Page 20 of 35

GSA:n konferenssi San Diegossa

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni German Studies Associationin (GSA) konferenssiin San Diegossa Yhdysvalloissa 29.9.–2.10.2016. Yhdistyksen juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin se syntyi kokoamaan yhteen Saksan, Itävallan ja Sveitsin historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, taloudesta ja poliitikasta kiinnostuneita tutkijoita. Nykyisen nimensä yhdistys sai vuonna 1983. GSA on kasvanut merkittäväksi kokoavaksi voimaksi, mistä kertoo tämänvuotisen tapahtuman volyymi: paikalla oli 1500 tutkijaa 35 maasta. Yhdysvaltalaiseen tapaan konferenssi oli hotellissa, Town and Country Resortissa lähellä San Diegon Old Townia. Tapahtuman hienous oli sen basaarimaisessa luonteessa, tarjolla oli satoja paneeleja, joiden aiheet vaihtelivat Immanuel Kantin filosofiasta saksalaiseen sarjakuvaan, E. T. A. Hoffmannin kertomuksista itäsaksalaisen DEFA-yhtiön elokuvatuotantoon ja uuden ajan alun historiasta tämänhetken pakolaiskriisin vaikutuksiin Itävallassa.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

GSA on viime vuosina tukenut myös verkostojen toimintaa, ja joka vuosi kymmenet tutkimusryhmät kokoontuvat keskustelemaan meneillään olevasta tutkimuksesta. Verkostojen tapaamiset ovat jokaisena konferenssipäivänä klo 8–10 aamulla. Sen jälkeen ryhmät integroituvat muuhun toimintaan. Konferenssin ohjelmakirja on vapaasti luettavista verkossa ja ladattavissa pdf:nä. Osallistuin verkostoon The Materiality and Corporeality of Emotions in German Culture since 1500, jossa oli mukana viisitoista tutkijaa, pääasiassa Yhdysvalloista. Jokainen osallistuja oli kirjoittanut etukäteen kuusisivuisen paperin, joka seminaarissa esiteltiin vain lyhyesti. Pääosassa oli keskustelu, jossa käytiin läpi tunteiden historiaa erityisesti 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tavoitteena on jatkaa yhteistyötä ja tehdä teksteistä kirja kustantamo Berghahnille, jonka kanssa GSA:lla on julkaisusarja. Kaiken kaikkiaan kokemus verkostojen toiminnasta oli erinomainen, ja muutoinkin GSA:n konferenssissa miellytti sen laaja-alaisuus ja monitieteisyys. Kannattaa ehdottomasti osallistua myös tulevaisuudessa – mikä onkin jo pitkälti selvillä: vuoden 2017 konferenssi on Atlantassa, 2018 Pittsburghissä, 2019 Portlandissa, 2020 Washington DC:ssä ja 2021 Indianapoliksessa.

Kulttuurihistoria, sukupolvi ja sukupuoli – Kulttuurihistorian kansainvälisen seuran konferenssi 2016

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Kari Kallioniemi pohti aiemmassa tämän blogin tekstissä ”Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016” Euroopan Unionin syntyä ja sen merkitystä kuvaillessaan vierailuaan ensimmäisen maailmansodan muistomerkeillä Ranskan ja Saksan rajalla. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta osallistuttiin toiseenkin konferenssiin, joka järjestettiin myös Eurooppaan kuuluvalla rajalla. Kansainvälinen kulttuurihistorian seuran (International Society for Cultural History, ISCH) jokavuotinen konferenssi oli tänä vuonna 18.–22.7. Triestessä, Italiassa. Sen aiheena olivat sukupolvi ja sukupuoli (Gender & Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective). Konferenssissa oli 102 osallistujaa ympäri maailmaa.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

Trieste on nykyään osa Italiaa ja sijaitsee lähellä Slovenian rajaa, mutta alkunsa se on saanut Balkanin niemimaalla ennen ajanlaskun alkua asuneiden illyrialaisten asuinpaikasta. Sen jälkeen sen ovat ottaneet haltuunsa venetsialaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, lombardialaiset, frankit, itävaltalaiset, lyhyen aikaa jopa ranskalaiset Napoleonin sodissa, kunnes se ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin Italiaan.

Triesten kaduilla ei voi olla huomaamatta antiikin ajoista alkavia muistumia historiasta. Ei myöskään kulttuureja, kieliä ja uskontoja, jotka sodat, mutta myös kauppa ja matkaajat ovat tuoneet. Huolimatta valtataisteluista ja poliittisesta riippuvuudesta, Trieste pystyi monesti pitämään kiinni itsenäisen kaupungin asemastaan ja kukoisti kaupan ansiosta kulttuurien yhtymäkohdassa. Kaupungin antiikin ajoista säilynyt nimi kertoo kaupan keskeisyydestä. On esitetty, että nimi ’Trieste’ olisi lähtöisin samasta vanhasta ’toria’ tarkoittavasta slaavilaisesta sanasta kuin Turku. Kukoistuksen rinnalla kulkee myös tarina taisteluista, tuhosta ja jälleenrakennuksesta, mutta traagisimpina kertomukset paenneista, karkotetuista, vangituista ja tuhotuista ihmisistä.

Triesten ja Euroopan historia olivat läsnä myös konferenssin ohjelmassa. Tervetuliaisillanvietossa kuulimme Titon Jugoslaviasta Triesteen paenneiden italialaisten perinteitä jatkavaa musiikkia  ja heidän kokemuksistaan kertovia tekstejä. Kiertokävelyllä oli mahdollisuus nähdä monikulttuurisen kaupungin arkkitehtuuria ja kulkea James Joycen ja Italo Svevon jalanjäljissä. Yksi konferenssipäivä vietettiin tuhatvuotisen historian omaavassa Duinon linnassa, joka on kuuluisa paitsi omistajistaan di Torre Tasson (von Thurm und Taxis) suvusta, myös monien taiteilijoiden kuten Johann Straussin, Franz Lisztin ja Rainer Maria Rilken, inspiraation lähteenä. Viimeisenä päivänä oli kiertoajelu ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoille.

Konferenssin ohjelmassa oli neljä keynote-luentoa. Ensimmäinen oli professori Patricia Doglianin, joka pohti mistä lähtien ’sukupolvi’ on ollut kulttuurisesti merkittävä ihmisten yhteistä kokemusta jäsentävä käsite. Professori Guido Ruggiero puolestaan analysoi Decameronen tarinan kuvausta sukupolvien ja sukupuolien suhdetta ja rakentumista virtù –käsitteen avulla. Uumajan yliopiston professori Jonas Liliequist esitteli uutta tutkimusprojektiaan, joka käsittelee tunteita, sukupuolta ja sukupolvien välisiä suhteita varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnassa. Hänen lähtökohtanaan oli suhtautuminen eri ikäkausiin ja hierarkiat perheiden sisällä. Viimeisenä luennoitsijana oli professori Alberto Mario Banti, joka pohti musiikin sukupolvia esimerkkinään kappale ”Hey Joe”.

Työpajojen teemoina olivat sukupolvien ja sukupuolen suhde mm. identiteetteihin, arjen käytänteisiin, perheeseen, rooleihin, valtaan, mediaan ja instituutioihin. Omat työpajat oli varattu kulttuurihistorian metodologisille kysymyksille sekä retoriikalle, identiteetille ja arvoille. Yksi puheenaiheista oli digitaalisten ihmistieteiden merkitys ja mahdollisuudet kulttuurihistorian tutkimukselle.

Jo ennen konferenssia, mutta myös konferenssin aikana, saimme nauttia hyvistä järjestelyistä ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Erityinen kiitos kuuluu professori Gabriella Valeralle, joka vastasi konferenssista ja jaksoi pitää huolta niin yksittäisistä vieraista kuin konferenssin yksityiskohdista. Konferenssiin saapuneet saivat mahdollisuuden lukuisiin pitkiin keskusteluihin ja hedelmällisiin ajatusten vaihtoihin. Kulttuurihistorian seuran seuraava konferenssi on Uumajan yliopistossa Ruotsissa kesällä 2017.

Niina Lehmusjärvi
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

montyLauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin  Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!

 

Muutama sana Nantucketista, materiasta ja aaveista

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

wp_20160412_08_49_21_pro

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi.  Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä. Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

 

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu 1.7.2016 kirjoitetusta blogitekstistä Maarit Leskelä-Kärjen ja Otto Latva blogissa Sillä tavalla olemme täällä 

Tohtorikoulutettavat yli rajojen

Akateeminen verkostoituminen, poikkitieteellisyys ja yliopisto-ja oppiainerajat ylittävä yhteistyö ovat tämän päivän iskusanoja. Suomen Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman lopetettua vuodenvaihteessa toimintansa historian tohtorikoulutettaville ei jäänyt pysyvää tahoa, jonka kautta eri yliopistojen tutkijat pääsisivät tutustamaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia tutkimuksen teosta.

Silti kiinnostus muissa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen on suurta. Muutaman ihmisen aloitteesta lähti idea järjestää Akateemiset sokkotreffit maanantaina 5.9.2016 Turun ja Helsingin yliopiston historia-aineiden tohtorikoulutettaville.  Aamulla helsinkiläiset vieraamme saivat Panu Savolaisen johdolla tutustumiskierroksen yliopistomme kampukselle ja sen historiaan. Seuraavana oli vuorossa lounastapaaminen professorien Hannu Salmen (kulttuurihistoria), Leila Koivusen (yleinen historia) ja Timo Myllyntauksen (Suomen historia) kanssa. Tämän jälkeen alkoi virallinen osuus Sirkkalassa. Seuraleikkien lomassa pienryhmiin jaetut osallistujat esittelivät omaa väitöstutkimustaan ja sen teemoja. Turun yliopiston tutkimusverkostot IIPC, AHA, TUCEMEMS ja SELMA esittelivät omaa toimintaansa sekä saimme kuulla Animal Agency in Human Society ja MIRACLE tutkimushankkeista. Lisäksi päivän aikana keskusteltiin laajasti eri yliopistojen käytännöistä. Virallisen osuuden jälkeen iltaa jatkettiin Vanhan Raatihuoneen kellarin hämyisessä tunnelmassa.

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Tapahtuma sai paljon positiivista palautetta ja yhteenvetona voi todeta, että tällaisia tilaisuuksia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tällä kertaa edustettuna olivat vain Turku ja Helsinki, joten myös muiden yliopistojen mukaantulo olisi suotavaa. Tulevaa yhteistyötä varten Facebookiin perustettiin ryhmä Valtakunnallinen historian tohtorikoulutettavien kahvihuone, johon kaikki historian tohtorikoulutettavat ovat tervetulleita.

Tapahtuman järjestelytoimikuntaan kuuluivat kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi, Annastiina Mäkilä, Liisa Lalu, Mari Tiihonen, Reetta Sippola sekä Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kahdeksankymmentäluvulle

Kulttuurihistorian oppiaineen teemavuosikymmen on tänä vuonna ollut 1980-luku. Vuosikymmenen tiimoilta järjestämme syksyllä Turun kaupunginkirjaston kanssa luentosarjan, jossa tutkijat ja aikalaisäänet risteilevät samaan aikaan lähellä olevan ja jo kaukaiselta tuntuvan aikakauden äärellä. Kaikille avoimen luentosarjan tarkemman ohjelman ja muut tiedot löydät täältä: https://blogit.utu.fi/80luku/

jokuvaaEnnen luentosarjan alkua voit virittäytyä aikakauteen seuraamalla keväistä seminaariamme Ytimen varjossa. 30 vuotta Tsernobylistä verkon kautta. Seminaarin kaikki puheenvuorot ovat kuultavissa ja katsottavissa seuraavien linkkien takaa.

 

 

Ytimen varjossa – aamupäivä, seuraa tästä

10.00 Tervetuloa, professori Hannu Salmi

10.15 ”Tshernobyl: glasnostin koetinkivi”. Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro

10.45 ”Kohti atomin loistoa. Vuosikymmenet atomi-innostuksesta toimiviin ydinvoimaloihin”. Tutkija, FT Petri Paju

11.15 ”Tšernobyl ja kylmä sota”. Vanhempi tutkija, dosentti Sari Autio-Sarasmo:

11.45 ”Sellafield, Harrisburg, Chernobyl, Fukushima… Kraftwerk ja moderni riskiyhteiskunta”. Erikoistutkija, dosentti Pertti Grönholm

Ytimen varjossa – iltapäivä, seuraa tästä

13.00 ”Eläinten valtaama Tsernobyl”. Lehtori, dosentti Timo Vuorisalo

13.30 ”S.T.A.L.K.E.R: peli intermediaalisuuden varjossa”. Yliopistonlehtori, dosentti Petri Saarikoski

14.00 ”Sosnovyi Bor, rakastettuni. Kylmän sodan varjot ja 2010-luvun geopolitiikka Suomenlahdella”. Kirjailija Jani Saxell.

15.00–16.30 Paneelikeskustelu, pj: Pertti Grönholm (Eero Patrakka, Atomiteknillinen seura, Tarja K. Ikäheimonen, STUK, Yrjö Länsipuro, Jani Saxell)

 

 

Kuva: Mads Eneqvist 20.4.2009 www.flickr.com/creativecommons

Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016

Always fighting/Always fighting with yourself/If I were France/And you were Germany/What an alliance that would be (Julian Cope, Strasbourg, 1984)

Brittimuusikko Julian Cope käytti kylmän sodan kuumimpina vuosina Ranskan ja Saksan historiallista suhdetta symbolina rakkauslaulussaan, jonka kaltaista olisi mahdotonta kuvitella enään kirjoitettavaksi tänä päivänä. Brexit-äänestyksen lopputulos juhannuksena 2016 kertoi ainakin Englannissa surullista kieltään siitä, kuinka tämän laulun ajatuksellinen alkuperä oli tyystin unohdettu.

Vieraillessani kesälomamatkalla Luxemburgissa ja sen ympäristössä, Ranskan ja Saksan historiallisen suhteen vuoksi syntynyt Euroopan unionin idea muuttui hetkessä todeksi ympärilläni. Matkalla I maailmansodan yhden verisimmän taistelun mausoleumille – L’Ossuaire Douaumontille, https://en.wikipedia.org/wiki/Douaumont_Ossuary – sinne vievän moottoritien varrella olevaan kahvilaan astuttiin valtavan valokuvan alta, jossa Helmut Kohl (Saksan liittokansleri 1982-1998) ja Francois Mitterrand (Ranskan presidentti 1981-1995) pitivät toisiaan kädestä tuon monumentin edessä.

Kohl and Mitterrand in Verdun.jpg

Valtavan nekropoliksen lasiseen kellarikerrokseen oli kerätty noin 150 000:n tunnistamattomaksi jääneen sotilaan luut, jotka tuijottivat turisteja ensimmäisen kerroksen pikkuruisista ikkunoista.

“Minä siis vilkaisin huoneeseen, kryptaan, joka oli pullollaan ihmisten jäännöksiä. Luita. Reisiluita, lapaluita, sormia, kylkiluita, leukoja, sääriluita, polvilumpioita, selkänikamia, jalka joka oli vielä rikkinäisessä saappaassa, pääkallo, jonka ammottavaan suuhun hämähäkki oli kutonut ohuen verkkonsa hammasrivien väliin.” (Englund 1991: 108-109)

Verdunista pohjoiseen, viitisenkymmentä kilometria Luxemburgin rajakaupungista Echternachista itään sijaitsee Trier, nykyään alueen erityisen vilkas shoppailukeskus ja Karl Marxin syntymäpaikka. Täällä Marx oli saanut innoituksen radikaaliromantiikalleen, jonka yhtenä halveksunnan kohteena oli 1800-luvun eurooppalainen konservatiivinen uskonnollisuus ja poroporvarillinen patriotismi, jonka järkyttävä lopputulema osaltaan myös I maailmansota oli. Reininmaan vanhimman kaupungin tukahduttavasta hengellisestä perinteestä kertoi murheellisena jo Goethe pistäydyttyään siellä vuonna 1793:

“Muuriensa keskellä tuo kaupunki huokaa kuin raskaan taakan, ei, vaan sorron alla. Trier suorastaan pullistelee kirkkoja, kappeleita, luostareita ja pappisseminaareja ja erilaisille ritari- ja munkkikunnille kuuluvia pää- ja sivurakennuksia, eivätkä luvussa ole silloin vielä mukana nunna- ja kartusiaaniluostarit eivätkä lukemattomat luostarikoulut’ (Wheen 2000: 21)

Marx in Trier.jpg

Vuonna 2016 tämä hengellinen perinne oli saanut väistyä sodanjälkeisen konsumerismin tieltä ja vain roomalaisaikainen osa säilynyttä kaupunginmuuria ja Karl Marxista tehty videotaideteos Marxin syntymäkodissa, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503432920708&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, olivat muistuttamassa meitä alueen yllä lepäävästä historian painolastista.

Goethen ohella suuri eurooppalainen kirjailija, Victor Hugo, ikuisti vesivärimaalaukseen Schengenin linnan tornin, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209508370564146&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, vieraillessaan 1871 tuossa luxemburgilaisessa rajakaupungissa, jolla on yhteinen raja niin Saksan kuin Ranskan kanssa. Tästä syystä siellä solmittiin 1985 alustava Schengenin sopimus, Euroopan Unionin vapaata kauttakulkua edistänyt asiakirja, jota on viime aikoina kyseenalaistettu ehtimiseen ympäri maanosaa. Brexitin jälkeinen juhannusaamu 24.6.2016 valkeni Schengenissä harmaan surumielisissä tunnelmissa, jota korostivat puolitankoon vedetyt EU:n liput, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503438080837&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater. Lohdutuksena EU:n virallinen matkamuistomyymälä myi vielä Schengen-sopimuksen kunniaksi tehtyä valkoviiniä ja erinäisiä luxemburgilaisia EU-lipulla varustettuja snapseja.

schengenwinereuters-370x276.JPG

Sen ohella, että Luxemburg oli yksi ensimmäisistä YK:n jäsenvaltioista, se oli myös yksi ensimmäisiä EU:n perustajavaltioita. Ennen tätä sen yli olivat jyränneet niin natsien kuin liittoutuneiden sotajoukot ja vaikka EU-kriittistä turistia ärsyttävät Luxemburg Cityssä kohoavat korskeat EU-hallintopalatsit, löytyy sieltäkin sotilashautausmaita muistuttamaan miksi unionin kaltaista liittoutumaa ryhdyttiin puuhaamaan toisen maailmansodan jälkeen. Luxemburgissa ja sen ympärillä kulkiessa ymmärtää mistä Eurooppa on pohjimmiltaan rakennettu. Erilaisista paikallisuuksista ja kulttuurisista kohtaamispisteistä, joissa kansallisvaltioiden väliset erot ja rajat liudentuvat. Voisiko tämä olla liittovaltion ja kansallisvaltioiden sijaan – ainakin kulttuurisessa mielessä – Euroopan idea, jonka avulla sen asukkaille myydään uskottavampi kuva unionin toteuttamiskelpoisuudesta.

Euroopan, ja eritoten Ranskan, nykytodellisuuden tarkastelu jatkui edelleen EPCA:n (European Popular Culture Association) Pariisisssa 20-22.7. pidetyssä konferenssissa EUPOP Paris 2016, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1113990458685225&set=pcb.1113990858685185&type=3&theater, jossa oli paikalla myös ilahduttavan runsas osallistujajoukko Turusta ja kulttuurihistorian oppiaineesta. Valitettavasti yksi pääpuhujista oli peruuttanut tulonsa vedoten Nizzan heinäkuiseen terrori-iskuun (Pariisin ja Brysselin aiemmat terrori-iskut verottivat varmasti osaltaan erityisesti amerikkalaisten osallistujien määrää), konekiväärein varustetut sotilaat tarkkailivat valppaina Pariisin turistikohteita ja moni britti oli hämmentynyt ja ahdistunut Brexit-äänestyksen lopputuloksesta: ‘We are getting back to the Dark Ages’.

Tästä huolimatta Euroopan populaarikulttuurin tutkimuksen yhdistyksen missio eteni ja toivottavasti myös ajatus siitä, mitä eurooppalaisuus ja eurooppalainen (populaari)kulttuuri on. Itselläni oli kunnia toimia konferenssin yhtenä keynote-puhujana otsikolla ‘Englishness, Pop and Post-War Britain’. Esitelmässä kävin läpi ajatuksia siitä, miten englantilaiset ovat kuvitelleet, kommentoineet ja kritisoineet brittiläisen popmusiikin avulla identiteettiään toisen maailmansodan jälkeen. Lopetin esityksen pohdintaan siitä, miten englantilaisen laulaja-lauluntekijä Polly Jean Harveyn levyä Let England Shake (2011) on tulkittu kommenttina Britannian historian ja minäkuvan ongelmista.

pjh.jpg

Niin I maailmansodan kuin britti-imperiumin militaristinen perinne – jonka voi katsoa periytyvän aina Englannin sisällissodan ajoilta 1600-luvulta – on P.J.Harveyn radikaalin musiikillisen luennan kohteena. Eräät arvioijat ovat levystä puhuessaan ottaneet esiin ranskalaisen filosofin Jacques Derridan käsitteen ’hauntology’, jonka mukaan Euroopan vanhat aatteelliset ’haamut’ – taistelu palkkatyöstä, marxismi, kansallisuusaate ja uskonnollinen perintö – palaavat takaisin vainoamaan EU:ta (ja Britanniaa). Erityisesti sen neoliberaalia agendaa, joka on kylmän sodan jälkeisessä maailmassa jättänyt Euroopan historian merkitykset populististen poliitikkojen ja nostalgian selitettäviksi.

P.J.Harveyn Englanti on samanaikaisesti hypnotisoitunut menneisyydestään ja sen haamujen kiusaama. Tässä hypnoosissa toteutui Brexit, jonka mukaan EU ei tarjoa mitään ratkaisumalleja Euroopan kansakuntien itsemääräämis- ja määrittelyoikeuksille. Miten Eurooppa ja Britannia kohtaavat tästä eteenpäin nämä haamunsa? https://www.youtube.com/watch?v=I2Qlb0qFLFE

Lähteet

Cope, Julian, World Shut Your Mouth, 1984.

Derrida, Jacques, Spectres of Marx, alkup. Spectres de Marx, 1994, London, Routledge.

Harvey, P.J., Let England Shake, 2011.

Englund, Peter: ‘Verdunin taistelukenttä’, teoksessa Menneisyyden maisema, Helsinki, WSOY, 1991, 91-109.

Wheen, Francis, Karl Marx, 2000, Keuruu, Otava.

 

Omaelämäkerrallisuuden äärellä

Kansainvälinen, monitieteinen oma/elämäkerrallisen tutkimuksen seura IABA (International Autobiography Association) järjestää globaalin konferenssin joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa. Vuonna 1999 perustetun järjestön ensimmäinen konferenssi oli Pekingissä, ja sen jälkeen se on kokoontunut mm. Hawaijilla, Kanadassa ja Englannissa. 2010-luvulla järjestö on saanut alajärjestöjä alueellisista seuroista, joista aktiivisin on vuodesta 2011 ollut IABA-Europe. Osallistuttuani useampaan Eurooppa-osaston konferenssiin, olin nyt ensimmäistä kertaa globaalissa konferenssissa. Ja kokemus oli ikimuistoinen.

IMG_0329

Suomalaiset delegaatit, Turun yliopiston kulttuurihistorioitsija Kimi Kärki ja kirjallisuustieteilijä Hanna Meretoja yhdessä Clare Brantin (Life-writing centre, King’s college) kanssa yliopiston vanhalla kampuksella.

Kyproksen jaetun saaren jaettuun pääkaupunkiin Nicosiaan järjestetty konferenssi kokoontui teeman Excavating Lives alle. Teema sopi konferenssin sijaintiin täydellisesti niin konkreettisen arkeologisiin kaivauksiin liittyvän materiaalisuutensa kuin metaforisemmin elämän esiin kaivamiseen liittyvän teemansa kautta. IABA on aina ollut tunnettu innovatiivisista ja luovista lähestymistavoista akateemiseen tutkimukseen sekä pyrkimyksestä kaataa raja-aitoja taiteen ja tieteen välisissä yhtymäkohdissa. Kyproksella tämä toteutui monin tavoin. Päällimmäisen konferenssista jäi m ieleen lämmin kollegiaalinen tunnelma, avoimuus ja rohkeus sekä ajatus siitä, miten juuri tämän alan tutkijoita tuntuu motivoivan, jopa vahvasti ohjaavan omaelämäkerrallinen halu, tarve tutkia paitsi muiden, myös omaa identiteettiä ja sen ilmaisun keinoja. Kuuntelin monta esitystä, jotka luovalla tavalla kytkeytyivät puhujan omaan elettyyn historiaan tai perhehistoriaan.

Harvassa konferenssissa jokainen key note -luento sykähdyttää, hyvin eri tavoin. Tapahtuman avasi kanadalaisen professorin Julie Rakin (University of Alberta) tarinallinen luento Radical connections: Genealogy, Small lives, Big Data, jossa hän pohti niitä valtavia eettisiä ja metodologisia haasteita, joita genealogiseen sukututkimukseen liittyy. Hän kertoi salapoliisitarinan retkestään, jonka hän teki löytääkseen hyvän ystävänsä ja kollegansa adoptiotarinan takana olevan historiallisen totuuden. Sukututkimusta harrastava Rak kykeni löytämään helposti Dianen biologisen äidin ja kartoittamaan tämän perhetaustaa ja suvun tarinaa – sen sijaan ne suuret muutokset, jotka sen jälkeen koskettivat niin Dianen kuin tämän löytyneen perheen elämää olivat yllätyksellisiä, arvaamattomiakin, myös kivuliaita ja vaikeita. Yksityinen tarina laajeni globaaliin mittakaavaan, kun Rak pohti valtavien digitaalisten sukuarkistojen olemassaolon etiikkaa ja potentiaalisia käyttöulottuvuuksia. Onko yksilön identiteetti kiinni perimän alkuperän tunnistamisesta, vai kuitenkin ihan jostain muusta?

pic6

Fethiye Cetin luki otteita biografisesta teoksestaan My Grandmother

Turkkilaisen ihmisoikeusjuristi Fethiye Çetinin luento käsitteli edelleen vaietun, vuonna 1915 tapahtuneen armenialaisiin kohdistuneen kansanmurhan historiaa oman perheen historian kautta. Vuonna 2003 ilmestynyt My grandmother. An Armenian-Turkish memoir -teos kertoo Cetinin isoäidin tarinan kautta yhdestä lähihistorian suuresta tragediasta. Omassa työssään väsymättömästi ihmisoikeuksien puolesta taistellut Cetin kertoo teoksessaan 9-vuotiaana perheestään, äidistään, äidinkielestään, omasta uskonnostaan väkivalloin erotetun tytön tarinan. Isoäidin muu perhe pääsi pakenemaan New Yorkiin, mutta sitä ennen kuolemanmarssilla pieni tyttö oli väkivalloin riistetty äitinsä käsivarsilta ja sittemmin adoptoitu turkkilaisen poliisin perheeseen. Isoäiti ei koskaan enää nähnyt omaa perhettään. Cetin puhui luentonsa turkin kielellä, me saimme seurata käännöstä ja tutkija-runoilija Alev Adilin eläytyvää esittelyä sekä hänen englannin kielellä lukemiaan otteita teoksesta. Esityksen lopussa itkivät niin Adil kuin hyvin moni yleisöstä.

Viimeisen aamun luento oli IABA:ssa keskeisesti alusta lähtien toimineen saksalaisen Alfred Hornungin luento, joka käsitteli pakolaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkaa lähtien Edvard Saidin omaelämäkerrallisesta Out of place teoksesta Jack Londonin biografiaan sekä pakolaisten matkaan nyky-Euroopassa. Transnationaali matka eri maiden ja kielten kautta saa aivan uudet ulottuvuudet nykyteknologian kautta, älypuhelimesta tulee elämän virta, ”life line”, joka mahdollistaa tiedonsaannin, yhteydenpidon, uudenlaisen muistamisen ja omaelämäkerrallisuuden kulttuurin – ristiriitaisella tavalla. Hornung viittasi Gillian Whitlockin näkemykseen uuden teknologian uudelleen muotoilemista yksityisen ja julkisen alueista. Esimerkiksi pakolaisuuden kohdalla mobiili teknologia mahdollistaa sekä uudenlaisen vieraanvaraisuuden kulttuurin, mutta myös uudenlaiset rajat ja valvonnan mekanismit.

Niin konferenssin puheenvuorot kuin muu ohjelma yhdistivät taitavasti ja eläytyvästi taiteen ja tieteen rajoja. Illanvietoissa kuultiin niin runoja kuin kyproslaista musiikkia – ja tietysti tanssittiin kyproslaisia ja kreikkalaisia tansseja.

pic8pic7pic3pic5

Suomalaiset osallistujat olivat tänä vuonna oman laitoksemme varassa, edustin yhdessä Hanna Meretojan kanssa SELMA-tutkimuskeskustamme, jonka ytimeen IABA tuntuu luontevasti sopivan ja Kimi Kärki edusti populaarikulttuurin tutkimuskeskusta (IIPC). Kimin kanssa pidimme paperimme samassa sessiossa ”Recorded Lives: Life Writing, Music and Art”. Kimi Kärki puhui lauluntekijöiden tunnustuksellisuudesta Leonard Cohenin ja Joni Mitchellin tuotannossa, erityisesti lauluista ”A case of you” sekä ”Famous blue raincoat” sekä heidän luovuutensa relationaalisuudesta. Itse puhuin brittiläisen Alison Goldfrappin tuoreesta levystä Tales of Us ja sen elämäkerrallisesta ulottuvuudesta sekä muusikkouden omaelämäkerrallisuudesta. Sessiomme puheenjohti kyproslainen, Oxfordissa toimiva etnomusikologi Nicoletta Demetriou, joka myöhemmin esitteli oman projektinsa, laajan dokumenttielokuvan The Cypriot Fiddler kyproslaisista perinnesoittajista ja heidän suhteestaan musiikkiin ja menneeseen.

Luennoilla yksityisin elämäntarina yhdistyi usein laajoihin kansallisiin ja historiallisiin sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin. Tämä näyttäisi olevan IABAn ydintä: yksityisin ja intiimein on kaikkein jaetuinta. Ensimmäisen päivän avaussessiossa käsiteltiin elämän ja kuoleman, surun ja menetyksen kirjoittamista. Pitkän uran autobiografiatutkijana tehnyt Thomas Couser kertoi otsikolla ”Grief memoir and/as excavation: Writing my Father’s Life from his Archive” projektistaan oman isänsä elämäntarinan parissa, Sam Meekings taas pohti surun ja menettämisen kirjoittamista mm. Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni ensimmäisen osan kautta ja Katrin den Elzen nuorten naisleskien kirjoittamaa surua.

pic2

Anna Jackson luki runoja teoksestaan ”I, Clodia”: ”I had a dream I was a ghost/ and only one man could see me.”

”Writing lives: Recovering lives” oli yksi konferenssin viimeisiä sessioita, jossa kuultiin niin runoutta, autobiografista fiktiota kuin perhehistoriaa. Uusiseelantilainen Anna Jackson kertoi kiehtovasta runokokoelmastaan I, Clodia, jossa hän on rakentanut ikään kuin vastinparin Catulluksen kuuluisille runoille. Catulluksen rakastama ja vihaama Lesbia on runojen Clodia, joka kirjoittaa omaa ääntään kuuluville Jacksonin runoissa. Jackson pohtii mahdollisuutta kirjoittaa säkeistä biografiaa, ja yhteyttä menneisiin historiallisiin henkilöihin, kummitusmaista olemista, joka mahdollistaisi yhteyden menneeseen. Konferenssin pääorganisoija Amy-Katerini Prodromou taas hahmotti oman isoisänsä historiaa osin fiktioidussa, mutta pohjaltaan biografisessa tekstissään ”Just a knowing he was dead: Letter from a WWII veteran”.

pic1

Amy-Katerini Podromou, Helen Pleasence, Carol DeBour-Langworthy, Anna Jackson

 

 

 

 

Seuraava konferenssi järjestetään Lontoossa kesäkuussa 2017 teeman New digital media alla ja seuraava maailmankonferenssi on Brasiliassa kesällä 2018.

 

 

IMG_0521.JPG

Konferenssiretkellä Pafoksen arkeologisella alueella, hallitsijoiden vanhoilla haudoilla.

 

Bruce Johnson: Intellectual climate change – the rising tide

The following paper was presented on 11 May 2016 in the Department of Cultural History, University of Turku, Finland, by visiting Professor of Cultural History Bruce Johnson paired with a paper presented by Professor Martin Cloonan of Glasgow University. Professor Cloonan’s paper, ‘Measuring Impact: Some observations from the UK’, gave an account of the current procedures by which research is evaluated in the United Kingdom, with particular reference to ‘Impact’.

FullSizeRender-1

Prof Martin Cloonan discussing on the process of measuring social impact in the university system in the UK.

FullSizeRender-2

Prof Martin Cloonan discussing on the process of social impact in the UK.

***

In what I am about to say, I don’t want to seem to demean the importance of ‘impact’, the importance of academic research applied to the public interest. That kind of intervention has always been, for me, a primary objective. Like Martin Cloonan, I have engaged in work that has been directly applied to actual social practice, including generating changes to legislation relating to live music (See Bruce Johnson and Shane Homan. 2003. Vanishing Acts: an inquiry into the state of live popular music opportunities in NSW, Sydney: Australia Council/New South Wales Ministry for the Arts; see also Dave Panichi. 2009. ‘Regulation without representation’, in Perfect Beat 9/1, July 2009: 5-21).What we both challenge is not the importance of impact, but how it is often measured. The subject of my critique is the absurdities that grow out of a university system that has elevated profit over pedagogy.

IMG_0165The picture painted by Martin, of a university system driven by its bureaucratic and accountancy arm, is familiar to me from experience in several Anglophone countries, most notably Australia. Nearly thirty years ago a White Paper produced by Education Minister John Dawkins led to what was called the Dawkins Revolution. In its wake there were forced mergers between universities and tertiary training colleges, the re-introduction of university fees, and a reduction in government funding to universities, which were then forced to chase income and to commercialise education. The research activity tended to be measured by the ability to attract funding through grants, leading to the absurd situation in which the value of a particular research project was assessed not by what it produced, but by how much it cost; that is, in effect, not by cost effectiveness, but by cost ineffectiveness.

I illustrate with my own Faculty in the 1990s. A full-time staff member was appointed to give advice on all funding applications. I think this is an excellent idea, except for the fact that, in my own experience, this officer’s task was to raise the amount applied for. I am a researcher in the humanities. I don’t need to access a laboratory or a cyclotron. My most usual research tools are libraries, archives, interviews, for which the main expense is travel, per diems, copying, audio-visual recording equipment. Generally, I can produce a high level of research output for several thousand dollars each year. My first and second experiences with the advisor on grant applications were that her main function was to increase the amount requested. My application was for $5,000 or $6,000.  She said, ‘Oh you need more than that’. I replied, ‘Well, no, I don’t’. But by the time our discussion finished, I found that I was putting in an application for, as I recall, at least three times that amount. Somewhere along the line, common sense prevailed and the application failed.

In order to encourage staff to increase the amounts they requested, we were informed that, as an incentive, if we submitted an application for over a certain sum, and it failed, we would receive $5,000 in ‘consolation’, from the Faculty fund. Well, I thought – that will do me.  So I began submitting requests for inflated sums. I didn’t have to waste much time on these, because I didn’t actually need them to be successful. My applications inevitably failed, and I received the amount of funding I really needed, which enabled me to continue to be among the most productive researchers in terms of publications in the Faculty. I became the Faculty’s most successful unsuccessful grant applicant, and at one point a couple of colleagues asked if they could use my applications as a template.  The system was abandoned after about three years.

I am not making this up. In fact, it was at this point that it really dawned on me that while as academics we had been hired to behave rationally, we were in fact required to endorse irrationality. When I began my association with Finnish universities two decades ago, I realised just how degraded the Australian system had become, and, in spite of my cynicism, how far I had been drawn into that mindset. It was during a day-long symposium here in the University of Turku about implementation of the Bologna process, which makes it about 2000, since the Bologna Declaration was signed in 1999.  I was interested in the process, and was invited along. I listened to the enormously complex problems that the half dozen or so academics were addressing, and in the lunch break I observed that this was such a difficult problem, involving the investment of so much time and energy that I was moved to ask: what was the payoff, how might solving this problem affect the funding received by the faculty? One of the professors looked at me with slightly surprised disdain and said, ‘This is not about money. It’s about the sharing of knowledge’.

I had enormous admiration for this intellectual spirit. And in fact that played some role in my decision to take early retirement from my Australian university.  With profit becoming the primary driver, there were documented cases of university staff being pressured by the management to relax standards for international students because they bring in enormous sums of money in fees. At least one of these cases destroyed an academic career, and I am sure there were many other less publicised examples. As I said to one of my colleagues, so how long before bridges and apartments in southeast Asia start falling down? The answer is: they have, as you will have read in the press; most recently, on 1 April (See Sydney Morning Herald (SMH) 1 April 2016), a 2 km. overpass in India collapsed. Probably the main reason is corruption in the construction industry, but it would also be interesting to study the training history of engineers and architects involved in structural collapses in the region over the last two decades.

With profit more important than the broadest possible spectrum of education, university departments have been shut down, and classes in others have been reduced. Employers are noticing a drop in standards, and in some disciplines up to 50% of graduates from Australia’s top-ranked University of Melbourne still remain unemployed six months after graduation (SMH 1 April 2016). Recent reports in the Australian press show a sudden acceleration of this process. Sydney University is reducing the number of degree programmes it awards from 122 to 20 (SMH 31 March 2016). This is to make it ‘more competitive’ among Australia’s 43 universities, and as they are also planning to increase the intake of high-fee-paying  overseas students, ‘competitive’ seems to mean economically rather than intellectually. At Sydney University the international students, mainly from China, pay up to $A40,000 (about 20,000 Euros) each year to take the post-graduate business degree (SMH 4 April 2016).

In the same week as some of the reports I have cited, (SMH 26 March 2016), I was pleased to see an article called ‘Why Finland Has the Best Schools’. Then on April 11, a further article on why Australian schools will never be as good as Finnish ones.

Indeed, it is still so, in my experience, but every year I visit here I discover again what we all know: the tide of accountancy driven education policy that began to submerge Anglophone universities thirty years ago has, alas, risen here in Finland also. This has been associated with economic recession. Just in the years 2006 to 2009, unemployment in Finland rose from 7.6% to 8.2%, while GDP went from 4.1% to minus 8.3%. But as far as our situation here is concerned, there are deeper currents at work.

All these data reflect and are associated with a basic shift towards the commodification of education. Education is no longer primarily a process that the student actively engages in, but a product that the student buys. And in Australia this has become literally so. Recently in Sydney an investigation revealed the existence of a very successful million dollar business, set up by a young Asian woman, whose sole function was to sell essays to international students. There was even a price differential: you could buy a bargain-priced average essay, or pay a great deal more for essays likely to receive a higher mark. Presumably the former included a few errors or lacked original insights. In 2014 up to 1000 students from sixteen universities had hired the Sydney-based MyMaster company to ghost-write their assignments and sit online tests. In the wake of the investigation two university students were expelled and a further seventy faced severe penalties, with four having their degrees revoked from NSW’s most prestigious universities after being identified in connection with the online essay writing company (see further).

This was the most alarming manifestation of a process that can be dated back to the Dawkins White Paper: the student is no longer a producer of an educational outcome, but a consumer, a buyer, of an educational product.

I am interested in the larger forces driving that shift, and one place to begin is that word consumer.

One of the first signs of the shift was what seemed to me to be the increasing sense of helplessness among Australian university students. It manifested itself in The Phone Call, the night before an assignment was due. The due date had been known for months.

‘I’m having trouble with this essay’.

Following a long discussion regarding what research the student has conducted, it usually ended with her/him asking me what they should do now. What these students could not do is to simply start producing it themselves. What they want is … The Essay – delivered by the essay fairy to the door or under their pillow when they wake up in the morning.

The more immediate origins of consumerism arose from industrialisation which led to a growth in production that exceeded consumption – one of the causes of two serious financial depressions in the US in the 1870s and 1890s (see further, for example, H.W. Brands. 1995. The Reckless Decade: America in the 1890s. Chicago: University of Chicago Press), and it became necessary to persuade people that they should consume more. We are beginning to see the material problems, in resource depletion, technological waste, pollution. But there is a cultural problem also: the reduction of our power to produce ourselves as meaningful individuals. In a world driven by the idea of a growth economy, the ideal average citizen is a consumer, not a producer. This is why we have so much trouble changing from consumers to producers, why we can’t start the essay.  All the pressure brought to bear upon us tells us that our social function is to consume things, not produce things.

Bruce 1The title of my paper invokes an analogy with climate change. My argument is that the deterioration of the tertiary education system is not just the manifestation of a localised cluster of problems that can be solved simply by changing an education policy, in the same way that increasingly widespread drought will not be solved by installing some irrigation systems. Climate change is pervasive, the cause of an immense range of problems that would otherwise seem unconnected. Likewise, problems in the university are in fact the expression of more pervasive problems that affect areas of life that would otherwise seem to have nothing to do with each other. Consumerism extends its influence throughout the entire web of our contemporary lives. In what follows, then, there will be points at which you will wonder what I am saying has to do with the university system. That is part of my argument; bear with me – I will draw us back.

We are led to think of ourselves as insatiable consumers. One of the pressures pushing us in this direction, advertising. I want to emphasise that modern advertising can only work by depriving us of any agency apart from that of the consumer.  Billions of dollars are poured into devising the most ingenious ways of making us consume. As early as the mid-1890s, the trade journal Printer’s Ink was advising its readers to engage with the emerging field of psychology; in 1906 Professor Walter Dill Scott declared ‘the successful advertiser must study psychology and he must do it at once’ (cited Jon Savage. 2007/8. Teenage: The Prehistory of  Youth Culture. London and New York: Penguin: 116). Noting those dates of the crisis in over production in late nineteenth century US, it is not surprising that the world’s first international advertising campaign can be regarded as the 1893 World Exposition in Chicago, which in particular sought to increase the export of US commodities.

That objective has been brought closer by increased sophistication in consumer marketing, to which we are exposed daily, and often subliminally. Consider the supermarket, a primary site of marketing manipulation of insidious ingenuity.

  • Increasing trolley sizes, and now, in Australia, ‘baby trolleys – oooh, isn’t that sweet, and how civic-minded of the supermarket to provide this ‘baby-minding’ toy while Mum gets on with the shopping. But it is deeply insidious, indoctrinating little ‘trainee’ consumers, whose mums often actually let them load up indiscriminately.
  • The low number of ‘12 items or less’ lanes’; that is, lanes which might encourage us to buy less.
  • Tricks of product placement:

– ‘adjacencies’ (slow sellers next to fast sellers);

– products within child reach;

– hand written price tags to create the impression of special bargains;

  • slowing your movement: (it has been estimated that for every additional minute the supermarket can keep you there, you will spend a further $A1).

Choice of music

‘speed bumps’: obstacles in a lane that slow you down

  • Checkout queues themselves are marketing strategies, flanked by the ‘impulse merchandise’ waiting for you, especially magazines that you pick up to pass the time – and each magazine itself is full of advertising that raises desire.

Advertising is the primary instrument of consumerism, and it has two objectives that also require the suppression of critical thinking:

a/ to create desire, with the promise that only a particular product will satisfy it, but

b/ to provide a product which does not permanently satisfy that desire – otherwise you would cease consuming.

A further challenge for advertising is to reconcile mass society with the cult of individualism. It wants to make the product desired by as many people as possible. But at the same time, it can only persuade you to buy if in doing so you feel special. Look through the advertisements in any newspaper or life-style journal, and count the number of times it informs you that it is selling something that fits exactly your particular profile. It, alone, is what YOU need to fill the lack, to achieve fulfilment. It is what YOU deserve!

Consider what this means:  the whole purpose of advertising is to make all individuals dissatisfied with who they are and what they have.  It systematically inculcates negative emotions: low self-esteem – in relation to status, body image, even geographical location; unappeasable desire and envy. It is the task of advertising to persuade us that our lives are inadequate, that we desperately need things that we do not want, and that we can have them immediately if we buy that product. The words of a car advertisement in Australia some years ago were: ‘I want it all, I want it now’.

So we must stuff more pre-processed commodities into ourselves. It is no accident that one of the greatest health problems in the US and Australia is obesity, that is, carrying more body tissue than you can actually burn away. But you must also become mentally obese – importing more information than you can ever use. Students carry this mental obesity into their study programmes. We can access books, articles, websites, producing a growing file at home of photocopied or down-loaded documents that we have never read, music we will never listen to. We are inundated with more information than ever before, but we are deprived of the means, and even the desire, to assimilate it. How often have you asked a student, ‘Do you know this book?’, to be told, ‘Well, I’ve got it’.

When we want to start producing instead of consuming information, we have great trouble knowing how to proceed. Will I start producing my essay? Maybe I will read one more book, download one more article. We are indoctrinated to consume culture, not produce it

Even in our approach to leisure and recreation we are consumers of ready-made mechanisms and processes. As long ago as 1927, Aldous Huxley attacked this aspect of US culture: he believed that ‘ready-made distractions’, incessantly marketed at the working class with manipulative advertising, meant that ‘our leisures are now as highly mechanised as our labours … [in] the sphere of play no less than the sphere of work, creation has become the privilege of a fortunate few’ (Proper Studies, cited by Alex Harvey, ‘Hug me till you drug me’. London Review of Books, 38/9, 5 May 2016).

Today, he would be even more appalled in a society of Dial-a-Pizza, Dial-an-Education, Dial-a-Life. In Australia, in spite of the proliferation of recipes in life-style magazines, and the installation of expensive designer label kitchens, less is now cooked in the home every year. Who makes their own toys, their own decor and recreation? Even our own domestic festivities like birthday parties are likely to be ‘outsourced’ to a fast-food outlet like MacDonalds. The holiday is pre-packaged. The book or wine selection is made for us. We don’t go for a walk, we buy time on pre-fabricated distance: a treadmill in a gym. All these pre-fabricated special-purpose commodities encourage the idea that culture is something made for us, not by us.

This idea of pre-fabrication is central to the construction of the disempowered consumer. I call it the ‘Sealed Unit’ phenomenon: that is the product which is constructed in such a way that we cannot be part of its production. When I was young, I could work on my own car, repairing it myself. Now the mechanic tells us that the problem is within a ‘sealed unit’, a component that you can’t get into. All we can do is to buy a new product. From computers to car parts, we are now accustomed to being told: that is not worth repairing, buy a new one.

This message of endless, passive consumption is so insidiously pervasive that it exists in many forms that we might not normally recognise as such. One instructive example has depressing contemporary relevance in Australia. I refer to gambling. In some forms of gambling, such as poker, the participants have an active role in producing the outcome. But the two biggest forms of gambling in Australia are online gambling on sports, and poker machines. The structural model of these forms of gambling corresponds to the model of consumerism that I have been describing: we buy something (a bet, a wager), that promises a level of satisfaction that is both immediate and disproportionately high, through a process over which we have no power, a ‘sealed unit’ to which we have no access.

Gambling of course has always been with us; the difference now is that, at least in my own country, it has become accessible at the click of a mouse and has reached the level of a major social problem, producing bankruptcies, suicide, crime, depression, domestic violence and other dysfunction. Unsurprisingly, the Australian the gambling industry invests staggering sums of money in advertising, as high as $149 million in 2014. It is worth it:  in 2013-14 our  total gambling losses were more than $21 billion. Australians appear to be the biggest gamblers in the world. Recent figures comparing 15 developed countries showed us to be number one (The Saturday Paper 9 April 2016; the source for all statistics on gambling, below).

The biggest component in the Australian gambling industry is poker machines. There are two factors in producing problem gambling:

‘First, the faster you can bet. An experienced button pusher on a poker machine can make a bet roughly every two seconds.’

It means that every hour an addict plays the machine, he makes 1,800 bets, most of which lose, and even the few payoffs are used to continue playing – that, is, losing. And addicts spend hour after hour at the poker machines.

‘The second factor is ease of access. And online betting, with its mobile apps, allows people to bet any time, any place. As one social justice commentator observed, online wagering gives people the chance to lose their home without ever leaving their home.’

I want to make the point that the form and magnitude of these forms of gambling are a dramatic paradigm of the disempowered consumer. I can think of no other commodity transaction which has achieved such a reduction between purchase and outcome in a process that so completely excludes the consumer from any control. The poker machine offers, but denies almost instantaneous gratification without agency. It is the most brutal metaphor of a consumerist society.

This model of the passive, disempowered consumer is directly replicated materially in the education system. I suggest the example of the use of computers in the classroom. When I first began to experiment with computer use in the early 1980s, the technology was still so rudimentary that I did my own hypertext markup language (HTML) coding. Within a very little time, there were new software programmes available that saved me the trouble, yet at the same time, my control over the process was reduced. I no longer knew enough to get inside the ‘sealed unit’.

I quote and paraphrase from a recent report (Ruby J. Murray, ‘Computer coding for the future’. The Saturday Paper 9 April 2016):

 As the machines get smarter, we run the risk of getting dumber; the largest study on Australian kids’ media use found that 80 per cent of 16-year-olds spend more than the recommended two hours a day on screens, yet they understand less than ever about the computer in their hands. … In 2014, the percentage of year 10 students [that is, about 15 years old] attaining a “proficient” computer literacy standard was 52 per cent, the lowest since the Australian Curriculum, Assessment and Reporting Authority began national evaluations in 2005

The first digital natives are now classroom teachers themselves. … A third of teachers in IT classrooms have not studied a single computer-related subject after their second year of university.

The fundamental message here is remorseless and ceaseless: I can’t do anything about my problem – except to buy a new product. The consumerist drive for instant gratification without agency has also compromised an essential skill required for an education: our attention spans, our abilities to make our own sustained critical engagement with public information. Teachers are now having to battle weapons of mass distraction, portable technologies that require no sustained attentiveness. I attended a lecture in this room a few weeks ago. A student sat diagonally in front of me, so that I could see what he was doing on the desk. As soon as he sat down, he began playing with his ipad, and continued to do so without let up throughout the lecture. From where I sat I could see that what he was looking at had nothing to do with the subject of the lecture, and, furthermore, that the longest he stayed on any window was less than two minutes.

The twitterverse reflects and contributes to this culture, in which knowledge consists of disconnected fragments, all of equal status, and for instant and unreflective consumption. In the recent Colorado Republican primaries:

 The process culminated when all 600 delegates to the national convention got the chance to speak for 10 seconds to the assembled crowd. They lined up all the way down the arena for their chance to shout brief elevator pitches into the microphone such as: “the only person better to be president than Ted Cruz is Jesus Christ and Jesus Christ is not a natural born citizen”, or “Donald Trump! Buy Colorado weed!” (Guardian Australia, April 10 2016)

This is what political debate has become! The dangers of this fragmented ‘fast-food’ model of consumption pervading the political process have been evident in the rise of Donald Trump, and the inability of his followers to critically engage with his torrent of absurd and mutually contradictory twitter-like slogans.

The shift from agency to passive consumerism, and all its corollaries was a relatively slow one in my country, like the proverbial frog in the hot water, we didn’t really notice it happening until it had happened. But in Finland, it happened much more quickly; the shift from a rural to this modern economy was the work of barely a generation, visible enough to produce its own defined category of ‘uusavuton’, ‘the new useless’. I first heard this term during the Finnish recession of the 1990s: it referred to people on low wages or unemployment benefits who would be able to survive, if only they knew of some way of preparing food other than in the form of packaged TV dinners, who could cook if they understood a stove instead of a micro-wave, who could spend less on clothing if they knew how to sew on buttons and patches, re-sole shoes, and could perform rudimentary household and automotive servicing.

The saddest thing which we, the new useless, can no longer produce is outcomes. We have seen the rise of the ‘victim society’: that is, a society in which someone else has produced the things happening to us.

‘Something unpleasant is happening to me. Since I cannot produce anything, someone else must have done this’.

– It is the fast-food outlet that is responsible for me burning myself with hot coffee (and so a customer of some years ago reportedly sued the fast-food company);

– It is the owner of the house I was breaking into who is responsible for me injuring myself

(Some years ago a burglar who was hit by the owner of the shop he was breaking into reportedly declared ‘I take no responsibility for anything’);

– It is the responsibility of the teacher that I did not pass the exam.

– It is the fault of the school that I was suspended for taking drugs.

I am entitled to everything, and someone else will take the responsibility for producing it.

Our contemporary first world life style is based on a steep rise in the postwar era in the level of entitlement, engineered by advertising, which is telling us, ‘You are entitled to have everything, and our product will give it to you’. Representative of this is the current advertisement for a Loreal hair shampoo, which advises the consumer to buy: Because I’m worth it’  – that is, entitled to it.

This approaches the ultimate irony: the commodification of the illusion of personal empowerment. Significantly, women are the main targets of ‘empowerment commodities’. In the words of a recent critique: the ‘empowerment’ product is ‘about pleasure, not power; it’s … tailored to insecurity and desire.’ You don’t work towards empowerment, you buy it as a readymade product: shoes, lingerie, handbags, cosmetics.

The tide has not yet risen so high here in Finland as in Australia, and I can’t tell you how refreshing it is to work in a country free of what we call MacMansions – homes with more rooms than will ever be used, except for the storage of commodities that will never be used – and to drive in streets almost free of massive 4-wheel drive vehicles. I don’t yet see here the same pressure to mindlessly consume more. I think there are many reasons for this, relating to Finnish cultural and political history, the same reasons that produced what is regarded as the world’s best education system.

But the signs are increasingly clear. And for us, those signs reflect a shift towards a changing understanding of education, from an organic self-empowering process to selling a commodity to a customer. Today when I go into a classroom or talk to one of my doctoral students, I can no longer be sure of what they want from the interaction, or indeed if they even know what they want. If no-one else seemed to be aware of this, I could take satisfaction in the idea that it is just the complaint of a grumpy old man. But my anxieties are echoes of an increasingly loud and widespread lament. We are not just up against a particular government in a particular place, but the mentalité of an entire culture, the manifestation of a global intellectual climate change.

I believe that the society that forgets how to think critically cannot survive. But I don’t know what we can do about this. I look forward to the discussion.

Sielunmessu

(blogitekstin ovat kirjoittaneet Eija Hesso ja Maiju Hasko osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia)

Terrorismilla on pitkä historia, sitä on ollut jo satoja vuosia. Historialliset terroriteot ovat kuitenkin historiaa – nykyterrori koskettaa meitä. Sanotaan, että syyskuun 11. tapahtumat vuonna 2001 muuttivat maailman, joka siirtyi eri aikakauteen. Näin 15 vuotta myöhemmin alamme vasta ymmärtää World Trade Centerin tapahtumasarjan merkityksen: maailma koki todellisen uudelleenjärjestäytymisen. Kyse ei ollut ainoastaan nykyisyydestä vaan menneestä ja tulevasta, siitä mitä oli ollut ja siitä minne olimme menossa.

Kaksoistornien tuhoaminen oli voimakas symbolinen merkki siitä, että länsimainen kulttuurimme on haavoittuvainen. On olemassa voimia, jotka voivat rikkoa näennäistä turvallisuuttamme ja aiheuttaa pelkoa. Pelkoa, joka koskettaa jokaista arkipäivässä: terrorismiteko voi osua myös lintukotoomme.

Vuosina 1966-1973 rakennetut Word Trade Centerin kaksoistornit toimivat lännen ja Pohjois-Amerikan kulttuurisina ikoneina. Tornit symboloivat valtaa; tornit olivat koko amerikkalaisuuden ja läntisen järjestelmän tunnusmerkki. Kaksoistornien romahtaminen merkitsi läntisen vallan romuttumista; kaksoistornien tapauksessa materiaalinen romahtaminen merkitsi myös symbolisen vallan romahtamista.

Vuonna 2007 edesmennyt sosiologi, filosofi Jean Baudrillard julkaisi vuonna 2002 teoksen, johon sisältyi vaikuttava essee”Requiem for the Twin Towers” (Baudrillard, Jean: The Spirit of Terrorism, 2002). Se on puhutteleva selonteko kaksoistornien merkityksestä kulttuuriimme. Baudrillardin mukaan hirvittävä tapahtuma voidaan ymmärtää myös toisin päin; symbolinen valta aiheutti konkreettisen tornien romahtamisen. Tornit edustivat kapitalismia eli läntistä valtaa. Tässä ei ajatella vain amerikkalaista kulttuuria vaan koko länsimaista ajattelua, jossa mentaalisena sopimuksena on ollut tuottaa hyvinvointia ja vapautta kaikille demokraattisesti.

kaksoistornit

Kaksoistornit.

Baudrillardin mukaan vuonna 2001 oli käynnistymässä neljäs maailmansota, sota terrorismia vastaan. Hänen mukaansa ensimmäinen maailmansota lopetti Euroopan mahtivallan ja kolonialismin, toinen tuhosi natsismin, kolmas, kylmä sota,  taas lopetti kommunismin ihannoinnin. Tämänhetkinen, neljäs maailmansota käydään terrorismia vastaan. Käsitellessämme terrorismia kulttuurihistorian työryhmässämme esiin nousi ”länsimaisen kulttuurin odotuskulttuuri”.  Myös Baudrillard on analysoinut asiaa toteamalla, että terrorismisotaa on odotettu. Syyskuun yhdentenätoista alkanut konflikti mahdollisti sen, että odottamisen aiheuttamaa pelkoa voitiin nyt avoimesti purkaa ja käsitellä; näin tuho oli myös omalla (hirvittävällä) tavallaan vapauttavaa. Romahdus vai tuhoutuminen, kumpi torneille itse asiassa tapahtui? Romahtaminen ei tarkoita täydellistä tuhoa vaan ennemmin alkua uudistumiselle. Tuhoutuminen käsitetään lopullisena tuhona.

 

Tornien kohdalle elämää

Baudrillard myös epäili, mitä vastaavaa voitaisiin rakentaa tornien tilalle. Nyt paikalla on muistomerkki Reflecting Absence, jonka suunnittelusta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu ja kilpailun voitti arkkitehti Michael Arad. Hän on syntyperältään juutalainen, joka tekee kokonaisuudesta vielä monimerkityksisempää.  Jo ennen kilpailua oli Arad pohtinut, minkälaisia teemoja alueelle voisi rakentaa; luonnoksissa oli paljon surun, mutta myös uskon ja toivon, uudelleensyntymisen symboliikkaa. Muistomerkkiä rakennettiin vuosia ja se avattiin yleisölle vuonna 2011. Museo valmistui kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2014.  Muistomerkin www-sivut löytyvät täältä.

reflecting absence

Reflecting Absence on monimerkityksinen tila, jossa jokaisella on mahdollisuus olla yksin, mutta kuitenkin yhdessä – juuri niin kuten Michel Arad oli oman kokemuksensa reflektointina halunnut. Alueella on muun muassa suuri vehreä puisto, museo, uhrien muistomerkki sekä pelastuneiden portaat.

Reflecting Absencen maanpäällinen osa muodostuu kahdesta, tornien kohdalle rakennetusta altaasta. Menehtyneiden nimet on sijoitettu korkeimmalle, altaiden reunukseen. Arad halusi, että katsoja pystyisi yläpuolelta katsomaan ja tuntemaan tapahtuman suunnattomuuden ja tuhon laajuuden. Lopulta kuitenkin on mahdollista astua intiimimpään tilaan, katsoa vesiverhon läpi ja kokea yhteistä uhrien kanssa.

Altaita ympäröi puisto, joka on avara puiden satunnaisen istuttamisen tuloksena.  Puistossa jatkaa elämäänsä myös vanha puu, joka pelastui. Muistomerkki haluttiin luoda ”elämän keskelle” niin, että se symbolisoisi elämän jatkuvuutta ja yhteisöllisyyden tärkeyttä.  Reflecting Absence luotiin ihmisille muistamisen paikaksi. Paikaksi, joka muistuttaa elämän jatkuvuudesta ja sen kauneudesta.

Syyskuun yhdestoista muutti maailman – mitä opimme terrorismista? Se on tullut länsimaiseen elämäämme levittäen tarkoituksellista pelkoa yhteiskuntamme sisällä. Sotaterrori on jollakin tavalla suorempaa, siinä tiedetään tilanne ja voidaan ainakin yrittää toimia niin, että vain aktiivisissa sotatoimissa olevat ovat vaarassa. Sotaa varten on luotu yhteisiä pelisääntöjä, joita noudatetaan ainakin teoriassa.

Terrorismi luo pelkoa, se on sen tarkoitus. Yhteisönä voimme kuitenkin vastustaa sitä ja näyttää, että on toisenlaisia mahdollisuuksia yhteiseloon.  Lisääntyvä kulttuurien tuntemus, yhteiset ilot ja yhteiset huolenaiheet yhdistävät ihmiskuntaa. Kannamme kaikki vastuuta globaalisti yhteisestä tulevaisuudestamme.

Ympäristö on kannanotto

Terrorismilla tuhotaan meille tuttua ympäristöä. Miten voimme korjata ympäristön? Onko mahdollisuus vain korjata tuhoutuneet osat ja jatkaa elämää ja näin osoittaa, että meitä ei voi lannistaa? Jotain tällaista voidaan ajatella olevan Stari Mostin sillan uudelleen rakentamisen taustalla. Vuosisatoja kylän eri puolia yhdistänyt, symboliksi muodostunut silta tuhottiin 9. marraskuuta 1993 Bosnian sodassa nimenomaan sen symbolimerkityksen takia. Sen merkitys oli suvaitsevaisuus: silta yhdisti muslimien, juutalaisten ja kristittyjen elämän. Myös kaksoistornien uudelleenrakennus merkitsi samanlaista ajatusta toivosta ja uudesta noususta.

Tuhotun sillan paikalle rakennettiin uusi vanhaa tekniikkaa ja materiaalia käyttäen. Stari Most haluttiin symbolina takaisin; se on jotakin meissä olevaa yhteistä, jota haluttiin vahvistaa myös rakennetun ympäristön keinoin.  Uusi Stari Mostin silta ympäristöineen on nykyään UNESCO:n maailmanperintölistalla, jonne se hyväksyttiin vuonna 2005.

 

Mostarin silta

Stari Most jälleenrakennettuna 2004.

Ihminen tarvitsee jotakin pysyvää ja arkkitehtuurin kautta luotu symbolisuus ja muistamisen paikat ovat nousseet tärkeäksi osaksi toiveesta paremmasta huomisesta. Palaten lopuksi Baudrillardin luonnehdintaan maailmansodista voimme ajatella, että menneillä maailmansodilla on saavutettu mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen. Taistelut terrorismia vastaan käytyämme meillä on taas valintatilanne.

 

Kuvalähteet:
https://commons.wikimedia.org/
http://www.wsj.com/
https://commons.wikimedia.org/

 

 

 

« Older posts Newer posts »