Kuukausi: joulukuu 2017

Tammikuussa 2017, jo lähes vuosi sitten, osallistuin kulttuurihistorian oppiaineen suunnittelupäivään. Suunnittelupäivä järjestetään vuosittain tammi-helmikuussa ja se kulkee nimellä Laivaseminaari. Perinteisesti kyseisessä kokouksessa perustetaan muun muassa erilaisia työryhmiä, jotka suuntaavat oppiaineen tulevaisuuteen.

Vittorianoa ihastelemassa (1980). Kuva Merja Isotalon arkistot

Nyt seminaaripäivässä perustettiin muistitietotyöryhmä, jonka toimenkuvaksi määriteltiin oppiaineessa tehtyjen Rooman opintomatkojen muistitiedon taltioiminen. Ilman mainittavaa kokemusta muistitiedon keräämisestä ilmoittauduin mukaan työryhmään, myös omaksi hämmästyksekseni. Olen asunut Roomassa noin kuusi vuotta, ehkäpä siitä olisi jotain apua muistelijoita haastateltaessa.

Mitä on tapahtunut sitten tammikuun? No on siivottu komeroita – viittaan tässä kollegan lausahdukseen, kun keväällä osa työryhmästä kaiveli oppiaineen arkistoja. Arkistokaivauksista kuulemme toivottavasti tuonnempana.

Maanantaina 4.12. otimme ison askeleen eteenpäin, kun järjestimme osana Romanus sum –luentokurssia ”Kulttuurihistorioitsijan Rooma” –keskustelupaneelin. Kutsuimme paneeliin eri vuosikymmenten kulttuurihistorian entisiä opiskelijoita, jotka ovat osallistuneet Rooman opintomatkoille. Nämä mainiot keskustelijat, Maria Merikanto, Merja Isotalo, Mikko Kalhama, Mona Mannevuo ja Juha Isotalo, johdattivat konkarikulttuurihistorioitsijat nostalgiamatkalle ja epäilemättä herättivät opiskelijoiden innon kohdata Rooman.

Parituntisen keskustelun aikana, jota johtivat ansiokkaasti Otto Latva ja Hannu Salmi, ja jota varten opiskelijat olivat myös suunnitelleet kysymyksiä omien kiinnostustensa pohjalta, kuulimme Rooman ristiriitaisuuksista, yhtäältä kaupungin kaoottisuudesta ja toisaalta rauhasta, joka syntyy siitä, että kaikki ei ole kiellettyä. Italiassa kaikella on tapana lutviutua, näin tapahtuu usein myös Roomassa.

Saimme tietää, että 1970-luvulla kulttuurihistorian opintomatkat eivät pitäneet sisällään jalkautumista populaarikulttuurin pariin. Jos sellaiseen humpuukiin halusi tutustua, siistein tapa oli katsella italialaisia televisio-ohjelmia Villa Lanten parlatoriossa. Tuolloisille, lähinnä korkeakulttuurien maailmaan perehtyneille opiskelijoille paikallisen television ohjelmatarjonta oli siinä määrin kauhistus, että kotimainen YLE oli matkan jälkeen korkeassa kurssissa.

Kurssilaiset odottelevat uusiin seikkailuihin vievää bussia Gianicololla (1980). Merja Isotalon yksityisarkistot.

1970-lukuun verrattuna myöhempien 1990-luvun kurssien arveltiin olleen bakkanaaleja, joissa illat vierähtivät pitkiksi Trasteveren legendaarisessa Bar San Calistossa.

2000-luvulla populaarikulttuurista kuulosti tulleen opintomatkojen valtavirtaa, kun opiskelijat suuntasivat professorinsa johdolla Stadio Olimpicolle seuraamaan italialaisten lempipenkkiurheilua, jalkapalloa.

Kysymys siitä, mikä oli kurssin mieliinpainuvin hetki, toi kuulijoiden silmien eteen näkymän Villa Lanten Azzurra-huoneen ikkunasta: aamuauringon punertavassa usvassa kylpevä Rooman historiallinen keskusta. Che meraviglia! Kuulijoiden hartaan hetken rikkoi yleisöstä kuuluva isän ääni, joka ojensi muistelevaa poikaansa Rooman visiittien kronologiassa. Roomaan siis palataan aina uudestaan!

Paluun toistuvuudessa kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että opintomatkasta Roomaan, ja erityisesti sen mahdollistamasta oleskelusta Suomen Rooman instituutissa, tuossa 1500-luvun alun renessanssihuvilassa Villa Lantessa, muodostui lähtemätön osa nuoren ihmisen ja kulttuurihistorioitsijan minuutta.

Työryhmä tulee antamaan lopullisen raporttinsa oppiaineen Rooman opintomatkoista ja keräämästään muistitiedosta oppiaineen 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2022. Kaapit avataan ja pölyiset kansiot paljastetaan: silloin selviää muiden asioiden mukana, miksi tuomiorovasti Huovinen 1970-luvun kaunotaiteita tähdentävällä kurssilla turvautui runsaaseen määrään ristinmerkkejä tuiki tavalliselta vaikuttavassa roomalaisessa kirkossa.

Kiitämme lämpimästi kaikkia paneeliin osallistuneita!

Historian opiskelijalle tärkeitä paikkoja ovat kirjastot ja arkistot. Opiskelijat tutustuvat kirjaston käyttämiseen heti opintojen alussa eikä kynnys nykäistä kirjastonhoitajaa hihasta ole suuri, mikäli tenttikirjaa ei hyllyväleistä löydykään. Entä sitten arkistot, missä ne sijaitsevat ja mitä kaikkea niistä löytyy? Opiskelijoita opastetaan myös arkistojen maailmaan, mutta ne jäävät silti helposti vieraiksi. Kynnys lähteä arkistoon on suuri opiskelijalle, joka ei ihan välttämättä edes tiedä mitä etsii ja mistä sitä pitäisi etsiä. Kulttuurihistorian oppiaine järjesti opiskelijoille perjantaina 17. marraskuuta opintomatkan tutustumaan arkistojen saloihin. Linja-auton täytti luokkaretkimäinen innostus, kun aamuvarhain suuntasimme moottoritielle kohti Helsinkiä ja kolmea vierailukohdettamme: Kansallisarkistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä Kansallista audiovisuaalista instituuttia.

Retkeläiset Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa.

Retki alkoi Kansallisarkistosta, jonka historiallisessa ja arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuksessa riitti jo ihmettelemistä. Ulkokuorta enemmän meitä kiinnosti tietysti arkistohyllyjen sisältö. Kansallisarkistossa säilytetään erityisesti viranomaisaineistoja. Arkistotiedon digitointi on hidasta, joten Kansallisarkistonkin kokoelmista vasta noin 2% on saatu digitoitua. Kansallisarkiston käytetyimpiä aineistoja ovat juuri digitoidut aineistot, ja loput noin 200 hyllykilometriä aineistoja odottelevat tutkijoita Kansallisarkiston alla kahdeksassa kerroksessa.

Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka erityisalaa ovat kirjallisuuteen ja perinteisiin sekä nykykulttuuriin liittyvät aineistot. SKS:n päärakennuksessa sijaitsee arkiston lisäksi viehättävä kirjasto, josta löytyy monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta. Minulle elävämmin mieleen jäivät tutkijasalin puiset ja ajan patinoimat arkistokortistot, joista löytyi tietoa kansanperinteen kokoelmista. Laatikoiden tunnistelaput olivat paikoin suoranaista runoutta ja nostattivat hymyjä arkistovieraiden kasvoille.

Retkemme viimeisessä kohteessa, Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, tutustuimme muun muassa suomalaisten elokuvien, televisio- ja radio-ohjelmien arkistoaineistoihin. Täydellisesti ohjelmavirtaa on tallennettu vuodesta 2009 lähtien, ja osa aineistoista on käytettävissä myös etäkatselupisteillä. Meillä Turussa vanhoista televisio-ohjelmista voi nauttia esimerkiksi Teutorin ja Feeniksin kirjastoissa. Satavuotiaan Suomen kunniaksi KAVI on myös lanseerannut Elävä muisti -palvelun (www.elavamuisti.fi), jossa voi selailla valittuja paloja KAVIn arkistoaineistoista. Suosittelen lämpimästi palveluun tutustumista, sillä sieltä löytyy suorastaan hulvattomia aarteita arkistosta.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Jo nopealla käväisyllä aiemmin etäiseltä tuntuneet arkistot tulivat todellisiksi paikoiksi. Jokaisessa vierailukohteessa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja arkistojen henkilökunta kertoi iloiten toiminnastaan. Selväksi kävi, että henkilökunta auttaa mielellään opiskelijoita löytämään sopivia aineistoja opinnäytetöitä varten. Arkistoilla on omia hittituotteita, mutta niiden lisäksi arkistoista löytyy monia lukemattomia lähteitä, joista edes tutkijat eivät välttämättä ole tietoisia. Eikä arkistossa asioidakseen tarvitse olla asiantuntija: arkistojen palvelut on tarkoitettu ihan kaikille ja kysymällä asiat selviävät. Päivän jälkeen olo oli kuin lapsella lelukaupassa, sillä olin kuullut monista mielenkiintoisista aineistoista, joista olin vielä aamulla täysin tietämätön!

Veera Semi

KAVI:n elokuvateatteritunnelmassa