Joulukuu 2011 oli historiallinen siinä mielessä, että kulttuurihistoriassa hyväksyttiin oppiaineen 39-vuotisen historian 500. pro gradu -tutkielma. Virstanpylvääksi muodostui Emilia Haaviston tutkimus ”Minä kun katoan” – 1800-luvun lopulla Niuvanniemen mielisairaalan sisäänkirjattujen naispotilaiden eletty ja koettu sairaus ja sairaalassaolo. Haaviston työssä kokemuksellisuus on tärkeä lähtökohta: kohteena on ennen kaikkea se, miten Niuvanniemen mielisairaalaan 1800-luvulla tulleet potilaat kokivat sekä sairastamisen että sairaalassa olemisen. Teema on haastava mutta samalla myös äärimmäisen kiinnostava. Lähdeaineistona Haavisto käyttää sairaalassaoloaikana kirjoitettuja kirjeitä, joita takavarikoitiin ja jotka siten ovat säilyneet Niuvanniemen arkistoissa. Kirjeistä avautuvaa kokemuksellisuutta Haavisto rajaa ja suhteuttaa sellaisen aineiston avulla, joka kertoo tilan konkreettisesta jäsentymisestä Niuvanniemessä: lähteenä ovat muun muassa pohjapiirokset. Tämän lisäksi aineistona on käytetty hoitohenkilökunnan tuottamaa diagnosointiaineistoa. Niuvanniemen sairalaan aineistot avaavat kiehtovan ja koskettavan näkökulman sairastamisen kulttuurihistoriaan 1800-luvun lopulla. Kiitos mielenkiintoisesta tutkimuksesta!
Kategoria: Opetus (Page 3 of 3)
Kulttuurihistorian syventävien opintojen Rooma-kurssilla on jo pitkät perinteet: ensimmäisen kurssin veti Lauri Huovinen syksyllä 1972, ja 80-luvulla Veikko Litzen teki toiminnasta säännöllistä. Tuskin on parempaa paikkaa opiskella historiaa kuin città eterna, joka – ikuisuuden ajatuksesta huolimatta – on alituisessa muutoksessa. Roomassa jos missä ajan kulku on tilallista, havaittavaa, kerroksellista. Roomassa historian kerroksellisuus ei tarkoita vain rakennettua ympärstöä vaan myös sitä muistia, joka kaupungin paikkoihin ja reitteihin liittyy. Näitä kysymyksiä pohdittiin tämän vuotisella kurssilla, joka järjestettiin Villa Lantessa 21.11.-3.12.2011. Kahdeksanhenkinen ryhmä piti iltaisin luentoja Lanten seminaarihuoneessa ja kiersi päivisin ympäri kaupunkia.
Pitkän tauon jälkeen Rooma-kurssin ohjelmassa oli myös käynti Cinecittàssa. Legendaarinen elokuvakaupunki syntyi Rooman kaakkoispuolelle, lähelle kaupunkia vuonna 1937, ja Mussolinin komennossa siitä piti tulla ”l’arma più forte”, voimakkain ase suuren yleisön mielipiteiden ohjailussa. Aktiivisinta kautta olivat kuitenkin vasta 1950- ja 60-luvut, mutta parhaillaan eletään uutta nousia. Cinecittàn nykypäivän menestyksestä kertoo se, että lavasteet ovat entistä suurellisempia. Vaikuttava on BBC:n ja HBO:n sarjaan Rooma tehty lavastemaailma, jota studio mitä ilmeisemmin aikoo hyödyntää myös tulevien antiikkielokuvien taustana. Avaran foorumin lisäksi pienoismaailma sisältää tien, joka on rakennettu kivi kiveltä, sekä asuinkorttelin, jossa on voitu kuvata laitapuolen kulkijoiden elämää.
Fantasia-Rooman vieressä oli keskiaikainen toskanalaistyylinen piazza, jota ilmeisesti Michele Soavi on käyttänyt Fransiscus Assisilaisesta kertovassa tv-elokuvassaan Francesco (2002). Samaa näyttämökuvaa on hyödynnetty myös Venetsiaan sijoittuvassa elokuvassa, mutta oli vaikea kuvitella, miten toskanalainen miljöö voi muuttua venetsialaiseksi. Varmaankin patinoiduista pinnoista voi tarvittaessa koota monenlaisia historiallisia ympäristöjä, uskottavasti. Roomalaisten ja keskiaikaisten illuusioiden jälkeen siirryimme Cinecittàn reunamaille, jossa oli jo ajan hampaan nakertamia lavasteita, suurin niistä vesiallas, jossa aikanaan Gangs of New York -elokuvan satamakohtaus toteutettiin.
Cinecittàn ohella kurssin kohteita olivat muun muassa Pietarinkirkko ja sen alla sijaitseva nekropoli, Palatinus ja Forum romanum, San Clemente ja lateraanikirkko, Borghesen puisto ja sen vaikuttava galleria, San Carlino ja monet muut barokkikirkot… Kahdessa viikossa sukellettiin antiikin kulttuurista nykypäivään. Menneisyyden ja nykypäivän kohtaaminen nousi vahvasti esiin kurssin viimeisten päivien aikana, kun vieraaksemme saapui professori Alessandro Portelli, joka on kirjoittanut useita teoksia muistitietohistoriasta ja erityisesti Roomaan liittyvästä muistista. Portellin L’ordine è già stato eseguito (1999) on klassikko. Vaikka vuosia kirjan ilmestymisestä on kulunut, Portellin puheesta kuulsi yhä innostus. Kysymys vuoden 1944 tapahtumista, partisaanien iskusta ja sitä seuranneesta natsien toimeenpanemasta verilöylystä, ei ole unohtunut. Ehkäpä siitä kertoo sekin, että Portelli kertoi menevänsä myöhemmin samana päivänä tunnetun partisaanin Rosario Bentivegnan omaelämäkerran julkaisutilaisuuteen. Bentivegna täytti tänä vuonna 89 vuotta. Juuri Bentivegna oli osallisena Via Rasellalla tapahtuneessa iskussa, jossa partisaanit kävivät saksalaisten kimppuun. Tuloksena oli, että natsit surmasivat – kostoksi – satunnaisesti 335 roomalaista. Portelli kuvaa kiinnostavasti, miten syntyi käsitys siitä, että partisaanit olisivat voineet estää joukkomurhan ilmoittautumalla syyllisiksi. Todellisuudessa murha pantiin toimeen niin nopeasti, ettei minkäänlainen ilmoittautuminen olisi ollut mahdollista. Monet muistavat, että tapahtumien välillä kului aikaa päiväkaupalla, jopa kuukausia, mutta näin asia ei ollut. Partisaanien vastainen, ristiriitainen näkemys on jatkanut elämäänsä tähän päivään asti.
Joukkomurha toteutettiin Ardeatinen luolilla, lähellä Via Appia Anticaa. Sittemmin luolia (cave) on alettu kutsua haudoiksi (fosse). Itse asiassa Fosse Ardeatine sijaitsee seudulla, jossa on ollut hautoja vuosituhansien ajan. Aivan naapurissa ovat Pyhän Callixtuksen, Pyhän Sebastianuksen ja Pyhän Domitillan katakombit. Portellin mukaan Fosse Ardeatinessa tiivistyy Rooman muisti siinäkin mielessä, että kuolleet edustivat kaikkia yhteiskunnan ryhmiä ja eri uskontokuntia. Portellin luennon jälkeen kävimme paikan päällä, luolaan rakennetussa mausoleumissa ja hautausmaalla. Kokemus oli mykistävä. Kun sen jälkeen menimme Pyhän Domitillan katakombeille, tuntui kuin kuolema olisi astunut askeleen kauemmas.
Kulttuurihistorian vierailevana tutkijana on syksyllä 2011 toiminut professori Adrian Jones La Trobe Universitystä Australiasta. Jones on uuden ajan alun Venäjän ja Turkin historian spesialisti, mutta hän on kirjoittanut paljon myös historian teoriasta ja didaktiikasta. Turussa Jones on pitänyt luentokurssin Early Centuries of Russian History: The Tenth and Sixteenth Centuries sekä esitelmöinyt niin representaatiotutkimuksesta kuin historian opettamisestakin. Keskiviikkona 12. lokakuuta 2011 Jones puhui kulttuurihistorian tutkijaseminaarissa otsikolla ”Teaching History at University through Communities of Inquiry”. Puheenvuoro perustui aiemmin tänä vuonna Austrialian Historical Studies -lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin, jossa Jones analysoi vuonna 2009 Australiassa toteutettua 
historia-aiheista kyselyä. Aineisto koostui yli 1400 historianopiskelijan ja lähes 50 historiantutkijan vastauksista. Jonesin argumentti on, että henkilökunnan ja opiskelijoiden historiakäsityksissä on merkittäviä eroja, jotka pitäisi ottaa alusta lähtien huomioon. Jonesin puheenvuorossa korostui humboldtilainen ajatus yliopistosta tutkimusyhteisönä, jossa kaikkien tulee ottaa osaa tutkimukseen alusta lähtien. Vasta-argumenttina voi todeta, että nyky-yliopisto on volyymiltaan aivan toinen laitos kuin 1800-luvun saksalainen yliopisto. Miten siis toteuttaa humboldtilainen idea nykypäivän tilanteessa, jossa yliopistot kamppailevat syvenevässä resurssipulassaan? Jonesin vastaus on selkeä: on rohkeasti yritettävä muuttaa oppimisen tapoja jo opintojen alussa ja kehitettävä sellaisia konsepteja, joissa tutkiva, tekemällä oppiminen voi toteutua. Jos yliopisto-opintojen ensimmäisenä vuonna tarjotaan vain massaluentoja, signaali oppimisen filosofiasta on väärä. Esimerkkinä Jones kertoi kotiyliopistossaan järjestämästään 15 opintopisteen kokonaisuudesta, jonka aiheena olivat historia ja myytit. Kursille osallistui 250 ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Aloitusluentojen jälkeen ryhmä jaettiin kahdeksan tutorin avulla pienryhmiin, joissa opiskelijat sukelsivat teemaan omakohtaisen tutkimuksen kautta, aikalaisaineistoon ja tutkimukseen nojautuen.
Epäilemättä suomalainen yliopistoyhteisö jakaa ajatuksen tutkimukseen perustuvasta opetuksesta – ja oppimisesta – mutta silti tuntuu, että pääroolissa ovat usein henkilökohtaiset opetustaidot, pedagogisen koulutuksen lisääminen ja opetusteknologian kehittäminen. Jonesin puheenvuoro rohkaisi ajattelemaan suurempaa mittakaavaa, oppimista kokonaisuutena, ja, mikä tärkeintä, rohkean aloitteellisuuden merkitystä, sillä se on viime kädessä opettajan omissa käsissä.
Kulttuurihistoria aloitti vuonna 2010 jatkokoulutusyhteistyön Mainzin Johannes Gutenberg -yliopiston, tai pikemminkin sen historiallisen kulttuurintutkimuksen, kanssa. Mainzissa historische Kulturwissenschaft on yliopiston painopisteitä, jota on viime vuosina kehitetty systemaattisesti monitieteiseksi humanistisen tutkimuksen keskittymäksi. Yhteistyö Turun yliopiston kanssa alkoi viime syksynä saksalaisen ryhmän vierailulla. Tänä vuonna oli turkulaisten vuoro matkata Mainziin. Nelipäiväisen seminaarin tarkoituksena on tuoda mainzilaiset ja turkulaiset kulttuurihistorioisijat yhteen, lisätä ajatustenvaihtoa ja antaa samalla kokemusta kansainvälisestä toiminnasta. Perimmäisenä tavoitteena on synnyttää 
monitieteinen yhteistyö, joka laajenisi yhteiseksi tutkimushankkeeksi. Tänään ohjelmassa oli tiivis keskustelu kolmen etukäteen luetun tekstin pohjalta, ja seminaari etsi yhteistä käsittellistä perustaa kulttuurisen vuorovaikutuksen tutkimukselle. Avainsanoiksi nousivat cultural transfer ja cultural displacement, toimijoita ja mediaatiota unohtamatta. Huomenna on tarkoitus jatkaa keskustelua. Päivä huipentuu Mainzin historian laitoksen perinteiseen jalkapallo-otteluun (henkilökunta vastaan opiskelijat) ja kesäjuhlaan.
Ylemmässä kuvassa tutustutaan Mainzin katedraaliin, joka on Saksan suurimpia romaanisia kirkkoja, alemmassa seminaarityöskentely yliopistolla on käynnissä.
Kulttuurihistorian tutkijaseminaari kokoontui viime keskiviikkona katsomaan Daniel Vignen ohjaaman ja Jean-Claude Carrièren käsikirjoittaman elokuvan Martin Guerren paluu (Le retour de Martin Guerre, 1982). Pohjustukseksi oli luettu myös Natalie Zemon Davisin samanniminen tutkimus, joka ilmestyi alunperin vuonna 1983. Asetelma on siinä mielessä ainutlaatuinen, ettei kumpikaan edellä toista: elokuvanteko ja tutkimus tapahtuivat samanaikaisesti, limittäin. Davis kertoo Martin Guerren paluun esipuheessa tutustumisestaan 1500-luvun aineistoon ja ajatelleensa heti, että tästä täytyy tehdä elokuva. Kun hän törmäsi elokuvantekijöihin, jotka olivat jo suunnittelemassa samaa, hän lähti mukaan historialliseksi konsultiksi.
Elokuvan al
kuteksteissä käsikirjoittajaksi on kreditoitu vain Carrière, mutta on mahdollista, että tekstissä on myös Davisin vaikutusta. Vai olisiko Carrière omaehtoisesti löytänyt Janet Lewisin romaanin The Wife of Martin Guerre (1941), joka on selvästi vaikuttanut käsikirjoitukseen. Tunnetuksi on jo tullut se tapa, jolla Davis koki elokuvan riittämättömyyden menneisyyden kertomisessa. Vaikka fiktiolla on vapautensa, draamaelokuva ei voinut spekuloida mahdollisuuksilla ja epävarmuuksilla, mitä puolestaan tutkija saattoi omassa kerronnassaan luontevasti toteuttaa. Ehkä asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksioikoisesti: elokuvaan ei itsessään, mediumina ja kerronnan välineenä, liity mitään sellaista, mikä estäisi menneisyyden kuvaamista avoimemmin, mutta varmaankin se tapa, jolla Vigne ja Carrière muovasivat tarinaa, tähtäsi selkeään dramaattiseen kaareen. Vahvaa dramaattista näkemystä korostaa esimerkiksi se tapa, jolla elokuva välttelee reformaation teemaa, vaikka tutkijan näkökulmasta kysymyksen pitäisikin olla keskeinen alusta lähtien. Davis kertoo odottaneensa uskonnollisuuden eksplikoidumpaa käsittelyä vale-Martinin (Gérard Depardieu) ja hänen puolisonsa Bertranden (Nathalie Baye) suhteen kuvauksessa, mutta toisaalta myös elokuvantekijöiden ratkaisu on ymmärrettävä: vasta lopussa viitataan selkeästi siihen, että Martin Guerren tapausta tutkinut tuomari Jean de Coras oli itse protestantti. Martinin tapauksesta kiinnostunut tuomari kohtasi loppunsa pian tapauksen jälkeen, Pärttylinyön verilöylyn jälkimainingeissa.
Elokuvan katsomista seurasi vilkas keskustelu, jossa verrattiin kirjan ja elokuvan tapaa kertoa menneestä. Tarkkasilmäisimmät olivat nähneet reformaation merkkejä siinä tavassa, jolla uskonnollisuutta kuvattiin. Esimerkiksi se, että vale-Martin kieltäytyy sekä pyhäinjäännösten ostamisesta että uhkapelistä, viittaavat henkilökohtaiseen uskonvakaumukseen, mutta asiaa ei sanota ääneen. Näitä tilanteita käytetään dramaturgiassa tosin myös vale-Martiniin ”vierauden” osoittamiseen. Käsikirjoitus nostaa kysymyksen reformaatiosta selvästi pinnalle vasta, kun vale-Martin roikkuu hirressä. Ratkaisu on vahva, ja lopetus toimii enteenä tulossa olevasta historiallisesta mullistuksesta, Pärttylinyön verilöylystä. Sen sijaan baskikulttuuriin liittyvät viittaukset on elokuvaversiosta kokonaan poistettu, vaikka Davisin tutkimuksen mukaan 1500-luvun tapauksen kohdalla kysymys etnisestä ryhmästä oli olennainen. Mitä tämä etninen ”puhdistaminen” on merkinnyt elokuvan valmistumisaikaan vuonna 1982? Onko baskiteeman unohtaminen ollut vain osa tarinan virtaviivaistamista? Mitä Vigne ja Carrière haluavat sanoa kuvatessaan Martin Guerren kylän ulkomaailmasta eristäytyneenä yhteisönä?
Martin Guerren paluu valmistui 1980-luvun alussa elokuvana ja historiantutkimuksena. Vaikka teokset syntyivät lähteisessä yhteydessä toisiinsa ja vaikka niitä vertailemalla pääsee kiinnostavasti pohtimaan historiankirjoituksen ja fiktion suhteita, tuntuu silti, että ne ovat vain osia paljon pidemmässä kertomisen ketjussa. Martin Guerren paluun tarinaa on kerrottu yhä uudelleen 1500-luvulta lähtien, ja ehkäpä tarina on saanut mytologisia piirteitä siinä mielessä, että hämmästyttävää kertomusta on eri aikoina toistettu uusin painotuksin. Elokuva Martin Guerren paluu tuntuu 1980-luvun ranskalaisen kulttuurin kommentaarilta, mutta jotta tämä aukeaisi paremmin, pitäisi kurkistaa, millaisia ajatuksia ja tunteita se herätti aikalaisyleisössään.