Kulttuurihistorian tutkijaseminaari kokoontui viime keskiviikkona katsomaan Daniel Vignen ohjaaman ja Jean-Claude Carrièren käsikirjoittaman elokuvan Martin Guerren paluu (Le retour de Martin Guerre, 1982). Pohjustukseksi oli luettu myös Natalie Zemon Davisin samanniminen tutkimus, joka ilmestyi alunperin vuonna 1983. Asetelma on siinä mielessä ainutlaatuinen, ettei kumpikaan edellä toista: elokuvanteko ja tutkimus tapahtuivat samanaikaisesti, limittäin. Davis kertoo Martin Guerren paluun esipuheessa tutustumisestaan 1500-luvun aineistoon ja ajatelleensa heti, että tästä täytyy tehdä elokuva. Kun hän törmäsi elokuvantekijöihin, jotka olivat jo suunnittelemassa samaa, hän lähti mukaan historialliseksi konsultiksi.

Elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajaksi on kreditoitu vain Carrière, mutta on mahdollista, että tekstissä on myös Davisin vaikutusta. Vai olisiko Carrière omaehtoisesti löytänyt Janet Lewisin romaanin The Wife of Martin Guerre (1941), joka on selvästi vaikuttanut käsikirjoitukseen. Tunnetuksi on jo tullut se tapa, jolla Davis koki elokuvan riittämättömyyden menneisyyden kertomisessa. Vaikka fiktiolla on vapautensa, draamaelokuva ei voinut spekuloida mahdollisuuksilla ja epävarmuuksilla, mitä puolestaan tutkija saattoi omassa kerronnassaan luontevasti toteuttaa. Ehkä asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksioikoisesti: elokuvaan ei itsessään, mediumina ja kerronnan välineenä, liity mitään sellaista, mikä estäisi menneisyyden kuvaamista avoimemmin, mutta varmaankin se tapa, jolla Vigne ja Carrière muovasivat tarinaa, tähtäsi selkeään dramaattiseen kaareen. Vahvaa dramaattista näkemystä korostaa esimerkiksi se tapa, jolla elokuva välttelee reformaation teemaa, vaikka tutkijan näkökulmasta kysymyksen pitäisikin olla keskeinen alusta lähtien. Davis kertoo odottaneensa uskonnollisuuden eksplikoidumpaa käsittelyä vale-Martinin (Gérard Depardieu) ja hänen puolisonsa Bertranden (Nathalie Baye) suhteen kuvauksessa, mutta toisaalta myös elokuvantekijöiden ratkaisu on ymmärrettävä: vasta lopussa viitataan selkeästi siihen, että Martin Guerren tapausta tutkinut tuomari Jean de Coras oli itse protestantti. Martinin tapauksesta kiinnostunut tuomari kohtasi loppunsa pian tapauksen jälkeen, Pärttylinyön verilöylyn jälkimainingeissa.

Elokuvan katsomista seurasi vilkas keskustelu, jossa verrattiin kirjan ja elokuvan tapaa kertoa menneestä. Tarkkasilmäisimmät olivat nähneet reformaation merkkejä siinä tavassa, jolla uskonnollisuutta kuvattiin. Esimerkiksi se, että vale-Martin kieltäytyy sekä pyhäinjäännösten ostamisesta että uhkapelistä, viittaavat henkilökohtaiseen uskonvakaumukseen, mutta asiaa ei sanota ääneen. Näitä tilanteita käytetään dramaturgiassa tosin myös vale-Martiniin ”vierauden” osoittamiseen. Käsikirjoitus nostaa kysymyksen reformaatiosta selvästi pinnalle vasta, kun vale-Martin roikkuu hirressä. Ratkaisu on vahva, ja lopetus toimii enteenä tulossa olevasta historiallisesta mullistuksesta, Pärttylinyön verilöylystä. Sen sijaan baskikulttuuriin liittyvät viittaukset on elokuvaversiosta kokonaan poistettu, vaikka Davisin tutkimuksen mukaan 1500-luvun tapauksen kohdalla kysymys etnisestä ryhmästä oli olennainen. Mitä tämä etninen ”puhdistaminen” on merkinnyt elokuvan valmistumisaikaan vuonna 1982? Onko baskiteeman unohtaminen ollut vain osa tarinan virtaviivaistamista? Mitä Vigne ja Carrière haluavat sanoa kuvatessaan Martin Guerren kylän ulkomaailmasta eristäytyneenä yhteisönä?

Martin Guerren paluu valmistui 1980-luvun alussa elokuvana ja historiantutkimuksena. Vaikka teokset syntyivät lähteisessä yhteydessä toisiinsa ja vaikka niitä vertailemalla pääsee kiinnostavasti pohtimaan historiankirjoituksen ja fiktion suhteita, tuntuu silti, että ne ovat vain osia paljon pidemmässä kertomisen ketjussa. Martin Guerren paluun tarinaa on kerrottu yhä uudelleen 1500-luvulta lähtien, ja ehkäpä tarina on saanut mytologisia piirteitä siinä mielessä, että hämmästyttävää kertomusta on eri aikoina toistettu uusin painotuksin. Elokuva Martin Guerren paluu tuntuu 1980-luvun ranskalaisen kulttuurin kommentaarilta, mutta jotta tämä aukeaisi paremmin, pitäisi kurkistaa, millaisia ajatuksia ja tunteita se herätti aikalaisyleisössään.