Kategoria: Yleiset (Page 2 of 16)

Tavaraa pursuavassa kulttuurissamme esineiden omistamisesta on tullut ongelma. Tämä koskee myös kirjoja, joita monella on mielestään aivan liikaa. Kirjojen ja muun tekstimuotoisen sisällön suoranaisen ylitarjonnan vastapainona etenkin nuorten lukuinnosta on kannettu viime vuosina suurta huolta. Kouluissa ja kodeissa onkin kehitelty erilaisia kampanjoita, joilla lapset saataisiin innostumaan lukemisen hidastempoisesta maailmasta.

Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alun Suomessa (2020–2022) tutkitaan aikakautta, jolloin todellisuus oli kovin toisenlainen. Omaehtoinen rippikoulutason ylittävä lukutaito ei kuulunut kaikille eikä osallisuus kirjalliseen kulttuuriin ollut avoin mahdollisuus ympäri maan. Laajimmin levisivät uskonnolliset teokset mutta maallisempi lukemisto oli huomattavasti harvemman ulottuvilla. Merkittävät kirjakokoelmat olivat tiettyjen rajattujen piirien käytössä – kirjastolaitosta ei ollut vielä olemassa. Kirjakauppoja ja -painoja oli niin ikään vain muutama koko Suomen alueella. 1800-luvun alussa kirjalliset instituutiot olivatkin monin osin vasta muotoutumassa.

Sanojen liike -projektissa tarkastelussa eivät ole laajat kehityskaaret tai orastavien kirjallisten instituutioiden tutkiminen sinänsä. Kiinnostuksemme kohdistuu siihen tapaan, jolla kirjat ja muut painotuotteet olivat vuosisadan alussa läsnä lukevien aikalaisten elämässä ja miten painotuotteet tuottivat yhteisöllisyyttä. Olemme niin ikään kiinnostuneita aiemmassa tutkimuksessa katveeseen jääneistä toimijoista ja kokoelmista. Koska projekti tarkastelee aikaa ennen kansallisten instituutioiden – tai julkisuuden – kehittymistä, emme käsittele Suomea kokonaisuutena vaan suuntaamme huomion tiettyihin kirjallisiin keskuksiin, joihin opillinen tieto, kirjat ja julkiset kokoelmat keskittyivät. Projektissa tutkimuskohteena on kolme tällaista kirjallista keskusta, Turku, Porvoo ja Viipuri.

Miksi juuri Turku, Porvoo ja Viipuri? Kaikki ovat varhaisia kaupunkikeskuksia, joilla on myös omanlaisensa kirjalliset yhteydet Suomen ulkopuolelle. Turku yliopistoineen oli vanhin Suomen alueen opillinen keskus ja tästä syystä niin ikään ensimmäinen kirjakauppojen ja julkaisutoiminnan paikka. Myös Porvoolla on ollut tärkeä merkitys opinkäynnin historiassa, sillä kaupungissa sijaitsi toinen Suomen varhaisista kymnaaseista (lukion edeltäjä) sekä merkittävä kirjasto. Viipurin omaleimainen historia näkyy myös alueen kirjallisissa yhteyksissä. Suurkaupunki Pietari oli lähellä ja siteet saksankieliseen kulttuuriin voimakkaat. Kaupungin ensimmäiset sanomalehdet olivatkin saksankielisiä.

Projektimme tutkimusryhmään kuuluu viisi tutkijaa. Hanketta johtaa Heli Rantala ja siinä työskentelevät myös Heidi Hakkarainen, Ulla Ijäs, Jukka Sarjala ja Janne Tunturi. Kaikki toimivat tutkijoina Turun yliopistossa. Ulla ja Heidi tutkivat projektissa Viipurin alueen kirjallista elämää. Heidin tutkimuskohteena ovat Viipurissa ilmestyneet saksankieliset sanomalehdet, ja Ulla tarkastelee itäsuomalaisia kirjakokoelmia sekä kirjojen reittejä näihin kokoelmiin. Heli ja Jukka keskittyvät tutkimuksissaan Turun kirjallisiin piireihin ja erityisesti ylioppilaiden kirjaintoon. Yhdessä Jannen kanssa Heli jäljittää myös Turussa toimineen F. A. Meyerin kirjakaupan vaiheita. Janne tutkii lisäksi Porvoon kymnaasin kirjastoa. Juuri tällä hetkellä käymme läpi monenlaista tutkimusaineistoa, kuten päiväkirjoja ja kirjeitä, sanomalehtiä sekä kirjakauppoja ja -kokoelmia koskevaa materiaalia.

Historiantutkijalle luonteva tapa perehtyä tutkimaansa aikakauteen on yleensä erilaisten kirjallisten lähteiden lukeminen. Mutta voisiko 1800-luvun alun todellisuutta yrittää tavoittaa myös jollakin muulla tavalla? Tässä hankkeessa testaamme, miten 200 vuoden takaista maailmaa voisi lähestyä kävelemällä. Yksi projektimme tutkimuskohteista on kielitieteilijä A. J. Sjögren, joka opiskeli Turun akatemiassa 1810-luvulla. Iittiläissyntyinen Sjögren kävi Porvoon kymnaasia ja syksyllä 1813 hän matkusti kotiseudultaan Turkuun pääosin kävellen. Matkaseurana Sjögrenillä oli oma isä sekä hevonen, joka veti kärryissä 19-vuotiaan omaisuutta, muun muassa pientä kirjakokoelmaa. Koska kärryt olivat pienet ja hevonen ilmeisesti parhaat vuotensa nähnyt, matkasivat isä ja poika Iitistä Turkuun hevosen vierellä kävellen.

Sjögrenin aikaan pitkien matkojen taittaminen kävellen ei ollut mitenkään harvinaista, monelle se oli melkeinpä ainoa tapa päästä liikkumaan paikasta toiseen. Projektissa Sjögrenin matka Iitistä Turkuun toimii esimerkkinä siitä, mitä opin ja kirjojen vuoksi oltiin 200 vuotta sitten valmiita tekemään. Se myös konkretisoi 1800-luvun alun Suomessa vallinneita eri paikallisuuksien välisiä etäisyyksiä. Jotta me tutkijoina voisimme paremmin asettaa nämä etäisyydet tutkimamme aikakauden mittasuhteisiin, on meidänkin kokeiltava kävelemistä Iitistä Turkuun. Matkan aikana on tarkoitus dokumentoida Sjögrenin reittiä, paikkoja joissa hän on pysähdellyt ja joista hän on kirjoittanut – Sjögren nimittäin kirjasi matkan vaiheita päiväkirjaansa.

Projektin oli tarkoitus toteuttaa Sjögrenin jalanjäljissä tapahtuva vaellus jo vuonna 2020 mutta koronapandemia on vaikuttanut myös tähän aikataulun, kuten niin moneen muuhunkin asiaan. Niinpä kesällä 2020 tyydyimme tekemään lyhyemmän harjoituskävelyn Aurajokilaakson maisemissa ja Vanhalinnan kulmilla Härkätiellä. Liedon Vanhalinnalle johtava päällystämätön tieosuus on osa vanhaa Turun ja Hämeenlinnan välillä kulkenutta Härkätietä ja yksi Suomen museoteistä. Oman kävelyharjoituksemme aikana huomasimme, että tämä on myös hyvä tapa pitää projektipalavereita – yhdessä käveleminen voittaa ehdottomasti zoom-tapaamiset!

Kävelemisen kautta tapahtuvan menneen maailman mittailun lisäksi testaamme hankkeessa myös muita tapoja tuoda tutkimaamme aikakautta lähemmäs tätä päivää. Projektin loppuvaiheessa on tarkoitus herättää hetkeksi eloon 1800-luvun alun turkulainen kirjapuoti tarinallisena pop up -näyttelynä. Projektin etenemistä voi seurata hankkeen kotisivuilla ja blogissa (https://sanojenliike.utu.fi/) sekä Instagramissa (@mobilityofwords).

Kirjoittajat: Joona Ilkanheimo & Jarkko Varjoranta (teksti on kirjoitettu syksyn Historian kirjoittaminen -kurssin yhteydessä)

Turun Kakolanmäen historialliset vankilarakennukset ovat viime vuosina saaneet uutta elämää, kun vankilan tilat on remontoitu uuteen uskoon asunnoiksi, hotelliksi ja palvelukeskittymäksi. Trendikkään alueen monipolvinen menneisyys Kakolan vankilana on vivahteikas – jopa synkkä – ja se tarjoaa antoisan näkökulman sekä Turun historiaan että laajempaan vankeinhoitojärjestelmän kehitykseen Suomessa.

1800-luvulta alkaen eri vaiheissa rakennettu Kakola oli keskeinen osa rangaistusjärjestelmän muutosta ja yhteiskunnan modernisoitumista 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme tiivistetysti Kakolan varhaista 1900-lukua edeltävää historiaa niin Kakolan muutostöiden kuin yhteiskunnallisten murrosten kautta. 

Varhaiset vaiheet

Kakolan tarina alkaa vuodesta 1845, kun Kakolanmäelle alettiin rakentaa työ- ja ojennuslaitosta. Työ- ja ojennuslaitokset olivat rangaistusjärjestelmässä tarkoitettu lähinnä köyhiä, työttömiä ja irtolaisia varten, eikä niihin joutumiseen vaadittu rikostuomiota. Kakola toimi siis alun alkaen aikakaudelle tyypillisenä köyhäin- ja vankeinhoidon laitoksena.

Keskeiselle ja näkyvälle paikalle rakennetun laitoksen paikkavalintaan vaikuttivat Aurajoen ja kaupungin läheisyys sekä Kakolanmäestä rakennusmateriaaliksi hyödynnetty graniitti, joka sai lempinimen kakoliitti. Turun linnan vangeilla teetetyt rakennustyöt kestivät useita vuosia, mikä johtui osittain ylellistä mutta vaikeasti työstettävästä kivimateriaalista. Turun työ- ja ojennuslaitos valmistui lopulta vuonna 1853, mutta sen toiminta-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun Krimin sodan puhjettua rakennus täyttyi Turkuun sijoitetuista sotilaista vuoteen 1855 mennessä. 

Kakola vankilaksi

Kakola muuttui virallisesti rangaistusvankilaksi muutostöiden myötä vuonna 1862 osana laajaa vankilareformia Suomessa. 1700- ja 1800-luvuilla vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistaminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, osa teollistuvien yhteiskuntien murrosta ja julkisten laitosten kehitystä. Suomessa ulkomaiset vaikutteet vankeinhoidon uudistamisessa olivat vahvoja, ja ne näkyivät suoraan Kakolassa. 

Suomessa vankilakehitys käynnistyi toden teolla vasta 1860-luvulla, kun vähittäinen talouden liberalisointi ja lainsäädännön uudistukset ulottuivat vankeinhoitoon ja rikoslakeihin. Merkittävin muutos rangaistusjärjestelmän uudistamisen kannalta tapahtui vuonna 1870, kun vapausrangaistus astui voimaan korvaten aiemmin vallalla olleen ruumiillisen rangaistusmuodon. 

Vapausrangaistuksen yleistyminen johti Kakolassa vankien määrän kasvamiseen ja vankilan laajennustarpeisiin. Rangaistusvankilan arjessa oli painottunut vankien yhteistoiminta, johon haluttiin samalla muutosta kurittomiksi ja liian vapaiksi koettujen olojen johdosta. Kuri kovenikin Kakolassa, kun yhteisvankilaperiaatetta noudattanut rangaistuslaitos laajeni eristäväksi sellivankilaksi uusien tiiliverhottujen päivä- ja yösellisiipien valmistuttua vuonna 1879 päärakennuksen yhteyteen. 

Ulkomaiset tuulahdukset

Uusien sellisiipien myötä ulkomaiset vankilakäytännöt rantautuivat pysyvästi Kakolaan. Selliosastot noudattivat kahta kansainvälisesti yleisintä vankilatyyppiä: päiväselliosasto oli philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen, kun taas yöselliosasto totteli auburnilaista sellijärjestelmää. Amerikkalaistyyppisissä philadelphialaisissa päiväselleissä korostui vankien yksinerottelu, mutta auburnilaisissa yöselleissä ideana oli, että vanki puurtaisi päivät pitkät töitä yhdessä muiden vankien kanssa ja nukkuisi yönsä sellissään. Kahden eri sellityypin yhteiskäyttö oli epätavallista, mutta vankila-arkkitehtuurin muutos mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja halvemman keinon valvoa kasvavaa vankijoukkoa. 

Keskeistä laajentuneessa Kakolassa oli vankien eristäminen ja erottelu toisistaan, minkä avulla pyrittiin ehkäisemään turmion ja rikollisuuden leviämistä. Samalla vankilareformin taustalla häilyivät sekä humaanit ja valistusideologian mukaiset aatteet että ajatus parannusideologiasta, jossa fyysisen ympäristön nähtiin vaikuttavan rikollisuuden ilmenemiseen. Kova kuri, työnteon korostaminen ja opetus olivat vallalla. 

Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhmamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhoittaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotias poika, joka kuusi vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia. (Rauman lehden toimittaja joulukuussa 1882, teoksessa Kakola. Vankilan tarina 2014) 

Oheinen aikalaiskuvaus osuu ajanjaksoon, jossa vankiloiden yhteistilat ja työsalit ovat määrällisesti vähentyneet vuoden 1866 rikoslain uudistusten mukaisten henkilökohtaisten sellien yleistyessä. Vaikka toimittajan synkähkö kuvaus vankilan oloista ei näin annakaan ymmärtää, Kakolan myötä 1800-luvun puolivälissä alkanut kehitys johdatteli suomalaisen vankilajärjestelmän muokkautumista enenemissä määrin läntisen esimerkin suuntaiseen humaanimpaan muotoon. Vankien välisten järjestyshäiriöiden lisääntymistä tai sosiaalista syrjäytymistä pyrittiin kitkemään sekä konkretian että lainsäädännön keinoin, sillä vankien edes kohtalaisena pidetyn hyvinvoinnin ymmärrettiin edistävän vankilajakson jälkeiseen arkeen sopeutumista.

Edellä kuvattu ei luonnollisesti tarkoita, että vankilat olisivat muuttuneet lempeiksi viiden tähden hotelleiksi. Tämän päivän standardeilla tarkasteltuna vankilat pysyivät hirvittävän ankeina säilytyslokeroina vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta asenneilmapiirin muutosten myötä rangaistuksista tuli inhimillisempiä, vartijoiden olot paranivat ja vankien terveydestä ja turvallisuudesta alettiin pitämään aikaisempaa parempaa huolta.

Muutoksia Turusta käsin

Vankeinhoidon uudistuksia pohtimaan perustetun komitean johtaja Adolf Grotenfelt (1828–1892) oli avainasemassa Suomessa. Turussa syntynyt Grotenfelt oli matkustanut vuosien ajan vieraillen eurooppalaisissa vankiloissa, joista hän toi vaikutteensa sekä visionsa inhimillisestä ja kasvattavasta vankilasta myös Suomeen. Vuosi 1881 merkitsi kaiken kaikkiaan suurta askelta parempaan, sillä tuolloin luotiin pohja lääninvankilajärjestelmälle sekä perustettiin Vankeinhoitolaitos, jonka ylijohtajana aloitti itse Grotenfelt. 

Kakola, jonne tuotiin pitkäaikaisvankeja kaikkialta Suomesta, astui osaksi kehityksen kärkeä: edelleen vuonna 1881 Kakolassa eli Turun kuritushuoneella aloitettiin oppisopimuksen kaltaiseen järjestelmään perustuva vartijakoulu. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista vartijoiden sekä vankien hyvinvoinnin kannalta voi pitää myös Turusta käsin alkanutta vartijoiden järjestäytymistä. Vuonna 1890 perustettiin Turussa Suomen ensimmäinen vanginvartijoiden paikallisyhdistys, jonka tärkeänä tehtävänä oli parantaa vartijoiden asemaa ja palkkausta. Suomen vanginvartijayhdistys rekisteröitiin 1896 ja Vankeinhoitolehti alkoi ilmestyä 1899. 

Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös lainsäädäntöön. Vuoden 1889 rikoslaki määräsi, että sairaille vangeille on tarjottava asiaankuuluvaa hoitoa ja määräyksen katsottiin koskevan myös mieleltään sairaiden vankien hoitoa. Vuosisadan lopussa 1898 kirjattu vankeinhoitokomitean mietintö linjasi, että kriminaalihouruja varten tulisi olla omat erilliset tilat, jotta mielisairaat vangit eivät olisi niin suureksi vaaraksi ja häiriöksi muille vangeille, vartijoille tai itselleen. Kakolassa muutosten toteuttaminen ei tapahtunut hetkessä, vaan vankimielisairaala muureineen valmistui Kakolanmäelle vasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. 

Rikoslakia uudistettiin jälleen 1894. Kakolassa tämä näkyi entistä suurempana tilanpuutteena, sillä aikaisemmin verrattaen harvinaisena tuomittu vankeusrangaistus yleistyi nyt dramaattisesti. Elinkautisten tuomioiden vähentyessä lyhytkestoisemmat tuomiot lisääntyivät sitäkin runsaammin. Suomen vankiloiden kapasiteetti ei tahtonut riittää ja uudessa tilanteessa vankeja siirreltiin vankilasta toiseen akuutin tilanpuutteen takia. 

Lopuksi

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Kakolassa, Turussa ja laajemmin Suomessa oli siis tapahtunut merkittävä vankeinhoidon kulttuuria koskettava murros. Vuonna 1890 Kakolanmäelle valmistunut ristinmuotoinen lääninvankila varmisti sen, että Turun linnan esilinna voitiin tyhjentää vankilakäytöstä ja myöhemmin valjastaa museokäyttöön yleisön uteliaille katseille. Yksittäisen vangin oikeuksia ja turvallisuutta pyrittiin tarkastelemaan sekä huomioimaan erityistarpeet esimerkiksi nuoren iän tai mielisairauden vaatiman hoidon johdosta. 

1800-luvulla oltiin vielä matkalla, mutta vauhti oli hyvä ja suunta oli oikea. Vankien tai vartijoiden olosuhteet eivät olleet vielä tyydyttävällä tolalla vuosisadan lopullakaan, mutta epäkohdat oli huomattu, tunnustettu ja niiden parissa toimittiin. Kakolanmäelle valmistuikin lopulta lukuisia eri aikakausia heijastavia rakennuksia, jotka kertovat kiinnostavaa tarinaa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisen vankeinhoidon evoluutiosta sekä Kakolan merkityksestä kehityksen aallonharjalla. 

***

Kirjoituksessa on käytetty tietolähteinä Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola – Vankilan tarina (2014) -kirjaa sekä Tapio Onnelan Kakola 1853–1879. Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri (1992) -tutkimusta. 

Arkistokuvat ja lehtikuvat:

Kuva 2: Reinberg, J. J. (. (1870). I förgrunden ångfartyget ” Kuznetjiha ”, tillverkad på Crichtons varv, i bakgrunden Kakolabacken i Åbo. Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna.                                                                            <https://finna.fi/Record/spegeln-bildsamlingarna.bildsam_1959_379:1 >                                       [haettu 18.12.2020]

Kuva 3: Aunes Fotografi Atelier, kuvaaja 1880–1889. Sisäkuva Turun keskusvankilasta Kakolasta. Museovirasto. Kuvaa rajattu alkuperäisestä. CC BY 4.0.< https://finna.fi/Record/museovirasto.D5124ABB11EBD53D2BE4640D4B8F7997 >                           [haettu 18.12.2020]                                                                                                                             

Kuva 4: Kamera-Aitta, r. & tuntematon kuvaaja, kuva 1880–1889. Näköala Kakolanmäestä ja Auran Panimosta; Lintuperstektiivi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Kirjoittajat: Reima Välimäki, Marjo Kaartinen ja Marika Räsänen

Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain väistyvä presidentti Donald J. Trump kannattajineen on aiheuttanut maailmalle jälleen uuden järkytyksen, kun Trumpia tukeva väkijoukko rynni kongressiin ja keskeytti Joe Bidenin valinnan vahvistamisen. Tulevina päivinä ja viikkoina käydään paljon keskustelua Trumpin ja hänen hallintonsa roolista tapahtumissa. Jo nyt on selvää, että Trump pikemminkin lietsoi kuin hillitsi väkijoukkoa. Itsepintainen häviön kieltäminen perustuu yhtäältä vaaleihin liittyviin salaliittoteorioihin, toisaalta Trumpin fanaattisimpien kannattajien vakaumukseen, jonka mukaan Trump on Jumalan valittu johtamaan Amerikkaa. 

Tätä kuvaa Trump itse ei ole pyrkinyt kiistämään, vaan päinvastoin. Tarkastelemme tässä yhtä tapaa, jolla Trump-myyttiä rakennetaan yhtäältä uhrina ja toisaalta sankarina. Tässä hyödynnetään keskiajan historiaa.

Keskellä joulun ja uudenvuoden juhlintaa, jälleen pahenevaa koronavirusepidemiaa ja jatkuvia yrityksiä horjuttaa presidentinvaalien tulosta Trump antoi yllättävän julistuksen: hän määräsi 29.12.2020 vietettäväksi Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin marttyyrikuoleman 850. vuosipäivää. Becketin muistopäivän julistus tulee ymmärrettäväksi, kun perehtyy Trumpin tärkeiden kannattajaryhmien eli kristillisen oikeiston ja alt-right ryhmien suhteeseen keskiajan perintöön. 

Julistuksen ytimessä on ajatus, että Becket marttyyrikuolemallaan puolusti uskonnonvapautta valtion sortoa vastaan. Trumpin julistus nostaa kuningas Henrik II:ta (1133–1189) uhmanneen arkkipiispan malliksi siitä, ettei uskovaisten amerikkalaisten pidä alistua yhdenkään virkamiehen, kuvernöörin, byrokraatin, tuomarin tai lainsäätäjän määräyksiin, jotka pakottavat uskovat rikkomaan vakaumustaan vastaan.

Julistuksessa laitetaan mutkat suoriksi. Ensinnä Thomas Becketille kuten kenelle tahansa keskiajan piispalle ajatus uskonnonvapaudesta olisi ollut mahdoton. Toiseksi Becket itse valitsi kirkon ja sen vallan – ei siis uskon – puolustamisen tehtäväkseen vasta, kun kuningas oli nimityttänyt hänet Canterburyn arkkipiispaksi. 

Thomas Becket – kirkon kurittajasta sen vapauksien marttyyriksi

Thomas Becket syntyi Lontoossa varakkaaseen normanniperheeseen todennäköisesti vuonna 1120. Hän sai kohtuullisen koulutuksen, oli nuorena maineeltaan villi ja vauhdikas, mutta osasi solmia merkittäviä suhteita. Hän sai suojelijakseen normanniparonin Richer de l’Aiglen, jonka isoisä oli kaatunut Hastingsin taistelussa ja jonka isä oli saanut Hastingsin lordin arvonimen. Richer’n suojissa Becket oppi hovitavoille. 

Becketin isän menetettyä omaisuutensa mahdollisesti tulipalossa pojan oli kuitenkin ryhdyttävä elättämäänä itseään kirjurintöillä. Hän päätyi Canterburyn arkkipiispan Theobaldin talouteen. Becket menestyi hyvin ja hänelle satoi vauraita pastoraatteja. Ilmeisesti Theobald edisti Becketin uraa myös hovissa, ja nuoren Henrik II:n kruunajaisten jälkeen 1154 Becketistä tuli kansleri. Kirkko toivoi saavansa hänestä vahvaa tukea kirkonvastaiseksi pelättyä kuningasta vastaan, mutta toisin kävi. Becket osoittautuikin ankaraksi kirkonniistäjäksi. Hän oli erityisesti elementissään kuninkaan seurassa sotatantereella Ranskassa ja johti itse 700 ritarin sotajoukkoa Toulousen valloittamiseksi. 

Becket oli kuninkaan suosiossa, ja arkkipiispa Theobaldin kuoltua Henrik sai tahtonsa lävitse ja täysin epäsopivana tehtävään pidetty Becket vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi päivä sen jälkeen, kun hänet oli vihitty papiksi. Siinä missä Thomas Becket oli kuninkaan kanslerina röykyttänyt Englannin vaurasta kirkkoa ja sen prelaatteja, Canterburyn arkkipiispana hän käänsi täydellisesti takkinsa ja aiheutti nyt puolestaan häntä tukeneelle kuninkaalle suuren pettymyksen. Kuninkaan ja arkkipiispan kiistan ydinkysymys oli Englannin ikiaikaisena pidetyn tapaoikeuden ylläpitäminen. Arkkipiispana entinen kansleri kääntyi vastustamaan kruunun ja maallisen oikeuden valtaoikeuksia kirkkoon. Erityisesti ongelma kilpistyi tapaan tuomita rikokseen syyllistynyt pappi kirkollisen oikeuden jälkeen vielä maallisessa oikeudessa – ja tietysti verotusoikeuksiin.

Vuosia kestänyt riita, jossa Becket suututti jääräpäisyydellään niin piispat kuin paavinkin ja jota koettivat sovitella niin paavi kuin kuningas itse, päättyi, kun neljä hovimiestä surmasi Becketin Canterburyn tuomiokirkossa 29.12.1170. Surmatyöstä annettu kuva korostaa kuninkaan roolia murhassa, mutta on mahdollista, että tämän tulkinnan tarkoitus oli ennen muuta vahvistaa Becketin marttyyriutta kirkon puolustajana maallista valtaa vastaan.

Becketin elämässään antama esikuva, jossa hän turvautui nimenomaan paaviuteen silloin, kun kuningas tiukimmin ahdisteli Englannin kirkkoa, oli mannaa istuvalle paavi Aleksanteri III:lle. Hän kanonisoi Thomas Becketin vuonna 1173 pyhimykseksi. Englannin kirkko nautti propagandavoitosta, kun Henrik II nöyrtyi ja teki 1174 julkisen katumusmatkan Canterburyyn Becketin haudalle, josta tuli yksi keskiajan Euroopan merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista. Henrik II:n katumuksen kohteena olivat hänen ajamansa uudistuspyrkimykset Englannin kirkossa. Becketistä kehkeytyi nopeassa tahdissa kuolemansa jälkeen kelpo työkalu kirkon auktoriteetin vahvistamiseen kautta Euroopan eikä siis pelkästään Englannissa. Becketin kultti näyttäytyi aina uudelleen ajankohtaisena ja käyttökelpoisena propaganda-aseena siellä, missä paavius tai katolinen kirkko koki oikeutensa uhatuiksi.

Becket oli heikentänyt toimillaan Englannin kirkon riippuvaisuutta maallisesta vallasta ja vastaavasti vahvistanut aiemmin suhteellisen heikkoa paavinvaltaa Englannissa. Becketistä muodostui kruunulle todellinen ongelma kuitenkin vasta 1530-luvulla, jolloin kuningas Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Rooman paavin alaisuudesta. Paavinvallan symbolina Becketistä tuli epämieluisa ja jopa vaarallinen pyhimys. Becketin damnatio memoriae alkoi syyskuussa 1538, kun kultin ytimessä ollut alttari ja muut häneen viittaavat muistot tuhottiin kuninkaallisella mahtikäskyllä.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka Thomas Becket puolusti arkkipiispaksi tultuaan kirkon vapauksia ja oikeuksia, hänen toimintansa taustalla ei ollut minkäänlaisia pyrkimyksiä tunnustuksen- ja ajatuksenvapauteen. Becket puolusti kirkon ja kirkonmiesten oikeutta omiin tuomioistuimiin ja kirkon verotuksellisia erivapauksia eli perimmältään kirkollista valtahierarkiaa. 

Keskiaika ja USA:n politiikka

Vaikka Yhdysvalloilla ei ole omaa keskiaikaista menneisyyttä, myös amerikkalaiset ovat katsoneet olevansa oikeutettuja eurooppalaisen keskiajan perintöön. Siinä missä Euroopassa, myös eri ryhmät USA:ssa ovat käyttäneet ja käyttävät keskiaikaa identiteettinsä rakentamiseen. Yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu ylipäätään vahva historiantaju ja jatkuva historian käyttö politiikassa. Historioitsijat ovat medioissa jatkuvasti esillä olevia ja arvostettuja asiantuntijoita. Tämä näkyi poikkeuksellisen selkeästi Capitol-kukkulan tammikuun kuudennen päivän dramaattisten tapahtumien analyyseissä. Tämä historian käyttö rajoittuu yleensä kuitenkin yhdysvaltalaiseen poliittiseen historiaan, jonka merkityksellisyys alkaa vasta perustajaisistä. 

Viittaukset keskiaikaan antavat valkoisille kristityille amerikkalaisille mahdollisuuden rakentaa Yhdysvaltain valtiollista historiaa pidempi jatkumo arvoilleen. Kun keskiaika ei ole perustajaisien tai sisällissodan tapaan osa jaettua historiatietoisuutta, voi se suurelle osalle amerikkalaisista näyttää triviaalilta. Medievalismia, keskiajan uudelleenkäyttöä, hyödyntäville ryhmille viittaukset ovat kuitenkin selviä. Onkin oireellista, että 2000-luvun uudelle oikeistolle keskiaika näyttäytyy kristinuskon ja maskuliinisen, uhrautuvan soturi-ihanteen kulta-aikana. Trumpin julistuksen maalaama kuva Becketistä nivoo yhteen sekä kristillisen oikeiston että radikaalimpien alt-right -ryhmien maailmankuvan osia. Trumpin Becket on sekä sankari että uhri. Hän on esikuva niille, jotka uskovat, että tämän päivän Yhdysvalloissa vainottuina ovat kristityt ja valkoiset – tällä hetkellä juuri he itse ja Donald Trump. 

Sydänkeskiaikaisen Canterburyn arkkipiispan valjastaminen amerikkalaisen uskonnonvapauden esikuvaksi rakentaa yhteyttä länsi- ja pohjoiseurooppalaiseen, kristilliseen ja valkoiseen kulttuuriperintöön. Trumpin julistus piirtää kaaren Thomas Becketistä George Washingtonin kautta tämän päivän yhdysvaltalaisiin konservatiivikristittyihin ja Trumpiin itseensä. Näin hivellään Trumpin keskeisten kannattajien itseymmärrystä aitoina kunnon amerikkalaisina. Implisiittisesti samalla väheksytään muiden ryhmien oikeutta amerikkalaiseen identiteettiin.

Poliittiselle medievalismille tyypilliseen tapaan ristiriitainen ja monitulkintainen menneisyys pelkistetään tai jopa vääristetään palvelemaan yhtä kertojalleen tärkeää tarinaa ja kannustamaan kansalaistottelemattomuuteen. Tässä tapauksessa tarina on, että esimerkiksi aborttia vastustavat tai koronarajoituksia uhmaten jumalanpalveluksia järjestävät amerikkalaiset ovat osa vuosisataista kristittyjen marttyyrien jatkumoa. 

Miksi Becket ja miksi juuri nyt?

Kaikista viime viikkojen tapahtumista ja Trumpin tempauksista Becketin muistopäivän julistus lienee vähäisimpiä. Kovin moni instituutio tuskin edes halutessaan olisi päivän varoitusajalla ehtinyt järjestää julistuksessa toivottua Becketin muistamista. Poikkeuksena tästä on periaattessa sitoutumaton, mutta konservatiivisiin kristillisiin kallellaan oleva voittoa tavoittelematon lakifirma Becket Fund, joka muisti päivää ainakin Twitter-tilillään, ja jonka arvelemme olleen lobbyna julistuksen taustalla.

Julistus näyttääkin herättäneen vastakaikua lähinnä muutamissa kristillisissä  ja konservatiivisissa medioissa, jotka ovat lukeneet sitä kuten me tässä kirjoituksessa: julistamalla Becketin muistopäivän Trump asettuu puolustamaan uskovaisten oikeutta vakaumukseensa jopa lakia ja viranomaisia uhmaten. Trumpin julistuksen merkitys onkin ennen kaikkea oireena siitä, että Trump katkeran häviönsä hetkellä kääntyy miellyttämään kiihkeimpiä kannattajiaan ja asettautuu uskonmarttyyriksi. 

Author: Thomas Devaney

It’s an exchange to which I became rather accustomed last year. The slightly raised eyebrow. The question, “Oh, why there?” with just enough stress on the final word to signal a hint of incredulity. It was the more-or-less typical reaction when I told one of my US colleagues that I would be spending my sabbatical year, from 2019-2020, in Finland in order to work on a book about late-medieval and early modern Spanish history. In one sense, the surprise made sense; Finland is an atypical destination for America-based scholars of Spanish or Mediterranean history. And yet Turku was an ideal place in which to develop my ideas, to try out new ways of teaching, and to experience Finnish university culture from a fresh perspective.

I’ve spend most of my academic career in the United States; I earned my PhD at Brown University in medieval history and have taught at the University of Rochester, where I am now Associate Professor, for the past several years. But I’ve had contacts in Finland for about ten years, since I met Teemu Immonen at a graduate-student summer school in 2010. I then reconnected with Teemu and others from Turku (including Marika Räsänen, Reima Välimäki, and Meri Heinonen) at the International Medieval Congress in Kalamazoo, Michigan. I also spent a year as a researcher at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS), from 2015-2016. That was when I first visited Turku, to give a presentation for TUCEMEMS.

And so, when I next had an opportunity to take a research leave from Rochester, I immediately thought of returning to Finland. The Fulbright Finland Foundation offers a range of fellowships for Americans to come Finland and for Finnish scholars to work at United States universities. In addition to providing the funding that made my time in Turku possible, the Fulbright program offered a community of people throughout Finland as well as several events that brought all of us together (including the American Voices Seminar, which took place in Turku in October, see the poster). Also interesting to me was that Fulbright doesn’t fund only research; their Scholars Program expects that a visitor will fully immerse themselves in the life of the university: teaching courses, giving lectures, and building collaborations that will last long beyond the fellowship year. Since I am a rather introverted person (perhaps another reason I feel at home in Finland…), to do all this well meant that I had to step outside my comfort zone in some ways and be ready to jump into new situations.

I also had to think about teaching in a Finnish context. Since I had never ever taught bachelor’s students outside of the United States, I was a little worried about how my “American style” of pedagogy would work. This was especially relevant since several people warned me that Finnish students can be rather quiet, and I prefer to engage my classes in discussion. My first lecture to students, “Materiality and Early Modern Catholicism,” was as a guest in Visa Immonen’s course on the Ecclesiastical Heritage of the Early Modern Period:

I quite enjoyed putting together this talk on a topic that was related to my research but involved an approach that differed from my usual. And, although they were indeed reserved, the students were (I hope) engaged.

I also gave a guest lecture in Reima Välimäki’s course on how to use medieval sources. The kinds of sources I chose for this visit were not specific categories of documents. Rather I invited the students to think about urban space in all its medieval guises—maps, city plans, images, written descriptions, but also the spaces themselves—as providing insights into medieval culture. For instance, in thinking about this fifteenth-century illumination of an early form of tennis:

we might think about the repurposing of a town square, the relationship between private and public, and the modification of a home to accommodate sport. There is a chance that several of us might develop our lecture into a handbook for future students; I look forward to this project!

In October, I began my own course, titled “Europe and the World, from the Crusades to Columbus.” Our goal was to consider Europe’s place in broader world systems evolved between the eleventh and fifteenth centuries.This involved, first of all, questioning  the origins of an idea of “Europe:” how did a shared identity come to exist between places as disparate as Finland and Portugal, Ireland and Greece? We also examined how encounters of all kinds (military, economic, religious, linguistic, and so on) had been conditioned by prior ideas. About thirty students attended the lectures, and we had many great conversations. My worries about an American style of teaching turned out to be overblown!

In addition to teaching, I spent a great deal of time working on my own research. The project is a study of the emotional and sensory experience of pilgrimage in early modern Spain. I hope to clarify how people understood and interpreted the feelings they felt when reaching a cherished destination or entering a sacred space, what it was like for them to be part of a crowd all laughing or crying or shouting or praying together. What did it mean to experience or witness a miraculous healing? Even thinking about or visualizing a shrine or a miracle could, according to early modern authors, lead to powerful emotions. Central to my approach is the idea that, although emotions have a biological aspect, the way we experience them is closely linked to cultural context. The project, then, is about more than pilgrimage; it is about early modern conceptualizations of emotion in general. Pilgrimage was, for many people of the time, a life-altering and –defining experience, one about which they wrote, a lot. And they often wrote about their feelings. Pilgrimage, therefore, provides an opportunity for us to better understand how they thought about those feelings.

One of the biggest potential challenges of working on an Iberian topic in Turku is access to sources. My project relies on so-called “miracle books” (histories of individual shrines that typically describe the shrine itself and its holy image, the miracles it has performed, and the annual pilgrimage) as well as theological treatises, images, literature, poetry, travelogues, and other early modern representations of pilgrimage. So I brought with me all the notes I had compiled during previous research trips as well as a big pile of books. I planned also to rely on digitized copies of texts online, at collections like the Biblioteca Virtual del Patrimonio Bibliográfico and the Biblioteca Virtual de Andalucía. For me, however, the process of writing is also the process of thinking. No matter how well prepared I think I am, once I start to write, I inevitably find that I need to read more, dig deeper, and explore new lines of inquiry. And so I’ve needed to regularly locate new materials. It was a pleasant surprise, therefore, to discover the riches available in the university library collections, both in print and online!

I could do this kind of work nearly anywhere, of course. A big advantage of being in Turku was the chance to exchange ideas and to collaborate with the other scholars. To that end, I was excited to participate in department research days and at meetings of the Vanhat ajat research group as well as TUCEMEMS. The topics of my own presentations included thinking about miracles as a way to mitigate negative feelings, traveller’s opinions about Spanish “passions,” and the relationship between sound and emotions. But I really enjoyed learning about topics as diverse as computational methods to determine the authorship of historical texts, the Council of Ferrara-Florence, representations of the nineteenth-century royal women, how we might use narrative theory to interpret the work of ancient historians, and so much more. There were other opportunities to share ideas; I wrote a brief talk about “The Use and Abuse of History in Contemporary American Politics” for the department’s Joulukoulu (thanks to Marjo for presenting it when my flights were delayed!) and another about the ins-and-outs of research funding in the US. Outside the circle of historians, I also gave a presentation in January for the Department of Geography’s “Think and Drink” series. Proffan kellari was a great place for the discussion about how segregation in fifteenth-century Córdoba contributed to an outbreak of violence; I had never before given an academic talk in this kind of venue.

Outside of work, I appreciated the chance to get to know Turku better. I’d visited before, but only for a weekend. Walks and runs along the river, past Koroistenniemi and into Virnamäenpuisto, were a regular weekend treat and I made several trips into nature outside of the city as well, to Vaarniemen torni:

Kurjenrahka:

and Teijo. And, of course, I made sure to visit Ruissalo and Naantali. In Turku itself, I enjoyed exploring the bars and restaurants (Kaskis!) and made a point to visit all the seasonal events, like the Christmas concerts, the Independence Day student procession, and the Turku 100 celebrations.

I had plans to do quite a lot more exploring, especially as the weather improved in spring and summer, but the Covid-19 pandemic intervened. When everything shut down, I had been about to travel to Stockholm for a weekend and then to Helsinki for a conference featuring all the Fulbright fellows in Finland. Those plans were cancelled, and the course I was about to begin teaching, about the early modern European witch hunts, moved online. Like all of us, I found this to be an uncertain time. No one knew what would happen next, borders were closing all over the world, and the Fulbright authorities were strongly encouraging all grantees to return home as soon as possible. Although I initially thought to remain in Finland, I was concerned about family in the United States and was unable to know when travel restrictions might end or whether all air travel might cease entirely. I decided that the wisest decision would be to leave Turku early. My flights to the United States in early April were surreal, with deserted airports and almost empty planes:

I arrived safely, though, and the whole situation was made much easier by the flexibility and understanding of everyone in Turku and at Fulbright Finland.

Yet I did not end my association with the University of Turku at that time. I carried forward with the witch-hunts course, which had already drawn a lot of attention from students (110 students had initially enrolled in the course, and a large percentage of these completed it). As the first experience in remote learning and teaching for me, and probably for many of the students, this was a bit of an experiment. But it was a generally successful one. Much of our conversation happened on Moodle discussion forums and I was pleasantly surprised to see the perception and detail with which the students engaged the various topics. This is, of course, a very different kind of discussion that one in the classroom, allowing everyone more time to think and to process others’ ideas. And it makes me wonder if I should include such ways of interacting in all my courses, even after the need for remote learning has passed. All this led to creative, insightful final essays. From the United States, I also participated in a research seminar at Åbo Akademi via zoom and, with a bit of trepidation, submitted the teaching demonstration for my docent application as a recorded lecture. Thankfully, this was successful!

I haven’t come close here to talking about all the experiences, adventures, and connections from my months in Turku. That would require a much, much longer blog post. But, even so, my early departure meant that a lot did not happen. I had hoped to see Vappu and the Paavo Nurmi games. I expected to travel through the Archipelago and perhaps spend Midsummer in Lapland. I also went to very few conferences outside of Turku during my first months there (though I did get to connect with colleagues in Tampere twice) because I had several scheduled for April and May. These may, if all goes well, happen next spring. And there were other collaborations (for instance, with the Centre for the Study of Christian Culture) that had just been beginning in March. But though we have to maintain connections online for now, I like to think that everything has merely been delayed, not cancelled. I hope to be able to return to Turku for a few weeks in autumn or winter. And I will be a visiting fellow at the Centre of Excellence in the History of Experience in Tampere in May and June 2021 – I will be sure to visit Turku then! And, meanwhile, it turns out that I don’t have to entirely leave the Finnish experience behind…

Thomas Devaney spent the academic year 2019–2020 as a Fulbright Professor at the Department of Cultural History. He has the position of Associate Professor at the University of Rochester.