Kirjoittajat: Maria Björklund ja Tuula Viitanen

“Hullu vuosi” 1968 oli ollut koko maailmalle raskas. Euroopassa kuohui: Prahan kevät ja Pariisin mellakat olivat päättyneet onnettomasti. Vietnamin sota ja poliittiset salamurhat järkyttivät Yhdysvaltoja. Joulukuussa maailma sai paljon kaipaamansa kevennyksen vuoden 1968 myllerrykseen, kun Apollo 8 -lento vei ihmisen ensimmäistä kertaa maan kiertoradan ulkopuolelle, lähelle Kuuta.

Aluksi Apollo 8 -lentoon suhtauduttiin varauksella ja ristiriitaisesti. Lennolla käytettävää laitteistoa oli testattu vain vähän ja aikaisemmissa testilennoissa oli ilmennyt ongelmia. Ihmisten muistissa oli vielä 1967 tapahtunut vakava onnettomuus, jossa kolme astronauttia menehtyi palossa lähes identtisen aluksen sisään, jolla Apollo 8:n miehistö oli lähdössä matkalleen.

Lennolla astronauttien tehtävänä oli tarkkailla Kuun pintaa ja mahdollisia laskeutumispaikkoja. NASA oli suunnitellut laskeutumista Kuun pinnalle seuraavan vuoden touko- tai kesäkuussa, ja aikataulussa pysyminen ja koko Apollo-avaruusohjelman toteutuminen edellytti Apollo 8:n lennon onnistumista.

Lauantaina 21. joulukuuta klo 6.31 Apollo 8 laukaistiin kohti avaruutta. Miehistön päällikkönä toimi Frank Borman, entinen hävittäjälentäjä Arizonasta. Hänen lisäkseen miehistöön kuuluivat astronautit William ”Bill” Anders ja James ”Jim” Lovell.

Apollo 8:n joululentoa seurattiin Suomessa Yleisradion studiossa. Erikoislähetyksessä asiantuntijat Pertti Jotuni, Börje Hjelm ja Osmo A. Wiio kommentoivat lentoa, Washingtonista raportoi YLE:n kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen:

”Lentäjät ovat saapuneet lähtöpaikalle ja kaikki ovat järjestyksessä, sää erinomainen. Lähtölaskenta ja kerosiinityyppisen polttoaineen viimeinen täydennys. Lähtöateria ja sijoittuminen kapseliin.” – Yle arkisto 21.12.1968: Apollo 8 miehistö valmistautuu lähtöön.

Yleisradion lähetystä seurattiin tiiviisti suomalaisissa kodeissa. Myös tuolloin parikymppinen turkulaisopiskelija seurasi Apollo 8:n lentoa kotonaan:

”Rakettien laukaisut oli mahdollista nähdä telkkarissa suorana lähetyksenä. Kaikilla ei ollut televisiota mutta radioliikkeiden ikkunoiden taakse kokoontui väkeä tärkeitä tapahtumia seuraamaan. Usein niillä oli kovaääninen kadun puolella katselijoita varten.”

Omassa kodissaan Apollo 8:n matkaa seurasi myös 7-vuotias poika:

”Meillä televisio oli uusi kapistus, joka tuli noihin aikoihin. Ja kaikki mitä mustavalkoisesta ruudusta näkyi, oli taianomaista.”

Yleisradion studiossa selostettiin lennon kulkua, avaruusraketin tekniikkaa sekä astronauttien tehtäviä. Toimittajat keskustelivat myös lennon merkityksestä ja tärkeydestä, sen riskeistä ja hyödyistä, sekä avaruustutkimuksen tulevaisuudesta.

Riskit liittyivät itse raketin toimintaan, mutta myös sattumanvaraisiin tekijöihin, kuten meteoriitin mahdolliseen iskeytymiseen alukseen. Sormenpään kokoinen meteoriitti olisi ollut alukselle tuhoisa osuessaan siihen. Aluksen rakettimoottorin kaikki osat olivat kaksinkertaiset, jolla pyrittiin varmistamaan aluksen toimintakyvyn jatkuminen, vaikka jokin osa menisi epäkuntoon. Astronauteilla oli mukanaan täsmällinen määrä tarvikkeita ja tasan sata ateriaa. Yhtä tarkkaan oli laskettu myös polttoaineen määrä, jota tarvittiin aluksen kurssin korjaamiseen matkan eri vaiheissa.

Studiossa keskustelua herätti muun muassa astronauttien ikä, sillä heitä pidettiin jo hieman iäkkäinä: Lovell ja Borman olivat kumpikin jo 40. Kokemusta kuitenkin arvostettiin, niin kuin myös pitkää koulutusta. Astronauteilla tuli oli sekä sotilastutkinto että akateeminen loppututkinto. Heidän tuli olla lentäjiä sekä tiedemiehiä.

”Astronautin työhön ja koko hankkeeseen suhtauduttiin kaksijakoisesti. Jotkut pitivät hulluna mutta yleisesti luottamus oli hyvä. Ajateltiin että se on vähän kuin lentämistä, johon liittyy riskejä. Minusta lento oli mielenkiintoinen tutkimusmatka ja toivoin vaan ettei mitään hämminkiä satu.” – opiskelija

Keskustelua herättivät myös hankkeen kustannukset. Rahalle olisi joidenkin mielestä ollut parempaakin käyttöä. Toisaalta Apollo-lennot työllistivät Yhdysvalloissa jopa 400 000 ihmistä. Hanke myös edisti avaruustutkimusta, ja studiokeskustelijat muistuttivat mistä kaikesta avaruustutkimuksen saavutuksia oli kiittäminen: muun muassa mahdollisuudesta seurata olympialaisia, sääennustusten tarkkuudesta ja merentutkimuksen kehittymisestä. Rouvien paistinpannujen materiaalikin oli samaa kuin avaruusaluksen lämpökilvissä – teflonia.

Studiokeskustelijat pohtivat myös avaruustutkimuksen tulevaisuutta, ja arvelivat, että ensimmäiset miehitetyt lennot Marsiin tehtäisiin jo seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Tätä arviota kuitenkin pidettiin hiukan liian optimistisena: ehkä Marsiin lennettäisiin vasta 10 vuoden kuluttua. Kuu saataisiin arvioiden mukaan hyötykäyttöön esimerkiksi asentamalla sinne tv-asema ja tehtaita. Korkeat kuljetuskustannukset Maan ja Kuun välillä silti mietityttivät.

Astronauttien kohtalo, mikäli ongelmia ilmenisi, oli kuitenkin kysymys, jota pohtivat sekä studiokeskustelijat että varmasti kaikki, jotka lentoja seurasivat. Tämän vuoksi Apollo-ohjelmaa myös kritisoitiin. Mikäli astronautit eivät esimerkiksi pääsisi lähtemään Kuun kiertoradalta, heitä ei voitaisi pelastaa. Toisen aluksen telakoituminen Apollo 8:aan ja astronauttien evakuoiminen siihen olivat kaikki vuonna 1968 vielä ainoastaan teoreettisia mahdollisuuksia. Mitään sen kaltaista ei oltu koskaan harjoiteltu eikä pelastusoperaation toteuttaminen olisi ollut käytännössä mahdollista.

”Lennon riskejä arvioitiin lehdissä, TV:ssä ja ihmisten puheissa. Matkan aikana puhuttiin mahdollisuudesta törmätä meteoriitteihin ja avaruussäteilyn mahdollisesti aiheuttamasta vaarasta sekä myös siitä, miten aurinko vaikuttaa lämpötiloihin aluksessa. Rajoitettu oleskelutila oli myös yksi puheenaihe, kun matka sentään kesti useita päiviä.” – opiskelija

”Mikä on lennon tieteellinen merkitys, eräiden mukaan ei riskien mukainen. Mikäli raketit eivät toimisi jäävät miehet avaruutta kiertämään.” – Yle Arkisto 22.12.1968: Apollo 8 puolivälissä matkaansa Kuuhun.

Riskin meteoriitin iskeytymisestä alukseen oli arvioitu kahden viikon pituisella matkalla olevan suuruusluokkaa 1/4000. Suurin riski lennolla liittyi rakettimoottorin käynnistämiseen. Moottori tuli käynnistää muutamia kertoja matkan aikana astronauttien toimesta aluksen radan korjaamiseksi. Kaiken piti onnistua suunnitelmien mukaisesti kerralla, sillä ylimääräisiin korjauskäynnistyksiin ei ollut mahdollisuutta. Kun alus oli saapunut Kuun läheisyyteen ja Kuun vetovoima voitti Maan vetovoiman, oli Houstonissa päätettävä, tehdäänkö riskialtis siirtyminen Kuun kiertoradalle:

”Lähestyvät rajaa jossa Maan ja Kuun vetovoima yhtä suuri. Jarrut on pantava päälle jotta se jäisi kiertämään Kuuta eikä sinkoutuisi ohi. Pieni määrä häiriöitä jäähdytysjärjestelmässä. Valvontakeskus huomautti lentäjille, että jouluostoksiin oli enää vähän aikaa jäljellä.” – Yle arkisto 23.12.1968: Apollo 8 lentää yhä

Kuun kiertoradalle siirtymisen tuli tapahtua käyttämällä aluksen päämoottoria täsmälleen neljä minuuttia ja seitsemän sekuntia siten, että etenemisvauhti hidastuisi. Kaiken tuli tapahtua ilman radioyhteyttä ohjauskeskukseen Apollo 8:n ollessa Kuun takana. Riskinä oli, että mikäli moottoria käytettäisiin liian lyhyen aikaa, alus ohjautuisi ohi radan ja jäisi matkaamaan avaruuteen tai mikäli moottori kävisi liian kauan, alus iskeytyisi Kuuhun. Riskeistä huolimatta kiertoradalle päätettiin siirtyä. Jouluaattona Houstonissa odotettiin jännityksellä palaako radioyhteys puolen tunnin kuluttua. Niin myös Turussa:

”Aluksen ollessa Kuun takana radioyhteys katkesi, ja kyllä jännitettiin, tuleeko ne sieltä vielä näkyviin. Vaarana oli, ettei asettuminen Kuuta kiertävälle radalle ollutkaan onnistunut, jolloin alus olisi voinut singota avaruuteen tai Kuuhun. Suuri helpotus oli, kun kaikki olikin mennyt hyvin.” – opiskelija

Astronautit olivat onnistuneet, ja Apollo 8 liikkui nyt Kuun kiertoradalla 5800 kilometrin tuntivauhtia. Yhteen kierrokseen Kuun ympäri kului kaksi tuntia.

Astronauteilla oli mukanaan filmi- ja videokamera, joilla he ottivat kuvia Kuun pinnasta. Kuvat eivät tuoneet oleellista uutta tietoa, sillä Kuun ”pimeältä puolelta” oli jo nähty miehittämättömien neuvostoluotainten ottamia kuvia. Astronautti Lovellin mukaan Kuun pinta muistutti kipsiä tai harmaata turvehiekkaa. Astronauttien huomion kiinnitti kuitenkin yllättäen jokin aivan muu kuin Kuu.

Tarkkaillessaan Kuun pintaa he näkivät Maan nousevan Kuun horisontin takaa. Näky hämmästytti astronautteja, ja suunnitelmista poiketen he alkoivatkin kuvata Maata. Anders hoputti Lovellia antamaan hänelle värifilmirullan, jonka hän nopeasti vaihtoi kameraan. Näin syntyi yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä Apollo-lentojen valokuvista.

Ainoa värikäs kohde pimeyden keskellä oli sinisenä loistava planeetta Maa.

Wikimedia Commons

”Teimme koko tämän pitkän matkan tutkiaksemme Kuuta, mutta tärkein asia minkä löysimme, oli Maa.” — astronautti Bill Anders

”Yhtäkkiä näimme Maan nousevan Kuun horisontin takaa, ja se oli todella merkittävä näky minulle; pystyin peittämään koko maapallon peukaloni taakse. Ymmärsin, että kaikki minkä olin ikinä tuntenut – kotini, rakkaani, kaikki, minkä olemassaolosta olin tiennyt – oli peukaloni takana.” – Astronautti Jim Lovell

Värikuvasta, jonka Bill Anders otti, tuli koko Apollo 8 -lennon symboli. Kuvan herättämiä ajatuksia puki sanoiksi muun muassa amerikkalainen journalisti Walter Cronkite:

”Kuinka naurettavaa, että meillä ihmisillä on niin suuria vaikeuksia tulla toimeen keskenämme, tällä pienellä avaruudessa kelluvalla pelastusveneellämme.”

Kuva jäi myös Apollo 8:n matkaa seuranneen turkulaisnuorukaisen mieleen:

”Sieltä saatiinkin hienoja kuvia, kuten Maan nousu näkyviin Kuun horisontin takaa.”

Tärkein löytö ei ollutkaan Kuu, vaan oma planeettamme.

Astronautit lähettivät Maahan joulutervehdyksen Kuun kiertoradalta, joka esitettiin suorana televisiolähetyksenä jouluaattona. He lukivat kukin vuorollaan otteen Raamatun luomiskertomuksesta – valinta, jota sekä kummasteltiin että ihasteltiin. Lopuksi he toivottivat kaikille Maan päällä hyvää joulua ja hyvää yötä.

”Mielenkiinnolla tutkittiin huonoa mustavalkoista TV-kuvaa, jossa kapselin sisällä ollut kamera seurasi Kuun maiseman hidasta siirtymistä jossain alapuolella ikkuna-aukon rajoittaessa näkymää.” – opiskelija

Seuraavana oli vuorossa poistuminen Kuun kiertoradalta. Astronauttien tuli jälleen käynnistää rakettimoottori juuri oikealla hetkellä ja oikean pituiseksi ajaksi, jotta Apollo 8 sinkoutuisi Kuun kiertoradalta kurssille kohti Maata. Kaikki sujui hyvin ja väsyneet astronautit olivat nyt matkalla kotiin. Paluumatkalla tehtiin vielä kaksi suoraa tv-lähetystä matkan yhteensä kuudesta tv-lähetyksestä. Niissä astronautit kuvasivat aluksen sisätiloja ja ikkunasta näkyvää Maata.

Kriittinen vaihe oli vielä edessä, kun alus lähestyi Maata. Aluksen tuli saapua Maan ilmakehään juuri oikeassa kulmassa, muuten se palaisi poroksi tai ohjautuisi Maan ilmakehän rajoilta takaisin avaruuteen. Radioyhteyskin katosi taas aluksen pinnan kuumenemisen vuoksi sen saapuessa Maan ilmakehään.

”Vaikka olin 7-vuotias, on mieleen jäänyt se jännitys, joka liittyi aluksen laskeutumiseen.” – poika

”Vasta kun yhteys jälleen palasi, voitiin sanoa, että matka taisi sittenkin päättyä hyvin.” – opiskelija

”Matka päättyi lähelle tukialus Yorktownia hämmästyttävällä tarkkuudella pimeässä. Sammakkomiehet heti paikalla, mutta avaruuslentäjien oli jäätävä keinuvaan kapseliin odottamaan valkenemista.” – Yle arkisto 27.12.1968: Apollo 8 onnellisesti maan pinnalla

Lento oli onnistunut täydellisesti, ja heinäkuussa 1969 Yhdysvallat tuli lähettämään ensimmäisen miehitetyn lennon kuun pinnalle.

Apollo 8:n kuulento oli ainutlaatuinen tapahtuma, joka yhdisti ihmiset eri puolilla maailmaa seuraamaan kolmen astronautin historiallista matkaa. Suora tv-lähetys Kuun kiertoradalta oli aikansa seuratuin televisio-ohjelma ja se palkittiin Emmy-palkinnolla vuoden parhaana tv-lähetyksenä. Astronautteja juhlittiin sankareina, ja he saivat satoja tuhansia onnittelusähkeitä. Erityisesti yksi nimetön sähke jäi astronautti Frank Bormanin mieleen:

”Kiitos Apollo 8. Pelastitte vuoden 1968.”

***

Teksti perustuu kirjoittajien tekemään kahden suomalaisen Apollo-lentoa seuranneen henkilön haastatteluun huhtikuussa 2018, Ylen arkistomateriaaliin, lennosta julkaistuihin lehtiartikkeleihin sekä NASA:n Apollo-tietokantaan.

”Apollo 8 – kun kuulentäjät löysivät Maan” on osa Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 –kurssin satoa.

Keväisin jo tutuksi tullut Kulttuurihistorian kirjoittaminen –kurssi on hyvässä vauhdissa. Opiskelijat ovat jakautuneet ryhmiin tekemään kurssin pääasiaa eli kirjoittamaan kulttuurihistoriasta tai kulttuurihistoriaa. Kirjoittaminen ei ole aina helppoa ja me kaikki olemme erilaisia kirjoittajia, joilla on oman vahvuutensa. Toiset ovat loistavia ideoijia ja toisten erityiset lahjat ovat ytimekkäässä ilmaisussa. Kurssilla voi hyödyntää osaamistaan monipuolisesti ja kokeilla rajojaan turvallisesti.

Kurssin alussa järjestetään aina muutama luento, joiden rooli on auttaa ja kannustaa osallistujia ylittämään rimoja: esimerkiksi kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseään ilman valmiiksi saneltua tehtävänantoa. Toisaalta luennot tarjoavat käytännönvinkkejä siihen, miten kirjoittaa tai ilmaista itseään erilaisilla foorumeilla. Lääkkeitä erilaisiin kirjoittamisen tuskiin tarjosivat kurssin vierailevat luennoitsijat.

Ensimmäinen vieras löytyi kulttuurihistorian omista riveistä: yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki puhui tutkijan monista kirjoittajan rooleista, erilaisista teksteistä ja kirjoittamisen iloista & kiroista. Toinen vieras Heikki Kettunen yliopiston viestinnästä (myös kulttuurihistorian alumni) puhui tiedeviestinnästä osana yliopiston kolmatta tehtävää. Kettunen tarjoili myös hyviä vinkkejä haastattelujen tekemiseen ja jutun lopulliseen kirjoittamiseen. Viimeisen luennon vieraat olivat Olli Seuri (joka sai pian luennon jälkeen Vuoden journalisti palkinnon – koko kurssi onnittelee Ollia lämpimästi!) ja Jaakko Tahkokallio. Seuri havainnoi journalistien ja historioitsijoiden suhdetta, journalismin ja historiantutkimuksen kytköksiä oivalluksia herättävällä tavalla. Tahkokallio toi useilla feature-esimerkeillään esille mahdollisuudet popularisoida historiaa äänen, eikä yleensä tutumman kanavan, kirjoituksen kautta.

Mutta mistä siis opiskelijat tämän vuoden kurssilla kirjoittavat ja puhuvat? Kurssilla tehdään töitä kolmessa eri ryhmässä kolmesta eri teemasta ja ne ovat: Tulevaisuuden museo, Toivon ja raivon vuosi 1968 ja Vihan pitkät jäljet. Kaikilla teemoilla ja ryhmillä on kontakti kurssin ulkopuolisiin toimijoihin tai projekteihin, joiden kautta tai avulla ryhmissä tehtäviä tekstejä tullaan kevään aikana julkaisemaan. Kannattaa siis seurata ainakin seuraavia sivustoja ja niiden kytköksiä kurssiimme:

http://historianmuseo.turku.fi/

https://1968seminaari.wordpress.com/

https://vihanpitkatjaljet.net/

Kurssin vastuuopettajana kiitän lämpimästi kaikkia kurssilla vierailleita asiantuntijoita: Heikki Kettunen, Maarit Leskelä-Kärki, Olli Seuri, Sunniva Solstrand, Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki, sekä apuopettajiani Marika Ahonen, Liisa Lalu ja Ritva Larva – on ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssanne!

Kurssin loppuseminaari on avoin, ja sinne voi tulla kuulemaan ja katselemaan esityksiä kurssilla toteutetuista töistä: 24.4. klo 12-14 Janus-Sali, Sirkkalan kasarmi. Tervetuloa!

Teksti Ida Ijäs

Opintomatkallamme Roomassa paneuduimme pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan. Mielenkiintoisena sivujuonteena läpi koko kaksiviikkoisemme kulki kuitenkin toisen maailmansodan aikainen Rooma, ja erityisesti traagiset Fosse Ardeatinen tapahtumat.

Lienee parasta aluksi palauttaa mieliin, mistä on kyse. Maaliskuun 23. päivä vuonna 1944 saksalaisten miehittämässä Roomassa suoritettiin attentaatti. Vastarintaliikkeen ryhmittymä Gruppi di Azione Patriottica (GAP) räjäytti Via Rasellalla lakaisukoneeksi naamioidun pommin, joka surmasi 33 saksalaisen poliisiyksikön miestä. Saksalaisten reagointi oli nopeaa: jokaista surmattua saksalaismiestä kohti otettiin kiinni kymmenen roomalaista. Loppuen lopuksi 335 miestä vietiin seuraavana päivänä Via Ardeatinen varrella oleviin louhoksiin ja ammuttiin.

Kosketuksemme tapahtumiin eteni ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, sillä vierailimme heti ensimmäiseksi Fosse Ardeatinen muistomerkillä. Voin rehellisesti myöntää, etten tuntenut paikkaa ja sen historiaa kovinkaan hyvin. Muistomerkin 335 rivissä makaavaa hauta-arkkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen, mutta koko tapahtuman merkitys ja laajuus eivät vielä tuolloin täysin valjenneet minulle.

Palapeli alkoi rakentua, kun pääsimme samana iltana tapaamaan muistitietoon erikoistunutta tutkijaa Alessandro Portellia hänen työhuoneellaan Trasteveressa. Portelli on tutkinut roomalaisten kollektiivista muistia ja yksilöllisiä muistoja Fosse Ardeatinen tapahtumista kirjassaan Käsky on täytetty – Historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944 ( L`ordine è già stato eseguito, 1999)

Portellin pitämä puheenvuoro yhdisti vaikuttavasti akateemisen tutkimustiedon ja tunteellisen tarinallisuuden. Hän puhui maaliskuun 1944 tapahtumista koko Rooman yhteisenä tragediana. Miesten joukossa oli nuoria, vanhoja, juutalaisia, ateisteja, kauppiaita ja lakimiehiä. He olivat kotoisin ympäri Roomaa, osa jopa kauempaa. Surmattujen miesten taustojen moninaisuus on osaltaan luonut tapahtumista kollektiivisen muiston koko kaupungille.

Yhteisen muiston lisäksi Portelli halusi tuoda esiin myös yksilölliset, keskenään erilaiset näkökulmat. Hän kertoi haastatelleensa niin surmattujen miesten lähiomaisia ja sukulaisia, partisaaneja kuin 90-luvun yliopisto-opiskelijoitakin. Mielenkiintoista oli kuulla, miten monille nuorille roomalaisille Fosse Ardeatine oli käsitteenä aivan tuntematon, kun taasen monille vanhemmille se merkitsi erottamatonta ja kipeää osaa omassa menneisyydessä.

Omien sanojensa mukaan Portelli halusi kirjansa avulla myös osoittaa, miten yhteisön yhteinen muisti voi joskus erehtyä. Hänen mukaansa Roomassa on elänyt pitkään yleinen harhakuvitelma siitä, kuinka Via Ardeatinen louhosten tapahtumat olisi voitu estää, jos partisaanit olisivat ilmoittautuneet saksalaisille. Moni uskoo kiven kovaan muistavansa, kuinka saksalaiset jopa viikkojen ajan vaativat Via Rasellan iskun tekijöitä ilmoittautumaan, tai muuten he toimeenpanisivat koston. Syy Fosse Ardeatinesta on Portellin mukaan monien roomalaisten mielissä siirretty saksalaisilta partisaaneille, jotka eivät tunnustaneet tekoaan.

Todellisuudessa mitään vaatimusta ei esitetty. Via Ardeatinen laukaukset ammuttiin alle vuorokausi partisaanien attentaatin jälkeen. Jälkikäteen Rooman saksalaishallinto antoi tiedotteen teloituksista, jossa he ilmoittivat kuinka ”käsky on jo täytetty”.

Tapaamisemme lopuksi Portelli kehotti meitä vierailemaan Via Tassolla museossa nimeltään Museo storico della Liberazione – Roma, mikäli haluaisimme tutustua aiheeseen vielä syvemmin. Ja mehän halusimme.

Via Rasellalla yhä näkyvät attentaatin jäljet (kuva Sanni Lumikko)

Vapaasti suomennettuna Rooman vapautumisen historiallinen museo (paremmin italiaa taitavat voivat korjata) on perustettu tiloihin, joissa SS-joukot pitivät ja kiduttivat Italian vastarintaliikkeen partisaaneja. Museo koostui useassa kerroksessa olevista huoneista, joissa kerrottiin toisen maailmansodan aikaisen Rooman vaiheista etenkin Rooman juutalaisten, vastarintaliikkeen ja Fosse Ardeatinelle päätyneiden näkökulmasta. Traagisin osa museota olivat sellit, joissa kidutettavia miehiä pidettiin. Sellien seinät olivat täynnä vankien kirjoittamia runoja, avunhuutoja ja piirroksia. Samoista selleistä oli maaliskuun 24. päivä haettu noin 70 miestä Via Ardeatinelle vietäväksi.

Vähitellen muodostunut palapelimme täydentyi viimein, kun astelimme viimeisenä opintopäivänämme Via Rasellalle. Toisen maailmansodan jälkiä on Roomassa kuulemma paljon korjailtu ja peitetty, mutta Via Rasellalla ne näkyivät yhä. Rakennusten seinissä mustina ammottaneet luodinjäljet viestivät, kuinka kadun tapahtumia ja niiden seurauksia ei haluta unohtaa.

Kirjoittaja jatkoi aiheeseen tutustumista koto-Suomessa lukemalla Portellin kirjan, jota voi suositella lämpimästi kaikille muillekin kiinnostuneille!

Teksti ja kuvat Pauliina Peippo

Tammikuussa 2018 järjestetyn kulttuurihistorian Rooman opintomatkamme teemana oli Keräily, kierrätys ja museointi. Italia, etenkin Rooma, osoittautui täydelliseksi kohteeksi eri aikakausien kerrostumien tutkimiseen, sillä opimme, että erityisesti rakennusmateriaalien, kuten esimerkiksi marmorin, uusiokäyttö on ollut tavallista antiikista lähtien. Myös monia rakennuksia on antiikista saakka entisöity ja muutettu uuteen käyttöön, joista hyvinä esimerkkejä ovat varhaiskristilliset basilikat. Tammikuun sääkään ei ollut hullumpi – ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä sinnikäs sade koetteli kurssilaisia. Sää ei kuitenkaan pilannut yhtä matkamme upeimmista kohteista, retkeä Tivoliin ja siellä sijaitseviin Villa Adrianaan ja Villa d’Esteen.

Aamu sarastaa Roomassa – Porta San Paolo, taustalla metroasema

Lähdimme jo aikaisin Villa Lantesta metron ja bussin kanssa kohti Tivolia (n. 28 km Roomasta). Oppaanamme toimi tutkijalehtori Eeva-Maria Viitanen. Saavuttuamme Tivolin (muinainen Tibur) kaupungin tuntumaan kävelimme ensimmäiseen kohteeseemme Villa Adriaanaan. Palanmatkaa saimme ihastella jopa italialaista maaseutua. Kuten joku voi nimestä päätellä, Villa Adriana oli keisari Hadrianuksen massiivinen luksushuvila-alue ja se rakennettiin kahdessa vaiheessa vuosina 118–134. Paikalla oli luultavasti ollut huvila jo 100 eaa. Rakennuskivet huvilalle saatiin paikallisista travertiini-louhimoista. Ajoimmekin bussimatkalla yhden louhoksen ohi, ja se konkretisoi meille Rooman kaupungin rakentamista suhteessa lähiympäristöönsä. Huvilaan, kuten itse muinaiseen Roomaan, tuli vesi suoraan akvedukteja pitkin.

Yhden ensimmäisistä pysähdyksistä arkeologisen alueen sisällä teimme rakennukseen, jossa oli koko kartanon tiluksien pienoismalli. Alueen pienoismallin mukaan huvilaan kuului kymmeniä erillisiä rakennuksia, mutta silti oli vaikea käsittää, että koko aluetta mitataan hehtaareissa. Rakennukset oli nimetty kreikkalaisten esikuvien mukaisesti, ja yleisesti on ajateltu villan edustaneen teemallisesti ja arkkitehtuurisesti Kreikan, Egyptin ja Rooman parhaimmistoa ja eräänlaista synkretismiä. Koko kompleksin huoneet oli alun perin koristeltu marmori- ja pronssiveistoksilla, maalauksilla ja mosaiikeilla. Keisari Hadrianus itse osallistui villan suunnitteluun.

Pienoismallin luota matkamme jatkui laajalla aukealla, jonka toisella puolella huvilan sisäänkäynnin lähellä on spekuloitu sijainneen Hadrianuksen kuolleen rakastajan Antinooksen hauta. Antinoos kuoli nuorena, ja Hadrianus nosti pojan tämän kuoleman jälkeen jumalalliseen asemaan. Seuraavaksi näimme palvelusväen kylpylärakennuksen, jossa paikoitellen osa holvikaaresta oli vielä säilynyt. Päädyimme sieltä hetken käveltyämme suurelle vesialtaalle, joka oli nimetty Kanopukseksi Egypti-teeman mukaan. Vesiallasta reunustivat pylväsjäljitelmät. Näky oli upea, mutta ei enää yllättänyt meitä, sillä olimme jo oppineet ensimmäisenä päivänä Forum Romanumilla, että vesikoristeet ja suihkulähteet olivat tärkeitä muinaisen Rooman arkkitehtuurissa. Altaan päässä oli puolittainen kupolirakennus, joka oli ollut keisarin ruokailuhuone. Sieltä hän pystyi avoimesti näkemään vesialtaan ja sitä reunustavat koristeveistokset ja pylväiköt. Itse ruokailutilassa oli seinässä aukot, joita luultavasti olivat koristaneet mosaiikit, marmorilaatat tai veistokset sekä pienet seinän viertä laskeutuvat vesiportaikot. Myöhemmin näimme myös niin sanotuiksi kala-altaiksi kutsutut vesielementit, joiden oikea käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi.

Kanopus

Villan kierroksen viimeisin, mutta muistettavin etappi, oli Teatro Marittimo eli keisarin yksityinen huvilasaareke vallihaudan ympäröimänä.

Teatro marittimo

Mielestäni tämä kokonaisuus oli kompleksin kaunein pelkästään pehmeän muotonsa ja yksityiskohtiensa tähden. Huomasinkin pitäväni pyöreästä arkkitehtuurista, vaikkakin opin sen olevan suhteellisen epätavallinen rakennusmuoto. Panthenonissa sekä Vestan temppelissä hyödynnettiin toki myös pyöreätä muotoa. Teatro Marittimosta löytyi myös matkan hilpeyden aihe, sillä keisarillinen yksityiskäymälä oli paikannettu sieltä. Vaikka ikä ja uusiokäyttö olivat verottaneet huvilan rakennuksen osia, oli niissä silti yhä näkyvissä hyvin kokoluokka ja mahtipontisuus sekä ennen kaikkea erilaiset muuraus- ja koristetekniikat kuten esimerkiksi opus mixtum.

Villa Adrianassa tarpomisen jälkeen olimme lounaamme ansainneet. Tauon jälkeen siirryimme Villa d’Esteen.

Päivän kohteillamme, Villa Adrianalla sekä Villa d’Estellä oli parikin yhdistävää tekijää. Osa Villa Adrianan löydöksistä ja materiaaleista kardinaali Ippolito d’Este uusiokäytti omaan huvilaansa Villa d’Esteen aiheuttaen entisestään tuhoa Villa Adrianan raunioilla. Rakennus itsessään oli monikerroksinen ja sisältä hyvin kauniisti koristeltu mytologisin sekä kristillisin aihein. Rakennus on valmistunut 1500-luvun loppupuolella, ja edustaa renessanssihuvilaa parhaimmillaan. Kuitenkin tajusimme, että kohteen tärkein nähtävä ei löytynyt sisältä vaan ulkoa rankkasateesta.

Villa d’Este

Pihalle avautui puistoalue, jota koristi erilaiset vesielementit, joiden käytössä ei oltu kursailtu. Vaikka ulkona satoi kaatamalla, se ei pyyhkinyt erilaisten suihkulähteiden ja vesiputousten vaikuttavuutta. Tajusimme, että Italian kuumana kesäpäivänä tämä takapiha olisi paratiisi, ja arvuuttelimme myös paikan vesilaskun suuruutta.

Tämän kohteen hauskin kuriositeetti oli Artemis-jumalatarta esittäväveistos, jonka monista rinnoista suihkusi vettä. Minusta on ironista, että kardinaalin huvilasta löytyi näinkin paljon pakanallisia aiheita, mutta antiikin uudelleen löytäminen ja ihailu ovat toki ominaista renessanssille. Näimme myöhemmin saman Artemis-aiheen Vatikaanin museoissa, joka jälleen konkretisoi aiheen olleen suosittu. Efesoksen Artemis symboloi hedelmällisyyttä, ja oli hauskaa huomata, että muitakin jumalattaria kuin Venusta käytettiin kuvaamaan hedelmällisyyttä, kauneutta ja naiseutta.

Tekstin ovat kirjoittaneet syksyn 2017 kulttuurihistorian kandiseminaarilaiset Suvi Takalo, Veera Semi, Aleksi Karvonen, Ida Ijäs ja Iiro Rantala 

Viime syksynä kulttuurihistorian kandiseminaari järjestettiin ensimmäistä kertaa lyhyempänä. Entisen kolmen periodin sijaan seminaari oli kahden periodin laajuinen, ja lopullinen versio kanditutkielmasta palautettiin jo ennen joululomalle jäämistä. Maarit Leskelä-Kärjen ohjauksessa syksyn seminaariin osallistui 12 kulttuurihistoriaa pää- tai sivuaineenaan opiskelevaa kandinkirjoittajaa. Kokoonnuimme muutaman opiskelijan kanssa pohtimaan, minkälaisia ajatuksia kandin kirjoitus ripeällä aikataululla herätti.

Kanditutkielma on useimmille opiskelijoille se ensimmäinen, laajempi tieteellinen teksti. Graduahdistuksesta puhutaan paljon, mutta ei se kandikaan ihan tuosta vaan synny. Etukäteen koko seminaari voi jännittää, ehkä hieman pelottaakin. Riittävätkö taitoni tieteellisen tekstin tuottamiseen? Miten tuon tutkielmaani jotain uutta ja omaa, etten vain tyytyisi referoimaan muiden tutkimuksia? Löydänkö tarpeeksi tutkimuskirjallisuutta? Mitä mieltä muut ovat tekstistäni, entä osaanko antaa heidän tuotoksistaan rakentavaa palautetta, jotain muutakin kuin ”ihan hyvä”? Ja miten tämä kaikki onnistuu niin lyhyessä ajassa?

Lyhyen kandiseminaarin työskentelytahti on tiivis, joten seminaariin täytyy sitoutua ja keskittyä täysillä. Läsnäolo kokoontumisissa on tärkeää, sillä tapaamisissa ja opponoinnissa syntynyttä hyvää keskustelua ei voi jälkikäteen lukea Moodlesta. Työn etenemisessä auttoi kandin työstäminen pienemmissä palasissa pitkin syksyä. Matka ideapaperista valmiiksi tutkielmaksi saattoi tuntua seminaarin alussa pitkältä ja kiviseltä, mutta sivut täyttyivät lopulta yllättävän nopeasti. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että muiden kuormittavien kurssien ottaminen kandiseminaarin kanssa samaan aikaan ei ole ehkä se paras idea. Mitä enemmän saa keskittyä tutkielman työvaiheisiin ja itse kirjoittamiseen, sitä vähemmällä stressillä hommasta selviää, ja saa rajallisen ajan riittämään paremmin.

Kirjoitusprosessi kulkee harvoin valmiiksi luotuja latuja pitkin, vaan latu on luotava itse. Kandiseminaarissa ladun luomisessa apuna on ohjaajan lisäksi koko ryhmä, ja seminaari opettaakin tieteellistä ryhmätyöskentelyä, ja siten taitoja, joita työelämässäkin paljon tarvitaan.

Kandi on jokaisen ikioma tutkielma, mutta se syntyy yhteistyöllä. Seminaarin yhteishenki oli hyvä, ja opponoinneissa saatu palaute ohjaajalta sekä muilta opiskelijoilta kannusti, ja auttoi eteenpäin. Kandivaiheessa opiskelijoilla on jo takanaan monen monta tenttiä ja esseetä, ja usein joku toinen osasi ehdottaa hyödyllistä tutkimuskirjallisuutta tai sujuvampaa rakennetta tekstiin. Toisten tekstien lukeminen osoitti, miten kiehtovan erilaisia mielenkiinnon kohteita opiskelijoilla onkaan, ja herätti kiinnostuksen myös itselle entuudestaan vieraampiin aiheisiin. Joillekin opiskelijoille kandiseminaari vahvisti ajatusta siitä, mitä haluaa tutkia gradussaan, ja mitä aiheesta voisi saada vielä irti. Toisille se taas osoitti, ettei sama aihe välttämättä kantaisi graduun asti. Onneksi maailma on mielenkiintoisia tutkimusaiheita täynnä!

Tiivis työskentely yhdessä vahvisti ”kaikki samassa veneessä”-fiilistä, ja osoitti, että muutkin painiskelevat samankaltaisten ongelmien ja epävarmuuksien kanssa – joita seminaarin kuluessa voi yhdessä käsitellä ja ratkoa.  Kukaan ei synny valmiina kaiken osaavana kulttuurihistorioitsijana. Toimivan yhteistyön lisäksi tarvitaan toki aimo annos omaa aktiivisuutta, uteliaisuutta ja suunnitelmallisuutta. On tärkeää vastaanottaa ja pyytää neuvoja muilta, mutta kandisi valmistumisesta olet lopulta vastuussa vain sinä itse.

Etukäteen huolestuttanut seminaarin tiivis työtahti oli myös sen vahvuus. Työ ei jää roikkumaan pitkäksi aikaa, koska se ei aikataulun puitteissa ole mahdollista. Kun valmis työ oli palautettu ja hartaasti odotettu joululoma koitti, oli olo aika lailla kaikkensa antanut. Samalla kuitenkin tiesi, että se oli siinä. Tammikuussa odotti vielä kypsyyskoe, mutta itse tutkielmaan ei enää palata. Keväällä voi keskittyä jo muihin opintoihin ja asioihin.

Kandirutistus osoitti mitä osaa, missä on hyvä ja missä tarvitsee harjoitusta. Kynnys lähteä kirjoittamaan esseitä on madaltunut, eikä tulevaisuudessa häämöttävä gradukaan tunnu enää niin mahdottomalta. Luotto omiin kykyihin kasvaa, kun tietää että pystyy tuottamaan tieteellistä tekstiä ja käymään läpi lähdeaineistoja melko tiiviilläkin aikataululla – kunhan vain tarttuu työhön.

Lopuksi muutama neuvo Sinulle, joka kirjoitat kandia nyt, tai jolla koko koitos on vielä edessäpäin. Kandiseminaarin alkaessa työhön kannattaa tarttua mahdollisimman pian, ja jo ennen seminaaria olisi hyvä olla ainakin alustava ajatus siitä, mitä haluat tutkia ja onko lähdeaineistoa kohtuullisen helposti saatavilla. Tee parhaasi, ole huolellinen, mutta opettele myös päästämään tekstistäsi irti. Kun saat työstäsi palautetta, ole avoin uusille ideoille ja muutosehdotuksille. Älä lannistu, jos tulee vastoinkäymisiä, tai vaikka suunnitelmat menisivät kokonaan uusiksi. Sekin kuuluu asiaan. Jälkikäteen voi spekuloida loputtomasti, mitä olisi tehnyt toisin, mutta kandi on kuitenkin ennen kaikkea oppimista. Se on opinnäyte joka valmentaa tulevia, laajempia tutkimuksia varten. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Kun onnistut jossakin, ole reilusti ylpeä itsestäsi. Vapaapäivät kirjoitusprosessin aikana ovat tärkeitä. Vedä välillä syvään henkeä, lepää ja keskity aivan muihin asioihin. Olet sen ansainnut. Ja muista: elämää on myös kandin jälkeen.

Syksyn 2017 kandiseminaarissa valmistuivat seuraava työt:

Roosa Hietaharju: Pikku naisia. Tyttöyden esittäminen 1860-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa

Ida Ijäs: ”Hän ui koko matkan crawlia tyynesti ja luistavasti.” Tukholman olympialaisten naisten kilpauinnin uutisointi Suomen Urheilulehdessä 1911–1912

Aleksi Karvonen: ”Ettehän itsekkään kiipeä portaita huviksenne!” Hissi nykyaikaisen elämän laitteena Hissilehdessä 1933–1939

Juho Laulajainen: HISTORIA ON MATKA. Metaforat hermeneuttisen tulkinnan tukena

Olivia Peiponen: J.W. Waterhousen (1849–1917) aikakautta ja tunteita oireileva maalausten merenneito

Pauliina Peippo: Hyvä, paha ja typerys. Sengoku-aikakauden sotaherra Oda Nobunaga (1534-1582) populaarikulttuurin silmin

Iiro Rantala: Hypnoosin muuttuvat kasvot (1931-1946)

Veera Semi: Avainkaulalapset. Kerrottu lapsuus helsinkiläisissä lähiöissä 1950–1970-luvuilla.

Suvi Takalo: ”Työ kohottaa sairaan hänen valemaailmastaan.” Työterapia Sielunterveysseuran Aikakauslehdessä 1928–1934

Topi Timonen: ”Voi helkkari kun on hauskaa olla kotona taas!” Alkoholismi perheenjäsenenä Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976)

 Meral Özturk: Humma potretissa. Hevoset jatkosodan aikaisissa sotavalokuvissa