Onko ihminen viime kädessä jotenkin erityislaatuinen olento kaiken muun elollisen ja elottoman joukossa? Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatutkimus ja niiden tavoitteet ovat pitkään perustuneet olettamukseen ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Tässä ne ovat seuranneet valistuksen järkivoittoista projektia, joka on kyllä saanut myös monia kolhuja modernin ajan historiassa. Viime vuosikymmeninä on jälleen kerran voimistunut tietoisuus siitä, ettei kaikkea elämää ja toimintaa maapallolla ole viisasta arvioida pelkästään suhteessa ihmiseen ja hänelle ominaisiksi katsottuihin kykyihin – symboliseen kieleen, itsemääräytyvyyteen, ajatteluun ja moraaliseen ylemmyyteen. Miksi ihmisellä tulisi olla oikeus syödä kohtalotovereitaan eläimiä ja kohdella niitä piittaamattomasti? Ja onko hänellä perusteita suoda itselleen mahdollisuus käyttää ympäröivää luontoa ja sen resursseja omiin tarkoituksiinsa melkoisen häikäilemättömästi? Toistuvasti on myös huomautettu, että ihmisestä puhumisella on taipumus kiertyä länsimaisen valkoisen etnisyyden ympärille.
Posthumanismia
Jyväskylän yliopistossa 29.–30. lokakuuta järjestetty monitieteinen seminaari ”Reconfiguring Human and Non-Human: Texts, Images and Beyond” keskittyi inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen suhteen tarkasteluun. Kuten seminaarin kutsussa luki, ekokritiikki, eläinetiikka, queer-tutkimus, vammaistutkimus ja useat muut näkökulmat ovat haastaneet sellaiset humanistisvoittoiset näkemykset, jotka asettavat (tietynlaiset) ihmiset kaikkien muiden olentojen yläpuolelle. Haaste on otettu vastaan, sillä aihepiiri on nykyään tavattoman suosittu. Tapahtuman organisoinnista päävastuussa olleet Aino-Kaisa Koistinen ja Essi Varis totesivat avauspuheenvuorossaan, että he odottivat paikalle vaatimatonta 20–30 osanottajan joukkoa, mutta sitten abstrakteja alkoi vyöryä… Käytännön syistä niistä oli mahdollista hyväksyä reilusti alle puolet, ja lopulta järjestäjät saivat kokoon ohjelman, johon sisältyi liki 40 presentaatiota ja kaksi keynote-esitelmää. Osanottajia saapui 15 maasta. Seminaarin cfp oli suunnattu media- ja taiteentutkijoille, ja itse olin yksi harvoja presentaation pitäneitä historiantutkijoita.
”Tämä konferenssi käsittelee väkivaltaa”, kirjallisuudentutkija Kaisa Kortekallio Helsingin yliopistosta totesi kommenttipuheenvuorossaan Robert McKayn (University of Sheffield) avausesitelmään. McKay puhui antroposentrismistä, lihansyönnistä ja niitä uudella tavalla valottavasta Michel Faberin teoksesta Under the Skin. Yksi McKayn johtopäätöksistä oli, että ihmisen ja (muiden) eläinten tasavertaisuuden sijasta huomio tulisi pikemminkin kiinnittää niihin abjektivyöhykkeisiin, joita ajattelutottumukset, valtamekanismit ja sosiaaliset arvojärjestykset saavat aikaan. Miten ihmissubjekti tekee muista ”toisia”, joita on lupa hylkiä? Tämän kysymyksen pohdintaa hän kutsui termillä Gothic animal politics. Jo konferenssin kutsusta arvasi, että tulossa on paljon keskustelua posthumanismista. Useissa presentaatioissa viitattiinkin Donna Harawayn, Judith Butlerin ja Jacques Derridan ajatuksiin.
Representaation politiikkaa, ekokritisismiä, biotaidetta
Monet konferenssin osanottajat käsittelivät esityksissään inhimillisen ja ei-inhimillisen representaatioita taiteissa, medioissa ja peleissä. Sessioiden aiheet ulottuivat ”the unborn and the undead” -tematiikasta sukupuolen ja kolonialismin suhteita käsitteleviin papereihin ja posthumanistisen kirjallisuuden mahdollisuuksia pohtiviin puheenvuoroihin. Sukalpa Bhattacharjee (North Eastern Hill University, Shillong) ja Lara Buxbaum (University of the Witwaterstrand) käsittelivät representaation politiikkaa, toiseutta ja muukalaiskammoa, kun taas Oliver Völker (Goethe University Frankfurt) puhui ei-inhimillisen poetiikasta Max Frischin teoksessa Der Mensch erscheint im Holozän. Ronald Milland (Queens College, NYC) kiinnitti huomiota ekokriittisen estetiikan pedagogisiin mahdollisuuksiin esittelemällä taideteoksia, joiden rakennusmateriaalina on käytetty luonnonympäristöistä tavattuja ihmisen toiminnan tuotteita, vaikkapa muovijätettä tai nappeja. Tämä näkökulma kytkeytyi keskusteluun uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenistä, jolle on ominaista ihmisen ylläpitämän teollisen tuotannon jättämä jälkien kerrostuma maankuoreen. Aihetta sivusi seuraavana päivänä myös konferenssin toinen keynote-esitelmöitsijä, Suomen Biotaiteen seuran puheenjohtaja, mediataiteilija Erich Berger. Hän johdatteli kuulijat biotaiteen ääreen puhumalla aluksi sen historiasta ja sen esiin kasvusta laboratorioiden suojista kohti hybriditilojen ja -ekologioiden tematiikkaa. Biotaiteen osaksi kuuluvat niin ikään plastiglomeraattikävelyt, joita Berger ryhmineen tekee erilaisissa ympäristöissä. Näillä retkillä osanottajien tehtävänä on keskustella ihmisen jättämistä jäljistä maapallon pintakerrostumiin.
Emergenssi ja representaation rajat
Inhimillistä ja ei-inhimillistä kuvaavien representaatioiden tuolle puolen kurotettiin etenkin sessiossa ”Limits of Narrative Agency”, jonka avasi Juha Raipola Tampereen yliopistosta. Hän pohti muun muassa sitä, miten eloton aine esiintyy teksteissä ja teksteinä. Miten aineen toimijuus tulee tekstiin ja miten sitä on ylipäänsä mahdollista representoida? Hyvin kiinnostaviin kysymyksiin Raipola puuttui käsittelemällä aineellisen maailman emergenssiä, tapahtumista tai toimintaa, joka tuottaa enemmän kuin osiensa summan. Emergenssissä ei voi havaita tavoitteellisuutta, hallintaa eikä kaikkia lankoja käsissään pitävää auktoriteettia, eikä sitä niin muodoin ole mahdollista jäsentää lineaarisena kertomuksena. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevä Merja Polvinen jatkoi tästä puhumalla kognitiivisten prosessien kompleksisuudesta ja niiden yhteensopimattomuudesta narratiivisen representaation kanssa. Seminaarissa ei ollut erillistä loppuyhteenvetoa toisen päivän päätteeksi.
* * *
Nyt kun olemme tulleet yhä laajemmin tietoisiksi siitä, että ”emme ole koskaan olleet inhimillisiä” (Donna Haraway) emmekä ”ole koskaan olleet moderneja” (Bruno Latour), historioitsijoillakin riittää tehtävää postinhimillisten todellisuuksien hahmottamisessa. Yksi vaihtoehto on etsiä elollisen ja elottoman niin tiivistä yhteenkietoutumista, ettei voi enää puhua vuorovaikutuksesta vaan intra-aktiosta (Karen Barad). Toinen tie on keskittyä Gilles Deleuzen tapaan individuaatioon, jolloin erojen muodostuminen siirtyy mikrotasolle, eivätkä laji- ja tyyppimääreet enää kykene erottelemaan inhimillistä ja ei-inhimillistä. Eikä tämä tähän lopu. Joskus ihmisen kuviteltiin olevan evoluution kruunu, mutta sittemmin on oivallettu, että hänessä piilevät mahdollisuudet ovat yhteisiä kaikkien muiden maailmassa esiintyvien toimijoiden ja toimijuuksien kanssa.
