Suomessa kieltolaki lopetettiin 5.4.1932 kolmentoista raivoisasti yritetyn vuoden jälkeen. Hyvästä, päihtymistä vähentävästä tarkoituksesta huolimatta käytännön seurauksia olivat olleet kulutetun alkoholin määrän kasvu ja rikollisuuden lisääntyminen. 1930-luvun alussa yli puolet tuomioon johtaneista rikoksista oli alkoholiin liittyviä. Toisin kuin lain tarkoitus oli Suomeenkin saatiin laittomuuksilla rikastunut ja enemmän tai vähemmän organisoitu rikollisväestö, salakuljettajat. Tavallinen kansa ei kuitenkaan käytännössä pitänyt viinan salakuljettajia rikollisina, mistä todistavat myös valtavavat salakuljetusmäärät: vuonna 1930 alkoholia takavarikoitiin yli miljoona litraa ja vielä kieltolain päättymisen jälkeenkin useita vuosia takavarikoidut alkoholimäärät olivat satojatuhansia litroja vuodessa (Raimo Pullatin mukaan salakuljetetusta viinasta saatiin kiinni ehkä 10 %, todelliset luvut saattavat siis olla jopa 10 miljoonaa litraa/vuosi). Kaj Dahlin mukaan vuonna 1932, lain jo päätyttyä, vähintään puolet kulutetusta alkoholista saattoi olla edelleen laitonta.
Toisaalta vielä ensimmäisten uusien Alkojen avaamisen jälkeen vuonna 1932 valtion virallista alkoholipolitiikka leimasi kieltäminen: alkoholin myyminen oli aluksi sallittua vain kaupungeissa ja kauppaloissa, ei maaseudulla, jossa enemmistö suomalaisista asui. Alkoholiliikkeen tarkoitus olikin, ironista kyllä, ensisijassa hillitä alkoholinkulutusta. Maaseudulla päihtyminen luultavasti onnistui edelleen helpoiten kotipolttoisella tai salakuljetetulla tuotteella. Tästä herääkin kysymys, millaisessa kuplassa Suomen hallinto eli: jos vuosittain takavarikoitiin jopa miljoona litraa alkoholia ja ihmiset päihtyivät yhtälailla välittämättä hallituksen säätelytoimista eikö ihmisen kuvittelisi havaitsevan, että valittu poliittinen linja saattaisi olla hieman kenollaan. Alkoholipolitiikka tuntuu olleen vielä pitkään kieltolain päättymisen jälkeenkin ensisijassa kansankasvatusta, teesinään juominen on pahasta ja sivistynyt ihminen ei sitä tee. Liekkö maaseudun alkoholin saanti siksi niin rajoitettua, että maalaisten sivistystasoa (= järkeä) ei pidetty riittävän korkeana päättämään omasta päihdekäyttäytymisestään. Ja valitettavaa kyllä, myös sivistyneistö nautti alkoholista siinä missä rahvaskin.
Suomessa 1930-luvun taitetta voi pitää, ainakin hieman leikillisesti, Yhdysvaltalaisen järjestäytyneen rikollisuuden pikkuveljenä. Voidaan puhua jopa pirtusodasta salakuljettajien, jopa pirtukuninkaiden kuten Algoth Niskan ja poliisin ja tullin, myöhemmin merivartioston välillä. Virkavallan ratsaustoimenpiteet päättyivät jos ei nyt usein, niin ainakin joskus ammuskeluihin ja muihin väkivallan tekoihin, joissa tuli myös kuolonuhreja. Tämä, vähemmän yllättävästi, vähensi myös virkavallan sympatiaa ja ymmärrystä salakuljettajia kohtaan. Samaan aikaan Suomi sääti uusia lakeja ja solmi kansainvälisiä sopimuksia salakuljetuksen hillitsemiseksi. Uusien sopimusten perusteella salakuljetuksesta epäiltyjä aluksia saattoi ottaa kiinni myös avomerellä. Suur-salakuljettajat reagoivat näihin sopimuksiin siirtämällä laivojensa liput maihin, jotka eivät olleet liittyneet suomalaisten salakuljetuksen vastaisiin sopimuksiin, ja näin ollen niiden pysäyttäminen pysyi edelleen kiellettynä. Myös 1931 perustettu merivartiolaitos lisäsi salakuljettajien kiinnijäämisriskiä huomattavasti.
Käytännössä salakuljetus tapahtui useissa etapeissa ja siihen liittyi monia portaita. Ensin suurempi laiva saattoi tuoda lastin pirtua Saksasta tai Virosta, joka Suomea lähestyttäessä siirrettiin pienempiin yhdysveneisiin tai laivoihin, jotka kuljettivat sen rannikolle ja upottivat meren pohjaan tai muuhun turvapaikkaan odottamaan tai siirsivät sen suoraan mantereelle, josta alkoholi kuljetettiin mitä vaihtelevimmilla välineillä myyntiin. Kiinnostavimpia näistä keinoista lienee Lapissa yleinen tapa kuljettaa viina ”karavaanimiesten” kyydissä, jotka kantoivat kerralla yleensä kaksi 10 litran tonkkaa rannikolta myyntiin, pitkienkin matkojen taakse. Lopulta viina jaettiin pienempiin myyntiannoksiin, jotka yleensä kauppasi vielä viimeinen välikäsi. Merellä kiinnijäämisriskin kasvaessa kehitettiin uusi systeemi alkoholin kuljetukseen, pirtukanisterit pakattiin ”torpedoon”, joka oli veneen perässä pinnan alla kulkeva kehikko ja vaijerilla kiinni sitä vetävässä laitteessa. Kiinnijäämisen uhatessa torpedo saatettiin upottaa hetkessä ja mahdollisesti käydä noutamassa parempana hetkenä tullimiesten poistuttua. Normaalisti torpedot vetivät lähes 1000 litraa pirtua ja painoivat kokonaisuudessaan hieman yli 1000 kiloa. Salakuljetusviinaa oli niin paljon saatavilla, että jo 1920-luvulla se syrjäytti osassa Suomea (esimerkiksi Vaasan läänissä) viinankeiton alkoholin pääasiallisena lähteenä.
Kiinnostavan yhtymäkohdan kieltolain aikaiseen salakuljetukseen tarjoaa nykyinen tapa tuoda Virosta halpaa alkoholia ”omaan käyttöön” autolasteittain kerralla. Käytännössähän alkoholi usein välitetään vähintään omalle tuttavapiirille. Tähän yhdistyy edelleen hyväksyminen kansan silmissä ja paheksunta virkavallan puolelta. Siis virolainen viina, ja nykyään myös miedommat juomat, myyvät edelleen. Naapurin rooli näyttääkin pysyneen muuten muuttuneessa maassa hämmästyttävän samana vuosikymmenien yli. Pirtukuninkaita täällä ei kuitenkaan enää taida olla.
Blogin on kirjoittanut Lassi Ruutiainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa 1930-luvun Suomi.
Lähteet:
Pullat, Raimo: Itämeren rutto : pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939. Kaleva, 1993.
Dahl, Kaj: Saariston salakuljettajat. Schidlts & Söderström, 2003.
Kuva on teoksesta: Raimo Pullat, Risto Pullat: Viinameri – Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel. Lähde: http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri—Kirjat/2010/11/06/Pirtun+salakuljetuksen+koko+kuva/201039929643/55
Vastaa