Tekijä: rarema

Call for papers for EUPOP 2013, the PCA Europe annual conference, University of Turku, July 31 – August 2, 2013.

Deadline: Friday, March 29th, 2013

Popular Cultural Association Finland (PCA-Finland) ja International Institute of Popular Culture (IIPC) järjestävät Turussa heinä-elokuun taitteessa kansainvälisen populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssin otsikolla EUPOP 2013. Vahvistetut keynote-puhujat ovat professori Russell Reising (Department of English Language and Literature, University of Toledo, Ohio) ja professori Erkki Huhtamo (Design Media Arts, UCLA). Reising on muun muassa amerikkalaisen kirjallisuuden ja 1960-luvun vastakulttuurin sekä japanilaisen populaarikulttuurin tutkija. Kulttuurihistoriasta Turussa väitellyt Huhtamo on puolestaan määritellyt tutkimusnäkökulmaansa media-arkeologiaksi. Hän on keskittynyt erityisesti liikkuvan kuvan varhaismuotojen tutkimukseen.

Popular Culture Associationin (PCA) perustajat ovat professorit Ray Browne (1922–2009), Bowling Green State University, ja Russell Nye (1913–1993), Michigan State University. PCA:n verkkosivulla olevan historiikin mukaan perustamisen taustana oli huoli siitä, että ajan American Studies Association (perustettu 1951) ja sen piirissä tehty kulttuurintutkimus olivat marginalisoineet populaari- ja materiaalisen kulttuurin tutkimuksen. PCA:n ensimmäinen tapaaminen järjestettiin State University of Michiganissa vuonna 1971. Vuonna 1979 PCA ja niin ikään Brownen perustama American Culture Association (ACA) sopivat yhteistyöstä, ja tästä alkoi edelleen jatkuva perinne parittomina vuosina järjestettävistä konferensseista ympäri maailmaa. Vuonna 2009 konferenssin pitopaikaksi valikoitui populaarikulttuurin tutkimuksellaan meritoitunut Turku. Heinäkuussa järjestetyn konferenssin yhteydessä turkulaiset esittivät vierailijoille myös ajatuksen suomalaisen jaoston perustamisesta.

PCA-Finland perustettiin Kari Kallioniemen (Kulttuurihistoria, Turun yliopisto) ja Max Ryynäsen (School of Art and Media, Aalto-yliopisto) johdolla. Suunnitteluvaiheen jälkeen toiminta on konkretisoitunut, sillä PCA-Finland on järjestänyt Seili Summer School -tapahtuman vuosina 2011 ja 2012, johon on osallistunut populaarikulttuurin tutkijoita niin Suomesta kuin muualtakin maailmasta. On ollut mielenkiintoista kuunnella eri tutkimustraditioista tulevien tutkijoiden alustuksia ja samalla havaita, miten paljon samoja peruskysymyksiä populaarikulttuurin tutkijoilla on. Tämä ei ole siinä mielessä yllätys, että jo populaarikulttuurin käsitteen määrittely on itsessään debatin kohteena. Tutkijakontaktien ohella kansainvälisiin vieraisiin on tehnyt vaikutuksen Seilin ja ylipäätään Turun saariston luonto. Tänä vuonna Summer School jää väliin EUPOP-konferenssin takia.

Turun kongressi on niin ikään yhdysvaltojen kattojärjestön alaisen EPCA:n (European Popular Culture Association) toinen EUPOP-konferenssi. Ensimmäinen järjestettiin viime kesänä Lontoossa, puheenjohtajanaan Pamela Church Gibson (London University of Arts / College of Fashion). Suomalaisittain varsin hulppealla paikalla aivan Oxford Circuksen vieressä pidetyssä EPCA:n avauskonferenssissa oli vahva suomalaisedustus. Kulttuurihistorian oppiaineesta osallistujia olivat Kari Kallioniemi, Kimi Kärki, Heta Mulari ja Rami Mähkä, jotka kaikki esittivät paperin. Kaksi ensin mainittua olivat paikalla myös PCA-Finlandin edustajina sopimassa Turun konferenssin yhteistyökuvioista.

PCA:n perinteen mukaisesti konferenssilla ei ole varsinaista teemaa, vaan kaikki populaarikulttuurin tutkimusta koskevat aiheet ovat tervetulleita. Esimerkiksi PCA:n kesän 2009 cfp:ssä asia ilmaistiin näin: “Proposals on all popular culture topics and subjects from any time period and any place(s) welcomed.” Näin on myös Turun konferenssin tapauksessa. Hyväksytyistä papereista muodostetaan sitten toimivia streameja ja sessioita. Esimerkiksi oma paperini oli viime kesän Lontoon konferenssissa sessiossa, jonka nimi oli ytimekkäästi ”Monty Python”! Sisältö myös vastasi otsikkoa, sillä kaikki session kolme paperia todellakin käsittelivät brittiläis-amerikkalaista komediaryhmää, ja mielestäni herkullisen erilaisista näkökulmista.

Oma konferenssini alkoi viime kesänä erittäin mukavasti huolimatta siitä, että aamuherätys oli ollut tarpeettoman aikainen. Perillä olin juuri asettunut istumaan tubessa matkalla Heathrow’lta Lontoon keskustaan, kun silmäkulmassa näytti vilahtavan jotain tutunoloista: sehän oli EUPOP 2012 -logo, konferenssiohjelman kannessa. Oli mahdotonta olla sanomatta mitään, sillä todennäköisyys törmätä toiseen osallistujaan, edes lentokentällä konferenssin avajaispäivänä, on suurkaupungissa epäilemättä aika pieni – ehkä yhtä pieni kuin se usein tällaisissa yhteyksissä mainittu maailma. Vastapäätä istunut henkilö osoittautui taidehistorian professori Joy Sperlingiksi (Denison University, Ohio), PCA:n kattojärjestön presidentiksi, ja vajaan tunnin mittainen matka lyheni huomattavasti mielenkiintoisten keskustelunaiheiden parissa.

Kuten edellä totesin, populaarikulttuurin tutkimuksella on sekä vankka perinne että asema Turun yliopistossa. Tästä esimerkkeinä ovat juuri mainitut PCA-Finland sekä erityisesti monitieteinen, laajalti kansallisesti ja kansainvälisesti verkottunut populaarikulttuurin tutkimuskeskus IIPC. Populaarikulttuurin tutkimus on mainittu painopistealueena myös yliopiston strategiassa. Voidaankin todeta, että Matti ja Teppo, Down by the Laituri ja Ruisrock ovat kaikessa merkittävyydessään vain tunnetuin osa Turkua popkulttuurikaupunkina.

Tervetuloa Turkuun populaarikulttuurin tutkimuksen sekä vanhojen ja uusien tuttavuuksien pariin!

EUPOP 2013: http://eupop2013.wordpress.com/
PCA / ACA: http://pcaaca.org/
IIPC: http://iipc.utu.fi/

Jo jonkin aikaa olemme jälleen kerran eläneet periodia, jota kutsutaan usein joulunajaksi tai joulun odotukseksi. Ajanjakson katsotaan päättyvän viimeistään loppiaisena, jolloin monien taloyhtiöiden pihalle, siihen roska-astioiden viereen, ilmestyy joukko neulasensa luonnon kiertokululle luovuttaneita kuusia. Muutamien oksissa saattaa vielä olla takertuneena hopeanvärisiä koristenauhoja, jotka muistuttavat puiden juuri päättyneestä käyttötarkoituksesta.

Mutta milloin tämä ajanjakso on alkanut? Tapahtuiko se tänä vuonna marraskuun 17. päivä klo 12–17, jolloin Suomen (kiistaton!) joulukaupunki Turku avasi joulukatunsa? Viitteitä tulevasta oli toki jo nähty ja kuultu varsinkin mainoksissa eri medioissa. Todellisuudessa joulunodotus alkaa tietenkin yksilöllisesti, itse kunkin tietoisuudessa, sitä ennen jossain alitajunnan tasoilla. Näin käy myös niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät voi koko juhlaa erilaisine ilmiöineen sietää. Vuoden viimeisiä viikkoja leimaa stressiä aiheuttava joulun juhlaan valmistautuminen, mutta suurin osa ajasta ja energiasta kuluu kuitenkin edelleen arkisissa toimissa.

Lieneekin niin, että emme stressaa joulusta sinänsä. Vuoden lähestyessä loppuaan joutuu väistämättä tarkistelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Mitkä tavoitteet toteutuivat, mitkä jäivät toteutumatta? Kalenteri täyttyy kiihtyvällä tahdilla merkinnöistä seuraavan vuoden osalle, aiemmin tehdyt suunnitelmat ja aikataulut muuttuvat. Vielä on paljon tehtävää tänäkin vuonna, ennen kuin pääsee joulun viettoon. Tässä asetelmassa joulu onkin mainio syntipukki: aivan kuin kiirettä ja hössötystä ei riittäisi ilman sitä. Krääsää, kaupallisuutta, kertakäyttökulttuuria; kauppojen muzakia ja aistit täyttävää mainosten tulvaa. Mutta miten joulunaika eroaa tässä suhteessa arjestamme? Entä milloin meillä ei sitten ole kiire?

Joulunaika tuntuu usein syklisen ajanhahmottamisen ääriesimerkiltä. Vuosi toisensa jälkeen sitä tekee itselleen (ironialla höystetyn) lupauksen siitä, että ensi vuonna ei ole samassa tilanteessa kuin nyt. Tavoite on itsestään selvä, käyttää aikansa tehokkaammin, niin työssä kuin työn ulkopuolella, mutta toki ilman tehokkuus-sanan negatiivisia konnotaatioita. Lupaus tulee katkeransuloisena mieleen silloin, kun toivoisi vielä paria päivää lisää vaikkapa artikkelin tai konferenssipaperin viimeistelyyn. Arjen ajan riittämättömyys tuntuu kumuloituvan, kun sähköpostiin saapuu viestejä tehtävistä, jotka olisi syytä hoitaa vielä ennen joulua. Joulu on deadlineista armottomin.

On ironista, mutta samalla täysin loogista, että rauhalliseksi läheisten yhdessäoloksi miellettävä joulunvietto on varmasti monessa kodissa tarkimmin aikataulutettuja tapahtumia, erityisesti jouluaaton osalta. Miten jouluaaton, siis juhlan, rutiinit eroavat arjen rutiineista, miksi kiire on tavalla tai toisella läsnä molemmissa? Yhtenä esimerkkinä joulun rutinoidusta kiireestä on Turun joulurauhan julistuksen liikenne, jossa valitettavan monella meistä tuntuu olevan johtoajatuksena – kelistä riippumatta – olla paikalla viime tingassa ja lähteä ensimmäisenä, säästää aikaa. Seurauksena on tungos, josta on paikoin joulurauha ja -mieli kaukana. Kiireen kyllä ymmärtää täysin, mistä saisikaan lisää aikaa joulunviettoon, rauhoittumiseen?

Antiteesinä vuosittain pääpiirteissään toistuvalle joulunajalle on, syklisyyden tapaan toki kaikessa suhteellisuudessaan, ajan ahdistava lineaarisuus. Nykyhetkeämme leimaa epävarmuus, jota yhteiskunnan ja erityisesti työelämän paikoin rajutkin rakenteelliset muutokset aiheuttavat. Juuri tällöin läheisten kanssa vietetty rauhallisuuden juhla tulee kuin tilauksesta, tai ainakin pitäisi tulla. Yksi toivoo löytävänsä pukinkontista uudet sukset, toinen hyvän kirjan. Kolmannelle riittää yksinkertaisesti hyvä seura jouluna, neljännelle tieto työsuhteen jatkumisesta ainakin vielä toistaiseksi. Mikä tälle kaikelle on yhteistä? Varsinaissuomalaisen kylpylähotellin joulunalusmainos maakuntalehden kannessa tarjoaa vinkin: ”anna lahjaksi aikaa”. Näinhän se on: toivomme lahjaksi aikaa, arkeen ja juhlaan.

Yksi enemmän tai vähemmän kansallisiin juhliin liittyvä lähimenneisyyden ilmiö olivat viimeistään 2000-luvun alusta alkaen usein humoristiset tekstiviestit, joita läheteltiin tuttavapiirin sisällä ja joskus, vahingossa, sen ulkopuolellekin. Näiden tekstiviestien alkuperä oli tuntematon. Optimisti uskoi, että viestin tekstin oli taiteillut sen hänelle lähettäneen sukulaisen kaverin kaveri, tai jotain sinne päin. Pessimistin mielestä tuo oli mahdollista vain, mikäli kyseinen kumminkaima työskenteli puhelinoperaattorin palveluksessa. Sittemmin kyseinen tekstiviestikulttuurin ilmiö on (onneksi) pitkälti kadonnut. Syynä lienee se, että kiertokirjeeksi miellettävä materiaali on siirtynyt sosiaalisen median immateriaaliseen tulvaan. Joulupöydän keskustelu ei ehkä keskeydykään matkapuhelimen viesti-ilmoitukseen.

Sinänsä media itsessään ei edelleenkään (onneksi) sanele viestin sisältöä ja sen vastaanottoa. Läsnäoloakin on monenlaista. Monelle mieluisin tapa viettää joulua on yhteydenpito tärkeisiin ihmisiin tietokoneen tai kännykän avulla.  Eivätkä ne kiertotekstiviestitkään pelkkää turhuutta olleet, vaikka tuntuivatkin laiskalta tavalta muistaa toista. Muistan seuraavan jouluaiheisen värssyn, jonka tekijä on minulle tuntematon, enkä enää muista, milloin ja mitä kautta olen sen vastaanottanut. Tekstin uskon muistavani kyllä sanatarkasti, ehkä osittain kliseisenkin loppusoinnun ansiosta. Mielestäni se muistuttaa kuitenkin siitä mistä joulussa, kokipa sen uskonnollisena tai maallisena juhlana, on lopulta kysymys. ”Arjen pikku tähtiä jos antaa pitkin vuotta, ei joulutaivaan kirkkain tähti loista silloin suotta.” Tärkeää sanomaa jäsentää aika.

Rauhallista ja ajantäytteistä joulua kaikille!