Erikoissuunnittelija Totti Tuhkanen antoi ystävällisesti luvan julkaista uudelleen tämän artikkelin Avoimesti-lehdestä 2/1996. Suuri kiitos!
Abbey Road Today
He tulevat pareittain, nyt jo kevyesti harmaantuvat 60-luvun nuoret, ja kuvauttavat itsensä pyhäkön edustalla: tässä talossa toimivassa EMIn studiossa Beatlesit äänittivät heidän elämänsä laulut.
Myös naapuritalossa on studio, mutta se on kuvataiteilijan käytössä. Talon portaille on istahtanut ryhmä suomalaisia kulttuurihistorian etäopiskelijoita keskustelemaan yksityisen ja kollektiivisen identiteetin rakennetekijöistä mediakulttuurin aikakaudella. Kysymyksen on virittänyt populaarikulttuurin oppikirja Porvariskodista maailmankylään. Ja tietysti nostalginen ikävä Beatlesien aikaan. Kurssinjohtaja Totti on poikennut Turusta kylään ja tuonut myös ensi syksyn oppimateriaalit mukanaan. Edeltävät kolme tuntia on jo istuttu ryhmää tutoroivan Marjatta Bellin kirjastossa tutkimassa naisen ja perheen historian ja elämäkertatutkimuksen lähteitä ja metodologisia kysymyksiä.
Avoimesti 2/1996.
Ammattitaitoa ja kriittisiä näkökulmia
Opiskelun motiivit ovat monet: Anna valmistui 90-luvun vaihteessa Helsingin taideteollisesta korkeakoulusta, jäi työttömäksi ja tuli Lontooseen opiskellakseen lisää. Nyt hänellä on perhe ja puolentoista tunnin työmatka. Tämän ajan hän syventyy aamuin illoin kulttuurihistorian oppikirjoihin.
Ulla puolestaan toteaa olleensa Suomessa ”putkiopiskelun” uhri: pari-kolme vuotta kaksi-kolme tenttiä joka viikko, nopea kaupallisen alan tutkinto eikä mitään mielikuvaa opintojen merkityksestä. Sitten naimisiin englantilaisen miehen kanssa, uusi kotimaa ja kaksi lasta kotona hoidettavana. ”Nyt olen huomannut, mitä oikea yliopisto-opiskelu olisi voinut olla. Syventyvä keskustelu ja esseiden kirjoittaminen luovat omaa tietoa.” Myös opintoryhmän sosiaalinen merkitys on ollut Ullalle tärkeä: ”Tämä tuo mahdollisuuden pieneen itsenäisyyteen, aikuisen ihmisen elämään.”
1960-luvulta Lontoossa asunut Sisko korostaa opiskelun merkitsevän hänelle kamppailua kielellisen kompetenssin kehittämiseksi. ”Suomen kieli muuttuu nopeasti. Oppimateriaaleissa on käsitteitä ja ilmaisuja, joiden merkitystä joutuu miettimään oikein urakalla.”
Ja Helena, jonka toimeliaisuuden ansiota koko kulttuurihistorian opintoryhmän syntyminen Suomen Kirkon Killan piiriin on, etsii jäsentyneempää näkökulmaa eurooppalaiseen kulttuuriin. Nyt hän puuhaa heidän 14 opiskelijan ryhmälle opintomatkaa ensin Wieniin ja sitten Firenzeen, missä myös toimii Turun yliopiston kulttuurihistorian etäopintoryhmä paikallisen Suomi-seuran organisoimana.
Maassa maan tavalla
Lontoossa ja Firenzessä opiskellaan kulttuurihistoriaa periaatteessa samoin aineistoin kuin Suomen opistoryhmissäkin. Kukin opiskelija on saanut 15 oppikirjaa tai opiskeluopasta ja niihin liittyvät oheisaineistot. Ympäröivän kulttuuritradition vaatimukset ovat kuitenkin heijastuneet opiskelun sisältöön: kulttuurihistoria on tyypillisesti näkökulmatiede, ja kunkin opintojakson sisällä keskitytään tiettyyn valittuun teemaan. Brittiläinen ja italialainen ajattelu ei tällaista ongelmakeskeisyyttä oikein sulata. Se on mielletty ”kapeudeksi” tai sitten on koettu, että oma historiallinen tietämys ei kanna näkökulmiin erikoistumista.
Tukiaineistoksi onkin haluttu koota mittavia kansainvälisiä kirjapaketteja kunkin aikakauden ja aihepiirin yleisestä tematiikasta. Näkökulman sijaan on rakennettu näköalapaikka. Tutoreilla tämä on teettänyt paljon tiedonhankintatyötä ja opiskelijat ovat suorittaneet paljon laajemman urakan kuin 15 opintoviikon perusopinnot sinänsä edellyttäisivät. Mutta samalla tämä itseohjautuva kulttuurihistorian arvosanan tavoittelu on saanut suuremman merkityksen: kahdessa kulttuurissa eläville ulkosuomalaisille on opiskelusta tullut aktiivinen tapa rakentaa omaa identiteettiään.
Hannu Salmea viime vuodet sijaistanut professori Marja Jalava kertoo tässä läksiäisvideossaan, miltä kulttuurihistoria Turussa näyttää – ja mitä hän ottaisi mieluusti Turusta mukaan siirtyessään nyt Tampereelle yhteiskuntahistorian professoriksi.
Tuorein kulttuurihistorian tohtorimme Janne Palkisto kertoo tässä juhlavideossa väitöstilaisuutensa yllätyskäänteistä: kuinka väittelijän käy, kun korona laittaakin suunnitelmat uusiksi?
Villa Lante on kulttuurihistorioitsijoille tuttu paikka. Saimme Leena Rossilta luvan julkaista uudelleen hänen haastattelunsa Veikko Litzenin kanssa vuonna 1982. Haastattelun aikaan Litzen oli juuri lähdössä Villa Lanteen Suomen Rooman-instituutin johtajaksi ja tutkimusperiodille.
Samassa yhteydessä julkaistiin myös Erkki Huhtamon haastattelu Hannu Laaksosesta, joka pohti syitä Rooman lumolle. Hannu esitti haastattelussa myös toiveen, jonka voinee katsoa toteutuneen…
Suuri kiitos Leenalle ja Erkille siitä, että saimme julkaista nämä tekstit uudelleen!Artikkelit on julkaistu alun perin Tylkkärissä 26/1982.
Turun tietä Roomaan
Suomalaisten humanistien keskuudessa vallitsee Rooma-kuume. Ikuiseen Kaupunkiin matkataan rinkat selässä tai cavaletti suihkukoneen tavarasäiliössä. Rooman-matkat ovat loppuunmyytyjä, ja Gaudeamuskin on tänä vuonna julkaissut peräti kaksi Rooma-aiheista kirjaa: Henrik Zilliacuksen ”Rooma, piirtokirjoitusten kaupunki” -teoksen ja Castrénien Rooma-oppaan. Turkulaisten Rooma-innostusta tuskin ainakaan viilentää kulttuurihistorian professori Veikko Litzenin siirtyminen Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi vuodenvaihteessa.
Kulttuurihistorian professori Veikko Litzén jättää vuoden vaihteessa virkansa Turun yliopistossa kolmeksi vuodeksi ja siirtyy johtamaan Suomen Rooman Instituuttia, Villa Lantea.
Veikko Litzén, miksi Sinä lähdet Roomaan?
Minun täytyy nyt tehdä tutkimusta! Tai minun täytyy saada ihmiset tutkimaan, jos minä en siihen itse pysty. On aivan yhdentekevää, tutkinko minä vai tutkivatko oppilaat. Nyt on vain saatava näyttöä siitä, mitä kulttuurihistorian tutkimus on käytännössä. Tarkoitukseni on, että 300-luvun kulttuurin muutoksesta vedetään irti lankoja, vedetään ulottuvuuksia… otetaan kerrankin irti kaikki yhdestä palasesta.
Miksi et voi tehdä tutkimustasi täällä Turussa?
Siksi koska täällä on niin paljon hajottavia tekijöitä. Olen täysin skitsofrenian partaalla. Minun täytyy alituisesti hypätä asiasta toiseen aivoissani niin, etten enää tiedä, toimiiko oikea ja vasen aivolohkoni enää jollakin tavalla synkronoinnissa.
Aivan totta! Seuraava oppilas, joka tulee sisään, tarvitsee kirjavalikoiman antiikin tenttiä varten. Sitä seuraavan ongelma on jonkin taiteilijan suhde johonkin, eikä oppilas ole varma meneekö se liian syvälle taiteilijan sielunelämään.
Miten helkkarissa minä pystyn hyppäämään jostakin antiikin kirjavalikoimasta jonkin tämän päivän taiteilijan psyykkeen.
Minä hajoan täällä!
Tylkkäri 10.12.1982, nr. 26
Etkö sitten olisi voinut määrätä kaikkia opiskelijoita paneutumaan 300-lukuun?
En ole halunnut määrätä, mitä ihmiset tutkivat. Mielestäni tärkeintä on, että he saavat kosketuksen menneisyyden todellisuuteen. Sen jälkeen he saavat tutkia ihan mitä tahansa. He eivät menetä uskoaan niin helposti, jos he henkilökohtaisesta todellisuudenkuvastaan lähtien jo arvostavat tiettyjä asioita ja tutkivat niitä.
Sitä paitsi olisi mieletöntä panna kaikki opiskelijat tutkimaan samaa aihepiiriä. Heitä on niin paljon. Tällä hetkellä lähes kaikki taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman tulijat ottavat sivuaineekseen kulttuurihistorian.
Tämä ruljanssi jatkuu koko ajan. Rooma on minulle ainoa pakopaikka.
Mikä on tilanne kolmen vuoden kuluttua, kun tulet takaisin? Etkö pelkää, että vastassasi on silloin aivan vieras opiskelijapolvi?
Kun minulla on kolmen vuoden tutkimusperiodi takanani, niin minulla on tietty henkinen pääoma, josta ammennan konkreettisempia esimerkkejä kuin tähän asti kulttuurihistorian tehtävästä ja kaikesta siitä, mitä kulttuurihistoria on. Toisin sanoen minun tutkimustyöni hedelmöittää sitä opetusta, jolla saan upotetuksi omat käsitykseni historiasta näihin ihmisiin.
En minä pelkää, että opiskelijat olisivat takaisin tullessani vieraita. Mielestäni kukaan ihminen ei ole vieras. Minä tunnen ihmiset aina hetken päästä kotoisiksi. Eikä historia ole sellainen rannaton alue, että jos joku liikkuu toisella laidalla, niin toisella laidalla häntä ei tunnettaisi. Kyllähän me joka tapauksessa käytämme samoja perinteisiä metodeja, vaikka näkemykset voivatkin olla erilaisia.
Mitä Rooma merkitsee suomalaiselle humanistiselle tutkimukselle tai suomalaiselle kulttuurille?
Me tarvitsemme sellaista paikkaa kuin Rooma, jotta me voisimme sijoittaa itsemme oikein kulttuurin kokonaisuuteen. Roomassa ovat keskittyneenä kaikki eurooppalaisen kulttuurin tuotteet, koko sen ”créme de la créme” – olkoot ne tuotteet sitten kuvallisia, esineellisiä tai asiakirjallisia.
Suhteesi antiikin tutkimiseen?
Koska olen itse tutkinut keskiajan syksyä, lähinnä 1400-lukua, kaipaan myös kevään selvittämistä. Ja antiikki on keskiajan kevät.
Viehättääkö Sinua henkilökohtaisesti jokin muukin kuin Rooman arkistot ja kirjastot?
Päivänlaskun punainen väri. Se hehkuu merkillistä etelän lämpöä kylmänäkin vuodenaikana.
Lähdet siis turvallisella mielellä Roomaan?
Kyllä! Koen tämän modernin ajan, jonka tutkimusta virkani tuleva hoitaja, dosentti Keijo Virtanen edustaa, samankaltaiseksi kuin rakkaan keskiaikani kaikessa universaalisuudessaan. Ja tämän hän on epäilemättä tiedostanut.
Veikon mietelmiä
Historia on nykyisyyttä tutkivaa, menneisyydestä kertovaa tutkimusta.
Historia on moniulotteisen avaruuden geometriaa
Kulttuuri on ihmisten ympäristönsä haasteisiin antamien vastausten kokonaisuus. Kulttuuria ovat kaikki ympäristön haasteisiin annetut vastaukset
Historia on tutkijasta lähteisiin suuntautuvalla tasolla tiedettä, lähteistä saadun tiedon tulkinnan tasolla, eli kertoessaan menneisyydestä taidetta
Opinnäytteenä ei ole koskaan tutkittu liian pientä asiaa; alituiseen tutkitaan liian suuria asioita
Katselen sarjakuvia, pidän iskelmistä
Historia on opettanut minulle, että yhdestä erehdyksestä ei saa riippua koko elämä, mutta että yksikin erehdys riippuu aina koko elämästä
Kukaan ei ole edellä aikaansa tai ajastaan jäljessä
Syysuhteiden moninaisuus historiassa on niin moninainen, että emme saa sitä koskaan selville
Minun elämäni on ollut pelkkää päivänpaistetta
Historiasta itsekukin löytää, mitä haluaa, ja jokainen haluaa sitä, mitä itseltä puuttuu. Autuaita ovat hengellisesti köyhät.
Hauska on kulkea Appian tiellä, vuorilla kultainen viini jo kypsyy
Teksti: Leena Rossi
Hannu Laaksonen on kaupunkimme harvoja antiikintutkijoita, tunnettu Rooman-kävijä, monesti Villa Lantessa oleskellut. Mistä Rooma-kuume?
– Roomassa leikkaavat länsimaisen kulttuurin eri puolet; ajattele vaikka kaupunkikuvaa: kaikki vaiheet antiikista tähän päivään ovat näkyvissä. Keskiaikaisesta Centro Storicosta Mussolinin rakennuttamaan E. U. R. -kaupunginosaan, tai antiikista 80-luvulle. Koko historia on läsnä.
Hannun oma Rooma-kokemus on peräisin, paitsi itse kaupungista, myös Romain Rollandin teoksista.
– Jean-Christophe-romaanin lopussa teoksen päähenkilö löytää rauhan Roomasta. Tämä rauha on ihmisen sopusointua italialaisen maiseman ja toisaalta esim. Fellinin elokuvissa esiin tulevan tavattoman eteläisen elämänväkevyyden kanssa. Ehkä juuri tästä syystä ”Unelma Välimerestä” on ollut niin keskeinen pohjoisille kansoille, Suomellekin ainakin 1700-luvulta saakka, Hannu pohtii.
– Kulttuuri-kontaktit vaikka Rooman ja Turun välillä ovat vuosisatojen kuluessa olleet yllättävänkin runsaita. Pyhän Birgitan pyhimyselämäkerrassa kerrotaan miehestä ”de aboa”, joka kulki täältä jalan Euroopan halki Birgitan luokse Roomaan. Ja Eino Leinokin kirjoitti tapahtumiltaan Roomaan sijoitetun romaanin.
– Ajattelisin, että pohjoisen Rooma-unelman takana piilee tietty yhteys aurinko-meri-viini, sensuelli piirre, joka täältä pohjoisesta puuttuu. Ajatus siitä, että ihminen voi olla vapaampi Välimeren seudulla, jossa kohtaavat toisaalta voimakas luonto, toisaalta voimakas kulttuuri.
Veikko Litzen on vuodenvaihteessa siirtymässä Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi. Tämä herättää Hannussa toiveita.
– Ensimmäistä kertaa saadaan turkulainen professori Villa Lanteen. Tämän pitäisi kyllä herättää kaupunkimme hieman torkkuvaa antiikintutkimusta. Turussa on tosin hyvät kirjastot ja yhteydet Eurooppaan. Yhteistyö eri laitosten välillä vain ei ole oikein toiminut. Ehkä Litzenin nimitys korjaa tätäkin epäkohtaa.
Ystävänpäivän kunniaksi juhlablogisarja jatkuu kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Miira Vuoksenrannan kirjoituksella muistoalbumin tarinasta.
Oli heinäkuu 2019 eikä helleaallon loppua ollut näkyvissä. Infernaalinen sää ei kuitenkaan voinut estää minua ja vanhempiani lähtemästä paikallisille antiikkimarkkinoille, joilla oli saapuessamme jo täysi tohina päällä. Kojujen tarjoomuksia tovin ihmeteltyäni en odottanut löytäväni enää mitään mukaan tarttuvaa, mutta sitten katseeni osui eräällä pöydällä avonaisena lepäävään muistikirjaan, jonka kiiltokuvien koristamat sivut hehkuivat kesäauringossa. Sormeni alkoivat syyhytä välittömästi ja tiesin, että lompakkoni oli tuhoon tuomittu. Kyseessä oli nimittäin ihka aito muistoalbumi 1900-luvun alkupuolelta, jonka kaltaisia olin lueskellut siihen mennessä ainoastaan arkistojen lukusaleissa. Miten olisinkaan voinut lähteä kotiin tyhjin käsin?
Myöhemmin kotimatkalla pääsin selailemaan kirjaa tarkemmin ja tavailemaan sen sisältämiä koukeroisia käsialoja, joista sain sen verran selvää, että havaitsin kirjan kauttaaltaan saksankieliseksi. Tämä onkin osuvaa, sillä muistoalbumiperinne syntyi alun perin Saksassa. Suomeen muistokirjat saapuivat 1500-luvulla saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden nuorukaisten mukana. Alkujaan muistoalbumien täyttäminen oli yläluokan puuhaa, mutta vuosisatojen saatossa se kansanomaistui. Tämän lisäksi albumiharrastus kehittyi vähitellen naisvaltaisemmaksi ja yhä nuorempien kiinnostuksenkohteeksi.
Ydintehtävältään muistoalbumi on säilynyt vuosisatojen kuluessa melko muuttumattomana – tarkoituksena on ollut kerätä muistoksi omistuksia ystäviltä ja muilta kirjan omistajalle tärkeiltä henkilöiltä. Nimikirjoitusten lisäksi muistoalbumeihin on koottu runoja, lauselmia, piirroksia, kiiltokuvia ja toisinaan jopa hiuskiehkuroita. Markkinoilta ostamani muistoalbumi onkin esineenä tyypillinen tyylilajinsa edustaja. Se on sinikantinen, 14 cm leveä ja 22 cm pitkä viivoittamaton muistikirja, jonka kannessa on yleiseen tapaan painettuna kullattu ja kranssin ympäröimä teksti ”Poesie”. Tämän muistokirjan aukeamat seuraavat yhtenäistä asettelutapaa: vasemman käden puoleiset sivut on varattu kiiltokuville ja oikean käden puolella on aina muistovärssy tai mahdollinen muu teksti. Pienempiä kiiltokuvia on sijoitettu myös tekstin sekaan. Muistoalbumiperinteen lailla kiiltokuvien keksijämaaksi on arveltu Saksaa, jossa niitä ryhdyttiin tuottamaan 1800-luvulla uusien painomenetelmien kehityksen myötä. Kiiltokuvista kehkeytyi pian muistoalbumien sivuja hallitseva piirre. Myös tässä tekstissä käsittelemässäni muistokirjassa kiiltokuvat ovat hyvin näyttäviä ja kooltaan melkein jopa koko sivun mittaisia. Kuvateemoiltaan nämä kiiltokuvat ovat hyvin perinteisiä – albumista löytyy muun muassa enkeleitä, kukkia ja lintuja.
Muistokirjan omistuskirjoituksista paljastuu, että albumin aktiivisin käyttöaika oli vuosina 1919–1923, minkä jälkeen kirja otettiin uudelleen käyttöön vuosiksi 1932–1934. Viimeinen päivätty merkintä on vuodelta 1965. Paikoiksi monet kirjoittajat ovat merkinneet eteläisessä Baijerissa sijaitsevan Schwangaun sekä siitä nykyisin noin kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Nürnbergin kaupungin. Muistoalbumin alkuperäinen omistaja on vielä tuntematon, mutta runojen antamat neuvot ja niiden päiväykset viittaavat siihen, että hän oli luultavasti 1900-luvun vaihteessa syntynyt saksalainen tai vähintäänkin saksan kielen taitoinen nainen.
Muistokirjatutkimuksessa on todettu, että tekstisisältönsä puolesta albumit seurailivat yleensä samankaltaisia polkuja – ne neuvoivat, toivottivat onnea ja lujittivat ystävyyden ja toveruuden siteitä. Tavanomaiseen muistorunoon kuului ystävyydenvakuutus tai muistamispyyntö, usein molemmat. Omistamassani muistoalbumissa hyvä esimerkki tästä on Josef-nimisen ystävän 19.2.1922 kirjoittama runo:
Ystävyydestä!
Jos joskus käy niin
ettemme enää näe toisiamme
nähkäämme sitten tähtien valossa
jää hyvästi
”Älä unohda minua”!
Aus Freundschaft!
Sollte einst ein Fall geschehn
Dass wir einander nicht mehr sehn
So sehn wir uns beim Sternenlicht
Leb wohl
”Vergissmeinnicht”!
Huomionarvoinen on runon viimeisen säkeen ”Vergissmeinnicht”-sana, joka viittaa lemmikkikukkaan, joka symboloi monilla kielillä jäähyväisiä ja toivoa muistetuksi tulemisesta. Esimerkiksi englanniksi sama on ”forget-me-not”.
Muistoalbumeihin kirjatut elämänohjeet painottivat monesti hengellisiä ja eettisiä arvoja. Keskeistä oli myös määritellä tosiystävyyttä ja sitä, minkälaiseksi naiseksi tytön tuli kasvaa. Useimmiten albumien värssyt eivät olleet kirjoittajiensa omia tuotoksia. Sen sijaan oli tavanomaista, että muistokirjoissa kiersivät vuosikymmenestä toiseen samat hyväksi todetut klassikot, joskin kirjoittajansa maun ja muistin mukaan muunneltuina. Yksi tällaisista oli Marie-nimisen ystävättären edellistä värssyä pari päivää aikaisemmin ylös kirjaama runo, jossa annettiin ohjeita ihannenaiseuden saavuttamiseen:
Ystävyydestä!
Ole kuin orvokki sammaleessa
nöyrä, vaatimaton ja puhdas
älä niin kuin ylpeä ruusu
joka haluaa aina tulla ihailluksi.
Aus Freundschaft!
Sei wie das Veilchen im Moose
Demütig, Bescheiden & Rein
Nicht wie die stolze Rose
Die immer bewundert will sein.
Vaikka tämän muistoalbumin löytymisestä on nyt kulunut jo melkein kolme vuotta, on sen haalistuneiden kansien avaaminen minulle joka kerta aivan yhtä innostavaa. Ostotilanteessa kirjan myyjä puhui kiiltokuvien rahallisesta arvosta. Tokkopa hän tiesi, että minua kiinnosti paljon enemmän itse albumin tekstisisältö. Kaiken kaikkiaan löydös on ollut minulle kiehtova, mutta hyvin vaarallinen – kuinka pidän jo valmiiksi vahvan keräilijänviettini aisoissa, kun antiikkitorien kaluaminen palkitaan näin upeasti? Onneksi minimalistinen koti ei ole toivelistallani!
Teksti ja kuvat: Miira Vuoksenranta
Tässä tekstissä lähdeteoksina ovat toimineet Kirsti Penttisen ”Muistokirjan tarina” (1983) ja Carola Ekremin ”Minnesböckernas historia” (2002).
Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarja jatkuu dosentti Jukka Sarjalan kirjoituksella.
Turun kauppatori syyskuun alussa 1979. Astun ulos bussista, joka on kuljettanut kaltaisiani täysinpalvelleita varusmiehiä Turunmaan saaristosta kaupunkiin, ja suunnistan Hämeenkadulle. Määränpäänä on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kanslia. Kuljen ottamaan selvää, mistä päästä kulttuurihistorian ja Suomen historian opinnot olisi syytä aloittaa. Vähitellen minulle valkenee, että lukiovuosien jälkeen olen entistä enemmän omillani. Kunhan pääsen opintojen alkuun ja kapakkakeskusteluihin, 1970-luvun opiskelijaliikkeen jälkihuurut tulevat varsin pian tutuiksi.
Ensimmäisen kerran törmäsin tietoon kulttuurihistoria-nimisen oppiaineen olemassaolosta varmaan jossakin Turun yliopiston valintakoeoppaassa 70-luvun loppuvuosina. Ajattelin heti, että tuota kannattaa kokeilla, enkä ole joutunut katumaan päätöstäni. Ehkä joitakuita minua selvästi nuorempia kiinnostaa tietää kulttuurihistorian oppiaineen vaiheista vuosikymmeniä sitten, ja siksi tarjoilen tässä muutamia muistikuvia opiskeluajoistani ja työurani alusta kulttuurihistoriassa.
Pääaineeni oli aluksi Suomen historia, mutta vaihtui ensimmäisen opiskeluvuoden ja tukholmalaisessa sairaalassa vietetyn kesätyöjakson päätyttyä kulttuurihistoriaksi. Syy oli selvä. Oppiaineen silloinen professori Veikko Litzen (1933–2011) osoittautui mukaansatempaavaksi luennoitsijaksi, jolla oli hyvä huumorintaju ja nopea äly. Litzenin suosima luentosali V päärakennuksessa täyttyi helposti. Muutenkin oppiainetta sävytti kokeilunhaluinen ja liberaali ilmapiiri. Siellä käydessä ei tarvinnut jännittää. Tuolloin kulttuurihistorian vaatimattomat tilat löytyivät Juslenian nyt jo purettua laitosrakennusta vastapäätä sijainneesta puutalosta. Pieni oli kaunista. Oppiaine siirtyi siitä sitten Jusleniaan 80-luvun alkuvuosina.
Kuva: Veikko Litzen, kulttuurihistorian ensimmäinen professori 1978–1987.
Noihin aikoihin kulttuurihistoriassa riitti puhetta synteeseistä ja kokonaisvaltaisuudesta, joilla keskiajan tutkimukseen erikoistunut, vuonna 1978 virkaansa tullut Litzen muovasi nuoren oppiaineen tieteellistä profiilia. Asioita tuli tarkastella riittävän isoissa yhteyksissä. Meidän opiskelijoiden ajatukset olivat välillä turhan korkealentoisia, mutta tärkeintä oli, että innostusta riitti, kuten aina siellä, missä perinteet eivät pääse liikaa sanelemaan tehtäviä ratkaisuja. Litzen ei ollut kovin tuottelias tutkija, mutta hänen vahvuutensa oli provokatiivinen ajattelu. Muistaakseni joku Historian laitoksella luonnehti häntä taiteilijaksi. Joka tapauksessa kulttuurihistoriassa opin, että tutkimuksen teko perustuu kysymyksiin ja ongelmiin, ei pelkkään lähteiden lukuun. Tätä perusasennetta täydensi omalla kohdallani Suomen historian oppiaineesta saamani harjaannus tutkimuksen teon käsityötaitoihin ja arkistotyöskentelyyn. Siinä sivussa opiskelin vähän filosofiaa, joka oli kovin loogis-analyyttista lajia, ja sopi huonosti historia-alan tietämykseen.
Litzenin vaikutus kulttuurihistoriassa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan, koska hän lähti Roomaan Villa Lanten johtajaksi vuodenvaihteessa 1982–1983. Hän ehti juuri ja juuri tarkastaa pro graduni. Litzenin sijaiseksi tuli siirtolaisuuden tutkija ja Yhdysvaltain historian tuntija Keijo Virtanen, jonka assistenttina toimi jo Litzenin aikana työskennellyt Taru Sundstén (1946–1985). Tässä vaiheessa kulttuurihistoriallinen kiinnostukseni oli tiiviisti kietoutunut Turun kirjakahvilan ja sitä pyörittäneen ihmisjoukon tarjoamiin virikkeisiin ja historianopiskelijoista koostuneen teoriapiirin keskusteluihin. Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (Adorno, Habermas) ja Michel Foucault’n tieto/valta-konseptio elivät vahvasti tuossa ajassa. Myös Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikka puhutteli. Puutteellista ymmärrystäni korvasi se energia, joka syntyi tutustumisesta sellaisiin opiskelukavereihin kuten Heikki Lempa, Erkki Huhtamo, Anne Ollila, Ritva Hapuli, Hannu Salmi, Sakari Ollitervo ja Tapio Onnela. Nykyisessä oppiaineessa kaikki tuntevat kolme viimeksi mainittua, ja kaksi ensimmäistä taas toimivat professoreina Yhdysvalloissa. Hannulla ja Erkillä oli osuutensa siihen, että suomalainen elokuvatutkimus otti ensiaskeliaan kulttuurihistorian suojissa ennen kuin se itsenäistyi kirjallisuudentutkimuksen kautta omaksi oppiaineekseen, nykyisen mediatutkimuksen edeltäjäksi.
Yllä mainittujen opiskelijoiden yhteistyöstä syntyi muutamia julkaisuja, joilla oli yhteys myös kulttuurihistoriassa käytyihin debatteihin. Heikki ja minä kirjoitimme kriittisen katsauksen turkulaisesta historiantutkimuksesta. Se ilmestyi Turun ylioppilaslehdessä helmikuussa 1982 otsikolla ”Historian umpio Turussa” ja sai aikaan polemiikin lehden palstoilla. Niin ikään Taru Sundstén antoi kirjoituksesta kärkevää palautetta, kun pistäydyin hänen toimistossaan. Huomattavasti isompi ponnistus oli ystävämme Timo Ala-Vähälän 27-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1985 laatimamme antologia Nihilismus, Karrierismus und Geschichtswissenschaft, julkaisijana Turun yliopiston ylioppilaskunta. Nimestään huolimatta juhlakirjanen oli suomenkielinen, mutta komealta kalskahtava otsikko sai aikaan sen, että Leipzigissa DDR:ssä toiminut kirjallisuusarkisto Deutsche Bücherei tilasi kappaleen tätä julkaisua kokoelmiinsa.
Kuva vasemmalla: Turun kirjakahvilaa kuvaava postikortti 80-luvun alkupuolelta. Oikealla: Timo Ala-Vähälän 27-vuotisjuhlakirja vuodelta 1985.
Maahanmuuton, sukupuolen moninaisuuden, globaalikapitalismin ja ilmastonmuutoksen kanssa elämään opettelevan nyky-Suomen perspektiivistä 80-luku näyttää hieman tunkkaiselta ja sulkeutuneelta ajalta. Vuosikymmenen alussa kuuli tapauksista, joista saattoi päätellä, että vanhenevan Urho Kekkosen ote viranhoidosta lipsui. Hänestä kyllä päästiin, mutta luterilaisuudella voideltu kansallinen yhtenäiskulttuuri oli vielä jotenkin voimissaan. Yliopistolla jotkut puhuivat tieteidenvälisyydestä, silti suuri osa humanistis-yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta oli pilkottu alakohtaisiin lohkoihin. Oppiaineiden rajoja valvottiin yleensä aika tarkasti. Kulttuurihistoria sen sijaan ylitteli niitä vaikkapa siten, että Virtanen suostutteli pian oppiaineessa aloitettuaan ystävänsä, runoilija Markku Innon (1945–2018) luennoimaan vastakulttuureista. 80-luvun värikkäistä luennoitsijoista muistan erityisesti kirjailija Jukka Kemppisen, joka puhui muun muassa tunteiden historiasta, siihen aikaan vielä uudesta ja melko tuntemattomasta aihepiiristä. Jos taas historianfilosofia kiinnosti, kannatti osallistua humanistisessa tiedekunnassa laajemminkin opettaneen Tuomas Tolosen kursseille. 80-luvun mentyä ryhdyttiin kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että historia-aineiden henkilöstöön tuli saada enemmän naisia.
Olin parina 80-luvun alkupuolen kesänä kulttuurihistoriassa palkattuna harjoittelijana, jolloin oppiaineen toimintaan ja haasteisiin sai toisenlaista näkökulmaa kuin vain opintoja suorittavana ylioppilaana. Näissä kuvioissa tutustuin Sundsténin ohella antiikin kulttuurien ja Turun historian tuntijaan Hannu Laaksoseen (1955–2010), joka toimi oppiaineen assistenttina ja opetustehtävissä 80-luvun jälkipuolelta alkaen. Erittäin kielitaitoisena Hannu keräsi sittemmin paljon ulkomaisia opiskelijoita ympärilleen, ja hän oleskeli Italiassa ja Sveitsissä kuin kotonaan. Lisäksi vuosikymmenen alkupuolella teki vaikutuksen aina energinen ja uusista asioista kiinnostunut Kari Immonen, joka vielä silloin työskenteli yleisen historian puolella, mutta siirtyi myöhemmin kulttuurihistoriaan. Karin ja vieraaksi kutsumamme Juha Sihvolan kiista objektiivisuuden mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta historiantutkimuksessa oli intohimoinen leimahdus ravintola Hämeenportin kabinetissa 80-luvun alkupuolella.
Palattuaan Roomasta Veikko Litzen teki oppiaineeseen enää lyhyen vierailun professorina ja siirtyi Valtionarkiston, nykyisen Kansallisarkiston pääjohtajaksi vuonna 1987. Valmistelin noina vuosina jatko-opintoja, harrastin lukupiirejä, kirjoitin muutamia tilausteoksia ja olin tutkimusaiheeni takia säännöllisesti yhteydessä maamme musiikintutkijoihin. Pidin musiikkitieteessä jonkun kurssinkin. Varsinaista opetuskokemusta sain kulttuurihistorian päätoimisen tuntiopettajan ja lehtorin tehtävissä vuosina 1986 ja 1988–1989. Myöhemmin olen miettinyt, että miltähän luentoni, seminaarini ja harjoituskurssini mahtoivat tuntua osallistujista, tuolloinhan ei akateemisilta opettajilta vielä edellytetty pedagogisia opintoja. Samoihin aikoihin Hanne Koivisto aloitti kulttuurihistoriassa mittavaksi osoittautuvan akateemisen opetusuransa. 80-lukuni päättyi Uppsalan yliopistoon, jonne hakeuduin vierailevaksi jatko-opiskelijaksi yhden lukukauden ajaksi kirjoittamaan lisensiaatintutkielmaa. Aavistelin, että oppiaineeseen ja sen tunnettavuuteen oli tulossa isoja muutoksia. Vakituisena professorina vuonna 1990 aloittanut Keijo Virtanen ja ensin lehtorina toiminut Kari Immonen käynnistivät dynaamisen kehitystyön. Näitä pyrkimyksiä edesauttoi tieteidenvälisen kulttuurintutkimuksen rantautuminen Suomeen 1990-luvulla.
Jukka Sarjala (s. 1959) on Turun yliopiston dosentti ja kulttuurihistorian tutkija.
