juhli satavuotista taivaltaan. Miten yhtiö investoi historiansa tuntemiseen ja näkymiseen? Selostan tätä siltä osin kuin tunnen tapahtumia.

Sain osallistua IBM:n 100-vuotisjuhlien avajaisiin yhtiön Suomen pääkonttorissa Helsingin Munkkiniemessä. Päivä alkoi kutsutilaisuudella, jossa esiintyivät yhtiön nykyinen Suomen toimitusjohtaja ja viisi edellistä toimitusjohtajaa – siis kaikki elossa olevat entiset toimitusjohtajat, jotka yhdessä ovat ohjanneet yritystä vuodesta 1978. Kukin kertoi vuorollaan omien johtovuosiensa keskeisistä teemoista, haasteista ja saavutuksista. Sen jälkeen paikalle kutsutut (talous)toimittajat kysyivät hieman lisätietoja. IBM:n viestintäihmiset taltioivat tilaisuutta myöhempään käyttöön.

Seuraavaksi tutustuttiin IBM:n 100-vuotisnäyttelyyn pääkonttorin valopihalla. Näyttelyssä yhdistyvät historialliset esineet, tiedonpalat ja vanhat valokuvat (seinäversioina) kokeiltavaan Watson-tietokonedemonstraatioon, joka vastikään pelasi voittoisasti jeopardyä ja sai paljon julkisuutta joka puolella. Lisäksi esiteltiin tulevaisuuden teknologioita, joita IBM on kehittämässä mm. Zürichin uudessa Nano-keskuksessaan. Esillä on niin toimiva reikäkorttilajittelija IBM 082 (tehtiin vuodesta 1949 alkaen), käsirei’itin ja ajantarkkailulaitteita 1900-luvun alusta, IBM 360-tietokoneen kontrollipaneeli 1960-luvulta kuin 1980-luvun ensimmäisiä PC-koneita.

Avajaisissa IBM-veteraanit ”demosivat” historiaa. Muutama IBM:n eläkeläinen ja IBM:n pitkäaikainen asiakas Reijo Pukonen, joka oli mukana jo ostamassa Ensi-tietokonetta (IBM 650) Postisäästöpankkiin vuonna 1957, kertoivat kiinnostuneille historiallisista esineistä. Iltapäivällä näyttely avautui asiakkaiden edustajille ja IBM:n myyjille, jotka kokoontuivat juhlistamaan yhtiön satasta näyttelytilaan. Kotimainen ikätoveri, 100-vuotias perheyritys Machinery sai lahjaksi toimitusjohtajien tapaamisessa (kieli poskella) kaivatun IBM-sähkökirjoituskoneen, aina toimintavarman PC:n edeltäjän. (Muihin juhlavuoden tilaisuuksiin en osallistunut.)

Amerikkalainen emoyhtiö IBM on puolestaan satsannut historiaansa teettämällä kirjan ja monipuoliset verkkosivut: http://www-03.ibm.com/ibm/history/ibm100/us/en/ sekä historiavideoita (saatavilla Youtubessa). Kirjassa Making the World Work Better: The Ideas That Shaped a Century and a Company yhdysvaltalaiset journalistit Kevin Maney, Steve Hamm ja Jeffrey M. O’Brien tarkastelevat (IBM:n sivujen mukaan) kuinka IBM on edistänyt teknologian ja modernin yhtiön kehitystä sadan vuoden aikana.

Kuilu tytäryhtiön todellisuuteen on suuri. Selostamassani juhlatilaisuudessa kuvattiin osittain Suomen IBM:n historiavuoden yksi päätulos, josta jonkinlainen pikakelaus on katsottavissa netissä:

”IBM 100 vuotta, Suomen IBM:n videohistoria”

(Allekirjoittanut esiintyy pari sekuntia minuutin kohdalla.)

**

Nykytilanne näyttää ehkä siltä, että tytäryhtiöiden yksityiskohtainen historia on haasteellinen alue, kenties sukupuuttovaarassa, ja ”nettihistoria” korvaa… saa nähdä mitä.

Yhtäältä työtä riittäisi siinä, että yrityksille myytäisiin ajatus historiansa tuntemisesta luontevana osana yrityksen yhteiskuntavastuuta eikä vain rusinat pullasta -mainontana senhetkisiin tarpeisiin. Toisaalta 150-vuotias Stockmann näytti hiljattain mallia teoksessa Hulluja Päiviä, huikeita vuosia, Stockmann 1862–2012. (Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss, Siltala 2012.) Tosin Stockmannin historian nettiläsnäolo on huomattavasti teknologiajättiä vaatimattomampi.

Näiden hajahuomioiden jälkeen pointtini onkin ehkä toinen kuin kirjoituksen aloittaessani: kenties meidän historiantutkijoiden tulisi ajatella tätä nettihistoriaa enemmän kuin on tapana. Ainakaan näiden yrityskokemusten perusteella tulevaisuuden historia ei (glup eli nielaisu) ole kirjoissa.

Pitkä marssi – kohti eurooppalaista tutkimusta

8.6.2011 / / 0 Comments

Yhteiseurooppalainen tutkimusohjelman Inventing Europe, jossa maanosan historiaa tarkasteltiin teknologian kehityksen kautta, päättyi vuonna 2010. Työ jatkuu. Ohjelman tausta lasketaan ainakin vuodesta 1999, itse olen ollut (alustavasti) mukana vuodesta 2001 saakka. Hanke eteni verkostoitumisena, käytännössä viestintänä, konferensseina ja muina tapaamisina vuoteen 2006, jolloin eri projektiryhmät hakivat rahaa Euroopan tiedesäätiön (European Science Foundation, jonka suomalainen rahoittaja on Suomen Akatemia – kyse ei siis ole EU:sta) Inventing Europe -hausta.

Yksi neljästä läpimenneestä tutkimusryhmähakemuksesta käsitteli tietotekniikan historiaa Euroopassa ja Euroopan rakentajana. Hakemuksessa tärkeä osa oli Hannu Salmen johtamalla ja toteuttamallani tietokoneyritys IBM:n eurooppalaista kehitystä tarkastelevalla projektilla. Muita projekteja oli lukuisia eri maista, keskeiset Hollannista ja Tsekistä. Vuosina 2007–2010 hankkeemme kokoontui melko tiheään eri puolilla Eurooppaa – kesällä 2009 kesäkouluun ja julkaisuntekotapaamiseen Turkuun. Verkosto on levinnyt parin sadan tutkijan matoksi ympäri maanosaa ja Yhdysvaltoihin – tihentymiä on erityisesti Hollannissa, josta kokonaisuutta on koordinoitu.

Parhaillaan tutkijaverkoston valitut palat miettivät miten tästä eteenpäin. Ohjelman loppuraportti antaa välähdyksiä siitä, mitä kaikkea tutkijat ovat tehneet. Tuloksia kootaan mm. moniosaiseksi kirjasarjaksi, eräänlaiseksi vaihtoehtoiseksi Euroopan historian esitykseksi. Useita kokoomateoksia on jo ilmestynyt tai ilmestyy pian. Tuloksiin voi tutustua myös verkkonäyttelyssä Europe, Interrupted.

Yhteistyössä mukanaolon vaikutuksia on hankala arvioida, sen verran läpitunkevaksi tällainen pitkäaikainen vuorovaikutus muodostuu. On helpompi kritisoida sitä missä ei onnistuttu kuin arvostaa aikaansaatua. Kirjoitin ohjelman loppuraporttiin itse, että ohjelmakokemus on avannut sitä, miten fragmentoitunutta ja kansallisen rajojen rajaamaa historiantutkimuksemme edelleen on. Toimiva yhteistyökulttuuri tulee luoda, itsestään sellaista ei eurooppalaisilla tutkijoilla synny. Amerikkalaisilla kollegoilla tilanne tuntuu olevan parempi. Heidän roolinsa ainakin meidän hankkeessamme on ollut arvokas ja ”heidän” organisaatioidensa (Society for the History of Technology:n yksi Special Interest Group (SIGCIS), IEEE Annals of the history of computing -lehti) yhteyteen on rakennettu myös pysyvämpiä toimintoja alaamme kansainvälistämään.

Nämä opit ovat kieltämättä yleistyksiä ja toivon mukaan ohjelman eurooppalainen ”myyräntyö” puhkeaa tutkimustuloksiksi viiveellä – se on varmaankin jopa luultavaa, vähintään odotettua. Sitä varten ainakin sommittelen parhaillaan tiedonpaloja Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2010–12) – rahoituksen saamisessa Inventing Europe takuuvarmasti auttoi. Euroopan(kin) kanssa on vain välillä oltava pirullisen kärsivällinen.

Kekkonen, Ilmarisen Suomi ja atomi – televisioesiintyminen herättää ajatuksia

19.5.2011 / / 0 Comments

Huhtikuussa Ylen TV2:n toimittaja Jari Hakkarainen soitti ja pyysi haastattelua ydinvoiman historiaan liittyen. Hän oli lukenut kirjoitukseni atomihuumasta 1950-luvulla sekä kiinnostunut väitöskirjan ”Ilmarisen Suomen” ajatuksesta, kenties lähtökohtanaan akateemikko Erkki Laurila, joka oli keskeinen tutkimuskohde näissä molemmissa aiheissa. Tavatessa kuulin, että Hakkarainen on aikanaan opiskellut sivuaineena kulttuurihistoriaa.

Ylen kuvaajan pystytettyä valonsa seminaarihuone Virkkuseen nauhoitimme vartin verran haastattelua, joka liikkui atomivillityksen alkuperästä Laurilan teknologiapolitiikkaan tai ”Ilmarisen Suomen” suunnitelmaan, atomivoiman myöhempiin ratkaisuihin ja myös Zwentendorfin käynnistämättömään ydinvoimalaan, josta kirjoitin tänne blogiin aiemmin. Keskustelusta murto-osa, kuten oli odotettavissa ja puhekin, päätyi tähän linkitettyyn Ajankohtaisen kakkosen ohjelmaan (n. 30 minuutin kohdalla), joka esitettiin (pari siirron jälkeen) 17.5.2011. –Fukushiman ydinvoimalakatastrofistahan on jo kulunut pari kuukautta, joten atomivoima ei enää tunnu nii-in ajankohtaiselta; media etenee vauhdilla. (No, voimalat pysyvät.)

Lyhytohjelman yksi johtopäätös kuului ”Ilmarisen Suomi olikin Kekkosen Suomi”. Pikemminkin sanoisin, että presidentti Kekkonen tuki ”Ilmarisen Suomen” ajatusta ja hänen mediapersoonaansa käytettiin täysimittaisesti tiede- ja teknologia -asioiden tärkeyden osoittamisessa ja niiden työntämisessä julkisuuteen – toimittajat kun juoksivat sinne minne Kekkonenkin harppoi.

Siis Kekkosen Suomesta tuli ”Ilmarisen Suomi”, teknologiaan sijoittava ja uskova valtakunta, vaikka suunnitelman makeimmat hedelmät kerättiin vasta Kekkosen ajan jälkeen ja aivan muilla aloilla kuin atomienergian saralla.

Joka tapauksessa ohjelma osoittaa, että atomiaihe tarjoaa herkullista kuvamateriaalia — ei ihme, että syksyllä siitä pitäisi olla tulossa kotimainen dokumentti.

Fukushima – Zwentendorf

18.3.2011 / / 1 Comment

Maanjäristyksen aiheuttama ydinvoimaonnettomuus Japanissa nostaa ydinvoiman jälleen yhteiskunnallisen keskustelun aallonharjalle. Näistä tyrskyistä on aiemmin tullut suhteellisen hurjat – luultavasti nytkin, vaikka katastrofin lopputulos vaikuttanee asiaan myös eikä se ole vielä tiedossa.

Etenkin ennen näitä päiviä tuntui oudolta, että Itävallassa on harvinaislaatuinen ydinvoimalaitos, AKW (atomkraftwerk) Zwentendorf, jota ei koskaan käynnistetty varsinaisessa tarkoituksessaan, siis energiantuotantoon. Laitosta rakennettiin lähes koko 1970-luku samaan aikaan kun Suomessa tehtiin Loviisan voimaloita, mutta vuonna 1978 järjestetyssä kansanäänestyksessä itävaltalaiset hylkäsivät (varsin niukalla enemmistöllä) atomivoimalan avaamisen ja samalla suunnitelmat viidestä seuraavasta ydinmyllystä. Silloiseen keskusteluun vaikutti muun muassa muistutus joskus 1500-luvulla lähistöllä sattuneesta maanjäristyksestä. En tiedä, penkoiko joku historiantutkija asiaa tuolloin enempää.

Zwentendorfille on kyllä keksitty muuta käyttöä, kuten sen verkkosivuilta voi lukea.

Tuskin tästä tapauksesta voi aivan suoria suosituksia vetää, mutta ainakin se kertoo mahdollisen rajoista jotakin uutta varsinkin suomalaisille: teknologisetkin projektit voi pysäyttää loppumetreille. Ydinvoima on tosin aina kytkeytynyt kiinteästi politiikkaan, ja niin oli Itävallankin tapauksessa.

Historian ironiaa – tai sen osuvuutta – lisää, että kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n, ydinvoiman turvallisuuden keskeisen kehittäjän, päämaja sijaitsee Wienissä.

© 2024 Kulttuurihistoria nyt!

Theme by Anders Noren — Up ↑