Blogi on osa keväällä 2022 järjestetyn historian aineopintojen kurssin Historian kirjoittaminen tuotantoa. Kirjoittaja koordinoi työryhmää ”Pitkä 70-luku”.
”Onpa kiva olla taas oman porukan seurassa”, totesi professori emeritus Kari Immonen. Tämä oli varmasti päällimmäisenä ajatuksena monen mielessä, kun kulttuurihistorian oppiaine jatkoi perjantaina 8.4.2022 viisikymmenvuotisen taipaleensa juhlistamista 70-lukuun keskittyneellä seminaarilla. Vaikka koronavirus edelleen yhteiskuntaa monin tavoin häiritsee, pääsi muutama kymmenen osallistujaa seuraamaan seminaaria paikan päällä. Runsas joukko katseli tapahtumaa myös etäyhteydellä. Merkkinä edelleen jatkuvasta epidemiatilanteesta olivat kasvomaskit osallistujien kasvoilla, vaikka yhden esitysvuoroista käyttänyt yliopistonlehtori, FT Pia Koivunen totesikin olleensa ilahtunut nähdessään ”ihan oikeita kasvoja mustien Zoom-laatikkojen sijaan”. Tämä rajoittui tällä kertaa kuitenkin silmiin.
Oikealla: Dosentti Pia Koivunen huomautti, että hänen aiheensa ”Neuvostoliitto, rauhanliike ja maailman nuorisofestivaalit” tuntui Ukrainan sodan jatkuessa ristiriitaiselta. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaarissa matkustettiin kulttuurihistorian juhlavuoden kunniaksi 50 vuotta ajassa taaksepäin 70-luvulle teemalla ”värejä ja varjoja”. Nämä teemat toistuivat mukavan vaihtelevalla tavalla eri puhujien esityksissä. Professori emeritus Kari Immonen päätti oman mielenkiintoisen seminaarin avausesityksensä 70-luvun kulttuuritaistelusta tiedeyhteisössä toteamalla ”ettei 70-luku pimeä vuosikymmen ollut, vaikka jotkin sen ilmiöistä olivatkin”.
Myöhemmin iltapäivällä dosentti Ville Pernaa taustoitti samalla tavalla nimettyä kirjaansa Pimeä vuosikymmen toteamalla että hänet on melko laajalti ymmärretty väärin. Kirjan nimi on Pernaan mukaan hauska sanaleikki sanan ”pimeä” ympärillä siten, että pimeys merkitsee myös tiedon puutetta, eikä tarkoita, että 70-luku olisi ollut musta. Esitelmän jälkeisessä kommentissaan professori Immonen myönsi nimen monitulkintaisuuden, mutta arveli pimeyden teeman varastavan huomiota vuosikymmenen positiivisilta kehityskuluilta yhteiskunnan eri sektoreilla. Pernaan kirja oli muutoinkin toiminut innostajana seminaarin aiheelle. Kirjasta saatiin varjo ja värit sopivat siihen vierelle mainiosti kontrastiksi.
Kun työryhmä seminaaria lähti alun perin suunnittelemaan, oli ensimmäinen ajatus muodostaa se Urho Kekkosen kulttuuriperinnön ympärille. Teema laajentui sittemmin koko 70-lukua koskevaksi mutta sattuman kautta päätyi Kekkonen kuitenkin osaksi seminaaria. Väitöskirjatutkija Liisa Lalun valitettavasti sairastuttua lupautui dosentti Petri Paju nopealla aikataululla kertomaan huomioita alkuvaiheessa olevasta tutkimuksestaan Kekkoslovakia-termistä. Ainakin itseäni yllätti huomattavasti termin alkujuuret, jotka Paju oli alustavasti onnistunut jäljittämään 50-luvulle. Jo ennen Kekkosen presidenttikautta oli se nähty Kari Suomalaisen pilapiirroksessa.
Ymmärrettävästi seminaaria varjosti edellä kuultujen esitysten lisäksi toisella tavalla myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Pia Koivusen esitys Neuvostoliitosta ja rauhanfestivaaleista loi melkoisen vastakohdan Venäjän käynnistämille sotatoimille. Koivunen kertoi pohtineensa päiviä ennen seminaaria oman esityksensä korrektiutta mutta oli kuitenkin päättänyt puhua ennalta suunnitellusti. Näin ollen katsojat saivat varmasti uusia näkökulmia kylmän sodan aikaan ja Neuvostoliiton toimintaan. Koivunen kertoi että, rauhanfestivaaleja pidettiin länsimaissa pitkälti Neuvostoliiton propagandana eikä tältä mielikuvalta voinut välttyä, kun festivaalien sanomaa vertaa esimerkiksi Venäjän valtionmedioiden tämänhetkiseen uutisointiin.
Jos edellä olevat aiheet olivat ainakin osittain piilossa varjon puolella, olivat FT Maiju Kanniston ja Museokeskus Vapriikin tutkija Reetta Lepistön esitykset seminaarin ehdottomia väriläiskiä. Kanniston esitys 70-luvun televisiomainosten houkuttavuudesta ja uhkaavuudesta aiheutti sekä ihastuneita huokauksia että naurunremakkaa. Itse 90-luvun alussa syntyneenä olen toki elänyt aikaa, jolloin TV-kanavia ei ollut montaa (sentään enemmän kuin kaksi) ja televisiomainokset ovat olennainen osa omaa lapsuuttani. Parikymmentä vuotta aiemmin tehdyt mainokset aiheuttivat kuitenkin minussa lähinnä huvittunutta hymähtelyä ja ajatuksen että miten kukaan näiden perusteella on mitään halunnut ostaa. Huomattavan suosittuja mainokset kuitenkin tuolloin olivat, ja ne aiheuttivat niin kunnioittavaa ihailua kuin myös kauhistunutta tyrmistystä.
Reetta Lepistö totesi oman esityksenä olevan sopiva lounaan jälkeinen välikevennys. Sitä ruoka-aiheiseen muistitietoon keskittynyt esitys todella oli. Yleisöä huvitti esimerkiksi erään tamperelaisen naisen kertomus kauppamatkasta 70-luvulla. Hän ei ollut ymmärtänyt seisseensä suuren paprikakasan vieressä kyseistä vihannesta etsiessään. Eihän hän ollut ennen nähnyt raakaa paprikaa, ainoastaan kuullut siitä ystäviltään. Kun paprika lopulta kauppiaan avustukselta lähietäisyydeltä löytyi, tuotti myös paprikan valmistus vaikeuksia. Kertoja oli lopulta käyttänyt pelkät siemenet, hedelmien lentäessä roskiin. Uuden ruokalajin käytöstä, kun ei löytynyt kuvallisia ohjeita lehdistä eikä vielä olemattoman internetin puoleenkaan voinut kääntyä.
Oikealla: Toimittaja Päivi Istala ja muut panelistit valmistautuvat etsimään seitsemänkymmentäluvun perustaa ja ainesosia. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaari huipentui Hannu Salmen vetämään paneelikeskusteluun, johon ottivat osaa Ville Pernaan lisäksi sekä dosentti Kari Kallioniemi että eläkkeellä oleva Ylen pitkäaikainen toimittaja Päivi Istala. Hän totesikin olevansa omasta mielestään hieman oudossa seurassa tutkijoiden keskellä. Istalan kokemukset 70-luvulta – kuten hänen Ristivetoa-ohjelmansa päättymisestä kohujen saattelemana – olivat kuitenkin sen verran vahvoja, että hän istui paneeliin mainiosti. Paneelin keskustelu polveili esimerkiksi taistolaisten mahdollisesta vallankumousaikeesta 70-luvun televisio-ohjelmiin. Pääsipä useampi yleisönedustajakin keskusteluun osallistumaan. Paneelissa tunnuttiin olevan yhtä mieltä siitä, että 70-luku on jo usealle sukupolvelle pelkkää historiaa ilman omia kokemuksia ja sitä se on minullekin. Siksi tämän kaltaiset tilaisuudet ovat tärkeitä. Asioita kannattaa muistella niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistamiseen kykenevät.
Hannu Salmi totesi paneelikeskustelun aluksi: ”Kaikilla on jokin yhteys 70-lukuun. Joko on syntynyt ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen.” Itselleni jäi seminaarin jälkeen tyytyväinen olo. Nyt tiedän enemmän tästä ajasta, johon itselläni ei ole omaa muistoihin perustuvaa kosketuspintaa. Tämä lienee yksi 50-vuotista taivaltaan juhlistavan oppiaineen tärkeistä saavutuksista: sekä tiedeyhteisön että sen ulkopuolisten ihmisten kiinnittäminen historiallisiin asioihin ja ilmiöihin.
Olen itse korona-ajan opiskelija ja opintojen aikana yliopistolla vietetyt tunnit pystyykin lähes laskemaan sormien ja varpaiden avulla. Oli jopa hieman liikuttavaa huomata, kuinka iloisia olivat sekä seminaaria seuraava yleisö että myös esitysten pitäjät. Vaikka ajat ovat olleet hankalia viimeiset vuodet ja ovat sitä edelleen, on yhteen kokoontuminen ja yhteisten muistojen jakaminen itselle läheisistä asioista tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Kirjoittanut: Sasu Huolman
Kirjoittaja on 90-luvun alussa syntynyt historia-aineiden opiskelija, joka ei ole elänyt 70-luvulla mutta tiedostaa kuitenkin sen olemassaolon.
