Hyttyset ja kesän ihmeellinen valo. Porot ja puhdas vesi. Nauru ja ilo. Ainakin nämä jäivät mieleen ISCH:n konferenssista, joka pidettiin Rovaniemellä kesäkuussa, juhannuksen alla. Konferenssi oli lajissaan seitsemästoista, ja se toteutettiin Suomessa nyt toisen kerran; vuonna 2010 kokoonnuttiin Turussa. Tällä kertaa teemaksi valikoitui Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Teema on monin tavoin ajankohtainen, ja se mahdollisti myös monialaiset ja tieteidenväliset kohtaamiset. Konferenssin järjestivät ISCH (International Society for Cultural History), Lapin yliopisto, Turun yliopisto ja Kulttuurihistorian seura.
Itse olin ISCH:n konferenssissa nyt yhdettätoista kertaa, ja ensimmäistä kertaa järjestäjän roolissa. On tietysti itsestään selvää, että konferenssin kokoon saattaminen ei ole mikään pikkujuttu, mutta silti tekemistä, pohtimista, suunnittelua, organisointia ja erilaista säätämistä oli yllättävän paljon. Osallistujana on helppo vain kulkea työryhmästä ja luennolta toiseen, nauttia ja joskus vähän valittaakin, jos joku asia ei toimi, kahvi loppuu tai mikrofoni pätkii. Tämän kesän jälkeen lupaan, että ensinnäkin arvostan ihan eri tavalla konfajärjestäjien työtä, ja toiseksi, en koskaan enää nillitä mistään!
Suunnittelun ensimmäiset etapit
ISCH:n konferenssin valmistelu aloitetaan jo pari vuotta ennen h-hetkeä. Ensin ISCH:n johtokunta kuulostelee ehdotuksia sopiviksi paikoiksi. Kun paikka on valittu, kootaan suunnittelutyöryhmä ja mietitään teema, jota ehdotetaan johtokunnalle. Tällä kertaa teema muotoutui aika kivuttomasti: ihmisen ja luonnon kytkökset mahdollistivat monenlaisia näkökulmia ja sen, että esimerkiksi eri aikojen tutkijat saattoivat tarkastella omaa tutkimusaihettaan uusista näkökulmista. Aihepiiri on myös Lapin yliopiston ja Turun kulttuurihistorian oppiaineen vahvuusalueita, ja mukaan suunnittelutyöryhmään saatiin alan asiantuntijoita.
Seuraavassa vaiheessa, reilua vuotta ennen konferenssiaikaa, oli hyvä aika alkaa miettiä keynote-puhujia. Kolme nimeä nousi esiin heti ensimmäisissä keskusteluissa: Hannu Salmi Turun yliopistosta, Sandra Swart Etelä-Afrikasta Stellenboschin yliopistosta ja Marek Tamm Tallinnan yliopistosta Virosta. Kaikki suostuivat puhujiksi, ja valinnat osoittautuivat erinomaisiksi. Luentojen näkökulmat keskustelivat keskenään ja täydensivät toisiaan.
Syksyllä 2024 alkoi rahoituksen hakeminen, ja samalla laadittiin alustava budjetti. Säätiörahoitus on tiukassa, mutta saimme onneksemme Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalta avustuksen, jota käytettiin esimerkiksi ulkomailta tulevien keynote-puhujien matkakuluihin ja sihteeristö- ja konferenssitoimistokuluihin. Myös järjestävät tahot osallistuivat rahoitukseen, ja muutamia sponsorejakin saatiin mukaan. ISCH:n konferensseissa osallistumismaksut on haluttu pitää kohtuullisina, joten avustuksilla voitiin maksaa esimerkiksi Get together -tilaisuuden kulut, kahvituksia konferenssin aikana, esiintyvien muusikoiden palkkiot sekä ISCH Talks -tilaisuuden tarjoilut.
Työrukkasia ja sydämentykytystä
Konferenssikoordinaattoriksi saimme kasvatustieteiden ja kulttuurihistorian opiskelijan Anu-Leena Haaraojan, jolla on pitkä kokemus ja rautainen ammattitaito tapahtumien järjestämisessä. Lapin yliopiston kongressipalveluilta ostettiin joitain palveluita, kuten abstraktien vastaanottaminen ja ilmoittautumisjärjestelmä. Paljon hommaa jäi silti itse tehtäväksi, ja se piti minut ja Anu-Leenan tiukasti puhelimen ja sähköpostin äärellä koko konfaa edeltävän vuoden. Esiin tulevia asioita on lukuisia: mihin kirjataan turvallisuussuunnitelma ja mitä siinä pitää huomioida? Mistä saadaan opiskelija-avustajat? Montako gluteenitonta illallista tarvitaan? Loppuuko kahvi, onko teenjuojat huomioitu? Mihin kohtaan pystytetään puhujalava? Onhan muuten kaikki tilat varattu? Millaisia tiedotteita pitää kirjoittaa ja kuka sen tekee?
Järjestäjien lisäksi kysymyksiä oli tietysti myös osallistujilla. ISCH2025-konferenssissa päädyttiin kaksivaiheiseen hakuun, eli ensin haettiin ehdotuksia paneeleiksi, ja paneeleille vastuuhenkilöitä. Vasta sen jälkeen avattiin haku yksittäisille esitelmäehdotuksille. Kaksivaiheisuus aiheutti jonkin verran päänvaivaa, mutta osoittautui lopulta hedelmälliseksi ratkaisuksi. Paneeliesityksiä tuli lähemmäs kolmekymmentä, ja lopulta paneelit olivat koherentteja kokonaisuuksia, jotka keskittyivät tiettyyn teemaan. Koska paneelit muodostettiin jo ensimmäisessä vaiheessa, vältyttiin siltä, että suunnittelutyöryhmän jäsenistä muodostettu Scientific board olisi joutunut kokoamaan paneelit satojen yksittäisten paperien perusteella. Toisessa vaiheessa paperia ehdotettiin joko tiettyyn paneeliin tai tietyn teeman alle, mikä sekä helpotti järjestäjien työtaakkaa että auttoi fokusoitumisessa teemaan.
Paneelien muodostaminen työllisti tästä etukäteistyöstä huolimatta paikallista työryhmää ja Scientific boardia ihan kiitettävän paljon.
Työryhmän lisäksi konferenssin suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana kaksi kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa Lapin yliopistosta. Christa Haataja toteutti konferenssille kauniin graafisen ilmeen, joka perustui auringonkehrä-ajatukseen ja Lapin kahdeksaan vuodenaikaan. Noora Nampajärvi suunnitteli yhdessä Anu-Leenan kanssa oheisohjelmaa, jossa korostui paikallinen luontokulttuuri. Ohjelmassa oli jokiristeilyä, kaupunkikävelyä, retkiä Ounasvaaralle ja Kotiseutumuseolle, saunomista ja makkaranpaistoa nuotiolla.
Sydämentykytyksiä aiheutti viime metreillä lentoalan lakkouhka, joka osui juuri konferenssiviikolle. Pääpuhujat ja suurin osa osallistujista saapuivat onneksi ajoissa paikan päälle. Opiskelija-avustajien ja työryhmän voimin saatiin infotiskit pystytettyä ja viime hetken säädöt tehtyä. Koko viikon ajan tunnelma oli lämmin, rento ja innostunut.
Etänä vai lähinä?
Konferenssin jälkeen ohjelmassa olivat vielä jälkityöt: laskujen maksaminen, kiitokset sponsoreille ja yhteistyökumppaneille, raportointi ja muu jälkipuinti. Lisäksi teimme pohjan ohjeistukseen, jota seuraavat konferenssien järjestäjät voivat hyödyntää. ISCH:n konferenssit ovat suhteellisen pieniä, mutta se ei tarkoita, että tekemistä olisi vähän. Pohjarahoitusta tai -organisaatiota ei ole, vaan jokainen järjestävä taho aloittaa työn joka kerran ikään kuin alusta. Jokainen konferenssi on näin omannäköisensä.
Oma kysymyksensä on se, kannattaako konferensseja nykymaailmassa enää järjestää. Onko mitään mieltä lennellä muutamaksi päiväksi toiselle puolelle maailmaa? Resurssien näkökulmasta verkkokonferenssit kenties olisivat kestävin vaihtoehto. On kuitenkin täysin eri asia tavata kollegoita kasvokkain, jutella kahvi- tai teekupin ääressä, hätistellä hyttysiä ja istua saunan lauteilla konferenssipäivän päätteeksi, kuin nähdä puhuvia päitä ruudulla. Paikan tuntu, materiaalisuus ja aistimellisuus eivät välity zoom-istunnoissa. Pehmustetun mikrofonin heittely salissa herättää paljon enemmän hilpeyttä kuin mikrofonin kuvakkeen klikkaaminen. Lapin yliopistossa konferenssi järjestettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa, ja eri tavoin läsnä oleva taide toi viikkoon oman lisänsä.
On myös ihan eri asia tuntea hyttysen pisto kuin lukea siitä. Keskellä yötä paistavasta auringosta voi katsoa dokumentteja tai tehdä analyysejä, mutta mikään ei voita sitä kokemusta, joka syntyy, kun ensi kertaa herää yöllä kahdelta ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pohjoisessa asuvalle aurinko, viileys, raikas ilma ja puhdas vesi tuntuvat itsestään selviltä asioilta, ja on helppo unohtaa, että kaikille ne eivät sitä ole.
Ihanien muistojen joukossa yhdeksi helmeksi nousee hetki, jolloin sain kuunnella luentosalillisen ihmisiä laulavan minulle onnittelulaulun syntymäpäiväni kunniaksi, jokainen omalla kielellään. Sillä hetkellä unohtuivat vuoden kestänyt stressi, ensimmäisen konferenssipäivän aamuna iskenyt selkäkramppi ja kaikki muut huolet. Olin onnellinen, kun sain nauttia viisaiden ja hauskojen kollegoiden seurasta, kuunnella inspiroivia esityksiä ja luentoja, ja ennen kaikkea viettää aikaa kulttuurihistorian parissa.
Tutkija on tietyssä ajassa, paikassa ja kehossa elävä ihminen. Kuten menneisyydessä eläneet, myös me itse jaamme tietynlaisen todellisuuden. Siksi on hyvä silloin tällöin olla yhteisessä tilassa ja elää ruumiillisesti todeksi se, mitä tutkii.
Seuraavan kerran tapaamme kulttuurihistorioitsijoiden kanssa hiukan erilaisissa oloissa, kun konferenssi järjestetään Pariisissa syksyllä 2026. À bientôt!
Pälvi Rantala
Kulttuurihistorian yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
